METSÄNPEITOSSA.

Malmi ja toiset miehet kattoivat navettaa, ja pojat auttoivat. Kun

heitä oli kolme, ja heillä oli vain kaksi vasaraa, oli heistä kaksi

vuoroonsa naulaamassa, ja kolmas sitoi maassa päreniput nuoraan, jolla

Plyhti hilasi ne katolle.

Rainar ja Ville olivat vuorollaan naulaamassa, ja Rainar oli

juuri kymmenennen kerran lyönyt vasaralla vasempaan etusormeensa,

kynnenperään, joka, niinkuin kaikki tiedämme, on hyvin arka, kun tämä

kertomus alkaa. Ja nyt se alkaa.

— — Pot! Pot! Kops! Kops! Hevonen tuli laukaten. Kopsis, kapsis!

Kärrittä ja siioitta ja suitsitta se ihan raivoisaan porhalsi ohi.

Kops! Kops! Kops! Kops! Neljä kaviota iski miltei yhtaikaa kovaan

maantiehen talonmäen alla. — Kops! Kops! Pot! Pot! Ensimmäisessä

mutkassa se huiskahti näkyvistä.

Olli, joka juuri oli sitomaisillaan uutta pärenippua, juosta pinkasi

tielle, mutta poissa se oli. Pot! Pot! Pot! — Suurta mäkeä tuntui jo

nelistävän. Rainar ja Ville ja muut katollaolijat sen vielä näkivät —

vielä siellä, mutta sitten se hävisi.

— "Eikö se ollut Mattilan rekiveto, vaikka se oli niin kasvanut salolle

päästyään?" arvaili Ville. "Sepä vasta raju oli."

— "Ei kuuna päivänä", sanoi Lehtinen. "Mattilan hevonen on punainen,

ja tämä oli vaalakka. Eiköhän lie ollut Koiviston puolen mökkiläisten

hevosia. Mutta kukapa ne kaikki vikurikonit tunsi."

— "Ei kaiketikkaan, varsinkin kun seisoo selin," virkkoi

mökkiläis-Lauri loukkautuneena. "Saattoihan se olla vaalakka pölystä."

— "Katsokaapas, Ville se sentään oli oikeassa", sanoi Malmi osottaen

vasaralla harjunpuoleisten peltojen yli. "Mattilaan se kääntyi.

Suoraapäätä kotiin."

Rainar näki vain pölyä tai savua peltojen välissä, vaikka miten olisi

koettanut katsoa.

— "Nyt se on kohta perillä", ilmotti Ville. "Näet kai sinä jotain

liikkuvan. Mutta mikä sillä oli?"

— "Ehkä se on riistäytynyt laitumeltahakijan käsistä", arveli Lauri.

"Kun tuommoiset hurjapäät kuleksivat viikkokausia väljässä metsässä

ihmisiä näkemättä, niin ei niitä ole helppo hallita. Ne ovat pahempia

kuin mäkitupalaisen vasikat", hän lisäsi vilkasten Lehtiseen, joka asui

omassa mökissään, vaikka hän oli muonamies.

— "Eiköpä tuo lie ollut majatalon rekivedon mukana. Kohta saanemme

nähdä Junnun sitä taluttavan. Hän on kai ollut niitä hakemassa eikä

ole jaksanut hallita molempia", tuumi Malmi, pistäen kourallisen

kattonauloja suuhunsa.

— "Hirveä kyyti niillä on ollutkin saada ne kotiin", sanoi Plyhti, joka

juuri oli hilaamaisillaan uutta pärekimppua katolle. "Valoisathan yöt

vielä ovat. Sulkolassa annetaan hevosten olla syyskuuhun."

— "Kas niin!" sanoi Malmi lyöden jo viimeistä naulaa ja tapaillen

tuohisesta uutta kourallista. Niin sukkelaan se häneltä sujui. Rainar

oli ennättänyt takoa vain kolme naulaa ja lyödä kolme vääräksi.

— "Hyvästi sujuu", sanoi Ville, ottaen hänkin enemmän nauloja ja

samalla selkäänsä oikasten. Hän silmäili katon alalaitaa, jonka päreet

jo kattoivat rivittäin ja limittäin kuin suomut.

— "Tämmöisellä väenpaljoudella työt pian loppuvat", toimesi Malmi

katsellen tielle. "Junnua ei kuulu, ei näy. Eihän toki liene tapaturmaa

tapahtunut. Entäpä toinen hevonen on suohon suistunut?"

— "Tai jos on ollut liikkeessä hevosvarkaita", arveli Lehtinen, "ja

tämä on heiltä ryöstäytynyt."

— "Ja se löytää tien kotiin — sieltä asti", sanoi Ville innokkaasti

päreitä naulaten.

— "Hevonen löytää", varmensi Lauri. "Vaikka vain yhden kerran lie tien

kulkenut ja senkin pilkkopimeässä, niin kyllä hevonen osaa. Ja tämähän

oli metsässä koko viime kesän ja on viety ja haettu myötäänsä. Eikähän

sinne ole kahdeksaa kilometriä enempää. Mutta mikä sen nyt säikäytti

pillastumaan, on toinen asia."

