Iltapäiväaurinko oli eräänä päivänä niin etäälle ennättänyt, että se
kahden maantienvarrella kasvavan tiheälehväisen vaahteran välitse
pilkisti suoraan pirttiin. Hämmästyneenä se katseli ympärilleen.
Pirttiä tuskin tunsikaan.
Malmin höyläpenkin paikalla oli isän kirjotuspöytä toisen
pihanpuoleisen ikkunan alla. Työkalukaappi oli saanut siirtyä piirongin
tieltä ja sitä vastapäätä oli ruokasalinkaappi kauniine leikkauksineen.
Valkeat vasta pestyt lattiapalkit, jotka olivat lähes metrin levyiset,
olivat vielä äskettäin olleet lastujen ja höylänlastukokojen peitossa.
Valkeat käytävämatot ulottuivat nurkasta nurkkaan. Oven edessä, johon
päivätyöläisten raskaat saappaat olivat vuosien kuluessa syvän kuoperon
kuluttaneet, oli paksu harakanvarvasmatto, jonka mäkituvan vanha Taneli
oli valmistanut ja palon jälkeen lahjottanut.
Uuni ja avonainen takka oli vitivalkeaksi valastu, ja mustuneet
hirsiseinät hohtivat, niin puhtaiksi olivat Miina ja Elsa ne hanganneet.
Uudinlaidalla, jossa aina ennen oli tavallisesti ollut märkiä saappaita
kuivamassa liimapannujen ja voidetölppöjen välissä, oli nyt —
arvatkaapas — vierashuoneen hieno pöytäkello lasikupunsa varjostamana.
Sen kahden puolen oli valokuvia: toisella Tähti kilpa-ajorekineen,
silloin kun se sai palkinnon, ja toisella äiti, kaunis tukka korkealle
käärittynä, Elsa sylissä.
Maantienpuoleisten ikkunain väliin oli isä asettanut konttorissa
olleet hirvensarvet. Molemmat teerenkuvat kyköttivät sarvien kärissä,
punaisesta verasta tehtyjen kulmakarvain alta tuijottaen kiiltävin
silmin kamalaan luotipyssyyn ja vaaralliseen kaksipiippuiseen pyssyyn.
Varmaankaan ne eivät huomanneet salin suurta taulua, joka riippui
vastapäisellä seinällä, vaikka jokainen tulija sen ehdottomasti älysi.
Vihtori-eno oli sen viime syksynä maalannut, ja se oli niin onnistunut,
että siitä heti kaikki tunsi. Lehmät ne siinä muutamana iltana
palasivat laitumelta rantatietä. Ensimäisenä kulki _Valla_, kellokas,
sitten _Kukka_ ja _Airikki_ ja koko lauma.
Leeni ja Ville ja Olli tunsivat jokikisen, vaikka takimaiset miltei
häipyivät järvestä nousevaan sumuun.
Paljon oli pirtti muuttunut, mutta Villestä ja Ollista se oli ikävämpi.
Muuta hauskempi oli ennen, varsinkin silloin, kun Malmi nikarteli ja
Toivonen ja Lehtinen tekivät rekiä tai työkärriä tai muita työkaluja
ja Plyhti veisteli lapionvartta tai korentoa tai vain kohenteli tulta,
ja vanha Taneli kutoi rysiä. Silloinhan juuri sai nähdä, miten kaikki
tehtiin. Ja miten paljo silloin kerrottiin!
Toisinaan vielä Malmi, ennenkuin työt lopetettiin, siirteli syrjään
höylänlastuja tehdäkseen tilaa keskilattialle, siihen, jossa ruokapöytä
nyt oli, ja tanssi kaakkuria Villen kanssa. Tietysti täytyi silloin
Toivosen pyytää Ollia. Toiset rallattivat. Vanha Taneli nurkastaan
vilkasi ilonpitoa ja koki mukana hyristä. Eipä se oikein hänelle
enää luonnistanut. Hän hymyili itsekkin. Mutta ei hän silti työtä
hellittänyt.
Ville ja Olli iloitsivat, että pirtti taas syksystä, kartanon
valmistuttua, palautuisi ennalleen. Kesällähän oikeastaan oli
yhdentekevä. Kukapa se sisätöille jouti.
Iltapäiväaurinko oli joka nurkan katsellut. Olipa vielä tarkastettava
äitin työ, hänen saksinsa ja sormistimensa. Äiti paraillaan istutti
hihaa Leenin uuteen pukuun. Aurinko häntä häiritsi. — "Miina! Tulkaapas
nostamaan työpöytä portaille. Täällä on niin kuuma, kuin eläisimme
elokuussa."
Miina oli paraillaan pesemässä päivällisastioita leipomatuvassa ja
tuli hihat kyynäspäihin käärittyinä. Varovasti he nostivat työpöydän
kuistiin.
— "Täällähän on hyvä", sanoi äiti. "Miten sireenit tuoksuvat!" hän
lisäsi, kääntäen täyteläistä terttua. "Aivan kuin kukkasmajassa!"
