VÄSTÄRÄKIT

— "En minä heitä ymmärrä, en sittenkään", virkkoi isäsisilisko ja

haukotteli loikoessaan kiviaidalla päivänpaisteessa. "Jättää tällainen

onnen sopukka ja joka vuosi antautua jonnijoutavuuksiin!"

— "Se on muka seurauksena siitä, että heillä on siivet", hymähti

äitisisilisko. "En minä vain tahtoisi olla heidän sijassaan. Sen

tietää, mitä on, mutta —"

Hän ei ennättänyt lopettaa lausetta. Suuri esine oli yhtäkkiä peittänyt

auringon ja olisi pudonnut hänen päähänsä, jollei hän nuolena olisi

pujahtanut heidän asuntonsa käytävään vanhan kiviaidan rakoon.

Isäsisilisko huomasi heti, että se oli vain vaaraton kukan terälehti.

Se oli pudonnut mantelipuusta, joka ruusuisena pilvenä heidän

kiviaitansa yli ojentelihe. Hän nauroi niin, että kaikki hänen

kylkiluunsa hyppelivät; hän luulotteli olevansa rohkeimmista rohkein.

Mutta kun samassa perhonen, jonka siivet mitä koreimman ja ihanimman

värisinä hohtivat, pyrähti lentoon tulipunaisesta metsäruususta hänen

vierestään, katosi hänkin kiireen vilkkaan halkeamaan.

Pippina, joka kaitsi vuohia tien varrella, oli viskannut kivellä

vallatonta vuonaa, joka mieli hypätä aidalle. Kivi oli säikyttänyt

perhosen, ja perhonen vuorostaan sisiliskon.

Pippina usein kivitti vuohia. Sillä lailla hän ohjasi niitä pitkin

tienvarsia ja viinitarhojen välitse, jolloin saikin varoa, ettei

päästänyt niitä liian lähelle köynnösten hentoja vesoja. Muuta keinoa

hän ei tiennyt saada niitä pois Monte Petraion jyrkänteiltäkään, jonne

ne olivat kavunneet nähtyään siellä ruohomättään. Miten ihmeellä vuohi

siellä seisallaan kesti!

Harvoin tapasi Pippinan, ettei hänellä ollut kivi kädessä. Ja jos

vuohet puolenpäivän aikaan varissaan makasivat tyytyväisinä ja

kylläisinä silmät puoleksi ummessa, viskeli hän kivillä iloista pikku

lintusta, joka juuri oli hänelle ihanimmat virtensä virittänyt ja

sitten katseli häntä pää kallellaan. Saattoipa hän huvikseen tähtäiltä

viatonta kurenmiekkaa, joka satoine kainoine siskoineen kasvoi vanhan

sammaltuneen suihkukaivon varjossa.

Moni Siciliassa sanoisi Pippinaa ilkeäksi tyttöseksi, mutta kenties hän

oli vain ymmärtämätön eikä ollut parempaa oppinut.

Isäsisilisko ja äitisisilisko eivät häntä pelänneet, ainakaan eivät

enempää kuin perhosta. Hän oli antanut niille nimen Beneficio del Dio,

Jumalan hyväntekeväisyys. Hänen äitinsä oli sen opettanut. Milloinkaan

ei hänen mieleensäkkään vilahtanut tehdä pahaa sisiliskolle.

Päinvastoin hän hellävaroen nosti tieltä loukkautuneen ja puolikuolleen

ja asetti sen aidalle, että aurinko sen parantaisi entistään ehommaksi.

Isäsisilisko ja äitisisilisko olivat kiviaidan pysyväisiä asukkaita,

sen kiviaidan, joka oli lähellä Pippinan kotia Monte Petraion luona

vastapäätä Etnaa. Oli kevät parhaillaan. Päivät pääksytysten oli taivas

kirkas ja sininen, ei pilvehyistäkään maan ja meren yli leijaillut.

Ilma oli kuultava ja kevyt. Silmä kantoi äärettömän etäälle. Yöllä

kimaltelivat tähdet suurina ja kirkkaina kuni syvän hartauden

valtaamina imehtien maan ihanuutta ja vasta päivänkoiton kullatessa

Etnan lumipeitteistä huippua ne näkyvistä painuivat.

Kauvas näki kiviaidalta yli kukkulain ja notkelmain, kaunisten

viinitarhain, joissa taimet oli istutettu riveihin niin suoriin kuin

viivottimella vedettyihin, yli hohtavan vihreäin vehnäpeltojen, joita

kymmenittäin kohosi pengermäisesti, toinen toistaan ylempänä, vuorten

rinteillä, yli sinervälle välkähteleväin öljypuiden varjostamain

laidunten, joiden välitse pieniä köyhiä maalaistaloja pilkisteli.

Etäämpänä näkyi kyliä, jotka kotkanpesäin lailla olivat kavunneet

korkealle vuorenharjalle, ja kaupunkeja, jotka vaaleina viiruina

pisteliivät tasangon sitroonaistutuksiin tai kirjavine taloineen

laajana kehänä ympäröivät merenlahtea.

