Maalla päivät reten lentävät, varsinkin lyhyen kesän päivät. Tuskin
on kevät koittanut, kun juhannuskoivut jo helottavat oven edessä. Ja
tuskin ovat koivuparat kerinneet halkovajaan, päivät ensin kuultuuan,
miten niiden kuihtuneet lehdet rikkoina portaille karisevat, kun
jo sierat soinnukkaasti viikatteiden kaartoteriä helkkyen hiovat,
ja niittokone aamusta iltaan, jopa usein valoisat yötkin läpeensä
särisemistään särisee.
Nopeasti kaikki kasvaa ja nopeasti muuttuu. Viikon perästä jo miten
kehittynyt! Ruis on ujahtanut, ja lehti lisää tullut. Kaura ja ohra
kilpailevat. Kaura kääntää lehtensä vasempaan, vastapäivään, vakuuttaen
siten paraiten ylöspäin pyrittävän, mutta ohra kiertää entiseen
tapaansa myötäpäivään. Nauriit ja juurikkaat sysivät ja tyrkkivät
toisiaan ja alkavat jo arvailla, ketkä harventaessa hylätään, ketkä
kasvamaan jätetään. Perunantaimet, jotka mullatessa äsken aivan
peittyivät, pilkistävät taas entistään terhakampina ja vantterampina.
Entä hernepelto! Muutamissa päivissä se sinivihreästä hernemaasta
kukkeimmaksi kukkapelloksi kaunistui.
Puhumattakaan puutarhasta! Pensaat ja puut eilen kukkivat ja tänään jo
vihreä raaka näytäksen. Ruokakasvitarhassa ja kurkkupenkeissä käydään
paraillaan rikkaruohosotaa ja lavan nurkassa nypitään kurpitsoista joka
päivä suuria koreankeltaisia tarpeettomia kukkia, joista eellimäisenä
päivänä oli vain pienet nuput reheväin lehtien peitossa.
Kottaraispesiin kannetaan ruokaa kantamasta päästyäkin. Ei ole voitu
arvatakkaan vaikean hautomisajan jo onnellisesti loppuneen, ennenkuin
pienten, uteliasten kottaraispoikasten keltaiset nokat pesän suulle
ilmestyvät. Yhtä nopeasti kananpojatkin kehittyvät aitauksessa navetan
päivänpuoleisen seinän vieressä, jossa ensimäisen poikueen kukkopojat
taisteluhaluisina tepastelevat punaisine heltanalkuineen, vaativina
kaulaansa kurotellen ja koettaen kiekua.
Mutta muita enemmän ja nopeammin oli sinä kesänä jotakin Metsolassa
muuttunut.
Karoliinan vasikatko?
Ei.
Villen varsako?
Kasvanut mahdottomasti, mutta ei silti sekään.
Rainar Holm se oli.
Senhän voi sanoa paikalla. Rainar Holm ei ollut tullut toiseksi
ihmiseksi samalla lailla kuin kuulema usein kaupunkilainen vietettyään
kesän maalla. Hän oli toistaiseksi vain niin toisellainen Rainar Holm
kuin on mahdollista muuttua neljässä lyhyessä viikossa. Eikä kesälupa
onneksi ollut vielä lopussa.
Hän ei ollut enää rasittunut, vaikka häntä toisinaan muutamia kertoja
haukotutti noustessa yhtaikaa kuin Ville ja Olli kello puoli kuusi.
Ja mielellään hän painautui vuoteelleen puoli yhdeksän aikaan, vaikka
oli vielä valoisa. Hän nukkua tuuskahti miltei paikalla eikä kärsinyt
unettomuutta. Hän ei herännyt edes sinä yönä, jolloin kauhea rajuilma
— ukkonen ja rankkasade muutamia päiviä kestänyttä tukahuttavaa
ilmaa puhdistaessaan — tärisytti vanhaa pirttirakennusta kivijalasta
kellonkattoon. Sekä äiti että hän olivat unohtaneet rautamarjaset.
Omasta pyynnöstään oli hän muuttanut telmyrien pöydänpäähän, eikä ole
vakivarma, pitikö Olli enää puoliaan syönnissä.
Hänestä oli vesivelli iltamaidon kera ja vasta suolattu lahna, hiilillä
paistettu, maukkainta ruokaa, jota oli maistellutkaan. — Keitetyistä
perunoista, Miinan keittämistä, puhumattakaan.
Hänestä ei mikään hienon hieno herkkukovaleipä ollut parempaa kuin
murakka reikäleipä, jota hänellä siitä syystä oli useinkin pala
taskussa.