Kukkasmaja! Pirtin vanhat portaat huojuville penkkeineen ja kömpelöine
pylväineen, jotka oli piirrelty täyteen kirjaimia ja vuosilukuja,
oli oikein loukkautuvinaan. Epätasainen lattia nitisi ja natisi
äitin käännellessä ja siirrellessä pöytää pysymään tanakasti. — "Vai
kukkasmaja minusta nyt on tullut, usko sitä!" se sanoi.
Sireenit eivät vastanneet. Ylen onnellisina ne kumartelivat molemmin
puolin, kun niitä ei nyitty eikä katkottu niinkuin takavuosina.
Rakennukselta, viistottain pihan poikki, kuului kirvesten ja piilujen
teräviä ja tiheitä iskuja ja väliin kurikkain kumeita jymäyksiä, kun
ne vajottivat kiiloja tukkien läpi. Sinne katsomattakin tiesi lastujen
kirveen tieltä sinkoilevan ja hirsikerroksen toisensa perästä kohoavan.
Rihmaa neulansilmän pujottaessaan ei äiti malttanut olla vilkasematta
rakennukseen ja hirsikerroksia lukematta. Jo neljätoista! Ihan niinkuin
isä oli laskenutkin: kerros päivässä.
Toivonen oli lähimmällä nurkalla. Hän huomasi äitin ja tervehti.
— "Hyvinhän se edistyykin", virkkoi äiti.
— "Juhannukseen mennessähän tässä pitää olla katonalaset paikoillaan",
hän vastasi, kohotti kurikan päätään ylemmä ja yhdellä ainoalla
lyönnillä iski hirren paikoilleen.
Plyhti toi samassa Kimolla ja Pojulla suuren kuorman lautoja sahalta.
— "Pysykäähän siivolla", hän rauhotti hevosia pysäyttäen ne tulevain
konttorinportaiden eteen.
Mutta vaikka Kimo ja Poju monena päivänä olivat pysäyttäneet
lautakuorman samaan paikkaan, luimistivat ne korviaan ja kipsahtivat
jokaista kehikolta putoavaa lastua. "Hevoset, niin viisaat eläimet,
voivat olla aika tuhmia", sanoi Plyhti, otti kuormalta postilaukun ja
vei sen äitille pirtinportaille.
— "Onpa se aika painava! Tuotte varmaan hyviä uutisia", tuumi äiti,
ottaessaan laukkua.
— "Totta kai on jotain hyvää semmoisessa kirjejoukossa, jonka hän sinne
keräsi", Plyhti vakuutti, siepaten sukkelasti hatun päästään mennessään
jo alimmalla portaalla.
— "Niin, niin, kyllä ne tunnetaan", huokasi äiti, laskien sanomalehdet
ja muutamia kauppaliikkeiden nimillä varustettuja kirjeitä viereensä
penkille, "laskuja ja laskuja. Rakentaminen ei totisesti ole huokeaa.
Vai niin, vielä yksi. — Korkeasti kunnioitettu Patruuninrouva Aurora
Sommerfeldt. — Tohtorinrouva Holm on taas kirjottanut", hän huusi
isälle, joka samassa ilmestyi Toivosen viereen telineille.
— "Tulen paikalla", isä vastasi, piirustuskääröllä osottaen korvaansa
merkiksi, ettei hän mitään kuullut. Eipä ihmekkään, kun Toivonen
hänen vieressään kirveellä kajautteli. Ennenkuin äiti oli kirjeen
lukenut, oli isä jo portailla. "Oli mainion hyvä, äiti, että huomautit
ruokasalin ja keittiönkäytävän ovien muuttamisesta", hän virkkoi
eloisasti. "Siitä tulee hauska ja mukava."
— "No, jotainhan tuota toki ymmärtänee, kun on viisikintoista vuotta
emännän virkaa hoitanut. Mutta tätä minä en ymmärrä, vaikka minua
nimitetään patruuninrouvaksi", sanoi äiti, ojentaen kirjeen isälle ja
tarttuen taas Leenin hihaan. "Lue itse."
— "Sepä oli rivakasti", tuumaili isä luettuaan. "Sähkötän päätettyäni
minä päivänä matkustamme."
— "Mihinkä me sellaisen pääkaupunkilaisherran sijotamme? Vuotta
vanhempi Villeä", päivitteli äiti. "Ei tule mitään."
— "Mutta hänhän sanoo, että poika saa tyytyä siihen, miten on, ja
tietysti asuu meidän poikain kanssa heidän huoneessaan", selitti isä.
"Neljä metriä säkkivaatetta ja kupo olkia, sillä se on ratkastu.
Parempaa alusta ei pääkaupungissakaan saada. Telttasängyn Toivonen
tekasee vajaassa tunnissa. Ruuasta suoriutuminen lienee vaikeampikin."
— "Jätä se minun huolekseni", kiehitti äiti. "Olenhan minä kyennyt
laittamaan hienoimmillekkin herroille kuin koulupojille."
Isä aikoi juuri sen todeksi todistaa, kun telefooni pirtin
kirjotuspöydällä alkoi soida rämistä. "Sahalta", arveli isä rientäen
pirttiin. — "Sommerfeldt, Metsola. — Vai niin, sähkösanoma. — Hyvä,
minä kirjotan."
— "Sähkösanoma!" sanoi äiti ja painoi sydäntään.
— "_Matkustan ohitse_ —" toisti isä, "_kuuden tienoissa_."