Yksinäinen valkea talo niemen käressä kuvastui tornineen ja

seinäkoristuksineen tarkasti sinistä merta vasten. Se muistutti

niin ihmeesti sadun marmorilinnaa meren rannalla. Melkein varmasti

luuli leveäin, valkeain marmoriporrasten, joita ihana, miltei

läpikuultava marmorikaide ympäröi, johtavan linnasta suoraan viileihin

aaltoihin. Ihanina kuutamoiltoina uskalsihe kenties nyt niinkuin

ennen kaihomielinen merenneito aina portaille asti sykkivin sydämmin

kuunnellakseen suloista soittoa, joka linnan avarasta salista vienona

väreili.

Mutta tasangolla Etnan juurella virtasi Alcantarajoki mustassa

laavauomassaan kohti vapaata merta, jonka lakkapäät hyrskyt riemuiten

riensivät vaahtoavaa virtaa vastaan.

Mutta ihanin oli ainakin isäsisiliskosta ja äitisisiliskosta vanha

kiviaita päivänpaisteessa. Siinä oli salaperäisimmät halkeamat ja

käytävät, ohuimmista lehdistä kudottujen ilmavain uutimien peitossa,

köynnöskasvien okailta suojassa, ja niiden takana hurmaavimmat salit ja

kammiot.

Aidalle oli Luoja itse istuttanut kauniimpia kukkasiaan. Ja joka

aamu oli kirkas, raikas kastepisara muutamain kullankeltaisten

kukkaspikarien pohjassa, jotka kauvas kajastivat kuin puhtain kulta.

Joka tuulahus toi mukanaan heliotroopin ja orvokin, hajuheinän ja

mantelin huumaavaa tuoksua. Ja lintujen riemuun yhtyi, kuni etäinen

urkujensoitto, tuhansien mehiläisten surina mantelipuun kukkasten

ympärillä.

— "Täällä on niin lämmin ja leppoisa olla", virkkoi isäsisilisko. "Eikö

heidänkin kelpaisi täällä elää ja perustaa perhe!"

— "Tyytymättömällä ei ole hyvä missään", vastasi äitisisilisko.

"Saadaanpa nähdä, että onnettomasti se vielä päättyy. Ja pohjoiseen

sitten, josta kylmimmät tuulet puhaltavat. Se on uhkarohkeata."

Isäsisilisko ja äitisisilisko puhuivat västäräkkiparista, joka oli

jonkun aikaa asunut seinäkkäin heidän kanssaan kiviaidassa. Ani varhain

muutamana kevätaamuna olivat he kohteliaasti jättäneet jäähyväiset,

kohonneet korkealle ilmaan ja siivin siukoavin lentäneet suoraan

pohjoista kohti, yli Monte Veneren ja häipyneet siintävään etäisyyteen.

He eivät suinkaan olleet tyytymättömät kirkkaansinisiin pilviin, eivät

auringonpaisteeseen, eivät kukkasten tuoksuun eivätkä naapuriinsa

Beneficio del Dion perheeseen. Ihmeellinen, vastustamaton kotimaan

kaipuu oli yhtäkkiä heidän sydämmensä vallannut.

Västäräkkien matkailma oli ollut suotuisa, kunnes he saapuivat Itämeren

etelärannalle. Mutta siellä yhtäkkiä pakastui. He laskeutuivat suureen

mecklenburgilaiseen herrastaloon, jossa oli kaikkea yllin kyllin.

Turhaan heitä tuttu mustarastas houkutteli jäämään sinne kesäksi.

Turhaan heitä jäätävä pohjatuuli pelotteli kertomuksillaan lumesta,

joka vielä metrinsyvyisinä kinoksina peitti Hämeen ja Satakunnan, jopa

Uudenmaankin pellot. Koti-ikävä on kaikkia houkutuksia voimakkaampi

eikä mikään voi sitä säikyttää.

Rohkeana lähti isävästäräkki muutamana aamuna varhain matkalle

pauhaavan meren yli.

— "Jää sinä vain huoleti muutamiksi päiviksi tänne", hän sanoi

puolisolleen, "ja lyöttäydy ensi viikolla kultarintakerttujen matkaan.

Siihen mennessä minulla kyllä on kaikki kunnossa."

Oikein tukalilta olivat muutamat päivät yksinäisestä västäräkistä

tuntuneet. Tuskin oli sillä ollut aikaa ympärilleen vilkasta

työntouhussa, korjatessaan vanhaa asuntoaan kiviaidassa asuttavaan

kuntoon. Se oli ihan laihtunut.

— "Ensimäinen västäräkki, poika!" huusi Ville eräänä päivänä heidän

koulusta tullessaan.

— "Sepä vasta on hoikka ja pitkä, melkein pyrstönä koko lintu", sanoi

Olli, joka olisi toivonut ensiksi sen älytä.

— "Näin aikaiseen", ihmetteli isä. "Kunhan, polonen, ei olisi ilmasta

erehtynyt."

Mutta päivät seestyivät seestymistään ja lämpenivät.

Eräänä aamuna, ennenkuin Malmi oli työhön soittanut, kuuli

västäräkki, joka parallaan työskenteli pesässään, iloista viserrystä

sen ulkopuolelta. Hänen puolisonsa oli tullut! Se oli ollut yötä

matkatoveriensa kultarintakerttujen kotona Suomenlahden rannikolla, jo

ennen päivänkoittoa kiittänyt hauskasta seurasta ja liitänyt kotiin.

