KETUNPYYNTI.

— "Eikä kukaan välitä niitä pyytää", sanoi Malmi kyyristäen niskaansa

voidakseen sytyttää piippunsa paksun sarkanuttunsa käänteen suojassa.

Hän istui takaperin laudalla, joka oli asetettu poikkiteloin tyhjän

mutareen laidoille, ja puheli pikemmin itsekseen kuin Villelle, joka

ajoi.

Keli oli liukas. Tasaisena kuin lattia kierteli maantie korkeiden

lumireen muodostamien vallien välitse, ja jalaksen jälet hohtivat

kiiltävinä, pitkinä viiruina päivänpaisteessa.

Eira nosti päätään ja lyödä paukutti aivan turhanpäiten kavioitansa

kovaan tiehen, niin että suuria kovia lumikimpaleita lenteli ilmaan tai

viskautui mutarekeen. Muuan hiihna valjaissa kolkki kulun tahdissa, ja

Toivosen mutareestä, joka tuli kintereillä, kuului koko ajan irtonaisen

rautavitjapalasen helinää. Siten luuli riennettävän nopeammin kuin

mentiinkään, ihan kiidettävän läpi synkän petäjikön. Siristellen siinä

sai silmiään varoa.

Hauska oli ajaa hyrykyytiä, mutta ajaja siinä sai pitää tarkalla. Oli

miltei mahdotonta puhella, vaikkei kenenkään kanssa ollut niin hupaista

keskustella kuin Malmin. Olipa niin ja näin, ennättikö Ville vilkasta

Toivosen Veikkoa, jota Olli ajoi. Toivonen itse istui mutareen laidalla

ja lauloi.

— "Veikko juoksee aika hyvästi", huomautti Ville sivumennen, kun he

vastamäessä hiljensivät kulkua.

— "Meneehän se", myönnytteli Malmi, "mutta ei se pidä Eiralle. Tästä

ihan kilometripatsaan vierestä kulki muuan tien poikki tänä aamuna, kun

ensimäistä kuormaa kotiin vietiin. Tuossa näet jälet."

— "Kuka kulki?" kysyi Ville.

— "Kettu", vastasi Malmi. "Ihmeellistä, ettei kukaan välitä niitä

pyytää nykyään. Vaivan se maksaisi. Neljätoista markkaa Kaski nahkasta

maksaa. Eipä se oikeastaan juossutkaan, siirsihe vain verkalleen

tieltä. Ja tuolla pensaan luona se kääntyi ja näytti hampaitaan

aivan kuin olisi nauranut meille. Päälle päätteeksi minä ja Lehtinen

puhelimme, ja Toivonen kulki laulaen kuormansa vieressä."

— "Tältä matkalta olisin minä sen ampunut jousipyssylläni", arveli

Ville.

— "Sen minä kyllä uskon", vahvisti Malmi. "Kelloko se soi?" hän

kuulosti ja katsoi taakseen. Samassa Eira hirnui. "Siinähän tulee

Valkiakosken posti. Eikös nyt olekkaan myöhäisempi?"

— "Olkaa vain huoleti, Malmi. Kyllä minä sivuutan", intoili Ville.

Ja Malmi ryhtyi piippuaan puhdistamaan, ei edes vilkassut postin ohi

ajaessa.

Postinkulettaja tervehti. Ville se hänen mielestään oli oikea ajaja,

Malmin vain ottanut rekeensä tieltä.

— "Näin leveällä tiellä ei ole hätäpäivää vastaan tullessa", sanoi

Ville ohi päästyä ja kääntyi katsomaan Ollia. "Ajatelkaapa, Malmi,

jos teillä olisi ollut pyssy ja te olisitte ampunut sen ketun! Kukapa

tietää, miten paljon pahaa se vielä eläessään tekee."

— "Ka, olisihan se jotain ollut", vastasi Malmi. "Neljätoista markkaa

ihan käden käänteessä. Mutta jos minulla olisi pyssy ollut, olisi

kettukin livistänyt. Ketut ja varikset vainuavat ruutia matkojen

päästä."

