Pakkastiaiset muuttivat uuteen taloon viimeiseksi. Ville ja Olli
jo luulivat niiden niin tulipaloa säikähtäneen, etteivät enää
milloinkaan uskalla sinne asettua. Mutta eräänä lokakuun aamuna kuului
raaputtamista ja naputtamista ilmatorvesta.
— "Talvi tulee", ennusti Malmi.
Ja taas hän oli oikeassa.
Paria päivää myöhemmin kiilsi koko lahti talon alla tummansinisenä
kuvastimena. Ensimäinen riite oli niin huonoa, että Olli melkein heti
kupsahti polviaan myöten järveen, kun koetteli, kestikö jää jo toista
jalkaa.
Seuraavalla viikolla Plyhti jo ajoi jäitse myllyyn. Varovasti hän ajoi,
ja varovasti Kimo laski jalkansa jäälle. Mutta se oli vahvempaa kuin
oli luultukaan. Oli taas täysi talvi.
Heti pohjoistuulikin saapui jäämerestä. Se kierteli nurkkia, ravisteli
ovia ja ikkunoita ja tutki kaikki raot ja liitokset. "Tässä talossa ei
aavistakkaan, minkälainen ilma ulkona on", ihaili äiti monasti, kun hän
ommellessaan näki lumen juoksevan jäätä pitkin tai pyrypilvien kiitävän
pelloilla.
Oiva talo se oli kaikistakin. Entä miten vähä halkoja tarvittiin
entisiksi! Usein olivat Ville ja Olli jo niin ajoissa halonvedon
lopettaneet, että ennättivät pitkälti ajella, ennenkuin Karoliinan
lyhty maitokammarista välkkyi.
— "Taitaa olla huonot työnansiot", sanoi Karoliina täyttäen heidän
maitotuoppinsa piripinnaksi.
— "Jo vain", vastasi Ville, "paljoakin huonommat kuin viime vuonna."
— "Sen sijaan on muuta työtä enemmän", selitti Olli koulua ajatellen.
Mutta oikeastaan se lukukausi luiskahti pikemmin ja helpommin kuin he
olivat luulleetkaan. Ihmeellistä oli, että useimmat aineet muuttuivat
sitä hauskemmiksi, mitä pitemmälle ennätti.
Sekin on sanottava, että muistutusvihkoa vain ani harvoin tarvittiin.
Tosin silloin kerran se mustepullon ja Ollin hihan kolina. Olli
näet opettajan kahvilla ollessa halusi nähdä, miten Leeni kirjotti
— Leenikin oli koulunkäyntinsä alottanut. — Mutta sen vertaista ei
kukaan muistanut joulun lähestyessä, ei ainakaan juuri joulunaattona.
"Ahkeruuden ja hyvän edistyksen kehotukseksi", oli isä kirjottanut
_Oikean Robinpoika Kruusen_ kanteen, jonka kirjan Olli sai
joululahjaksi.
Vihtori-eno oli tullut. Hänen matkalaukkunsa oli raskaampi kuin
milloinkaan ennen. Siltä tuntui pojista, jotka kantoivat sen uuteen
vierashuoneeseen. Sitä paitsi oli reessä ollut vielä koko joukko
kääröksiä. Leenillä oli syli niin täynnä, että muuan suuri käärös
vierähti eteisen lattialle. Hän oli onnettomista onnettomin. Vaikka
olisi vielä ollut särkyvä! Hän ei uskaltanut edes ajatellakkaan erästä
esinettä, joka juuri olisi voinut olla sellaisessa rasiassa.
Ville koki häntä lohduttaa. Hän ravisteli kääröstä hellävaroin ja
kuunteli. "Kyllä se on niin hyvästi laitettu, että ole vain huoleti",
hän sanoi. "Muistelehan, miten rajusti Miina joululahjat viskaa, eikä
niistä ole mikään särkynyt. Ja kaupoissa ne kyllä ovat tottuneet
käärimään. Lastuvilloihinhan ne usein panevat särkyvät."
Leeni uskoi, ettei mitään ollut särkynyt. "Masurkka oli puuvilloissa",
hän lohduttautui ja pyyhki kyyneleensä esiliinansa nurealle puolelle.
Rainar oli lähettänyt suuren kopan pikatavarana. Se tuli perille
iltapäivällä joulunaattona. Viime hetkessä. Jos asemapäällikkö ei olisi
puhelimella ilmottanut, olisi se saatu vasta pyhäin jälkeen. Mutta
Antti sen Eiralla pian pyyhälsi kotiin.
Se oli osotettu Villelle. Mutta Olli auttoi purkaessa. Siinä oli
joululahjoja, siististi käärittyinä valkeaan paperiin ja huolellisesti
lakattuina, äitille ja isälle ja tytöille ja Karoliinalle ja Hannalle
ja Miinalle. Kahdessa kääröksessä luki: Isäntärenki Malmi, Metsola.
Toisessa oli varmaan kirja, mutta toinen, pienen pieni, tuntui moneen
paperiin käärityltä rasialta. "Ehkäpä siinä on yhtä kauniit kellonperät
kuin on Lentolan isäntärengillä", arveli Ville, joka tiesi enemmän kuin
oli tietävinäänkään.
Olipa siellä käärös Antillekkin eikä Plyhtikään jäänyt ilman.
"Käännäppä päätäsi toisaanne", kehotti Ville huomatessaan Ollin nimen
suuressa kääröksessä.
