POTASKA

Ville oli aina niin varma.

— "Mitä on luvannut, se on täytettävä", hän sanoi, "jos tahtoo miehestä

käydä."

Samaa mieltä oli Ollikin. Muuten ne olivat alkuaan isän sanat.

Katuminen ei auttanut. Mutta sittenkin Leeni äänessä nyyhkytti

ja puristi vanhaa nukkeansa niin kovasti rintaansa vasten, että

sahajauhoja virtana valui toisen säämiskänahkajalan ompeleesta,

muodostaen lattialle pienen kumpareen.

Niin kauan he olivat häntä houkutelleet ja hänelle selitelleet, miten

hauskaa se olisi, että hän lopulta alkoi horjua. Kaikki olisi kuin

oikeissa hautajaisissa, aivan niinkuin Koivumäen emäntää haudattaessa

viime viikolla. Leeni, joka vain näki ruumissaaton kulkevan ohi, ei

ollenkaan tiennyt, mitä hautajaiset olivat. Toisin Ville. Hän oli

saanut olla mukana, Eiraa pitelemässä, kun isä ja äiti kiesistä

laskeutuivat. Kun hän oli noussut seisomaan kiesissä, oli hän

hautausmaanaidan yli nähnyt kaikki.

Ihan sillä lailla tulisi nytkin. Kirstu maalattaisiin mustaksi, öljy

värillä, ja se kukitettaisiin eri vaunuissa. Ja hautausmaa — eipä hän

usko, miten kaunis hautausmaa heillä olisi, kiviaita ympärillä ja

käytävät ja kesällä kukkasia haudoilla. Siihen he sitten hautaavat

kaikki, mitä haluavat: kuolleita pikku lintuja, joita löytävät, ja sen

semmoista. Kaunis siitä hautausmaasta varmasti tulee, Ollikin vakuutti,

ja nukke saa paraimman paikan.

Ville kun sitä paitsi oli antanut hänelle oikean nuken kiikkutuolin,

jonka hän itse oli tehnyt, ja Olli lahjottanut hänelle kolme

värilaattaa värilaatikostaan ja suuren punaisen lasipalasen, oli hän

myöntynyt.

Ville oli ottanut kirstun mitan käännetyllä paperiliuskalla ja painanut

merkit kynnellä, niinkuin Rantalan suutari uusien kenkäin mittaa

ottaessaan. Sen jälkeen sekä hän että Olli olivat monena päivänä kaikki

joutohetkensä pirtissä nikartamassa.

Kaikki oli valmiina. Paikalla iltapäivätuntien loputtua hautajaiset

alkoivat. Kirstu oli jo puuvajan nurkassa. Sieltä ruumissaatto lähti

hautausmaalle, harjulle vanhan jyväaitan taakse. Hauta oli verhottu

kuusenhavuilla. Hiekkakasaan sen toisessa päässä oli pistetty pieni

lapio, joka oli ihan katkenneen läkkisen pannukakkulapion näköinen.

Hautajaisvieraiksi oli kutsuttu Malmin Heikki ja Salmi ja Lehtisen

Elina ja sitä paitsi Elsa-sisko. Mieluimmin he olisivat tahtoneet, että

Elsa, joka oli vanhin, olisi ruvennut papiksi, mutta siihen hän ei

suostunut.

Viimeistä päivää oli Potaska maan päällä; siksi Leeni itki.

Olisi kai jo heti ollut ilmotettava, että nyt on puheena _Potaska,_

vanha paikattu Potaska. Ei _Filadelfia_, kauniine kultakutrilleen,

avautuvine ja sulkeutuvine silmineen, suuri ruusunpunainen hattu

päässään. Eikä _Krinoliina,_ joka oli kansallispuvussa: punainen liivi

ja valkeat hihat, ja jolla oli solmittavat nauhakengät. Krinoliinan

oli Leeni saanut Vihtori-enolta, joka oli nimet antanut melkein

kaikille hänen nukilleen. Ei ollut puhe nyt myöskään _Tintistä_,

joka oli kokonaan posliininen, ja jonka sen vuoksi saattoi viedä

mukanaan saunaan. Eikä _Masurkasta_, joka kirkui kuin pieni lapsi,

kun peukalolla vatsaa painalsi. Eikä _Panoraamasta_, joka komeili

taivaansinisessä silkkipuvussaan. Eikä mistään muistakaan. Ei, puheena

on vanha Potaska, joka ennen oli ollut Elsan, ja jolle jo kolmasti oli

pantu uusi pää, ja joskus uusi käsi tai uusi jalka.