— "Kummallista on, että ainoastaan intiaanit käyttävät jousipyssyä",

tuumi Ville. "Niillä he ampuvat puhvelihärkiäkin, jotka varmasti

ovat suurempia kuin meidän Jymy. Mitäs kettu heille! Eräässä minun

kirjassani on kuvattuna juuri miten he ratsain ajavat puhvelihärkiä

ja ampuvat nuolen toisensa perästä parveen. Jos tahdotte, Malmi, tuon

kirjan pirttiin jonakin iltana."

— "Olisihan hauska nähdä", myönsi Malmi. "Ja ainahan jotain oppii. Olet

kaiketi lukenut jo montakin kirjaa kannesta kanteen?"

— "Onhan niitä jo jommoinenkin joukko, jos koulukirjatkin lukuun

otetaan", vastasi Ville. "Kunpa vain olisi oikea intiaanin jousipyssy.

Mutta ettekös luule, Malmi, oikein jämeän katajajousen yhtä hyvin

laukeavan?"

— "Niinpä luulisi", arveli Malmi vastaukseksi. "Kaikessa tapauksessa ei

katajassa ole ruudin hajua."

— "Sitähän minäkin mietin", toimesi Ville. Hän oli niin kiintynyt

suureen salaperäiseen yritykseen, ettei hän mitään huomannut, ennenkuin

Eira itsestään kääntyi valtamaantieltä kapealle metsätielle, joka

koivikon ja aituuksien halki vei Vohliolampia ympäröiville avaroille

soille.

Oikeastaan se ei ollutkaan tie, ainoastaan monien mutakuormain uurtama

syvä musta uoma lumessa kuin oja. Ensimäisen ladon luona tulivat

vastaan Lehtinen ja Plyhti kuormineen. Villen täytyi syvälle hankeen

ajaa sivuuttaessa. Samassa myöskin Toivonen ja Olli käänsivät hevosensa

hankeen ja pysähtyivät.

— "Poika!" huusi Ville Ollille. "Oletko nähnyt kaikki ketunjälet?

Ihmeellistä, ettei kukaan niitä pyydystä?"

— "Onhan niitä nyt ennenkin nähty semmoisia", vastasi Olli, joka oli

pahalla tuulella, sillä Toivonen oli häneltä ottanut ohjakset postia

sivuuttaessa ja samoin kuormain tieltä siirtyessä.

— "Kohta minä kerron sinulle enemmän", sanoi Ville, "mitä olen

tuumiskellut."

— "Soo, Eira! Soo, Eira! Nyt sitä mennään!"

Lehtinen ja Plyhti olivat pysähtyneet ihan heidän eteensä. Eira näykki

näykkimistään leikillään Kimoa, jota Plyhti ajoi.

— "Kas vain, tännehän tulee useampia miehiä", virkkoi Lehtinen. "Sepä

hyvä."

— "Ei, me haemme kelkanjalaspuita", selitti Ville.

— "Vai jalasaineksia hakkaamaan", sanoi Lehtinen, aivan kuin olisi

puhunut aikamiesten töistä. "Niitä täällä on yltäkyllin."

— "Meidän halkokelkka on ihan remana. Nyt me saamme uuden. Mutta isä

tahtoo, että me sen alusta loppuun teemme itse", selitti Olli.

— "Huono mies, jolla on peukalo keskellä kämmentä", sanoi Lehtinen.

"No, Poju, jatketaanpas matkaa."

— "Pitäneepä tästä joutua", tuumi Plyhti tarttuen tupakkakukkaroonsa

lainkaan kiirehtämättä. "Rouva ja opettaja näkyivät ajavan kylälle päin

päivällisen jälkeen; pojilla on kai lupa koulusta."

— "Niinhän meillä on joka lauvantai-ilta", virkkoi Ville. "Pitäähän

olla hiukan aikaa muuhunkin."

— "Totisesti, nythän on lauvantai. Pitääpä tästä sitten joutua",

toimesi Plyhti ja maiskautti suutaan Kimolle ohjaksia ottamatta. Kimo

lähti ja koetti minkä jaksoi tavottaa Pojua, mutta Plyhti laapusti

perästä.

Ville ja Olli auttoivat Malmia kuormatessa. Heillä ei ollut kihveliä,

mutta jäätyneet maaköntät saattoi käsinkin mutarekeen nostaa. Hyväksi

avuksi oli Malmille ja toisillekkin, että Olli rautakangella irrotteli

oikein jättiläiskimpaleita jäätyneestä muteikosta.