Olli siirsihe ikkunan luo. Hän painoi kasvonsa ikkunaan ja varjostaen
käsillään koetti katsella pimeyteen. Ville tuikkasi kääröksen koppaan,
johon he joululahjansa kokosivat.
— "Lentolan suuressa salissa on joulukuusi varmaankin jo sytytetty",
sanoi Olli. "Joka ikkunasta valo loistaa."
— "Tässä on sinulle osotettu käärös", kiehitti Ville. "Siinä lukee:
_paikalla annettava Ollille_."
Silloin oli Ollin vuoro koettaa saada Villelle tulevat kaksi kääröstä
huomaamatta vasuun.
Kopan pohjalla oli pitkä kirje heille molemmille. "Se on päätetty!"
huusi Ville kirjeen luettuaan. "Hän tulee heti uudelta vuodelta ja
rupeaa lukemaan meidän kanssa ja jää maalle ijäksi."
— "Jos hiukkasta aikaisemmin olisi se tietty, niin olisin haravan
sijasta tehnyt hänelle joululahjaksi lapion", päivitteli Olli. "Sinä
olit viisas, kun valmistit kirveenvarren. Sitähän tarvitaan aina."
— "Onpa totisesti hyvä, että on oma harava", lohdutti Ville. "Pian se
talvi luiskahtaa."
Samassa raotettiin ovea ja Leeni kurkisti huoneeseen. "Oletteko
valmiit, pojat? Äiti sytyttää kohta kuusen."
Hän oli niin hieno ja niin siisti ja silitetty ja suittu, ettei oikein
tiennyt, missä käsiään pitäisi.
— "Leenistä ainakin näkee, että nyt on joulu", tuumi Ville.
Vihtori-eno ja isä istuivat salissa ja puhelivat. Leeni oli jättänyt
oven auki. Joka sana kuului.
— "Vaikea kestää! Mitä!" sanoi Vihtori-eno kiihkeästi. "Olosuhteet
muuttuvat ihan sietämättömiksi. Ajatteles viimeisiä nimityksiä. — Ei
ole puhetta kestämisestä, vaan siitä, mateleeko onnenonkijain joukkoon
vai —"
— "No niin", kuului äitin iloinen ääni. "Ei valtiollisia asioita
joulunaattona. Nyt minä kutsutan väen pirtistä ja sitten sytytetään
kuusi ja olemme taas kerran lapsia lapsien joukossa."
— "Tai ottaa eron", lisäsi isä noustessaan.
— "Ja pysyy rehellisenä ja vapaana miehenä, joka ei taivu", sanoi
Vihtori-eno.
— "Jota eivät ihmiset milloinkaan taivuta", lisäsi isä, "ja joka
muuttaa maalle ja hankkii oman turpeen ja ojittaa soita."
— "Tulevain sukupolvien hyväksi", nauroi Vihtori-eno.
— "Juuri niin", virkkoi isä, "tulevain sukupolvien hyväksi."
— "Entäpä Vihtori-eno ostaa Sulkolan, kun hän virasta eroaa", toimesi
Ville. "Oletko valmis, poika, niin mennään? Sammuta sinä lamppu, niin
minä tyhjennän meidän joululahjakopan suureen vasuun eteiseen."
Olli painoi mennessään ruokasalin oven kiini eikä pakkastiainen
ilmatorvessa kuullut sen enempää. Se oli juuri nukahtanut, kun
häikäsevä valovirta heijastui lumesta ja herätti sen. Säikähtyneenä se
kavahti pystyyn. Mutta sitten se muisti, että joulukuusihan se oli. —
Kuului veisuuta. Selvästi erotti Elsan ja Villen kirkkaat äänet ja isän
kauniin veisuun. Mutta paraiten kuului Antin syvä ääni, joka hartaasti
veteli vanhaa, kaunista jouluvirttä, niin tasaisessa tahdissa, että
joka vain kerrankaan lienee kuullut hänen matkivan rakuunarykmentin
soittokunnan bassotorvea, se ehdottomasti muisti maalahtelaisen valkean
hevosen selässä.
Veisuu vaikeni. Oli hiljaista. Pakkastiainen pöyhistelihe yöksi, painoi
päänsä syvään siipien väliin ja nukahti. Se ei edes kuullut Villen ja
Ollin huoneeseen tuloa, vaikka he puhella hurpattivat ja nauroivat.
Turvallisesti ja suloisesti se nukkui, kunnes kulkuset alkoivat kilistä
maantiellä, kun kirkkoväki hämärissä joulukirkkoon ajoi.
Pakkastiainen — poikain huoneen ilmatorvessa asuvan pakkastiaisen hyvä
tuttava — kertoi minulle paljon tästä Metsolassa asuessani.
Osan kuulin väsyneeltä, myöhästyneeltä nuorelta kottaraiselta, joka
sumuisena syysiltana Hiidenmaan lähellä laskeutui laivan yläsillalle
juuri minun vartijavuorollani, ja jolle minä sitten annoin vapaan
matkalipun Stettiniin.
Osan juttelivat minulle västäräkit ja lehtokertut ja pääskyset ja
muut Suomen muuttolinnut, jotka Afrikkaan matkatessaan lepäsivät
mantelipuussa sen vanhan kiviaidan yläpuolella — muistattehan? —
jossa sisiliskoisä ja sisiliskoäiti viihtyivät niin hyvin, etteivät
milloinkaan muuanne ikävöineet.
Loput olen nähnyt ihanissa unelmissa onnellisista lapsista, jotka
kunnioittavat isäänsä ja äitiänsä ja kasvavat maansa kunniaksi.