Päivemmällä Junnu ajoi ohi, mutta kodista päin, asemalta. Hän kyyditsi

erästä Valkiakosken konttoriherraa. Lieneekö ollut hyvin kiire vai

muutenko vain tahtoi näyttää vasta ostettua mustaa, mutta hyrykyytiä

sitä mentiin. Tuoko tuostaankin tuntuivat kärrin linjaalit kapsahtavan

vastakkain, ja silloin aina matkustajan pää nyökähti niin, että luulisi

niskan kipeytyneen.

Lehtinen kysyi, oliko rekiveto vielä metsässä.

— "Tietysti se on siellä. Missäpäs se muualla", vastasi Junnu, eikä

ollut näkevinäänkään Ollia, joka vuorostaan oli katolla, eikä suinkaan

piileskellyt itse eikä piilottanut vasaraansa.

— "Silloin on hullusti", arveli Malmi. "Vanhat ihmiset vakuuttavat,

että jos hevonen näkee toverinsa suohon vajoovan, niin se ei poistu,

niin kauvan kuin toisessa henki on, vaikka kestäisi päiväkausia. Mutta

useimmiten se silloin niin vauhkoutuu, ettei monasti siitä selviäkkään."

Mattilan isäntä pistäysi itse iltamassa kertomassa hevosesta. Se oli

niin laiha ja niin kurja kuin ei viikkokauteen olisi ruokaa nähnyt.

Kello oli poissa kaulasta. Mutta eihän silti voinut päättää, että

kukaan oli sen kiini ottanut. Mutaiset sillä oli jalatkin ollut. Kesä

oli kuiva. Suossa se varmaan oli rämpinyt. Kukapa aavistaakaan, missä

toinen hevonen on.

Isä ei oikein uskonut hevosen varkaita olevan. "Rahvashan on täällä

tuiki rehellistä", hän sanoi, "kulkuria ei ole enää, korkeintaan joku

laukkuryssä tai posetiivinsoittaja. He pakenevat, kun hevosen näkevät,

eivätkä sitä kiini ota."

Kun Junnu palasi kyydistä, vei hän sanan kotiin, ja jo ennen

päivänkoittoa seuraavana aamuna lähti majatalon isäntä itse erään

renkinsä kanssa hevosta metsästä etsimään.

— "Tiedettiinhän se jo ennenkin, että se oli poissa", sanoi Malmi

iltasella majatalon isännän ajaessa kotiin, juuri kun työt lopetettiin.

"Ja mitä kaksi miestä semmoisessa metsässä! Onnenkauppa, jos sattumalta

löytävät. Saadaanhan nähdä, niin taas hätyytetään kyläjäs etsimään

aivan niinkuin viisi vuotta sitten Sulkolan mökkiläisen lapsia,

polosia."

— "Olivatko he eksyneet?" tiedusteli Ville. "Löydettiinkö heidät?"

— "Ka, löydetyinhän heidät viho viimein. Kuusen alla olivat käppyrässä.

Mutta ei niissä raukoissa ollut henkeä helmeäkään. Tietääpä sen, niin

monen päivän perästä", vastasi Malmi.

— "Sehän on kauheata", säälitteli Rainar. "Sellaista ei voisi

milloinkaan tapahtua Helsingin läheistössä."

— "Malmi, olivatko he paimenessa vai mitenkä he joutuivat niin kauvas

salolle?" kysyi Ville.

— "Ka, marjassa tietysti", vastasi Malmi. "Mikäs paimenilla hätänä!

Seuraavat vain eläimiä. Lehmät kyllä kotiin osaavat iltasella."

— "Kummallista on, jotta sekä lehmät että hevoset usein ovat paljoa

viisaampia kuin ihmiset", ihmetteli Ville. "Sitä ei ollenkaan ymmärrä."

— "Minusta on paljoa kummallisempaa, että ihmiset ovat eläimiä

tuhmemmat," sanoi Plyhti. "Muuten on kuulema Kangasalan puolella

nähty mustilaisia. He eivät ole tuhmimpia kaupitellessaan varastettua

hevosta. — Niin, niin, pitänee tästä alkaa painua kotia kohti", hän

lisäsi, eväskonttiinsa tarttuen.

— "Pojat, emmekö koeta päästä mukaan, jos sitä miesvoimalla etsitään",

sanoi Ville iltasella heidän riisuutuessaan. "Hirmuinen vahinko

sellaista hevosta."

— "Olisippa hauska todellakin", vastasi Rainar. "Kompassista olisi

hyötyä, jos eksyisimme."

Ollia nauratti. Hekö eksyisivät! He, jotka olivat kesät talvet metsässä

kuleskelleet. Mutta miten lupa säätänee.

Malmi ihmetteli itsekseen, minkä vuoksi Rainar seuraavana päivänä koko

ajan oli katolla, ja Ville ja Olli vuoronperään sitoivat pärekimppuja

Plyhdin nuoraan. Hän ei ollenkaan muistanut, ettei Rainar vielä

tuntenut kaikkia ohiajajia eikä kaikkia hevosia yhtä tarkkaan kuin

toiset ja ettei siltä puolelta kattoa, jossa he silloin työskentelivät,

nähnyt vilaustakaan tiestä. Eikä hän aavistanut, että pojat toisinaan

melkein toivoivat, jotta majatalon isännällä, joka taas oli salolle

ajanut, ei palatessa olisikkaan kadonnut hevosensa kiini kärrinsä

perässä.