— "Tänäänkö?" kysyi äiti.
— "_Kuuden tienoissa tänään_ —", jatkoi isä, kirjottaen niin uuraasti,
ettei huomannut äitin tulleen pirttiin. — "_Olkaa — hyvä — ja —
lähettäkää — joku — Rainaria — vastaan_."
Äiti ei virkkanut mitään, löi vain hämmästyneenä käsiään yhteen.
— "Kukas nyt menee vastaan?" arveli isä. "Minun on vaikea jättää töitä."
— "Sehän nyt on vähintä", vastasi äiti. "Tietysti minun täytyy lähteä.
Onhan sitä paitsi ihan välttämätöntä selittää, miten me asumme. Hieno
kaupunkilaisherra palvelijainhuoneeseen — on sekin!"
Isä otti hattunsa.
— "Kun se kerran kelpaa Villelle ja Ollille, niin saa se kelvata
yhdelle lisäksi. Pidä huoli kaikesta. Toivonen pyöräyttää väleen
telttasängyn."
— "Jospa ei muuta tarvittaisikkaan", sanoi äiti ja aukasi huolestuneena
liinavaatekaapin.
* * * * *
Juna vihelsi jo vaihteessa, kun äiti ja Ville Tuimalla ja
nelipyöräisillä ja Olli vanhalla Tähdellä ja turunkärrillä ajoivat
aseman portaiden luo.
Äiti oli ihan varissaan jännityksestä. Hän riisui päällysnuttunsa.
Asemapäällikön rouva, joka pilkisteli ikkunasta, ei voinut käsittää,
minkä takia hän oli niin hieno: uusi vaaleanharmaa puku päällä ja
kiiltävät kultavitjat kaulassa.
— "Mihinkä ihmeelle sinä matkustat?" hän uteli ikkunaa raottaen.
— "Enhän sitä minä siksikään irti pääse", vastasi äiti. "Tulin
tapaamaan erästä tuttavaani, tohtorinrouva Holmia, joka
välttämättömästi tahtoo poikansa meille siksi aikaa kun hän on
ulkomailla. Kello neljä saimme sähkösanoman. Tuossahan jo juna on.
Ville, puhdista hihasi ja koeta tervehtiä kohteliaasti, ettei minun
tarvitse hävetä", hän kääntyi Villeen, "ja katsele tarkasti jokaiseen
toisen luokan vaunuun."
Ollin oli määrä ajaa Tuimalla kotiin, mutta sen sijaan hänen oli
hoidettava hevoset asemalla. Hän kurkisti nurkan takaa, mutta
mahdotonta oli hänen matkustajain vilinästä löytää poika, jota hän
ei ollut milloinkaan ennen nähnyt. Juna ei ollut koskaan viipynyt
niin kaukaa. _Yhden_ minuutinko se vain viipyi! Viisi vähintäin. Viho
viimeinkin äiti tuli ja hänen rinnallaan pitkä, kalpea poika, päällä
hieno harmaa päällysnuttu, joka ulottui melkein korkeihin nauhakenkiin
asti. Päässä hänellä oli musta huopahattu, jonka laki oli reunoja
myöten painettu kuoperolle.
— "Tässä on Olli", äiti esitteli.
Olli sieppasi hatun päästään ja kumarsi syvään, kun Rainar ojensi
kätensä.
— "Minun nimeni on Rainar", sanoi uusi toveri.
Olli ei ollut eläissään sellaista pojan kättä nähnyt. Se oli niin
pehmeä ja valkea kuin tytön käsi, melkeinpä kuin opettajan. Ei suinkaan
Rainar ollut vahva. Tuskinpa jaksoi suoralla kädellä nostaa pienintä
rautapunnusta. Äiti oli mennyt konttoriin postia perimään ja tapasi
siellä asemapäällikön rouvan. "Paljo on vaatteissa", hän sanoi, kun
he kumpikin ikkunasta tarkastelivat Rainaria ja Ollia. "Junasta
laskeutuessaan hän näytti niin pitkältä, että oikein hämmästyin.
Ja Olli on miltei yhtä suuri, vaikka kahta vuotta nuorempi. Mutta
hyvin sievä kevätnuttu. Kiitoksia. Tässäkö kaikki?" hän sanoi
asemapäällikölle, joka itse hänelle antoi kirjeen. "Ei, pitääpä lähteä.
Tervetultua juhannuksena kahville, vaikka vain pirtinportaille."
Entiseen tapaansa oli Tuima menollaan kotiin palatessa. Yhtä kyytiä
se painoi ylämäet ja alamäet ja harjun laella, jossa tie pitkälti oli
tasaista ja suoraa, se kohotti päätään ja laajoin sieraimin hengitti
raikasta iltailmaa.
Näköala oli avara joka suunnalle, silmän siintämättömiin. Välkkyviä
vesiä toinen toisensa takana metsäin ja viljelysten välissä. Tulena
liekehti ilta-aurinko saarien ja salmien takana olevan talon
ikkunoissa. Pohjoismetsän laidasta kohottautui kirkontornin suippo,
ja seuraavalta harjanteelta pilkottivat uutisrakennuksen valkeat
hirret Metsolan tummaa kuusikkoa vasten. Alhaalta, milloin toiselta,
milloin toiselta puolen tien vilahteli järvi puiden runkojen välitse.