— "Näin sukkelaan en ole milloinkaan kuormaa valmiiksi saanut",

ihasteli Malmi vetäessään paksua sarkanuttua päälleen ja pyyhkien

otsaansa sen nurealle puolelle. "Siihen me ennätämme takaisin, kun

Toivonen on kuormansa luonut", hän lisäsi heittäen kihvelin olalleen ja

ottaen kirveen käteensä.

— "Niinpä vain joutui", myönsi Ville tyytyväisenä ja pyyhkieli hänkin

hikeä otsaltaan nuttunsa vuoriin.

Pojat sieppasivat kirveensä ja taapersivat hangessa Malmin perästä.

— "Tässä kasvoi ruista minun lapsena ollessani, ja kaunista ruista

kasvoikin. Kuhilaita oli yhtä tiheässä kuin kotipellolla viime syksynä.

Mutta he eivät jaksaneet hoitaa näitä maita", selitti Malmi heidän

kulkiessaan kauniin koivikon läpi. "Tässä näkee sarat", hän lisäsi,

osottaen kirveenvarrella supisuoraa riviä kauniita, valkorunkoisia,

toisia korkeampia koivuja. "Täällä kasvaa jalaspuita."

— "Mutta käyriä kai ne pitää olla", sanoi Ville tarkastaen epäillen

toista suoraa runkoa toisen perästä.

— "Katsotaanpas", tuumaili Malmi, luoden lunta muutaman puun juurelta.

"Ei tainnut tämä koivu arvata ensi kerran ojasta pilkistäessään, että

siitä kasvaisi Villen ja Ollin kelkanjalakset. Ihmeellinen on Luojan

auringon voima", sanoi hän. "Katsokaapa, voiko puu kauniimmin kaartua!"

Koivu oli taiminut ojanpohjan toisella laidalla ja mikäli se kaartuen

oli kasvanut, kohonnut kohti valoa.

— "Tämähän on ihan kuin valmis jalas", huudahti Ville. "Kaikki se Malmi

tietääkin."

— "Ehkäpä, Ville, nyt karsit ja katkaset tämän", ehdotti Malmi

muutamilla iskuilla hakaten koivun aivan juuresta, "niin Olli ja

minä etsimme vielä toisen. Kaksi jalasta tästä tosin tulee, kun sen

halkasee, mutta saattaisihan se kuivaessaan vetäytyä kieroksi. Parasta

olla toinen varalla."

Toivonen oli ihan ihmeissään, kun he olivat niin hyvät puut löytäneet.

— "No, tämmöisistä puista ne reenjalakset syntyy", tuumaili hän

käännellen ja väännellen Ollin puuta ja sirkeillen sitä pitkin ja

poikki, ennenkuin laski sen kuormalle.

Villen jalaspuu oli Eiran kuormassa, ja kumpikin käveli kuormansa

perästä.

— "Mitä sinä aioit sanoa?" kysäsi Olli, kun he olivat päässeet

valtatielle ja helpommin voivat puhella.

Ville iski silmää. He jättäysivät jälelle ja puhelivat innokkaasti,

mutta niin hiljaa, ettei Malmi eikä Toivonen kuulleet sanaakaan, vaikka

olisivat koettaneetkin. Kilometripatsasta lähestyessään he jättäytyivät

vieläkin jälemmä.

— "Tässä se oli ollut", selitti Ville. "Se oli hyvin verkalleen

kulkenut tien poikki ja häntäänsä heilutellut ja sitten pysähtynyt tuon

katajapensaan luo ja katsonut heitä. Niin lyhyen matkan päässä!"

— "No, tuo nyt ei ole matka eikä mikään", toimesi Olli. "Jospa vain

tulisi kaunis sää!"

* * * * *

Jokainen vähänkin aikaa maalla asunut tietää, miten tavattoman

hiljainen voi pyhäaamu olla suurimmassa ja vilkkaimmassakin talossa.