Koko iltapäivän Ville ja Rainar oikein jännityksissään odottivat Ollin

merkkiä joka kerran, kun kuului ajantia tieltä. Aina vain sama pään

puistus.

Ei vielä työstä soittaessakaan majatalon isäntä ollut kulkenut ohi.

Mutta illallisella ollessa joku tuntui pihaan ajavan. Siinä hän oli,

mutta hevosetta.

— "Sääli ukkoa", sanoi isä istuutuessaan käytyään pihalla häntä

puhuttelemassa. "Hän koettaa nyt koota naapuria ja ystäviä miesvoimalla

sitä etsimään."

Ville nykäsi hieman Rainaria toiselta ja Ollia toiselta puolelta.

— "Tietysti mekin avustamme", sanoi äiti. "Onpa onni, että laitumet

eivät ole etäällä. Muistatko, minkälainen puuha meillä ennen oli

syksyisin hiehoista?"

— "Muistan. Olen aikonut antaa Koiviston Laurin mennä sinne

päivätöikseen ja sitten ehkä Antin. — Ja onhan meillä kolme miestä

lisäksi, jos tarvis tulee", sanoi isä katsoen telmyrien pöydänpäähän.

Ihan kuin olisi hän arvannut, mitä he kaksi kokonaista päivää olivat

mielessään hautoneet.

— "Aiotko todellakin?" kipsahti äiti. "Sitä sietää miettiä."

Pitkin ja poikki sitä tuumittiinkin illallisen jälkeen. Oikeastaanhan

sopikin äitille, joka kuitenkin niinä päivinä oli aikonut käydä

kaupungissa. Hän voi mennä huomenna, kun silloin siis muutenkin oli

vähemmän puuhaa kotona. Oli asialla toinenkin puolensa, mutta hyvästi

siitä lopuksi selvittiin.

— "Me pääsemme!" huusi Ville tullessaan pirtinportaille, jossa Rainar

auttoi Elsaa pöytäliinaa lapoilleen pannessa. Olli oli penkillä

vatsallaan, koettaen potkia selkäänsä, jota hän ei kuitenkaan voinut,

kun oli niin lihava. "Elsa, äiti pyysi sinua auttamaan meille evästä

pannessaan."

— "Juoskaapa, pojat, vielä tänä iltana sanomaan Antille, että hän

hankkiutuu valmiiksi. Mutta ennen kuutta ette tarvitse lähteä. Käskekää

hänen ottaa Kimo", selitti isä portaille tullessaan. "Pysyttäytykää

sitten Antin matkassa", hän lisäsi. "Tottapahan vielä puhun siitä

hänelle."

Kaikki tuntui jo iltasella olevan valmiina, mutta sittenkin lähtö

viivästyi. Antin piti hakea tynnörillinen vettä. Nelipyöräiset oli

vedettävä pihalle ja pyörät voideltava äitin asemalle menon takia.

Sitten piti vielä odottaa aamumaitoa, ikäänkuin ei kirnupiimä, jopa

vesikin olisi ollut kyllin hyvää metsänpeitosta hevosta etsiessä.

— Kello neljästä alkaen oli toinen miesparvi toisen perästä astua

jaappassut ohi. Jotkut olivat ajaa köröttäneet.

Vihoviimein oltiin menossa, ja jo ensimäisessä mäessä tavotettiin

muutamia miehiä. Heillä oli eväskontit selässä, ja eräällä oli pyssy.

Antti tunsi heidät ja tervehti. Astutellen ajaessa ylämäkeä hän kertoi

Villen ja Ollin ja Rainarin tulevan mukaan. — Mutta pian he jääpyivät.

— "Emme me ainakaan viimeisiä ole", sanoi Ville. "Ihmeen ihana aamu.

Eikö sinustakin, Rainar?"

Kaste kimalsi ruohossa tien vieressä. Täyteläiset rukiintähkät

pellolla aidan tuolla puolen nuokkuivat huojuvissa korsissaan aivan

kuin aamu-unisina, vaikka aurinko oli kotvan ollut ylhäällä. Linnut

visertelivät joka puussa ja pensaassa, karjankellot kalkattivat

aituuksissa, jotka eivät kuontuneet näkymään, metsästystorven

pitkäveteisiä törähyksiä kuului tieltä ja etäällä pamahti laukaus,

jonka kaiku heti kahtena kertoi.

Pienen harmaan mökin ovelta isä ja äiti katselivat hämmästyneinä

tavatonta liikettä tiellä, ja heidän takaansa maurotti puoli tusinaa

lapsia. Muuan pienokainen, niin liinatukka, että se oli melkein valkea,

seisoi paitasillaan lähellä veräjää.

Mökin vieressä aidalla kuhjotti viisi lentokuntoista, suurta

variksenpoikaa, kurkistellen niin varomattomasti, että vanhemmat,

kumpikin kuusenlatvastaan, niitä varottamalla varottivat.