Pehmeänä mattona ruoho kattoi tienvieret. Mutta jo lähimmän petäjän
alla kasvoivat mustikanvarret, niin pitkinä, että vanamot nousivat
varpailleen, jopa pitkin ryhmyistä kaarnaa kiipesivät kulkijoita
katselemaan.
Sellaisena iltana oli hauska elää ja ilokseen siinä kepeän kärrin
edessä hilpasi. Toinen kilometripatsas jo hujahti.
— "Tuolla näet, Rainar, Vanajaveden", selitti äiti, osottaen oikealle,
jossa pieni höyryvene veti tukkilauttaa, puhaltaen suuria savupilviä
ilmaan.
— "Olet kai sinä lukenut Vanajavedestä maantiedossa?" kysyi Olli, joka
istui takana ja ajoi.
— "Kyllä kai se mainittiin ensimäisellä luokalla,, kun Suomen
maantietoa luettiin", vastasi Rainar, ottaen nuttunsa povitaskusta
nenäliinan.
Olli huokasi muistaessaan, miten paljo heillä vielä oli jälellä Suomen
maantietoa. "Täältä näkee vielä junan savun", hän sanoi saadakseen
Rainarin kääntymään. Hän halusi nähdä, eikö Rainarista kuitenkin ollut
hauska ajaa niin kovasti.
Sekä Rainar että äiti kääntyivätkin, mutta savu oli jo näkyvistä
hävinnyt.
— "Emmekö me ole vielä sen kauvempana asemalta!" ihmetteli Rainar.
Olli nolostui. Niin pianhan oli kulettu! No, hänen puolestaan vaikka
salamana. Tahallaan hän hellitti ohjaksia, ennenkuin he olivat suuren
mäen puolitiessäkään.
— "Mutta, Olli, varovasti, varovasti! Sinä tiedät, mitä isä on sanonut
Tuimasta ja nelipyöräisistä", äiti varotteli.
Tuimaa ei hevillä hillitty. Pilvenä poro pölisi, ja sora jyväset
sinkoilivat kavioiden ympärillä. Ratas pyöriä hyrräsi kuin rukki.
Heiskis! Toinen etupyörä kohosi tienreunalle. Heiskis! Takapyörä
niinikään.
Olli huomasi, että Rainar puristi tiukasti kärrin käsipuusta.
— "Jos minä kerron tämän isälle, niin kestää kotveroisen, ennenkuin
sinä saat nelipyöräisiä ajaa", äiti lisäsi, kun Tuima seuraavassa
vastamäessä viimeinkin rauhottui. "Villeen voi ainakin luottaa."
— "Ville onkin vanhempi", säesti Rainar.
Onpa hän aika olevinaan, mietti Olli, eikä avannut suutaan ennenkuin
kotona.
Elsa ja Leeni seisoivat portin pielessä ja niijasivat. Leeni kiepsahti
takaistuimen polkimelle ja otti kyytiä pirtinportaille, jossa isä istui
lukemassa.
— "Vai niin, vai tässä se uusi maalaisherra on", sanoi isä tullen
kärrin luo. "Tervetultuasi! Olipa oikein hyvä, että tulit. Täällä on
työtä enemmän kuin tehdä ennätämme!"
— "No, isä, Rainar tulee juuri lepäämään", oikasi äiti. "Hän on niin
rasittunut, että hänen täytyy nauttia rautaa. Äitisi pyysi minua
huoltamaan, ettet lääkettäsi unohda", hän kääntyi Rainariin heidän
portailla seisoessaan. "Nyt olen minä sinun äitisi. Tervetultuasi!
Jospa vain viihtyisit vaatimattomassa maalaiskodissa."
— "Aijai! Rasittunut. Sepä ikävä", tuumi isä. "Muuten olisin pyytänyt
Rainaria auttamaan Ollia kärriä vajaan viedessä. Olli olisi siten
ennättänyt viedä Tuiman aituukseen ennen Villen tuloa. Sitten meidän
pitää paikalla syödä. Kyllä kai sinullekkin ruoka maistuu, Rainar,
matkan jälkeen."
— "Meidän tallinrengin täytyi palon jälkeen muuttaa erääseen mökkiin,
meillä kun on niin vähä tilaa. Siten saamme nyt tulla toimeen ilman
häntä", selitti äiti.
Rainar mielellään auttoi Ollia. Ei se hänelle niin vaarallista ollut.
Välttyihän siten kaikki kyselemiset ja töllistelemiset. Mutta ei
hänestä ollut suurtakaan apua. Jollei Olli olisi kantapäitään maahan
iskenyt ja hartiavoimalla työntänyt, minkä ikinä jaksoi, niin ei kärriä
olisi vajan kynnyksestä saatu.
— "Jos tulet mukaan aituukseen, niin minä talutan Tuimaa, muuten minä
ratsastan", sanoi Olli, kun kärri oli paikoillaan ja valjaat naulassa.
"Saat nähdä Tuiman varsan. Se on tavallisesti veräjällä odottamassa."
— "Saatanhan minä tulla, jos se ei ole liian kaukana", sanoi Rainar.
"Ei kai siellä ole märkä."