Hänestä oli kirnupiimä ja vesi virvottavinta juomaa, jolle eivät
minkäänlaiset limonaadit vertoja vetäneet, varsinkin kun oli
kirnupiimää mukana ulkotöissä hohtavan valkeassa leilissä, joka
heinäin haravoimisajaksi tai juurikasvien kitkemisajaksi piilotettiin
varjoisaan ojaan.
Hän oli huomannut hyvin hyvästi voivansa ratsastaa satulatta ja
oli älynnyt senkin, että Tähden selkä oli niin terävä, että siitä
uskomattoman helposti voi nuljahtaa maahan. Hän oli todellakin pudonnut
ja toinen jalka ohjasperissä viistänyt kappaleen matkaa perästä, lyönyt
päänsä kiveen, ja haavasta juossut verta kotveroisen.
Hän oli ajamaankin oppinut. Merkkipäivä oli silloin, kun hän Tähdellä
ja turunkärrillä sai yksin ajaa Kaskeen hakemaan vehnäjauhosäkkiä.
Kotiin palattua oli kuitenkin Tähti kauvan puistellut vanhaa päätään.
Hänestä niinkuin Villestä ja Ollista oli merkkitapauksia, kun
Valkiakosken posti ajoi ohi. Ja mielellään hän eräänä sunnuntai-iltana
toisten kanssa kiipesi korkealle Lounasvaaralle ainoastaan katsomaan
junan tai Vanajavedellä kulkevan höyryveneen savua.
Hän oli kerran käynyt äitin kanssa Tampereella. Ja tuskin hän malttoi
silmiään kääntää vaahtoavasta Tammerkoskesta, joka valtavasti pauhaten
syöksyi monien tehtaiden välitse kaupungin läpi. Eipä ihmettäkään,
että koski oli mahtava, kun koko vedenpaljous suuresta Näsijärvestä ja
sadoista järvistä sen takaa syöksyy sitä tietä virratakseen viimein
mereen.
Hänestä oli mieluista Villen ja Ollin kanssa tervata metsärekiä ja
halkokelkkoja ja työrekiä, joita pitkä jono korotti päivänpaahteessa
jyväaitan mäellä. Hän olikin sitten niin tervainen, yksin pää ja
jalatkin, että Hannalla oli täysi työ hangata hänet puhtaaksi
saunassa. — Hänestä oli Metsolan sauna lauvantaisin ihan toista kuin
Sentraalinsauna Helsingissä.
Hänestä oli "Aurora-täti" hänen paras tätinsä eikä yksikään setä
vetänyt vertoja "Sommerfeldtin setälle."
Hän ihaili Villeä ja Olli oli hänestä paras tuntemistaan pojista.
Hänen mielestään oli Elsa yhä miellyttävämpi, mitä tutummaksi he
tulivat, ja hänen vaaleat hiuksensa ja kirkkaan siniset silmänsä
muistuttivat taruston kilvetärtä tai onnetarta. Kun hän oli pudonnut
Tähden selästä ja koko iltapäivän lepäsi vuoteellaan ja ihan todella
päätä oikein kivisti, ja Elsa toi puolukkamehuvettä ja kädellään
koetteli hänen otsaansa, oliko hänessä kuumetta, ei hän huomannutkaan,
että käsi oli suuri ja karkea ja punainen ja hiukan kostea. Hän toivoi
vain, että Elsa olisi kauvan antanut sen otsalla olla.
Hän oli antanut pienen, punaisen silkkinenäliinansa, jota hän vain näön
vuoksi piti rintataskussaan, Leenille nuken vaatteiksi.
Häntä oli isä muutamana päivänä halkovajan takana kauvan puhutellut.
Ainoastaan etana, joka istui takiaislehden alla ja kuunteli, tietää,
mitä siellä puhuttiin, mutta etanat ovat niin vaiteliaita, ettei sitä
milloinkaan ole saatu tietää.
Hän oli seuraavana päivänä lahjottanut viimeiset paperossinsa,
puolitoista laatikkoa, Malmille joka ihastui ikihyväksi. "Onpas pulskaa
mennä sunnuntaisin kirkolle paperossi hampaissa", hän tuumaili.
Rainar nosti hattuaan joka aamu niinkuin Ville ja Olli tervehtiessään
Malmia ja mökkiläisiä ja palvelijoita.
Hän piti paljon Hannasta ja Miinasta, mutta enimmän Karoliinasta, joka
saakin paraimman joululahjan. Viimeisestä ruisleipätaikinasta oli
Karoliina hänelle leiponut puolukkapiirakan samoin kuin Villelle ja
Ollille. Illallisen jälkeen oli hän syönyt sitä vatsansa kipeäksi, ja
hänen oli täytynyt nauttia tippoja.
Hän oli pyörittänyt tahkoa kätensä rakoille ja soutanut rakot
käsiinsä, mutta sittenpä hän jaksoihin suoralla kädellä pitää pienintä
rautapunnusta, miltei yhtä pitkään kuin Olli.