Olli ei malttanut olla pistoolillaan tähtäämättä likimäisintä

variksenpoikaa. Isävaris säikähti pahanpäiväisesti, heittäysi suin päin

kuusenlatvasta ja oikein tyrkkäsi aidalta varomattomat poikaset.

— "Olli, mitä tuo nyt on!" nuhteli Ville. "Sinähän tiedät, että isä on

kieltänyt meitä milloinkaan tähtäämästä elävää olentoa, paitsi tietysti

petoeläimiä. Emmekö mieluimmin laulaisi?"

— "Mitä laulamme?" kysyi Olli. "Porilaistako vai Kolmekymmenvuotista?"

Ville kallistautui Rainariin ja Olliin päin, jotka istuivat

takaistuimella. "Eiköhän oteta Kolmekymmenvuotinen sota ensin? Siitä

Antti pitää."

— "Hyvä on", sanoi Rainar ja selvitti ääntään. "Anna sinä ääni, Ville."

— "Eläpäs!" intti Ville. "Aiota sinä. Sinä paremmin osaat."

— "No, minä lasken kolmeen", suostui Rainar.

"Meill' Pohjola luminen on kotimaa,

sen rannoilla lietemme nyt leimuaa,

siell' kalvalla vahveni käs' jänteväks',

ja jalosti povemme sykkäeli."

Laulu sujui aika hyvästi.

Ville lauloi niin selvästi ja kovasti, että se kuului pitkän matkan

päähän. Olli murista jyryytti matalla äänellään, jota Elsa nimitti

puuroääneksi. Laulaessa oli hänestä sanat pääasia.

Kun he olivat hyvällä alulla ja Rainar huomasi Villen laulavan oikein,

siirtyi hän itse toiseen ääneen. Siitä toinen osa vain parani.

"Ja usein Nevan vettä ratsut kaalailla sai,

ne ui yli Veikselin kuin pitoihin kai,

ne aseemme Reinin rannalle toi

ja Tonavasta keisarin maljoja joi."

Antti oikasihe, sipasi viiksiään syrjään, pullisti poskensa ja oli

puhaltavinaan suurta bassotorvea. "Pum — pum — pu-pum —" Se kuului

niin luonnolliselta, ja hän pysyi niin hyvässä tahdissa, että ihan

ihme. Villen täytyi kesken laulun kääntyä katsomaan Rainaria, joka ei

milloinkaan ennen ollut kuullut Antin matkivan bassotorvea.

Kimo suipisti korviaan ja pää nyökkäsi tahdissa, tuntuipa se

jalkojaankin nostavan korkeammalle kuin ennen.

— "Sen marssin se Antti tuntee", sanoi Ville, ensimäisen säkeistön

loputtua. "Eikö niin?"

— "Tietysti minä _Suomen ratsuväen marssin_ tunnen, kuulin sen siksi

monta sataa kertaa rykmentissä. Se vasta jotain oli, kun seitsemänsataa

hevosta yhtaikaa nosti jalkansa ja pani ne yhtaikaa maahan, että koko

harjotuskenttä kumahti. _Rat — rarat — rarat!_ rätisytti torvensoittaja

everstin vieressä. Samassa törähytti koko soittokunta, niin että ilma

tärisi. Kaikilla soittajilla oli valkeat hevoset."

— "Kuules, Rainar, soittokunta ratsasti valkeilla hevosilla", sanoi

Ville.

— "Tapa on semmoinen", toimesi Rainar.

— "Siellä oli eräs maalahtelainen, joka puhalsi suurinta torvea", Antti

jatkoi. "Sillä pojalla oli keuhkot kestämään. Torvi kiersi hänet ihan

ympäri, kun hän istui hevosen selässä."

— "Lauletaanko seuraava säkeistö?" sanoi Ville. "Antti puhaltaa alusta

asti."

— "Mitenkäs se alkaakaan?" kysyi Rainar. "Minä en oikein muista."

— "Sälöt poron ja tuhkan yli josp' samoaa, valon kipenet välkkyvi

kavioista. Kuin koi miekan säihkyvi sivallus ja Pohjolassa koittava on

vapaus", muisti Ville. "Eikös se nyt sovi hyvästi, kun olemme menossa

hevosen etsintään".

— "_Rat — tararat — rattat_", töryytti Antti, pitäen kättään torvena

suun edessä. Yhtaikaa he kaikki sitten alottivat.

Vanha mummo tuli mökkeröisestään, jonka ohi he juuri ajoivat. Hän ei

tiennyt, mitä oli tekeillä ja näytti oikein säikähtyneeltä. Mutta kun

Ville kohotti lakkiaan ja tervehti, nyykisti hän ja hymyili, jotta

hän ei kai pitkiin ollut koettanutkaan, niin yksinäiseltä ja köyhältä

siellä näytti. Reipas mies olisi olkapäällään mökkipahasen kumoon

sysännyt.

— "Kertokaa, Antti, vähän rakuunarykmentistä", pyysi Ville laulun

loputtua. "Rainar niin mielellään tahtoisi kuulla. Ehkä siitä, miten

ensimäinen ratsuparvi leikkisodassa vangitsi koko komppanian."