— "Ei ole; eihän nyt ole satanut viikkokausiin", selväsi Olli. "Tarpeen
se olisi. Kaikki poutii. — Ainoastaan tuonne koivuaituukseen järven
rannalle. Sinulla on niin hyvät housut; muuten voisit ratsastaa.
Kaiketi osaat?"
— "Mikäs ihme se!" vastasi Rainar. "Mutta tietysti minä en voi
ratsastaa satulatta."
— "Ville ja minä ratsastamme aina satulatta", toimesi Olli, "ja Tuima
on paras. Mutta Tähti, joka nyt on Villellä, on oikein teräväselkäinen.
Kivaa ajaessa tuskin selässä kestää, niin koskee. Meillä on kahdeksan
hevosta, paitsi varsa. Montako teillä on?"
— "Helsingissä on hevosia ainoastaan pika-ajureilla ja kuorma-ajureilla
ja palokunnalla", vastasi Rainar. "Mutta kun vain vihellän kadulla,
niin saan vaikka viisisataa hevosta, jos tahdon. Viidelläkymmenellä
pennillä ajan Kruununhaasta koko kaupungin läpi."
— "Kruunun haasta — sielläkö kaupungin hevoset käyvät laitumella?"
kysäsi Olli.
Rainar nauroi: "jopa sinä olet typerä. Etkö sinä ole milloinkaan käynyt
Helsingissä?"
— "En", vastasi Olli, "mutta monasti Tampereella. Siellä on enemmän
tehtaita kuin missään muussa kaupungissa koko Suomessa. Oletko sinä
nähnyt yhtään koskea?"
— "Minä ehkä ensi kesänä matkustan äitini kanssa Imatralle", sanoi
Rainar. "Se on Suomen suurin koski. Mitäs katsottavaa Tammerkoskessa!"
— "Hyvää iltaa!" huudahti samassa ystävällinen ääni ihan heidän
vieressään. Karoliina palasi polkua pitkin vasikka-aituuksesta, kantaen
tuoreita koivunlehtiä koko sylyyksellisen. "Vai niin, tämäkö se nyt
on se uusi mies", sanoi hän. "Tervetultua! Tervetultua! Siitäpä tulee
oikein herrasväen hevostaja, kun on niin hienot vaatteetkin."
— "Mikä paksu akka se oli?" kysyi Rainar, kun he olivat ohi kulkeneet.
— "Jos sinä vielä kerran nimittelet Karoliinaa _akaksi_, niin luissasi
tunnet, vaikka olisit vieläkin hienompi", tuimistui Olli. "Sinä
pelkäsit, kun annoin Tuiman kivasti vilistää suuressa mäessä."
— "Luuletko sinä, että minä pelkään", suurenteli Rainar.
"Talonpoikaismoukka!"
Tuimastakin se jo meni liian pitkälle. Se hirnui ja hyppi hyppimistään
takajaloillaan, ja Rainar juoksi sitä kyytiä puun taakse tienviereen.
— "Soo, Tuima, Tuima!" maanitteli Olli ja tarttui lujemmin
marhamintaan. "Se tunnustelee jo toisia hevosia. Olemme juuri perillä.
Elä pelkää."
— "Tiettävästi sinä paikalla kielit", sanoi Rainar. "Tuoko se on varsa?
Se on oikein kaunis. Mitenkä monivuotinen se on?"
Ollia nauratti. Hän unohti, että hän ikään oli ollut niin vihainen.
"Viisikuinen", hän vastasi. "Etkö sinä tiedä, että hevonen jo
rekivetona on miltei täyskasvuinen?" Hän painoi pörröisen päänsä varsaa
vasten, tarttui sen kaulaan ja nauraa remusi riemusta joka kerran, kun
se näykkäsi häntä korvasta.
Tuima katseli heitä hetkisen suurin viisain silmin, hirnahti sitten
varsalle, ja iloisesti laukaten ne katosivat vesakkoon.
— "Luuletko tavaraini jo tulleen, kun palaamme taloon?" arveli Rainar.
"Minulla on sinulle ja Villelle tuomisia."
— "Ville on varmasti jo tullut", vakuutti Olli. "Otappas kiini!" hän
huusi ja hilpasi neliseen, niin että marhaminta olkapäillä selkää
vasten läiski. — "Juoksethan sinä väki hyvästi", hän virkkoi, kun he
läähättäen pirttiin saapuivat.
Ville oli palannut aikoja sitten, mutta tavaroita ei joudettu
purkamaan. Isä käveli edes takaisin illallista odottaessaan, vilkasten
tuhkatiheään pelloille, joita ohut terhen verhosi. "Jos tuuli laavenee,
tulee varmasti halla", hän sanoi huolestuneena. "Minun täytyy mennä
ilmaa tarkastamaan, kunhan on syöty."
Äiti itse kantoi suurta kulhollista höyryäviä perunoita, ja Miina
keittiössä velliä ammensi.
— "Rainar tahtoisi mielellään ensin tavaransa purkaa", selitti Olli
äitille hänen kulkiessaan porstuan läpi.
— "Ei nyt hätäillä", sanoi äiti. "Olkaa hyvät, kaupunkilais- ja
maalaisherrat. Vähän illallista. Olkaa hyvät!"