Ilo oli ylimmillään. Vihtori-eno, joka juuri pukeutui, remautti ikkunan

sepposelälleen kuullakseen, mikä sirkutus siellä alkoi.

— "Oi", hän huokasi, hengittäen syvään raitista aamuilmaa. "Mitä

kaikkea maalla onkaan!"

— "Jo valveilla, herra kapteeni!" tervehti isä, joka kiviaidan

kupeista polkua pitkin rannasta palasi. "Olisippa sinun sietänyt olla

mukana rysiä kokemassa: kahdeksantoista haukea, joista muutamat aika

venkaleita. Katsoppas vain! Töin tuskin kalastajani jaksavat niitä

kantaa", hän kehui, kun Ville ja Olli varissaan ja läähättäen samassa

pyörähtivät nurkan takaa, kantaen isoa kalavasua.

— "Jo vain on synti nukkua näin kauniina aamuna", vastasi Vihtori-eno.

"Mutta kaupunkilaistavoistaan ei hevillä irtaudu. Toivoisin minäkin

ainiaaksi pääseväni ummehtuneista konttorikirjoista."

— "Minä en ymmärrä", sanoi isä, "miten yksikään, jolla ei ole polttava

pakko, tällaisena aamuna asuu kaupungissa ja nukkuu ikkunat peitossa.

Jo viiden aikaan, kun kalaan menimme, oli aurinko ylhäällä. Ja nyt on

aika kuuma", hän lisäsi ottaen hatun päästään ja otsaansa pyyhkien.

"Entä kevätilma! Katsoppas, miten pellot höyryävät. Maa oikein kohoaa

ja kuohkeutuu ja siementä odottaa. Tänä päivänä kylvetään kaura

Vohlioon, jokikiseen kapaleeseen, joka viime syksynä ennätettiin

kääntää, ja muutamain päiväin perästä alotetaan työ kotipelloilla."

Västäräkkiä, jotka istuivat aidalla vajaan sylen päässä vierashuoneen

ikkunasta, eivät häirinneet Vihtori-eno ja isä, eivätkä Ville ja Olli,

jotka lepuuttivat käsiään ihan heidän vieressään. Niin paljo oli

niillä kertomista kokoviikkoisen eron perästä. Mutta kun ne kuulivat

puhuttavan kaurankylvöstä Vohlioon, vaikenivat ne ja iskivät silmää

toisilleen. Ennestään ne tunsivat tien Vohlioon ja tiesivät, että

kaurankylvöä seuraa karhitseminen. Karhitessa kohoo maanpinnalle koko

joukko koteroita ja hyönteisiä ja matoja.

Koko päivän ne seurasivat Toivosen ja Lehtisen kintereillä, jotka

karhitsivat. Malmi asteli pitkin, vakavin askelin edes takaisin

routaisilla saroilla ja kylvi, ja Plyhti kantoi kaurasäkit pellolle.

Vasta kun työ oli loppunut, ja Plyhti sai karhit kärriinsä, ne

palasivat kotiin metsän halki, jossa vuokot kainoina painoivat päänsä

notkelmien hämärässä. Jos Olli sinä iltana olisi sattunut näkemään

isävästäräkin aidalla Vihtori-enon ikkunan alla huolettomasti

visertämässä, olisi hän sitä tuskin tuntenut, niin pyöreä ja

tyytyväinen se oli.

Seurasi ihana aika sekä västäräkeille että Villelle ja Ollille, mutta

myöskin uurastamisen aika. Kiire oli. Mitään ei saanut unohtaa.

Kaikkialle täytyi ennättää. Joka päivä oli kallis niinkuin kylvyaikana

kuunaankin. Mutta olipa viimeinkin kaikki maassa, niinkuin isä sanoi.

Puutarhassakin oli kaikki aikanaan ennätetty.

— "Enpä voinut aavistaakkaan, että minulle Leenista olisi niin paljo

apua", ihmetteli äiti. "Hän on ollut minun oiva tukeni. Pojista ei

minulle ole enää lainkaan hyötyä."

Västäräkeillä ei ollut aivan niin makeanleivän päivät kuin kylvyaikaan.

Ne liitelivät puimahuoneen ja korsun ympärillä ja halkopinojen

vieressä. Paremman puutteessa niiden joskus täytyi tyytyä karisseihin

jyviin tai mitä sattuivat löytämään. Mutta päivät pääksytysten leivoset

niille vieläkin syöntiaikana livertelivät. Elämäkin oli rauhallisempaa

eikä niin vaarallista kuin pellolla, jossa myötäänsä piti varoa

hevosten rautakenkäisiä kavioita ja miesten suuria, raskaita saappaita.

Äitivästäräkki tarvitsi lepoa ja rauhaa. Usein se oli oikein kiukkuinen.

— "Hyvinhän minä sen ymmärrän", arveli isävästäräkki ja lensi

pirtinkatolle, milloin halutti sydämmen pohjasta riemuita. Ennen se oli

istunut aidalla pesän yläpuolella.