Potaska oli Leenin ensimäinen nukke. Äiti vieläkin muisteli, miten

hän eräänä päivänä Leenin kätkyessään jokellellessa Potaskalle ja

koettaessa sulloa kirkasta nuken päätä suukkoonsa, yhtäkkiä kuuli

jotain kilahtavan nuken päähän.

Aivan oikein. Ensimäinen pikkunen valkea hammas sieltä pilkisti.

— "Niin aikaista on harvoin kuultu", sanoi äiti, kun illallispöydässä

hammas puheeksi kantautui.

Se oli koko perheen ylpeys. Jokainen sitä ihasteli ja tunnusteli sen

terävyyttä.

Kukaan ei välittänyt Potaskasta, eikä kenenkään mieleen juolahtanut,

että hänelläkin oli siinä ansionsa. Vieläpä Leeni muutamana päivänä

viskasi sen kätkyestä lattialle.

Rits, kuului lattialta aivan kuin onsi posliiniesine olisi risahtanut.

Potaskan pää halkesi.

— "Kolmas pää!" päivitteli äiti. "Ei siihen vanhaan ramuun maksa vaivaa

enää uutta ostaa. Pyydetään isää se liimaamaan. Liimattu posliini on

uutta kestävämpi."

— "Tulipa siitä hieman vino, mutta yhtä vahva silti", tuumi isä, kun

hän muutamain päiväin perästä otti Potaskan uuninreunukselta kuivamasta.

Potaska oli vino, auttamattomasti vino. Kasvojen toinen puolisko oli

solahtanut hiukkasen toisen puoliskon ohi. Potaskaparka näytti katsovan

kieroon, ja se ei kaunistanut.

Kun Leeni kasvoi, oli Potaska oikea surunlapsi. Senkin seitsemän

ikävyyttä oli hänellä siitä nukesta. Ville ja Olli olivat tietysti

ilkeimmät. "Peseytyykö Potaska-neiti usein?" he virnistelivät, vaikka

niin hyvästi tiesivät, ettei se liimauksen takia sietänyt vettä

pisaraakaan. Ja kaikki nauroivat nimelle, Vihtori-enokin, joka itse oli

sen antanut.

— "Emmekö voisi sitä vaihtaa kauniimpaan?" kysyi Leeni kerran, kun eno

oli heillä käymässä.

— "Mitä ihmettä! Kauniimpaan!" sanoi eno hämmästyen ja vakavasti.

"Kunniakkaampaa ja sievempää nimeä ei ole olemassa. Sellaista nimeä

ei vaihdeta, ainakaan ei ennen häitä. Ja kauniin määrää kunkin oma

kauneudenaisti."

Oli niin lohdullista puhella Vihtori-enon kanssa, vaikkei kaikkia

hänen sanojaan ymmärtänytkään. Niinpä Leenikin sen jälkeen pitkät ajat

tyytyväisenä iltaisin hyräili riisuessaan Potaskaa ja asettaen hänet

Tintin viereen isän tekemään keltaiseen sänkyyn.

Sahajauho oli kiusallista. Joka paikasta se valui. Ompeleminen ei

enää auttanut. Ville oli ehkä oikeassa arvellessaan, että Potaska oli

niin kierosilmäinen ja niin lahonut, jottei se kunnon hautajaisiakaan

olisi ansainnut eikä kestitystä sen perästä. Kun hän eilen haki postin

asemalta, oli hän samalla tuonut suuren tötterön. Leeni oli saanut sitä

koetella. Siinä oli suuria paperikaramellia, Kaskesta ostettuja.

Olli arveli, että he "siihen nähden" olisivat voineet jalattoman

tinasotamiehen haudata. Olivat he sitä tuumineetkin, mutta luulivat

kuitenkin, että Leenistäkin olisi hauska olla mukana.

Olihan siinä paljo tottakin siinä poikain puheessa, ja saattoihan

hautajaisissa hauskakin olla. Leeni saa kulkea ruumisvaunua lähinnä

ja seisoa ihan haudan vieressä. Sen oli Ville luvannut. Mutta ikävä

oli erota. Potaska oli ollut _ihan_ hänen omansa. Hänet saattoi riisua

ja pukea, ja Leeni voi pestä ja parsia ja paikata hänen vaatteensa.

Filadelfiaa hän tuskin sai liikuttaa. Suuri hattu päässä se yöt

päivät laatikossaan makasi. Krinoliina ja Panoraama olivat myöskin

ostonukkeja, joilla oli hyvin niukasti alusvaatteita.