Tuntuupa kuin jokainen oikein hyvällä omallatunnolla leväten lepäisi

viikon töistä ja vaivoista ja monista lauvantaipuuhista. Kun aamusella

tavalliseen aikaan herää, niin hyvillä mielin vain kääntää kylkeä

tietäessään pitkän, hyvin ansaitun joutopäivän vaikenevan. Koivuvastan

lauvantainen suloinen saunatuoksu tuntuu vielä tukassa ja paidassa.

Kiitollisena ja onnellisena hetkiseksi vielä nukahtaa nauttien

ympäristön ihanasta puhtaudesta: puhtaat vaatteet, pestyt lattiat,

pölyytetyt matot.

Niin oli ainakin Metsolassa, varsinkin Villen ja Ollin omassa

huoneessa. Pakkastiainen oli ilmatorvesta useinkin ennättänyt lennellä

pitkät matkat ja tyyten tarkastaa eteisen ikkunan ulkopuolella olevan

laudan, johon Leeni ja pojat ripistelivät ruokaa sille ja toisille

pakkastiaisille, ennenkuin se kuuli Ollin haukottelevan. Karoliina ja

Hanna olivat melkein aina jo sulkeneet maitohuoneen oven, ja Antti

oli useimmiten aikoja sitten toimittanut aamutyöt tallissa, ennenkuin

pihalta pyhä-aamuna kuului Villen ja Ollin hirnuminen tai sotahuuto

tai viheltäminen aina sitä mukaa leikkivätkö he hevosilla vai

intiaanisilla vai veturisilla. Olipa Elsa usein kattanut aamiaispöydän,

ja äiti ennättänyt helisyttää sekä liinavaatekaapin että ruokasäiliön

avainkimppua, ennenkuin heidän huoneensa ovi avautui. Mutta heidän

äänensä saattoi kyllä sitäkin ennen kuulla.

— "Villen nauru kuuluu seitsemän lukitun oven läpi", sanoi äiti

tavallisesti.

Silloin voi olla varma, että Olli matki Plyhtiä, hänen käyntiään ja

puhettaan.

Ville ei ollut eläessään nähnyt kenenkään niin hyvästi matkivan kuin

Ollin. Hän ei tarvinnut virkkaa luotuista sanaa otti vain puupalikan

käteensä, niin siitä jo näki, että Plyhti siinä tuumaili tehdäkseen

uuden kirveenvarren.

Mutta sinä sunnuntai-aamuna ei heidän huoneestaan kuulunut hiiren

hiiskausta.

— "Antaa niiden polosten nukkua tarpeekseen", sanoi äiti, kun Elsa

kysyi, herättäisikkö hän heidät. "He uuten uupuivat eilen Vohliossa

käydessään, ja saunakin meni niin myöhään. Purpatusta sieltä kuului

vielä yhdeksän jälkeen. Anna heidän nukkua."

Puolen tunnin perästä kun äiti itse aukasi heidän huoneensa oven,

hän melko lailla hämmästyi, sillä huone oli tyhjä. Mutta sitäkin

ihmeellisempää oli, että heidän pyhäpukunsa olivat tuolinselustalla ja

pyhäsaappaat kankeina ja kiiltävinä uuninnurkassa.

— "Leeni, pistäyppä pihalle poikia huhuilemaan", sanoi äiti. "Kohta

syömme ja heidän on sitä ennen pukeuduttava."

Eihän äiti mitenkään aavistanutkaan, että Ville ja Olli juuri

silloin viho viimeinkin joutuivat kilometripatsaan luo, jossa kettu

eellimäisenä päivänä oli tien poikki painunut metsään.

* * * * *

— "Ajaessa ei tämä ole matka eikä mikään", tuumi Ville ja painalsi

suksisauvansa lumeen, "mutta kolme kilometriä on sentään aika paljon."

— "Minusta me olisimme voineet alottaa lähempää", virkkoi Olli. "Mitä

hyödyttää hiihtää tänne asti, kun on yhtä selvät ketunjälet vanhan

jyväaitan takana!"

— "Mutta tästä tiedämme varmasti ketun äsken kulkeneen", vastasi Ville.

"Ja kuulithan sinä illalla Malmin pirtissä sanovan, ettei kettu näin

syvän lumen aikana milloinkaan kule kauvas. Kivellä se makaa ja päivää

paistattaa ja joskus yöllä saalista etsii. Tahdotko vähän leipää?" hän

kysyi katkasten reikäleipäpalasen kahtia.