Pesässä oli jo neljä verrattoman säännöllistä munaa, väriltään

miellyttävän valkeanharmaita ja pienten ruskeiden pilkkusten ja

pistehyisten somistamia. Saattoipa niitä tulla viisikin, ehkä enempikin.

Vihtori-eno oli pyytänyt pitennettyä virkavapautta — terveytensä takia

— ja jäänyt kuukautta kauvemmaksi kuin oli ensin aikonut.

— "Kopauttakaapa ovelleni tavalliseen aikaan, Miina", hän joka ilta

sanoi Miinalle.

Isä hymyili, sillä "tavallinen aika" oli nykyisin puoli viisi.

Keittiöön päästyään Miina nauroi.

— "Kyllä saan monasti _kopauttaa_", hän virkkoi. "Paukutan ovea, että

luulen sen halkeavan, ennenkuin hän vastaa."

Pääasia oli, että Vihtori-eno oli ajoissa valmis isän kanssa rysiä ja

verkkoja kokemaan Villen ja Ollin sijasta.

Muukin kuin kalastus häntä jo huvitti.

— "Ihan tässä saa työkuumeen, kun näkee toisten ahertavan", hän

hämillään sanoi muutamana iltana, kun isä yllätti hänet auttamassa

Malmia ja Lehtistä, jotka laskivat uutta kivisiltaa viemärin yli

entisen lahoneen puusillan sijaan.

— "Olisit ruvennut maanviljelijäksi, sotapalveluksesta erottuasi",

virkkoi isä kotiin palatessa. "Minä olen varma, että sinä olisit

mieltynyt maalaiselämään. Eikähän se ole myöhäistä vieläkään. Osta

Sulkola, ennenkuin ennättävät myödä viimeisen metsänsä. Meidän

salopalstamme olisivat rajakkain, ja siten saisimme koko Vohlionsuon

ojitetuksi. Olen minä koettanut puhua siitä Sulkolan ukolle, mutta ei

hän ota sitä kuuleviin korviinsa."

— "Mutta eihän se lyö leiville", vastasi Vihtori-eno. "Maanviljelyshän

ei kannata. Korkeintain kaksi prosenttia. Liian vähän!"

— "Eikö kannata?" intoili isä, joka aina kiihtyi, kun siihen asiaan

kajottiin. "Eikö lyö leiville elinkeino, johon koko meidän kansan

olemassa olo perustuu, luonnollisin ja terveellisin ja jaloin työ! Eikö

se kannata? Eikö jokaisella, joka vain tahtoo työtä tehdä, ole siitä

rehellinen toimeentulonsa, vaikkapa ei aina niin herroiksi eletäkkään?"

— "Minä tarkotan", koetti Vihtori-eno, mutta isä jatkoi.

— "Eikö kannata asua omassa talossaan naapurien häiritsemättä kerrosta

ylempänä ja kerrosta alempana ja seinäkkäin ja vastapäätä, kadun

toisella puolen! Eikö ole minkään arvoista varjella lapsensa kaupunkien

pölystä ja savusta ja epäterveellisyydestä ja kurjuudesta ja väärästä

koreudesta!"

— "Myönnän, mutta minä tarkotan", — Vihtori-eno koetti saada

suunvuoron. Mutta isä ei ollut vielä lopettanut.

— "Katsohan noita", hän osotti Elsaa ja Leeniä, jotka olkimatoilla

peittivät kasvilavaa yöksi, ja Villeä ja Ollia, jotka yhteisin voimin

väänsivät tahkoa Antille. "Etkö luule, että useammille kuin näille

lapsille olisi edullista aikaiseen tottua hyödyttämään ja saada

kasvaa ja varttua puhtaassa, terveellisessä ilmassa. Kukapa tietää,

ettei se anna enempää kuin pari prosenttia, kun on puhe elämänhalusta

ja elämänilosta, ehkäpä viimein myöskin puhdasta voittoa maalle ja

kansalle. Ja varmasti se antaa onnea ja tyytyväisyyttä ja rakkautta

luontoon."

— "Olet oikeassa, mutta —" alkoi Vihtori-eno, mutta isä keskeytti hänet

taas.

— "Jos ei se meille kannattaisikkaan, jos meistä näyttäisikkin, ettemme

siitä siihen pääse, että työ lisäytymistään lisäytyy, niin ehkäpä

se kuitenkin kannattaa meidän jälkeläisillemme. Mitäs sinä luulet

kaikkien näiden viljeltyjen alojen ennen olleen, jollei rahkasoita

ja vesiperäistä merenpohjaa ja kivikkomäkiä? Ja mitähän täällä nyt

olisi, jos meidän edeltäjämme olisivat kyselleet, kannattiko kaivaa

kaksisataa kahdeksankymmentä syltä viemäriä tai maksoiko vaivan

nostaa kiviä pellosta kiviaidaksi, joka vuosien kuluessa ehkä on

säästänyt kokonaisen metsän aidaksia ja kenpä tietää, miten monta sataa

työpäivää. Niin, osta Sulkola, ja raivataan suo. Se kannattaa", hän

taas tyytyväisenä nauroi sydäntään kevennettyään.