Rainar sai istua opettajan paikalla pöydän yläpäässä, ja äiti tarjosi
hänelle kaikkia, mutta hän söi ihan kuin kärpänen.
— "Se ei kelpaa; maalla pitää syödä vahvasti ja tehdä työtä vahvasti",
selitteli isä, joka ei muistanut, että Rainar oli rasittunut.
"Katsoppas Ollia!"
— "Syönnissä Olli puolensa pitää", tiesi äiti. "Muussa saa luullakseni
Olli pitää Rainarin esikuvana. Kas niin, miten kävi taas!" hän sanoi,
kun Olli jäähdytti vesivelliänsä niin rutakasti, että sitä läikähti
pöydälle. Sellaista voi tapahtua, kun koko ajan ajattelee tuomisia
aavistamattakaan, mitä saa, ja toivoo vain, että illalliselta kohta
päästäisiin.
Syötyä äiti itse saattoi Rainaria poikain huoneeseen. "Niin, hyvä
Rainar, niinkuin äitillesikin selitin, on meillä yksinkertaista ja
puutteellista. Koeta nyt tyytyä", hän sanoi, silittäen päällyslakanaa,
jossa oli leveä välipitsi. Rainarin vuoteen jalkopäässä oli
vierashuoneen hieno huopapeitto, ja vuoteen vieressä pieni pöytä, jossa
oli vesikarahvi ja lasi.
Huone oli tosin hyvin yksinkertainen, mutta ainoastaan Antin
jalustimet rakuunarykmentin ajoilta ovensuunaulassaan muistuttivat
palvelijanhuonetta. Seinät oli vasta sanomalehdillä paperoitu.
Ikkunoissa oli uutimet. Pöydällä oli vitivalkea pieni pöytäliina
ja ikkunalla vihko tummansinipunaisia sireeniä. Nurkkahylly oli
täpötäynnä koulukirjoja. Kokonainen kokoelma jousipyssyjä riippui
vaarnoissa seinällä, ja Antin halkokirveen sijassa oli oven vieressä
kirvesnaulassa Villen ja Ollin omat sievät kirveet.
Tuoreita koivunlehviä oli pistelty ikkunan- ja ovenpieliin ja lattialle
oli ripoteltu katajia; pestyn lattian hajua ei tuntunut ollenkaan.
— "Minä otan sitten huostaani sinun liinavaatteesi, Rainar. No niin,
nyt me jätämme nuoret herrat yksinään", sanoi äiti Elsalle ja Leenille,
jotka seisoivat ovella nähdäkseen, pitikö Rainar huoneesta.
Olli oli jo uskonut tietonsa Villelle. Siinäpä ne matkalaukut olivat:
toinen suuri ja mahdottoman raskas, toinen pienempi. Kumpaisenkohan
Rainar ensin aukasee, ja kummassakohan ne tuomiset ovat! Olli nosti
pienemmän tuolille, ja Rainar otti avainnipun. — "Taidamme saada täällä
aika hauskaa", sanoi Rainar ja koetteli avaimia toista toisensa perästä.
Eikös mikään sovi! Olli oli jo aukassut hiihnat ja seurasi
jännittyneenä jokaista koetusta. Viho viimeinkin! Ja melkein
päällimäisinä oli kaksi käärerihmalla sidottua kääröstä.
— "Tässä ovat tuomiset teille", selitti Rainar. "Mutta kumpi saa toisen
ja kumpi toisen?"
— "Pidä selkäsi takana ja sano oikea ja vasen", ehdotti Ville.
— "Ville vanhempana sanokoon ensin", toimitti Olli.
— "Niin hieno ja kaunis!" huudahti Ville kääröksensä avattuaan. Se
oli oikea kompassi, jonka voi pitää liivintaskussa niinkuin kellon.
"Kiitoksia hyvin paljon!" hän virkkoi tarttuen Rainarin käteen.
"Ajatteleppas, Olli, jos metsässä eksyisimme!"
— "Mutta ajatteleppas tätä, kun mennään metsään!" ihasteli Olli, joka
pahvirasiasta oli vetässyt pitkän, kiiltävän pistoolin.
— "Se on Eurekapistooli", selitti Rainar. "Siihen painetaan nuoli, ja
ampuessa se ilmanpaineen vaikutuksesta tarttuu kiini kumirenkaasta.
Näin!" Hän tähtäsi oveen ja samassa oli nuoli siinä.
Olli oli haltioissaan.
— "Muista kiittää", toimesi Ville hiljaa.
Olli koetteli ampua. Mihin hän tähtäsi, siihen nuoli sattui:
keskelle ovilautaa, pihtipieleen, jopa keskelle sanomalehdessä
olevaa muotokuvaa. Siihen se iskeytyi niin lujaan, että suuri pala
sanomalehteä repesi nuolta irrottaessa.
— "Aijai, vasta paperoitu", päivitteli Ville. "Mitä äiti sanoo?"
— "Tässä on pari pussia, jotka taidamme antaa tytöille. Tytöt
tavallisesti pitävät namusista", arveli Rainar.
— "No, siitäkös ne ihastuvat", virkkoi Ville. "Mutta minkä tähden sinä
annat muille kaikki, mitä sinulla on! Se on liian paljon."