— "Kas, oikeinhan sinä muistit ottaa evästä", ihmetteli Olli. "Minulla

ei ole hiventäkään. Nyt kai ne kohta syövät aamiaista kotona. Mitähän

me saamme, kun läksimme luvatta. Mutta saattaahan toisia kettuja olla

lähempänä", hän jatkoi, "eivät suinkaan Malmi ja Toivonen ole kaikkia

nähneet."

— "Mutta tämähän ei ollut ollenkaan arka eikä pelkuri. Se kulki vain

hitaasti", selitteli Ville. "Ajatteleppas, tuossa se seisoi ja näytteli

hampaitaan."

Ville ei malttanut, hän sieppasi jousipyssynsä olaltaan ja ampui

pensasta kohti. Paksu katajainen kaari ihan vinkui, kun jänne sujautti

nuolen pensaan vieressä olevaan petäjään. Kärki tunkeutui syvälle

kaarnaan ja siniseksi maalattu nuolenpää värisi kotvan. Villen nuolten

päät olivat siniset, Ollin punaiset. Ne oli värikynällä maalattu. Jos

he milloin sattuivat samaan maaliin ampumaan, niin olihan hyvä nuolet

toisistaan erottaa.

— "Mitäs sanoisit, jos se olisi ollut kettu?" kysyi Ville. "Kun nyt

jälkiä seuraamme, niin pitää meidän olla niin hiljaa ja varovaisia

kuin suinkin voimme", hän jatkoi, kun Olli mitään vastaamatta puri

leipäpalastaan. "Jos vain pääsisimme ampumamatkan päähän silloin, kun

se päivää paistattaa!"

Kummalliselta tuntui joutua leveältä valoisalta maantieltä yhtäkkiä

synkkään metsään. Saattoipa melkein luulla tulleensa aarniometsään,

johon ei milloinkaan valkoihoinen ollut jalkaansa astunut, intiaanit

yksin siellä jousineen hiipineet. Mutta siellä oli lunta, jota ei

aarniometsissä, ja sehän se juuri tekikin metsän niin salaperäiseksi ja

niin kauniiksi.

He olivat piilottaneet suksisauvansa tien likettyelle voidakseen koko

ajan pitää jousensa valmiina, mutta jos he olisivat voineet mitata,

niin olisivat he huomanneet lumen toista metriä syväksi. Taipuisasti

aaltoillen se kattoi kivet ja kannot ja peitti pensaat, mutta

suurimmille kallionlohkareille, joita se ei ollut jaksanut kokonaan

haudata, se oli laskeutunut joskus tornina, joskus suurena pyöreänä

päähineenä. Juurille vanhinten kuusten, jotka elämään väsyneinä

kallistivat oksansa maahan, se ei ollut jaksanut tunkeutua. Päinvastoin

se usein suojaavana seinänä verhosi niiden alimmat oksat, muodostaen

oikein huoneita, joista tuhma harakanvarvas pilkisteli lattian ohuesta

lumipeitteestä eikä painautunut syvälle lämpimään sammalikkoon.

Milloinkaan ei voinut tietää, mitä sellaisen kuusen pimeässä,

salamyhkäisessä onkalossa oli kätkettynä.

Aurinko oli jo noussut, mutta metsässä oli vielä ihan hämärä ja

niin hiljaista, että ehdottomasti säpsähti, kun tiainen yhtäkkiä

tirskutti tai uuttera tikka aavistamatta takoa naputti. Jollei olisi

tiennyt, mikä se oli, olisi luullut ihmisen lähettyelle piiloutuneen

naputtelemaan nähdäkseen, tokko sitä säikähdettiin.

— "Et kai sinä luule ketun piilouttauneen puiden tai pensasten alle,

ettei sitä ollenkaan näe?" tiedusti Olli heidän hitaasti hiihtäessään

molemmin puolin ketunjälkiä.

— "Sitä on vaikea tietää", kuiskasi Ville. "Malmi puhui vain siitä,

että sillä on tapana loikoilla kivillä. Ja jälistähän me näemme, onko

se jonnekkin kätkeytynyt."