Vihtori-eno oli enimmäkseen samaa mieltä, mutta siitä virisi silti

pitkä keskustelu, jota jatkui vielä illallispöydässä.

— "Se ainakin on varma, että maalaisilma tuo ruokahalua", nauroi

Vihtori-eno viimein, iskien reippaasti jättiläislahnan päähän, jonka

nosti lautaselleen äitin maukkaasta kylmästä kalasta. "Ja erityisesti

maistuvat lahnanpäät silloin, kun on itse ollut niitä pyytämässä", hän

lisäsi.

— "Niinpä niin. Ja millekkäs luulisit näiden magnum bonum perimäin

maistuvan, jos olisit ne itse omassa maassasi kasvattanut?" virkkoi

isä. "Entäpä oman pellon leipä ja oman karjan voi ja maito."

— "Jos tässä nyt kaikki luetellaan", keskeytti äiti, "niin voinhan

minäkin kehasta, ettei meillä kellään ole rihmaakaan päällämme, joka ei

olisi kotona kehrätty ja kudottu tai ainakin oman lampaan villasta ja

omasta pellavasta. Mutta puuhaa siinä on."

— "Ja luottamusta tulevaisuuteen tarvitaan", selitti isä vilkasten

telmyrien puoleiseen pöydänpäähän, jossa Olli purra jurskutti kovaa

leipää, niin että kuului kuin etäisen luumyllyn rauske. Sitten isä taas

kertoi vanhan tarinansa siltä ajalta, jolloin hän oli Tervakoskella

johtajana. Eräänä syysaamuna oli hän tullut muutamaan salonmökkiin, kun

mökkiläinen vaimoineen oli perunannostossa. "Mitenkäs hurisee?" kysyi

isä. — "Ka, yhdeksänätoista vuotena on halla vienyt joka nokareen,

mutta tänä vuonna tulee väki runsaasti. Tietysti täytyi viimein

onnistua."

— "Yhdeksänätoista vuonna!" Ville ja Olli katselivat toisiinsa silmät

selällään.

— "No, minun kai pitää ruveta miettimään Sulkolaa", tuumaili

Vihtori-eno. "Minkähänlaiset kalavedet siinä on?"

Ja vaikka hän ihan piloillaan siitä puhui, niin ehkäpä sittenkin laajat

raivaamattomat suot vaikuttivat, että hän ensimäisen kerran maalla

ollessaan nukkui levottomasti sinä yönä. Vai olisikkohan hän syönyt

liian monta lahnanpäätä. Mutta niin rauhattomasti hän nukkui, että hän

siinä silmänräpäyksessä heräsi, kun joku keskellä yötä hiljaa napautti

hänen ikkunaansa.

— "Minä en ole taikauskoinen", kertoi Vihtori-eno jälestäpäin, "mutta

minä voisin vannoa, että joku koputti ikkunaan herättäen minut."

Isävästäräkki oli säikäyksissään ja unenpöpperössä lentänyt päätä

pahkaa ikkunaan, kun häikäsevä valovirta keittiön ikkunasta rakennuksen

toisesta päästä valasi hänen makuupaikkaansa käytävässä pesän

ulkopuolella.

Vihtori-eno hyppäsi vuoteeltaan ja aukasi ikkunan. "Kuka siellä on?"

hän karjasi. Mutta hän ei edes odottanut vastausta. Palaneen vaatteen

käry ja liekit kiirehtivät häntä ulos.

— "Tuli on irti! Tuli on irti!" hän huusi valtaportailta. Ja tohvelit

jalassa hän kukkaslaitteiden poikki harppasi ikkunasta ikkunaan. "Tuli

on irti! Tuli on irti!"

Keittiön portailla hän pysähtyi ja jyskytti kovasti ovea. Heti

kuuluikin liikettä keittiöstä. Karoliina tuli ulos ensimäisenä. Niissä

tamineissaan, miltei vaatteitta, hän sanaakaan sanomatta juoksi pirtin

luo ja alkoi kellonnuorasta vetää minkä enimmän ennätti.

Vaikka keskellä päivää kello olisi niin kauheasti soinut, olisi monen

kilometrin alalla se hälyytyssoitoksi älytty. Ihme oli, että kello ei

vanhuuttaan halennut.

Joka paikassa ihmiset heräsivät. Likimäiset tulivat juoksujalkaa,

miehet kirveineen, naiset vesiämpärineen. Etäisimmät riensivät

hevosella, työkärrit täynnä miehiä. Maakauppias Kaski ajoi itse

vesitynnöriään. Lentolan vanha patruuni ei viipynyt täyttä

kahtakymmentä minuuttia tullessaan. Kintereillä seurasi heidän suuri

ruiskunsa, jota hoitamaan tarvittiin kuusi miestä, ja jonka letku oli

niin paksu kuin Villen käsivarsi paksuimmasta kohdastaan.