— "Se meni mukavasti", sanoi Antti huomaamattaan siirtäen vanhan

hattunsa vinoon oikealle korvalle ikäänkuin hän vielä olisi ensimäisen

ratsuparven sivusmies. Ja sitten hän kertoi siitä ja monesta muusta.

Matka meni niin huvassa, etteivät pojat arvanneetkaan, kun jo

käännyttiin viimeiseen salomökkiin, jonne isä oli käskenyt jättää Kimon.

— "Vai niin, nyt se siis alkaa", huokasi Olli kärristä laskeutuessaan.

"Milloinkahan arvellaan aamiaista syödä?"

Sinne oli keräytynyt jo koko joukko miehiä ja toista tuli. Kun oli

päätetty, miten kulettaisiin, oli ainakin seitsemänkymmentä miestä

koolla siihen luettuna Ville ja Olli ja Rainar.

— "Tämähän on kuin kierros leikkisodassa", tuumi Ville koettaen saada

eväslaukkunsa pysymään niin keskellä selkää kuin mahdollista, että se

muistuttaisi sotamiehen reppua. Hänen laukussaan oli jotain Rainarille

ja Ollille. Elsa oli kuiskannut sen hänelle illalla, ja paraillaan hän

arvaili, mitä he sanovat, kun hän ottaa hujauttaa sieltä kääröksen

kylmiä ohukaisia, joiden väliin, ihan jokikisen, on ripoteltu sokeria.

Metsä oli alussa niin tiheä, että pojat ja Antti vain silloin

tällöin näkivät jonkun toisista miehistä, mutta koko aika huudettiin

toisilleen. "Hohoi! Hohoi!" kuului joka suunnalta. Taas kuului

metsästystorven törähys ja etäällä tuntui joku kauheasti rämyyttävän

jäniksenpelätintä. Säikähtyneet linnut piiloutuivat ääneti tiheimpiin

puihin ja pensaihin.

Jos hevonen hengissä oli, täytyi sen kuulla ihmisiä tulevan ja silloin

se hirnuu. Jos sitä ei kuulu eikä näy eikä kuolleena löydetä, on se

varastettu. Syrjälän mökkiläinen, joka myöskin oli etsimässä, oli

menneellä viikolla omin silmin nähnyt suuren mustilaisjoukkueen.

— "Minun mielestäni", sanoi Antti, kun he viiden minuutin perästä

tulivat aukeamaan metsässä, "on tämä paras päämajan paikka."

Maa oli kivikkoa ja paljas ja mustain hiiltyneiden kantojen välissä

kasvoi tiheä vesakko.

— "Tässä raivosi kulovalkea viisitoista vuotta takaperin", hän jatkoi,

"ja tuolla juuri lammin toisella puolella on Kangasalan raja. Tuolta

harjanteen päästä näkee, minne asti palo ulottui. Isännekkin arveli,

että on parasta pysähtyä vähän lähemmä Kimoa, niin voitte sitä jonkun

kerran katsastaa."

Ville pettyi pahasti. Hän olisi mieluimmin toisten kanssa samoillut

koko salon, vaikka olisi pitänyt tullen mennen kulkea kolme

peninkulmaa. Mutta kun hän oli vielä vähän puhellut kahden kesken Antin

kanssa, ymmärsi hän sen Rainarin tautta paraimmaksi.

— "Viisain tähän meidän on jäädä tälle puolen. Etempänä on vain soita

ja rämeitä. Onhan täälläkin metsää kypikyllä, josta etsiä. Jospa

onnistuisimme yhtä hyvin kuin ketunpyynnissä. Kymmenen markkaa on

majatalon isäntä luvannut sille, joka ensiksi hevosen näkee, vaikka

kuolleena."

Olli oli löytänyt vatukon, jota oli miltei mahdoton jättää, ja hän jäi

mielellään. "Mikäs ilo on juoksennella sillä lailla salon halki", hän

tuumi.

— "Tämä polku vie suoraan mökkiin", selitti Antti, laskien leilin

suuren petäjän juurelle. "Eipä siltä. Kimo tulee kyllä toimeen pari

tuntia."

— "Me lähdemme kuitenkin saattamaan vähän matkaa, palaamme sitten tänne

syömään aamiaista", päätti Ville pannen eväslaukkunsa leilin viereen.

"Eikö panna lippua merkiksi, niin näemme petäjämme jo etäälle?"

— "No, tämän nyt muutenkin tuntee", arveli Rainar. "Tokkohan kahden

ihmisen syli sen ympärille riittää?"

Ville sitasi lipuksi nenäliinan karahkaan, jonka pisti ryhmyiseen

kaarnaan.

— "Nyt tämä on oikea päämaja", sanoi Antti.

— "Hohoi! Hohoi!" huusivat toiset miehet jo hyvin kaukaa.

— "Minun pitää nyt jouduttautua tavottaakseni heidät", toimesi Antti.

Kaikki he saattoivat Anttia aution palokankaan poikki, jonka takana

taas havumetsä korkeana, tummana seinänä kasvoi.