— "Oh, en minä juuri enää välitä makeisista", sanoi Rainar, "kenties
hiukan suklaasta. Tahdotteko?" hän kysyi, antaen kummallekkin, sekä
Villelle että Ollille, kokonaisen suklaakimpaleen.
He katsoivat toisiinsa. Oliko se oikein totta. Kokonaisen!
— "Nythän on melkein kuin jouluna", ihmetteli Ville. "Meidän pitää
jakaa toisille."
— "Jos sinä annat äitille ja tytöille, niin minä annan Karoliinalle ja
Hannalle ja Miinalle", ehdotti Olli.
Ennenkuin tavarat oli purettu, oli tullut maatamenon aika, mutta
mahdotonta oli sinä iltana ajatellakkaan unta. Ulkona oli vielä
niin valoisa, että kompassineulan pyörähtelemisen selvästi erotti,
ja Ville tahtoi niin pian kuin suinkin varman tiedon pohjoisesta ja
etelästä. Ollinkin teki mieli nähdä, mitenkä pitkälle pistooli kantoi.
Huoneessahan siitä ei saanut selkoa, ja muun hyvän lisäksi vielä
seinäpaperit repeilivät. — Kaikki he menivät ulos.
Siellä äiti ja Elsa peittelivät kukkaspenkkiä sanomalehdillä ja olivat
jo huivilla ja muilla suojuksilla verhonneet runkoruusujen latvat.
Ruusut näyttivät olevan sokkosilla hämärissä.
Useimmat lintuset olivat vaienneet. Toiset sen sijaan laulaa helistivät
puutarhassa niin, että kottaraisisä, joka jo uinui pesäpönttönsä
yläpuolella, koetti viheltämällä hillitä sitä iloa. Mutta sitä uhemmin
ne visertivät, täyttä kurkkua vain, niin että kottaraisäitikin jo
pesästä pilkisti. Mahdotonta oli hänen saada poikasia nukkumaan;
valoisa oli ja semmoinen hälinä! Hänkin viheltää hujautti kesäisen yön
öitsijöille puutarhassa.
Yölepakko liiteli pihamaalla melkein näkymättömänä ja säikäytti
Rainaria hipasten hänen olkapäätään.
— "Hyi, lintu!" ärjäsi Rainar.
— "Ehkä se oli vain yölepakko", huomautti Ville. "Eivät ne ole
vaarallisia. — Menemmekö rannalle vai harjulle?"
— "Minusta on ihan sama", vastasi Rainar.
He lähtivät harjulle päin, josta oli avarin näköala ja paraiten sai
selville kaikki ilmansuunnat.
Sivumennen Olli ampui muutamia laukauksia vanhan jyväaitan seinään.
Pistooli oli mainio.
— "Näinköhän tähän voisi kumirenkaan sijaan panna kären ja käyttää
metsästäessä?" arveli Olli.
Ja he kertoivat yhdessä Rainarille ketusta, jonka viime talvena olivat
saaneet.
— "Siellä olisin minäkin mielelläni ollut", sanoi Rainar. "Odottakaa
vähän, että sytytän paperossin. Ole hyvä", hän sanoi, ojentaen
paperossilaatikkoa Villeä kohti.
— "Minä en ole milloinkaan polttanut tupakkaa", kieltäytyi Ville.
"Luullakseni isä ja äiti eivät pidä siitä."
— "Pelkäättekö te isäänne ja äitiänne?" nauroi Rainar. "En minä usko
teidän isäukkoanne kovinkaan ankaraksi."
— "Jos olemme tottelemattomat, niin on kyllä", vastasi Olli. "Mutta
pelätä! Pelätäänkö, Ville?"
— "No, eipä juuri", vastasi Ville.
— "Ei edes kettua. Emmehän?" toimes Olli.
Rainar puhalsi savun pillinä ilmaan ja näpsäytti kynnellään tuhkan
paperossista. Se oli ihmeellisen hauskan näköistä. Olisippa Villen ja
Ollinkin ollut mukava koetella. Hän osasi nielläkkin ja puhallella
savun kiemuroina tai henkästä sen nenästä.
— "Saattaisihan tuota hiukan koettaa", arveli Ville.
Ja miten olikaan, savusi Villellä ja Ollilla kohta paperossi.
Rainar ei jaksanut olla nauramatta heidän kömpelyydelleen. Ville
poltti sormensa ja tuhkaa karisi nutulle. Kun hän sitä puisteli,
katkesi paperossi kahtia. Olli veti savua sitä vilakkaa, että enemmän
kuin puolet paperossista oli pian palanut. Mutta silloin savu meni
väärään kurkkuun ja hän alkoi rykiä. Hän oli tulipunainen ja ryki, että
kyyneleet valuivat. Ville luuli hänen tikehtyvän ja lyödä jyskytti
selkään, kun ei muutakaan osannut. Mutta eihän siitä apua lievinnyt.
Rainar vain nauraa hihitti. "Kaikki ovat ensi kerralla tottumattomia",
hän sanoi. "Pian te opitte."
Mutta rykimisestä ei yrittänyt loppua tullakkaan. Isä palasi peltojen
välistä tietä eikä ymmärtänyt, kuka siellä keskikesällä niin
hellittämättä ryki, ja mitä tekemistä ihmisillä oli jyväaitan takana.