Leeni toivoi, ettei hän olisi luvannutkaan, mutta mikäs siinä enää

auttoi. Hän pyyhki kyyneleensä ja puki Potaskan viimeisen kerran. Olipa

jo aikakin, sillä pojat tuntuivat tulevan.

Puoli tuntia sen jälkeen oli Potaska jo haudassa.

— "Kauheata on, että hänen täytyy jäädä sinne multaan", nyyhkytti

Leeni, kun kaikki oli ohi.

— "Sinä nyt olet vasta lapsellinen. Täällä tulee niin kaunista",

lohdutti Ville vielä viimeisen kerran hautakumpua tasottaen. Hän otti

karamellitötterön taskustaan. "Sinä saat ottaa kaksi. Saahan Leeni?"

hän kääntyi Olliin. He olivat näet ostaneet karamellit puolekkain.

— "Saa", myönsi Olli. Kun hän ja Ville olivat jakaneet tähteet, sitten

kun Elsa ja Heikki ja Salmi ja Elina olivat osansa saaneet, antoi hän

toisten huomaamatta omasta osastaan Leenille vielä yhden.

— "Olisimme me sittenkin voineet ottaa tinasotamiehen," hän sanoi

Villelle vaunuja kotiin viedessä. "Minkä arvoinen on nukke? Sotilaan

hauta niinkuin oikealla hautausmaalla olisi toista! Olisimme voineet

panna samallaisen kirjotuksen kuin Stormin haudalla on ja ajatella

hänen olleen viime sodassa. Mutta mitä voi kirjottaa vanhan rikkonaisen

nuken hautamerkkiin!"

Enemmän kuin mistään muusta koko hautausmaalla he pitivät Stormin

haudasta. Isä oli kirkkomatkalla viime kesänä sen heille näyttänyt,

ja sen perästä he olivat usein siellä käyneet. _Tässä lepää Johan

Eerikinpoika Storm, tämän pitäjän viimeinen mies 1808 vuoden sodasta_.

Niin luki kultakirjaimin ristissä. Missähän kaikissa Storm oli

ollutkaan? Entäpä hän ilmielävänä oli nähnyt Döbelnin ja Adlercreutzin,

ehkäpä Luoti ja Stooli rakuunat ja Sven Tuuvan ja kaikki, joista isä

oli kertonut!

Ville ja Olli eivät kertaakaan käyneet hautausmaalla viivähtämättä

Stormin haudalla. Olli oli maalannut taulun, jossa Storm seisoi

virkapuvussaan lippu kädessä, ja alle oli painokirjaimin kirjotettu

sama, joka hautausmaalla ristissä: "Tässä lepää Johan Eerikinpoika

Storm, tämän pitäjän viimeinen mies 1808 vuoden sodasta." Keltaisissa

kehyksissä se riippui Ollin sängyn yläpuolella, ja taulun alla oli

punapäinen nuoli, jonka kärki oli kääntynyt. Storm oli kuin heidän

sankarinsa, kun hekin asuivat "tässä pitäjässä."

Stormia ajatellessa heitä hiukan kuin hävetti nuken hautajaiset.

— "Mennään tallin nurkati", ehdotteli Ville. Siten he eivät tarvinneet

kulkea vanhan jyväaitan sivu, jossa Malmi puhutteli Plyhtiä, joka siinä

sileällä kalliolla tervasi uutta työrekeä päivänpaisteessa.

Mäen alta kuului pajasta vasaran kalsketta. Siellä oli Lampinen jo

monena päivänä laitellut auroja ja jyviä, karhia ja lanoja. Suuresta

jyväaitasta, jossa vielä kerran lajiteltiin kylvysiemeniä, kuului

viskuukoneen räminä ja ratina. Navetassa lehmät ammua mölisivät ratki

riemuissaan, kun avonaisesta ovesta kuulivat leivosten livertelevän

paljasten keväisten ketojen yläpuolella. Maantien viereisissä

vaahteroissa, jotka vasta olivat hiirenkorvalla, riiteli sypäkästi

kaksi kottaraista samaa pesäpönttöä puolisoilleen. Pohjolan kevätilmat

kun näyttivät tasautuvan, saattoivat kottaraiset minä päivänä hyvänsä

puolisoitansa tulevaksi odottaa. Koko riita syntyi siitä, että

viereisen puun pesäpöntön oli talvinen myrsky pyöräyttänyt kallelleen,

joten siihen oli mahdotonta päästä. Jo ennen kottaraisten paluuta oli

isä pöntöistä muistuttanut. Mutta eihän tuota kaikkia ennättänyt, kun

oli paljo muutakin ajattelemista, vaikkakaan ei halon vetämisestä

suurta haittaa ollut.