— "Elkää nyt lähtekö kauvemmaksi", sanoi Antti, kun he jo kappaleen

metsääkin olivat kulkeneet. "Mutta tähystelkää nyt tarkkaan

ympärillenne, näkyykö hevosta tällä puolen. Jos huomaatte sen, niin

karjaskaa kaikin voimin. Elkääkö menkö liian loittoolle päämajasta."

— "Onpa mustikoita!" huudahti Olli, joka jo istua nökötti mättäällä ja

molemmin käsin riipi marjoja varsista, jotka ylettyivät hänen päätään

ylemmä. "Emmekö voi jäädä tähän vähäksi aikaa?"

Ville olisi mieluimmin ensin syönyt aamiaista ja sitten marjatellut.

Mutta ihania marjoja siellä kasvoi! Sääli oli niitä jättää. "Tämmöistä

marikkoa ei ole Helsingin läheistössä", hän sanoi piloillaan Rainarille.

Rainar tuskin saattoi vastata, kun oli juuri ikään kourallisen suuria

sinervänmustia marjoja suuhunsa pannut. Hänen kätensä olivat jo kuin

värjätyt ja hänen suunsa niin musta, että Ville nauroi, jotta raikui.

Ei kukaan heistä ollut milloinkaan edes maistellut niin maajaita

mustikoita, joita siellä oli niin, että varret nuukottivat.

— "Olli, missä sinä olet! Me menemme nyt. Tule, tule!" huuteli

Ville viimein. "Me saatamme sairastua, jos syömme liiaksi ja päälle

päätteeksi leivättä."

Olli istua nakotti yhä samassa paikassa. "Olettepa te nyt kiireisiä",

hän sanoi noustessaan. Siinä se nyt oli. Hän oli mustikoissa

istunutkin. Housut olivat kamalan näköiset. "Mutta eihän se ole

sinnepäinkään", hän huusi.

— "No, kyllä me tiedämme, minne menemme. Me olemme ikään katsoneet

kompassia. Tule tänne, niin näet itse", vastasi Ville. "Tuonnepäin on

pohjoinen ja Kangasala on pohjoisessa. Meidän on mentävä päinvastaiseen

suuntaan, siis etelään, tännepäin. No!"

— "Tuollahan kulovalkeakin on raivonnut", sanoi Rainar, osottaen puiden

välistä aukeamaa.

— "En minä sitten ymmärrä. Mielestäni minä en ole ainoatakaan kertaa

käännähtänyt. Minä olen vain istunut samalla mättäällä ja ojennellut

käsiäni ympärilleni", toimesi Olli. "Muutenhan minä olisin jo ennemmin

huomannut istuvani marjoilla. Katsokaapas, minkälaisia marjapilkkuja on

housuissani."

— "Kyllä sinä olet monasti käänteleinyt", nauroi Ville. "Näkeehän sen

selvästi. Hohoi! Hohoi! Eteenpäin! Päämajaan!"

— "Tuolla on meidän petäjä", sanoi Rainar, kun he olivat saapuneet

paljaaksi palaneen kankaan keskipalkoille. "Minä tunnen sen niin hyvin

vinosta latvastaan."

— "Jollei se ole toinen vinolatva", sanoi Ville nousten kivelle. "Puut

näyttävät niin samallaisilta metsässä. — Ei, lippua ei ole. Ei se se

ole. Entäs tuo", hän virkkoi osottaen muuatta kauvempaa. "Me olemme

kulkeneet liiaksi vasempaan."

Mutta lähemmäksi tultua ei siinäkään näkynyt valkeaa lippua.

Mitenpä siinä olisi se ollutkaan! Tuskin oli muuan tavattoman utelias

orava malttanut odottaa Antin ja poikain poistumista, kun se jo riensi

tunnustelemaan, mikä se valkea oli, joka yhtäkkiä oli ilmestynyt

petäjänrungosta pistävän kepin nenään. Petäjähän oli aina ollut oksaton

juuresta tuuheaan latvaan asti.

Hyi! Orava säikähti pahanpäiväiseksi. Sekä keppi että se valkea

putosivat maahan, juuri kun se latvaan ennätti. Se kompastui

säikäyksissään ja tulla tupsahti suin päin leilille, jonka Antti oli

asettanut puuta vasten. Pui, pui, pui — sinne maito valui, sillä tulppa

oli pudonnut. Ja siinä oli nyt päämajan lippu kahden mättään välissä

komppanian tyhjällä leilillä.

Senkin takia oli Villen ja Ollin ja Rainarin vaikea nähdä sitä.

Mutta toisestakaan syystä he eivät puutansa löytäneet. Olli oli

todellakin näet ollut oikeassa luullessaan, ettei hän ollut kertaakaan

kääntäytynyt. He olivat siis kulkenut ihan väärään suuntaan, joutuen

toiseen aukeamaan ja haikailivat puutansa ihan toisen metsän laidasta.

— "Parasta on palata mustikkamarikkoon", sanoi Olli viimein. "Paikalla

kun näen mättään, jossa istuin, minä tiedän, mistä päin me Antin kanssa

tulimme. Se oli niin pehmyt, että se on varmasti kuoperolla."

— "Mennään sitten", virkkoi Ville. "Sama minulle; mutta täällä lähellä

sen täytyy olla."