Kun Lentolan pehtori, joka ruiskua ajoi, kääntyi portista pihaan,

hulmahtivat liekit jo rakennuksen keittiönpuoleisen pään joka

ikkunasta. Ne nuoleskelivat laudotusta, kimmahtivat räystäälle ja

syöksyivät kuivan kuivalle pärekatolle. Ne hyppäsivät aukosta ullakkoon

ja leiskahtivat ulos sen viereisestä. Uusi liekki roihahti sieltä

räystäälle, rätisten ja humisten yhtyen toisiin, kunnes suuri osa

katosta oli roihuavana roviona.

Kaukana, kaukana Vanajaveden toisella puolella näkivät ihmiset, jotka

sattuivat valvomaan, kamalain liekkien kohoavan korkealle pilviä kohti,

ja he älysivät heti, että Metsola paloi. Tuli on kauhea. Vennonvieraat

ihmiset vääntelivät käsiään. Ja kun liekit kohoamistaan kohosivat, niin

muutamat naiset itkivät.

Moni, joka oli tulipaloon rientänyt, ei ollut ennättänyt suuresti

pukimistaan välittää. Plyhti ei ollut löytänyt hattuaan. Hän tulikin,

talonväkeä lukuun ottamatta, ensimäisenä palopaikalle, vaikka hänen

kodistaan oli pitempi matka kuin sekä Malmin että Toivosen. "Minä olin

valveilla, kun Jallussa on tuhkarokko", kertoi hänen vaimonsa Malmin

vaimolle, kun he seisoivat rivissä vesiämpäriä vuoroonsa odottaen.

"Paikalla kun minä tulen huomasin, herätin Kallen. En ole eläessäni

nähnyt hänen sitä kyytiä menevän", hän ihmetteli. "Hän juoksi!"

Kun Vihtori-eno, joka oli syössyt huoneeseensa saamaan vähän vaatetta

päälleen, palasi, aikoen rientää konttorin porstuan kautta, täytti koko

eteisen konttorin suuri piironki, joka kahdella jalalla näytti hitaasti

pihalle pyrkivän. Plyhti sen oli ottanut tanakoille hartioilleen, kun

ei näkynyt apulaista kantamaan. Raskas se oli; hän kyyrötti melkein

kaksinkerroin. Nähtävästi hän muisti isän hänelle palkkaa maksaessaan

joka kerraan avanneen sen lahvin ja siitä syystä oli se ensiksi

pelastettava.

Plyhti ei monta sanaa koko yönä sanonut, kantoi vain kantamistaan

suurimmat ja raskaimmat, mitä käsiinsä sai. Vasta sitten kun ruokasalin

suurta astiakaappia nostettiin ja se eteisen ovessa teki tenän, vaikka

Malmi ja Lampinen, jotka eellimäistä päätä kantoivat, koettivat sitä

pitää niin suorassa kuin suinkin kuului Plyhti entiseen tapaansa

tuumivan: "pitäneepä tästä joutua". Eteisen seinäpaperi jo paloi. Suuri

kappale palavaa katonreunustaa putosi suoraan Plyhdin niskaan hänen

seisoessaan ja pitäessään koholla raskasta kaappia, joka ei edes saanut

tärähtää, sillä se oli täynnä lasia ja posliinia.

Plyhdin nuttua kannatti katsella. Sarka selässä oli kuin hiiltynyttä

kaarnaa. — "Kärysi minusta palolta", tuumaili Plyhti ujostellen, "mutta

mitä siinä kiireessä muuten ennätti ajatella."

Ruokasalin kaappi oli viimeinen. Eipä sitten ollutkaan enää muuta

pelastettavissa ruokasalissa, ei konttorissa, ei äitin ja isän

huoneessa eikä salinkaan puolella. Kaikki oli palanut.

Tyttöin huoneesta oli Hanna kantanut Leenin peittoon käärittynä. Elsa

oli tukahuttavasta savusta niin päästään pyörällä ja pökerryksissä,

että alkoi peseytyä ja perästäpäin aivan kääntyi sairaaksi. Viime

hetkessä heidät pelastettiin. Hiukan sen jälkeen tuli jo puhkasi

keittiönvälisen seinän. Sieltä päin, keittiön katon täytteestä

luultavasti palo oli saanutkin alkunsa.

Opettajakin pelastui viime hädässä. Hänen puvustaan ei ole

puhumistakaan. Hän vain itki ja heittäytyi pihalla äitin kaulaan,

juuri kun äitillä oli tuhat asiaa mielessä. Äänessä hän itki vielä

silloinkin, kun hän Elsan ja Leenin kanssa istui vaunuissa, jotka

Lentolan rouva oli lähettänyt lapsia hakemaan. Hänellä oli Vihtori-enon

aamuviitta päällä ja jalassa isän saappaat.

Voi, voi! Se oli kauhea yö. Onnettomuuden lisäksi vielä isä melkein

heti niukautti jalkansa niin pahasti, että hän töin tuskin jaksoi

hilautua pirtin portaille.

— "Kuka tietää, miten olisi käynyt, jollet sinä olisi täällä ollut",

sanoi isä jälkeenpäin Vihtori-enolle. Ja se on totta. Vihtori-eno

oli yhtäkkiä kuin toinen ihminen, entistään suurempi ja varmempi ja

päättävämpi. Hän huusi niin, että se kuului yli tulipalon räiskeen

ja jylinän. Hän järjesti kaikki ja oli mukana joka paikassa sekä

pelastamassa että suojelemassa pirttiä ja toisia rakennuksia.