Hän käveli kiireenvilkkaa sinne päin, mutta ääniä kuullessaan pysähtyi.
— "Helkkari sentään! Minä olen unohtanut kelloni vetämättä. Mikähän
aika nyt lie?" hän kuuli Rainarin sanovan.
— "Elä vain tuolla lailla sano isän kuullen", varotti Ville. "Hän piti
kerran aikamoisen saaman Lehtiselle, joka kirosi Virmaa."
— "Te olette niin peräti lapsellisia", ylvästeli Rainar. "Mitä se nyt
on? Taitaa tulla joku."
— "Parasta on mennä huoneeseen," toimesi Ville. "Liian myöhäksi
tuleekin harjullakäynti."
Kun isä heidän poistuttuaan käveli jyväaitan ympäri, löysi hän
kaksi palavaa paperossinpätkää ja yhden katkenneen paperossin, ihan
seinän vierestä. "Semmoinen viikari", sanoi isä polkien vaaralliset
paperossinpätkät.
Pirtissä äiti isän tullessa järjesteli vaatteita liina vaatekaappiin.
— "Ei tule hallaa ensi yönä", isä sanoi iloisesti. "Etelästä huokuu
siksi tuulenhenki. Ehkäpä viimeinkin saamme sadetta."
— "No niin, se on tehty", puhui äiti omissa ajatuksissaan. "Hienoa
tietysti, mutta, mutta... Heti huomaa, että on kaikki palvelijain
hoteissa. Nappia puuttuu. Ja vaatenappia ja luunappia samassa
vaatekappaleessa. Annahan olla, kun ne on täällä kerran pesty, niin
näyttävät ne edes hieman toiselta. Mutta tohtorinrouva oli hyvin
miellyttävä. Jos poika on äitiinsä, ei hätää ole."
— "Hädästä ei meillä tietysti puhettakaan", sanoi isä, "mutta silmät
selällään, se on varma."
Äiti aikoi juuri vastata, kun Elsa tempasi oven auki. — "Äiti, Olli on
hirveän kipeä — hän on pihalla — portaiden vieressä."
— "Olliko, joka ei vielä eläissään ole ollut sairaana!" huudahti äiti,
rientäen ulos. "Olemmeko nyt saaneet tuhkarokon Plyhdistä!"
Isä arvasi syyn. Hän vain hymyili. "Se tauti ei ole vahingoksi", hän
mietti, mutta meni kuitenkin katsomaan, miten Olli jaksoi.
Portailla seisoi Ville nojaten pihtipieleen. Hän oli kalpea kuin
palttina ja itku kurkussa.
— "No, oletko sinäkin kipeä?" kysäsi isä. "Eihän vain liene tuhkarokko.
Kuruuta suutasi oikein hyvästi raikkaalla suolavedellä. Se estää
tartunnan."
Ville olisi mieluimmin kaikki tunnustanut, mutta silloinhan hän
olisi kielinyt Rainarista. — Se oli kauhea ilta. Ei edes kompassi
saanut häntä iloiseksi. Jollei vain kukaan tätä tietäisi, niin ei
hän milloinkaan tupakoi. Ei edes sittenkään, kun hän on niin vanha,
että on lupa tupakoida. Eihän se suuresti lohduttanut, mutta sentään
jonkun verran. Ja hän kurnutti kuruttamistaan, että kaulaa kirvelsi.
Se todellakin helpotti. Mutta varansa hän pitää. Ei Rainar eikä kukaan
muukaan häntä silleen enää mujauta.
— "No, eikös tunnu jo helpottavan?" kysyi isä, kun Ville hyvää yötä
toivotti.
— "Tuntuu", vastasi Ville, mutta tukala oli katsoa isää silmiin. "Minua
niin väsyttää."
— "Myöhähän nyt onkin", arveli isä. "Nuku rauhassa! Niin, vielä yksi
asia. Kuulehan! Minä löysin palavan paperossinpätkän vanhan jyväaitan
seinän vierestä. Se oli varmaan Rainarin. Sinä olet ymmärtäväinen
miehenalku: pidäppäs häntä silmällä. Entäpä hän koko talon sytyttäisi
tällaisella poudalla. No niin, riennä Höyhensaareen."
Rainar jo nukkui Villen tullessa, mutta Olli oli valveilla. Äiti oli
antanut hänelle kiinanpulveria ja pannut paksun villasukan kaulaan.
Kismerä kiinan maku oli ihan sietämätön, ja sukka kaulassa poltti ja
pisteli.
— "Mitenkä sinä voit?" kysyi Ville myötätuntoisesti.
— "No, kyllä on kurjaa", vaikeroi Olli.
— "Poika! Tehdäänkö lupuus, ettei enää milloinkaan tupakoida?" kysyi
Ville. "Ja sitten meidän täytyy pitää Rainaria silmällä. Kukapa
tietää, minne hän viskelee palavia paperossiaan. Ajatteleppas, miten
vaarallista se on näin poudalla."
— "No, ei minua enää semmoisella roskalla milloinkaan puijata", vastasi
Olli surkeissaan. "Mutta luuletko, että uskallan ottaa pois sukan?"
7.