He löysivät heti marikon, mutta ei se sama ollut, ainakaan ei näkynyt

Ollin mätästä. "Tämähän on kuin loitsittua", arveli Ville. "Tietää

paikan; ei vain sitä löydä."

He löysivät uusia marikoita, uusia aukeamia ja niiden takana uusia

metsänrinteitä. Mutta eivät milloinkaan oikeaa paikkaa, eivät oikeaa

metsänrintaa eivätkä edes vilaustakaan päämajan valkeasta lipusta!

— "Nyt minä en tiedä muuta neuvoksi kuin tallustella miehiä vastaan",

sanoi Ville viimein. "Jos kulemme suoraan pohjoiseen, niin täytyyhän

meidän tavata heidät. Pohjoiseenhan he aikoivat. Niin sanoi Antti, ja

tietäähän sen maantiedosta. — Se on sittenkin parempi, kuin täällä

haikailemistaan haikailla."

— "Totta kai he huutavat palatessaan", arveli Rainar, "silloinhan

kuulemme. Paljonkohan kello lienee? Kiusallista oli, että kelloni

jännin katkesi."

— "Aikoja sitten on ollut päivällisaika", sanoi Olli. "Minulla on niin

nälkä, että ihan voin pahoin. Marjat ovat yhtä tyhjän kanssa."

He kulkivat suoraan eteenpäin, tarkastivat välistä kompassia ja

jatkoivat matkaa, yhä suoraan eteenpäin. Pahinta oli, että Rainarin

toinen kenkä hankasi. Jalkaa pakotti kohta niin kovasti, että he

käärivät siihen nenäliinan ja vetivät sukan ja kengän jalkaan. Se

vain pahensi. Kenkä puristi, ja se koski niin, että hän tuskin enää

askeltakaan voi ottaa.

— "Parasta on, että te menette kahden ja jätätte minut", hän sanoi.

"Minä kuitenkin kohta kuolen."

— "Ole nyt joutavoimatta", nauroi Ville. "Mitenkä me kolme eroaisimme!

Odotetaan tässä kaikki."

— "Miehet ovat varmaan kulkeneet toista tietä, muuten kai jotain ääntä

kuuluisi", arveli Olli. "Kestää kai tässä kotveroinen odottaa. Saavat

lähteä meitä miesvoimalla etsimään ja löytävät meidätkin kuusenjuurelta

niinkuin ne mökin lapset."

— "No, mutta, Olli! Mitä sinä luulisit isän sanovan, jos hän sen

kuulisi! Emmehän me ole seitsen- ja kahdeksanvuotisia tyttöjä.

Koetetaanpas huutaa: _Antti_!"

— "Antti!" vastasi kaiku siinä silmänräpäyksessä ihan lähellä. Tuntui

niin kummalliselta kaiun hieman pelokas: "Antti".

— "Kyllä me kuulemme, kun he tulevat. Ja jolleivat he satu kulkemaan

tästä ohi" — Ville tuskin itsekkään uskalsi sitä ajatella — "niin

täytyyhän meidän lopulta löytää tie. Valtamaantie Kangasalle kulkee

tästä, ja ennemmin tai myöhemmin me yhytämme rautatien."

Rainar nyyhkytti. Miltähän tuntuisi, jos vielä kerran eläessään saisi

istua mukavassa rautatievaunussa ja matkustaa Helsinkiin ja tietää

tulevansa onnellisesti perille. — Mutta sitä kai ei enää hänelle suotu.

Häntä niin väsytti ja sydäntä pakotti ja jalkaan koski siinä istuessa

kuusenjuurella.

— "Olisimme voineet pysähtyä marjaiseen paikkaan", sanoi Olli. "Tässä

ei ole muuta kuin sammalta."

— "Mutta tässä on siihen sijaan kuivempi", huomautti Ville.

"Rakennetaanpas tähän maja ja laitetaan oikein pehmyt sammalpenkki

makuusijaksi. Ensin Rainarille. Tehdäänkö, Olli? Eipä sen kummempaa,

vaikka jäisimme tänne yöksi. Miten moni saakaan valvoa yöllä. Ja

valoisa, lämmin kesä-yö — mitä se nyt on!"

Ville alkoi katkoa kuusenoksia, joilla he aikoivat kattaa suuren

kuusen alimmaiset riippuvat oksat. Niiden alla oli jo ennestään valmis

huone. Seinät ja katto piti vain tiivistää. Rainarkin koetti auttaa.

Hän kantoi sylyykselliset sammalia ja levitti ne lattialle pehmeäksi

matoksi.

— "Entäpä meillä olisi tällainen maja lähempänä kotia!" ihasteli Ville.

"Mutta missäs siellä tämmöistä sammalta. Ei edes Vohliossa. Nytpä

tiedämme, mistä seinäsammalta saadaan, jos taas rakennetaan."

— "Kunhan ensin kunnialla täältä pääsisimme", tuumi Olli. "Miten kauvan

luulette voivan elää syömättä? Janottaakin minua. Kyllä olimme tuhmia,

kun emme pysähtyneet silloin, kun Antti kehotti."