Kun eivät riittäneet Antin ja Kasken vesitynnörit eikä Lentolan suuri

sammio, joita lakkaamatta nelisessä kiidätettiin rantaan ja samaa

kyytiä ääriään myöten täynnä takaisin, järjesti Vihtori-eno kaikki ne,

jotka olivat tulleet tulipaloa katsomaan eivätkä osanneet muuta kuin

päivitellä, kahteen pitkään jonoon kaivolle asti. Kaivonkannella seisoi

Karoliina avopäin ja paljain käsivarsin ja vinttasi toisen raskaan

vesiämpärin toisensa perästä hengähtämättäkään välillä ja täytti

täyttämistään ämpäriä ja sankkoja. Piripintana ne nopeasti siirtyivät

kädestä käteen. Siinä oli Malmin ja Plyhdin ja Toivosen vaimot ja

pesu-Lotta tyttärineen, Lehtisen mummo ja koko joukko läheistön

mökkien ja tupain naisia. Jonon keskessä oli vanha Taneli, joka jo oli

valkohapsinen, ja hänen vieressään suutari Rantala. Kainalosauvansa hän

puristi kainaloonsa ja oli yhtä ketterä kuin toisetkin. "Jo piti sattua

onnettomuus niin kuvan ihmisille", hän päivittelemistään päivitteli.

"Niin paljo heillä oli nahkojakin vinnillä, kun viimeksi olin täällä

työssä!"

Toiseen riviin oli Vihtori-eno asettanut kaikki nuoret. Malmin

Salmikin, joka tuskin jaksoi tyhjää ämpäriä maasta kohottaa, seisoi

siinä housusillaan ja isänsä hattu korvia myöten päässä. Siellä

olivat Ville ja Ollikin, jotka tosin olivat vetistelleet, mutta eivät

mistään nimestä suostuneet lähtemään tyttöjen mukana Lentolaan. "Te

saatte valvoa vedenkuletusta", oli Vihtori-eno sanonut, kun kaikki

jo oli käynnissä. Pojat asettuivat vähän matkan päähän toisistaan,

joten kummallakin oli omat ohjattavansa. Eikä Karoliinan tarvinnut

milloinkaan tyhjiä ämpäriä odottaa.

Ville ja Olli olivat miestä mielestänsä, kun heillä oli määrätty

tehtävänsä, josta olivat vastuussa. Kaikki riippui vedestä: jollei

Karoliina saanut tyhjiä ämpäriä, pysähtyi sammuttaminen siihen patuseen

paikkaan. Toisinaan kuitenkin, kun liekit taas leimahtivat entistään

korkeammalle ja säkeniä joka paikkaan satamalla satoi, oli mahdotonta

pidättää kyyneliä. Jokohan pirttikin oli tulessa?

Mutta pirtti säilyi ja samoin kaikki ulkohuoneet. Likeltä sentään piti.

Tuon tuostaankin leimahti milloin miltäkin katolta teräviä, kellahtavia

tulenkieliä ihan kuin itsestään. Aina se kuitenkin ajoissa älyttiin

ja tiheä vesisuihku siihen käännettiin. Kekseillä kiskottiin hirsiä

irti palavasta rakennuksesta. Siitä kipunasade, joka Villeä ja Ollia

säikäytti.

Jykevä koukku lyötiin hirteen, ja sitten vedettiin, muutamat köysistä,

jotka oli kiinnitetty koukkujen lähelle renkaihin, ja toiset varresta.

Joka kerran kun Vihtori-eno laski: yks, kaks — kolme! nyhtäsivät kaikki

yhtaikaa. Liekkien leimutessa korkealle ja kekäleiden sinkoillessa

laahattiin toinen hiiltynyt hirsi toisensa perästä syrjään ja

sammutettiin. Mutta jos koukku ei sattunutkaan oikeaan paikkaan,

sai sitä turhaan kiskomistaan kiskoa. Kuumuus kiihtyi. Kasvoja

kihelmöi. Keksinvarsi ja köydet kuumuivat ja polttivat kuin kuuma

rauta. Vihtori-eno oli kaikkialla, työnsi Malmin ja pitkän Lehtisen

syrjään, tempasi koukun ja iski sen ihan paikalleen. "Voimakas hän on",

ihmettelivät miehet, kun tulipalo kantautui puheeksi, "ja kuumuutta hän

kesti kuin paras seppä."

Kartanosta oli viimein jälellä ainoastaan kolme tulisijaa, jotka

törröttivät pystyssä kytevästä kekäleläjästä.

Pihamaata ei ollut tuntea. Nurmikko oli polettu. Mustissa

vesilätäköissä virui vaaterepaleita, hiiltyneitä kenkiä ja

makuuvaatteiden tähteitä. Keskellä äitin suurinta kukkaspenkkiä, johon

ruusuja onneksi ei oltu vielä muutettu, oli rikkonainen keittiön tuoli,

surullisesti kolmeen säilyneeseen jalkaansa nojaten.