Hänellä oli ollut sormet tikkuja täynnä, kun oli poiminut ja kantanut
ja pinonnut lastuja rakennukselta.
Hän oli astunut lasisirpaleen jalkaansa, koettaessaan kävellä
avojaloin. Hän oli sukan läpi haavottanut jalkansa opetellessaan
leikkaamaan vihantarehua ja otettuaan luvatta Antin viikatteen, joka
oli rehukaurassa niin huonosti piilossa, että osa punaista vartta pisti
näkyviin.
Hän oli Villen ja Ollin mukana sinä merkillisenä hetkenä, kun
niittokone työkaluvajasta vedettiin ja kaikki osat paikoilleen
asetettiin. Hän tunsi heti koneen kaikki voitelureiät. Kun Lehtinen,
joka ajoi, alotti uuden kapaleen, ja kaikki oli kunnollisesti
voideltava, niin heitti hän haravansa maahan, jos sattui lähelle, ja
pyysi Lehtistä lepäämään, tarttuen öljykannuun.
Hän katseli miltei kadehtien Villeä ja Ollia, jotka joskus saivat ajaa
niittokonetta muutaman kierroksen. Ja hän oli ylpeämpi kuin kuningas
— käyttääkseni hyvin vanhentunutta sananpartta — kun hän itse eräänä
ihanana aamuna istui koneen istuimella ja piteli ohjasparia. Lehtinen
seurasi kintereillä ja laski viikatteen käyntiin, kun kone kulki
tarpeeksi kiireesti.
Hän kohosi mielestään itsevaltiasta mahtavammaksi — jos hän ylevässä
asemassaan sellaista muistikaan — kun miljoonat pitkät, huojuvat
timoteit ja tuoksuvat apilaat kumartuivat ja pitkinä jonoina lakoilivat
terävän terän tieltä.
Hän oli päistikkaa pudota tupsahtaa korkealta istuimeltaan hevosten
yhtäkkiä seisattuessa keskellä kapaletta, kun pari metsikanaa pyrähti
lentoon ihan niittokoneen edestä. Hän kuuli viuskutusta oikealta
ja vasemmalta ja edestä ja näki harmaanruskeiden pikku poikasten
kipittävän pakoon joka suunnalle. Hän tunsi miltei olevansa murhaaja
hetkistä myöhemmin pitäessään kädessään pientä kirkassilmäistä,
säikähtynyttä ja räpistelevää metsikananpoikasta, josta verta vuoti.
Hänen sydämmensä kutistui, kun siipi hetkisen perästä ei enää
liikahtanut ja hieno harmaansinervä kelmu verhosi pienen linnunpojan
kirkkaat silmät. Ja hän itki. Rainar Holm itki. Isä laski samassa
kätensä hänen olkapäälleen ja taputti häntä päälaelle.
— "Elä itke!" sanoi isä. "Me emme tiedä, mistä kaikesta pikku
metsikananpoikanen on varjeleutunut: kylmistä niukkaruokaisista
talvista ja verenhimoisista koirista tai ehkä pitkällisestä
kitumisesta, kun huvimetsästäjä olisi sen rammaksi ampunut."
Mutta Rainaria itketti vain, varsinkin kun hän näki Villen ja Ollin
surun.
— "Näkisitpäs ne talvella", sanoi Ville, "kun ne pitkässä jonossa
tepsuttelevat hangella harjun yli riihen luo etsimään jyväntähteitä."
— "Minä laskin kerran neljäkymmentäkaksi", tiesi Olli. "Me viskelemme
niille ohria korsun lattian alle."
— "Kenties", jatkoi isä, "kenties se pikku raukka ei muuten olisikkaan
saanut niin kauniisti kuolla kuin näin ihanana aamuna hengittää
viimeisen kerran niin hellässä kädessä. Ja kukapa meistä tietää, vaikka
se ylösnousemuksen aamuna, kun sinä itse silmäsi avaat, iloisesti
lentää sinua vastaan uusin, kaunein siivin. Elä, elä itke."
"Meidän kaupunkilaisherra, luullakseni, alkaa talttua", sanoi isä
tultuaan juomaan aamupäiväteetään. "Kukapa tietää, ehkä hänestä vielä
kunnon mies kasvaa. Lämmin sydän hänellä on. Yhä enemmän hänestä
pidän. Vahinko, vahinko, että hänenkin täytyy kasvaa epäterveellisessä
kaupunkilaisilmassa."
— "Mutta aivan tavaton kuluttamaan sukkia ja vaatteita", sanoi äiti,
joka istui vaatepinon takana ja parsi. "Menee edelle Ollistakin.
Katsoppas, minkälaiset reiät! Ja ne viikossa."
8.