— "Elä pelottele Rainaria", kuiskasi Ville. "Ei hätä tämän näköinen,

sen kyllä tiedät. Rainar, nukuhan sinä ensin, niin Olli ja minä

vartioimme?" hän lisäsi. "Me istumme täällä; parasta on, että kaksi

aina on kuulokorvalla."

Alkoi jo hämärtää metsässä ja kuusikossa oli aika pimeä. Ville kuuli

Rainarin nyyhkyttävän, mutta vähitellen hän hiljeni. Ja Olli alkoi

korsata. Mihin ihmeeseen he joutuvat semmoisessa erämaassa! Kenties

siellä kierteli mustilaisia, ja mitä he tekisivät. — Ville sulki

silmänsä. Parempi niinkin kuin tuijottaa hämyyn, jossa kaikki tuntui

niin hiljaiselta ja kamalalta, ettei edes lintukaan olisi sinne

uskaltaunut.

— "Ville! Ville!"

Untako hän näki vai huusiko joku? Ville hypähti pystyyn unisilmin ja

löi päänsä oksaan, niin että koko maja tärähti.

— "Ville! Olli!"

— "Ville! Olli!" vastasi kaiku ihan heidän vieressään, Antin iloisella

äänellä.

— "Täällä, Antti!" Ville heittäysi Antin kaulaan.

— "No, olette te kai odottaneet. Kauvan se kestikin", tuumi Antti

katsoen kelloa. "Me emme ole kotona ennen kahdeksaa."

— "Aamullako?" kysyi Ville.

— "Aamulla! Ei, tänä iltana, mutta kiirettä on pidettävä. Siinäpä sievä

maja", hän sanoi. "Minä pistäysin päämajassa ja näin kyllä teidän

käyneen siellä ja syöneen ja ottaneen pois lipun. Siitä päätinkin

teidän olevan likettyellä. Mutta jollen minä olisi huutanut, olisin

vaikka kymmenesti saattanut mennä tämän pesän ohi sitä huomaamatta."

— "Joko te kävitte päämajassa, Antti!" hämmästyi Ville. "Millaisia

matkoja lienette kulkenutkaan! Mutta emme me ole ottaneet pois lippua."

— "Emmekä me ole syöneetkään", liitti Olli.

— "Minä huomasin vain leilin tyhjäksi, eikähän Olli tavallisesti tyydy

ainoastaan maitoon."

Ei Ville eikä Olli ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut. Rainar, joka unen

pöpperössä majasta kömpi, ei ymmärtänyt senkään vertaa. Mutta aivan

pyörälle he joutuivat, kun he muutamain sylien päässä havumajasta

yhtäkkiä seisoivat sen suuren petäjän juurella, jonka Rainar niin hyvin

tunsi sen vinosta latvasta. Vähän merkitsi, että lippu oli poissa ja

leili tyhjä, mutta hehän olivat siinä — siinä ihan lähellä — ja he

olivat tuntikausia kulkea kupittaneet suoraan Kangasalaa kohti!

— "Paljohan täällä onkin evästä jälellä", tuumaili Antti nostaessaan

kahta eväslaukkua. — Olli oli paikalla omansa ottanut. — "Metsässä

kulkiessa on tavallisesti hyvä ruokahalu."

Ville ei tiennyt, mitä vastaisi.

— "Hevosta ei löytynyt", sanoi Antti, kun he istuivat kärrissä.

"Lieneekö varastettu. Kyllä me olemme humunneet väsyksiin asti."

— "Sanotaan Antille", kuiskasi Ville toisille. "Ei hän sitä kerro.

Voimme sitten kunnollisesti syödä matkalla."

Antti lupasi vaieta kuin kiiski kiven alla, olipa se mitä tahansa.

Ja sitten he kertoivat, miten kummallisesti he olivat kulkeneet ja

itsekkin nauroivat Antin mukana, kun olivat luulleet, että heidän pitää

metsään kuolla nälkään.

— "Ja täydet eväskontit vierimäisen puun takana", sanoi Antti.

— "Nytpä hämmästytte", sanoi Ville, kun kaikki voileivät oli syöty ja

hän otti laukkunsa pohjalta suuren raskaan ohukaiskäärön. "Tämä jaetaan

tasan neljään osaan."

— "Mutta kuka ihme otti lipun pois", kummasteli Rainar.

— "Ja joi kaiken maidon", lisäsi Olli. "Kylläpä se nyt maistuisi."

Antti piti sanansa. Hän ei kertonut kellekkään, että kolme hevosen

etsijää eksyi ihan metsänrantaan kompassi liivintaskussa.

Mutta kun he ajoivat pienen ränstyneen mökin ohi, oli isävaris suurella

vaivalla juuri saanut viisi poikastaan suureen, tiheään kuuseen yöksi.

Isävaris kuuli koko jutun. "Eikös tuo ollut sama poikaviikari, joka

tänä aamuna tähtäsi meidän Ruhjaketta?" hän sanoi äitivarikselle.

Ja kostaakseen ne sitten talvella rikkatunkiolla kovalla äänellä

kertoivat koko seikkailun. Sekä varpuset että pakkastiaiset sen tietysti

kuulivat ja sitä tehen sitä kerrotaan muuallakin.

9.