— "Se on totta", myönsi Olli. "Katsoppas, miten etäälle jälet näkyvät."

Hän ei pelännyt hiukkaakaan, mutta oli kuitenkin niin turvallista nähdä

sinertävän, mutkittelevan viirun lumessa ulottuvan niin pitkälle.

Ääneti he hiihtivät eteenpäin.

Toisinaan jälet kulkivat tasaista maata, jossa kookkaat petäjät

kohottivat lakkapäitään kohti kirkasta talvitaivasta, ylpeinä

korkeudestaan katsellen kuusia, jotka kaksittain ja kolmittain

tai ryhmittäin seisoivat niin lähekkäin kuin olisivat koko ajan

kuiskailleet toisilleen suurimpia salaisuuksia. Toisinaan ne veivät

laakson läpi, jossa koivut ja lepät olivat vyötäisiään myöten vajonneet

mahdottoman suuriin kinoksiin. Toisinaan ne notkon reunassa katosivat,

mutta ilmestyivät taas sen toisella puolen. Eteenpäin, yhäti eteenpäin

jälet mutkittelivat, mutta aina samaan suuntaan yhä syvemmälle metsään.

— "Minnekkähän asti me olemme tulleet?" ihmetteli Olli ja pysähtyi.

"Uh, miten kuuma! Saattaakin lumi olla pehmeää."

— "Ehkäpä keli taas paranee, kun pääsemme tämän noron tuolle puolen",

toimitti Ville. "On sillä ketullakin ollut puurtamista. Katsos, miten

se on uponnut. Ihan on uurrolla. Entä miten kummallisesti se on

mutkitellut. Kyllä se on ollut uuten uuvuksissa. Katsoppas, miten se on

kierrellyt. Entäs tässä! — Tule sukkelaan! Tässä se on maannut!"

— "Eläpäs mitään", sanoi Olli pysähtyessään vähän matkan päähän

jätistä. "Vaikka olisi lähelläkin."

Jälki oli polkeutunut kovaksi, ikäänkuin olisi kettu juossut siinä edes

takaisin, hyppinyt ja piehtaroinut. Sen vieressä oli lumessa pitkä,

syvä kuopero, jossa repo näytti oikaseutuneen. Sitten jälki taas jatkui

kierrellen ja kaarrellen.

— "Meidän pitää tarkastaa joka kivi", virkkoi Ville jotain sanoakseen.

Hän aivan vapisi ajatellessaan, että kettu ehkä oli ihan lähellä.

Olli hiihti niin likellä häntä kuin ikinä voi. Hitaasti ja varovaisesti

he liukuivat notkelman jyrkännettä kohti, jossa jälki taas laskeutui.

— "Voi, Ville!" virkkoi Olli yhtäkkiä ja pysähtyi, tarrautuen Villen

käsivarteen.

Ville oli seisahtunut. Hän oli kalpea eikä kyennyt puhumaan luotuista

sanaa. Hän tuijotti vain kettuun, joka loikoi keskellä notkelmaa, ei

viittäkään syltä heistä.

— "Luuletko sen nukkuvan?" Ville viimein kuiskasi. Koko hänen ruumiinsa

värisi. Se oli tapahtunut niin pian ja aivan toisin kuin hän oli

kuvitellut.

— "Tietysti se nukkuu", vahvisti Olli. "Mitenkäs se muuten siinä olisi?

Näkeehän sen, miten se hengittää. Luuletko sinä, että haavotettu kettu

voi olla vaarallinen?"

— "Eiköhän", myönsi Ville.

Kumpikaan ei ollut ennemmin tullut ajatelleeksi, että repo ehkei

kuolisikkaan, vaikka nuolikin sattuisi. Heidän nuolensahan eivät olleet

myrkytetyt niinkuin intiaanien. Varmuuden vuoksi he käännähtivät

suksineen, ennenkuin valmistautuivat ampumaan.

Jousipyssyt tuntuivat raskailta kuin lyijy. Eivät ne milloinkaan ennen

olleet niin paljoa painaneet, eivät edes viime kesänä, silloin, kun he

väijyivät metsäkissaa, joka piileskeli jyväaitan alla.