Karvas palonhaju tunkeutui kaikkialle. Kottaraisen äänenkin se salpasi

joka kerran, kun se pesäpönttönsä yläpuolella olevalla oksalla koetti

virittää aamulauluaan. Kuului vain lyhyt, käheä kurahus. Kottaraisen

täytyi vaieta. Niiden yö oli ollut kamala.

Kun vaara oli ohi, olivat kaikki vieraatkin hävinneet. Mutta vasta

kun isä nimenomaan pyysi Malmia, lähti hän kotiinsa lepäämään. Samoin

toisetkin miehet menivät. Plyhti oli kuitenkin niin touhuissaan

kantamistaan kantaessaan ämpärillisen toisensa perästä, missä pieninkin

liekki hiilistä vilahti, että isän täytyi niminiettyyn häntä huutaa.

— "Mikä hänen nimensä oli?" kysyi Vihtori-eno istuessaan isän vieressä,

kun Plyhti kulki ohi palanut nuttu käsivarrella.

— "Plyhti", vastasi isä. "Luultavasti on se aikoinaan ollut _Flyktig_,

vanha sotilaan nimi se niinkuin moni muukin näissä seuduin."

— "Polveltaan uutta, vanhaa mieleltänsä", laususkeli Vihtori-eno.

"Siltä näyttikin, että on se suku ennenkin tulessa ollut", hän lisäsi.

"Rattoisia ne olivat ne vanhat komisarjukset. Saattaapa lyödä vetoa,

että vanha isoisä tai isoisän isä Flyktig oli yhtä tanakka ja tyyni

kuin hänen jälkeläisensä. Mutta nyt ensiksi ettoneelle ja sitten

tuumimaan tulevaisuutta."

— "Ihan ensiksi syödään", ilmotti äiti. "Onneksi aitta pelastui, ja

eilen lopetimme kesäleipomisen. On meillä siis ainakin leipää."

— "Olisihan voinut käydä pahemminkin", sanoi isä. Mutta ihan hänen

täytyi voihkia koettaen omin neuvoinensa nousta seisomaan. "Enpä olisi

uskonut, että jäyhällä Lentolan ukolla on sellainen sydän. Hän näet

yöllä tarjoutui lainaamaan minulle hirsiä, minkä tarvitsen, ja kuivia,

hyviä rakennuspuita, viime talvena hakattuja."

— "Ja hyvin ystävällisiä, kun lähettivät hakemaan lapsia", virkkoi

äiti. "Mutta mistä ihmeestä minä käden käänteessä saan vaatteita

heille!" Äiti ei jaksanut enää. "Kyllä on kovaa nähdä kaikki työnsä

tulokset savuna ilmaan haihtuvan", hän huokasi, turhaan koettaen

kyyneliään niellä.

— "Ei kaikkea. Ei kaikkea", lohdutti isä. "Meillä on —"

— "Meiltä on unohtunut jotain!" keskeytti Vihtori-eno hätäisesti ja

oikein hypähti nähdessään keskelle pirtin lattiaa sirosti katetulla

pöydällä maukkaat lahnanpäät.

— "Mitä?" kysyivät yhteen suuhun isä ja äiti säikäyksissään.

— "Me olemme unohtaneet rysät, ja kello on kohta seitsemän", vastasi

Vihtori-eno. "Nyt se vältti!"

— "Eikö sen pahempaa", rauhottui isä.

Ja äiti huokasi helpotuksesta.

Seuraavana päivänä, kun Ville ja Olli auttoivat miehiä tulipalopaikkaa

raikotessa, he löysivät hiiltyneen ikkunalaudan alta kuolleen

västäräkin. Ja ihan sen vieressä kiviaidassa, jossa he tiesivät pesän

olleen, oli toinen savuun tukehtunut istuessaan hautomassa viittä

sievää munaansa.

— "Mitä arvelet? Teemmekö jotain?" kysyi Ville heidän siinä seisoessaan

lintuinensa.

— "Mitä sitten?" tiedusti Olli. "Kylläpä sen arvaankin. Hautaamme ne.

Sitäkö tarkotit?"

— "Juuri niin", myönsi Ville. "Minä arvelin, että kun Leeni nyt on

menettänyt kaikki me ottaisimme Potaskan pois ja panisimme nämä hänen

kirstuunsa. Etkö luule, että Leeni tulisi hirveän iloiseksi?"

* * * * *

Beneficio del Dion perhe Monte Petraion luona odotti odottamistaan

lokakuussa, jolloin västäräkit tavallisesti tulivat, marraskuussa,

vieläpä joulukuussakin, kun mantelipuihin oli lehdet puhkeamaisillaan,

ja ihanin aika oli tulossa.

— "Mitäs minä sanoin! Huonosti heille lopultakin kävi", sanoi

äitisisilisko haukotellen vasten aurinkoa.

— "Minä en heitä milloinkaan ymmärtänyt", vastasi isäsisilisko, johon

haukotus tarttui. "Mistä pakosta lennellä ympäri maailmaa, kun on

täällä niin hyvä olla!"

He eivät tienneet, että västäräkit nukkuivat suloista unta kauniissa,

öljyvärillä maalatussa kirstussa, ja että he kaihollensa olivat

löytäneet levon ainaisen.

6.