Vielä pihalle tultuaan eivät pojat olleet päättäneet, mitä he

tekisivät. Menisivätkö auttamaan Jussia pajaan paletta painamaan vai

jyväaittaan kylvykauraa lajittelemaan, vai tervaisivatko kelkkansa vai

korjailisivat kottaraisten pesäpönttöjä. Mutta kaikki myöstyi iltaan.

Valtaoven edessä seisoi majatalon Lippo keltaisine kärrineen, ja

majatalon Junnu paraillaan kantoi eteiseen matkalaukkua, jossa oli

paljo messinkinauloja.

— "Vihtori-eno!" rinkasivat pojat yhteen suuhun, heitälsivät uudet

ruumisvaunut vajaan keittiönportaiden alle ja syöksyivät eteisen läpi

suoraapäätä peräkammariin.

Siellä jo Vihtori-eno istuikin Leeni polvilla puhelemassa äitin kanssa,

joka vähän järjesteli valokuvia hyllylle, ajatuksissaan siirtäen enon

upseerinpuvussa kunniapaikalle.

— "Se on juuri sinun tapaistasi; tullappa näin yllättämään", sanoi

äiti. "Kaikki on tietysti huiskin haiskin ennen pääsiäissiistiä."

— "Olisit sinä ainakin voinut asemalta puhelimella ilmottaa", lisäsi

isä, tullen samassa konttorista ja ojentaen jo pitkän matkan päästä

kätensä. "Tervetultuasi! Tervetultuasi! — Hevoset nykyjään joutenoloaan

lopettavat. Maa on vielä liian märkä peltotöihin. Ja kyytipoikia on

myös. Mitäpä arvelet esimerkiksi näistä!" Hän viittasi Villeen ja

Olliin, jotka jalkainsa takia eivät uskaltaneet ovelta liikahtaa.

Mutta se ei auttanut. Vihtori-eno nipisti molempia korvista ja talutti

huoneeseen oikein nähdäkseen, paljonko he olivat kasvaneet. Äitikin

nauroi eikä ollut huomaavinaankaan jälkiä lattialla.

— "Elsa!" hän kuiskasi, "ruokasalin matot, Miina."

Hetkisen perästä kuului mattojen pölyyttämisen pauketta pihalta.

Vasta sitten kun äiti oli illallispuuhissa, ja isä keskusteli Malmin

kanssa töistä konttorissa, saivat Leeni ja pojat Vihtori-enon haltuunsa.

— "Montako nukkelasta teillä nyt on, neiti?" hän viimein kohteliaasti

käänsihe Leeniin, jolla ei ollut paljoa kertomista.

— "Onhan niitä kolmetoista yksin lukien", vastasi Leeni, unohtaen,

ettei Potaska enää ollutkaan elossa.

— "Vai niin, vai niin, sievonen perhe", tuumaili Vihtori-eno. "Tuskinpa

sitten enää onkaan sijaa sille, jonka luulen matkalaukustani löytyvän?"

— "Jo vain, ainahan sitä sijaa on", ehätti Leeni. "Mikä sen nimi on?"

— "Pimpinella", Vihtori-eno vastasi. "Ehkäpä on parasta katsoa, miten

se lapsiraukka jaksaa. Ei ole kovinkaan mukava kulkea matkalaukussa

Helsingistä asti."

Ja leikkissä Vihtori-eno etukynnessä he kaikki juosta kapistivat

vierashuoneeseen. Ehkäpä siellä oli jotain myöskin Villelle ja Ollille.

Miten kaunis Pimpinella oli! Sillä oli punainen puku, punaiset sukat

ja vaaleanpunainen paita, ja sen posket kuin puolukat. Eipä ihanampaa

vahanukkea voinut kuvitellakkaan.

Sinä iltana oli Pimpinella Leenille kaikki kaikessa. Hän piteli sitä

hellästi sylissään eikä ollenkaan kuunnellut Vihtori-enon kertomuksia,

kun he kaikki illallisen jälkeen söivät pähkinöitä ruokasalissa.

Mutta kun hän viimein makasi vuoteessaan ja kuuli tuulen ulkona

viheltelevän ja ikkunaa rämisyttävän, muisti hän Potaskan. Mustassa

kirstussaan se siellä mäellä jyväaitan takana lepäsi. Ja hän nyyhkytti

niin, että hänen täytyi painaa päänsä pielukseen, ettei Elsa kuulisi.

5.