— "Sano, kun olet valmis", kehotti Ville.

Kumpikin oli virittänyt jousensa ja asettanut nuolen juoneen, mutta

sittenkin he odottelivat. Melkeinpä jo toivoivat, että kettu olisi

noussut ja alkanut juosta lunkuttaa pakoon. Olisihan heidän ollut

silloin mukavampi lennättää nuoli toisensa perästä sen jälkeen.

— "Johan minä olen valmis", ilmotti Olli vähän empien.

— "Minä luen kolmeen", sanoi Ville.

Sekä Ville että Olli ummistivat silmänsä laukastessaan. Entäpä kettu

hyppäsi pystyyn ja kita auki kiiti heitä kohti! — Vaistomaisesti he

askeleen väistyivät. Mutta kettu ei hievahtanutkaan.

— "Kiitiköhän se ohi vai olisikko sydämmeen sattunut, ja kettu siihen

kellistynyt", tuumaili Ville. "Onko se sinun mielestäsi entisessä

asennossaan?"

— "On se tainnut vähän muuttaita", Olli vastasi, "mutta vain hiukkasen.

En minä luule nuolen sattuneen. Olisi se sen tuntenut."

Mutta kettu ei olisi sitä tuntenut. Vaikka molemmat nuolet olisivat

keskelle sydäntä sattuneet, ei kettu olisi sen hiljempaa ollut.

Silmiään räpäyttämättä, hienolla kuonollaan vainuamatta, mistään

enää välittämättä se siinä makasi. Voimat olivat väsähtäneet, sitten

kun se viho viimeisen kerran oli vaipunut maahan tunnin toisensa

perästä laahautuen eteenpäin kuoleman vihat veressään ja sydämmessään

katkerasti varomattomuuttaan katuen.

Toisen laukauksen perästä näki selvästi nuolen kurkistavan ketun

turkista. Villen ja Ollin rohkeus kasvoi. Mutta kotveroisen kesti,

ennenkuin he viimeinkin seisoivat saaliinsa vieressä.

— "Minä luulen sen syöneen myrkkyä. Se oli kai henkensä heittänyt jo

silloin, kun me sen huomasimme", tuumi Ville nyhtästen sinipäisen

nuolen revon tuuheasta niskasta.

— "Kukapa tietää, vaikkemme muuten olisi sitä saaneetkaan", arveli Olli

kuuristuen omaa nuoltaan irrottamaan. "Kärki on oikein koukistunut",

hän sanoi. "Onpa sillä kova nahka. Mitä sinä luulet kotona sanottavan?"

— "Kunhan nyt ensin siellä oltaisiin. On siinä kantamista", vastasi

Ville koetteeksi varovasti kohottaen ketun takajalkaa.

Tuntia myöhemmin lähellä kotia he viimeisen kerran vaihtoivat ketun

kantovuoroa.

— "No, nyt kai ei tee mitään, vaikka läksimmekin luvatta", toimesi Olli

heittäen ketun olalleen.

Rohkeasti he pyörähtivät halkovajan nurkati pihaan.

He olivat heittäneet arpaa, kumpi saisi kantaa ketun porstuaan, ja

kumpi ensiksi kertoa. Ville oli se onnellinen. Hän riensi, minkä

ennätti. Mutta Olli, joka kettua kantoi, ei ollut niinä miehinäänkään.

Hän pälyi sekä pirttiin että talliin, mutta kaikki ovet olivat kiini.

Piha oli typötyhjä. Ei edes Miinaa näkynyt keittiössä.

— "Nyt on jo niin myöhä, että isä lukee saarnaa ruokasalissa", sanoi

Ville heidän porstuaan tultuaan. "Pannaan se tähän."

He laskivat ketun halkolaatikolle, ja Olli oikasi suoraksi sen kauniin,

tuuhean hännän, että se näyttäisi vieläkin pitemmältä.

Eteisen ovesta kuului jokainen isän lukema sana.

— "Parasta on mennä ruokasaliin", kuiskasi Ville. "Luultavasti he ovat

vasta alussa, ja he kyllä näkivät meidän tulevan. Minkähän näköinen

minä olen? Sitä se äiti aina ensiksi katsoo", hän lisäsi kädellään

päätään silittäen ja avasi sitten oven hiljaa.

Lähinnä ovea istuivat Karoliina ja Hanna, ja vieressä oli kaksi tyhjää

tuolia aivan kuin varta vasten Villelle ja Ollille.

Ville pani kätensä ristiin vilkasemattakaan kehenkään ja koki seurata

isän lukemista. Olli istui totisena kuin kirkossa.

Oli niin kuuma siinä uunin vieressä, että lumi vaatteista pian vedeksi

muuttui. Ne ihan höyrysivät. Valkealle lattialle ilmestyi lampare, joka

suureni suurenemistaan, mikäli jää saappaista suli. Lieneeköhän äiti sen

paikalla huomannut.

Äiti istui tapansa mukaisesti päätään käteensä nojaten. Hän ei silmiään

heistä kääntänyt. Kun Ville katsahti sinnepäin, puisti hän miltei

huomaamattomasti päätään. Ville tiesi, mitä se surumielinen puistaminen

merkitsi. Se koski samalla kertaa heidän vaatteitaan ja lattiaa ja

luvatta lähtemistä ja myöhästymistä saarnan luvusta.

Jospa äiti tietäisi, mitä porstuan halkolaatikolla oli! Ja Elsa ja

Leeni, jotka ylpeinä istua nöpöttivät hienoissa pyhävaatteissaan ja

ojentelivat uusia kenkiään — jospa he tietäisivät!

Villeä hymyilytti, mutta heti hän sitä katui ja koetti uudelleen

seurata.

Isä näytti vakavalta lopettaessaan. Mitään virkkamatta hän pitkin,

varmoin askelin lähti kirjoineen konttoriin. Mutta jo ovessa hän

käänsihe.

— "Me olemme saaneet ketun!" hän kuuli Villen huutavan kovalla äänellä.

Toruminen jäi sikseen. Kaikki olivat ihmeissään ja iloiset. Äiti

syleili heitä.

— "Mutta kerran te vielä minun sydämmen murratte antautuessanne niin

vaarallisiin seikkailuihin!" hän sanoi.

— "Aika komea!" ihasteli isä, sivellen ketun selkää. "Olen minäkin

aikoinani monen ketun päivät päättänyt, mutta harvoin tätä suuremman.

Tuskinpa tälle omistajaa ilmestyy. Myrkky oli kaikessa tapauksessa

pantu vieraalle maalle."

— "Sitä vielä puuttuisi", virkkoi äiti. Elsan ja Leenin ylpeydestä ei

ollut haituakaan jälellä.

— "Miten te uskalsitte?" ihmetteli Elsa.

Porstuaan keräytyi lopulta niin paljo, että äitin täytyi iskeä silmää

isälle. Ja silloin isä ehdotteli, että kettu asetettaisiin tikapuille

konttorin ikkunan eteen.

Muutamassa hetkessä oli lumi tikapuiden ympäriltä polettu kovaksi

kuin lattia. Siinä oli ihan kansankokous. Siellä oli Antti ja Malmi

ja Toivonen ja Plyhti vaimoineen, joka palasi kirkosta, ja Lentolan

pehtori vaimoineen ja paljo, paljo muita, ihan vennonvieraitakin.

He seisoivat kauvan kettua ihmetellen ja sen paksua turkkia

tunnustellen ja puhelivat metsästyksestä. Plyhdin Jallu, joka tuskin

osasi selvästi puhua, ei mitenkään yrittänyt lähteä kotiin äitinsä

kanssa, vaikka hänen jalkojaan paleli, niin että hän itki.

Malmi, joka oli tottunut, lupasi iltasella tulla auttamaan Anttia

nahkaa pingottaessa ja sen vuoksi hänet pyydettiin kahville keittiöön.

— "Kyllä sillä Villellä on päätä", sanoi hän Karoliinalle, joka kahvia

kaatoi. "Sattumalta tulin hänelle ketusta maininneeksi, ja paikallapas

hän sen löytää. Kellekkä toiselle se olisi mieleenkään juohtunut!"

— "Jo vain", myönsi Karoliina. "Mutta ei Ollikaan ole huonoimpia. Siinä

pojassa on rohkeutta!"

4.