VARSA.

Kouluhuoneen ovelle koputettiin, ja äiti pilkisti huoneeseen.

— "Neiti!" hän sanoi. "Olkaa hyvä ja pistäytykää hieman täällä, neiti!"

— "Mene paikoillesi, Olli, ja istukaa sitten oikein hiljaa", neuvoi

opettaja mennessään hiuksiaan silittäen.

Tämä keskellä maantietotuntia, kun Olli oli kartalla näyttämässä. Hän

oli juuri ihan kerrassaan hölmähtänyt eikä tiennyt tämän taivaallista

keskimäisestä vesistöstä, joka onkin Suomen vesistöistä vaikein.

Järvi järven vieressä ja virta virtaa seuraa niin likekkäin, että

se osa karttaa muistuttaa sinistä taivasta, jossa pilviä ajelehtaa.

Vähemmästäkin voi pää pyörälle mennä.

Olli meni paikoilleen pyöreän koulupöydän viereen ja huokasi syvään

istahtaessaan.

— "Voi, tätä maailman touhua", hän huoahti ja avasi maantiedon.

— "Siellä on kai kahvikestit", arvaili Elsa. "Minusta kuulostikin

eteisen ovi käyvän. Siellä on varmaan vieraita."

— "Viitasaaren reitti, Saarijärven reitti ja Rautalammin reitti yhtyvät

Sara vedessä ja laskeutuvat Kuhankosken kautta Leppäveteen", Olli luki.

"Luuletko meidän kaikkien saavan kahvia Leenin syntymäpäivänä niinkuin

Elsankin?" hän kysäsi kääntymättä erityisesti Elsaan tai Villeen.

"Se on ensi viikolla. Leppäveteen, joka Haapakosken kautta virtaa

Päijänteeseen."

— "Olkaapas siinä hiljaa!" kehotti Ville. "Aina te siitä kahvistanne.

Viime kesänä minä sain Matin luona kahvia joka päivä, toisinaan

kahdestikkin. Matin isoäiti kaatoi vain. Ole niin hyvä, ja sitten hän

pani kolme neljä korppua ja piparkakkua teevadille."

— "No, se nyt on kuultu moneen kertaan", nyrähti Olli. "Ensi kerralla

onkin minun vuoroni mennä sinne. Paniko hän aina teevadille?"

Samassa ovi hiljaa aukesi, juuri sen verran, että suuri, tummansininen

piippalakki, harmaalla jäniksennahkalla reunustettu, ja lakissa

pikkusen tytön oikein toimevan näköiset kasvot sopi siitä tirkistämään.

— "Leeni!" nuhteli Elsa.

— "Pojat hoi! Minäpä tiedän jotain, jota te ette tiedä, mutta enpä

sano", ilmotti Leeni ja pyyhkäsi tulipunaisella villalapasellaan

melkein yhtä punaista nenäänsä.

— "Niin, että täällä on vieraita tietysti", toimesi Ville.

— "Ehkä Maikki-täti?" arvaili Elsa.

— "Ei, ei, ei sinnepäinkään. Ettepä arvaa. Ettepä arvaa." — Turhaan hän

koetti pidättäytyä ilmottamasta, mitä hän yksin tiesi. "Tallissa on

varsa! Minä olen nähnyt sen! Se on ruskea ja sillä on suuret silmät!"

Ville oli kavahtanut seisalleen.

— "Onko se totta?" hän kysyi. "Olli, nyt on meilläkin varsa niinkuin

Mattilassa."

— "No, sitäpä tässä odotetuinkin", sanoi Olli.

— "Mikähän sille nimeksi pannaan?" mietti Elsa. "Ehkäpä Loordi?"

— "Kylläpä sinä olet typerä", vastasi Olli. "Ensinhän pitää tietää,

mikä se on."

— "Se on ruskea ja näin korkea", tiesi Leeni, joka oli jo huoneemmaksi

niehentynyt. "Antti pyysi minua tulemaan talliin sitä katsomaan. Minä

olen taputtanut sitä."

— "Uh, miten olet olevinasi. Ja äiti on kieltänyt sinua talliin

menemästä", sanoi Olli.

— "Minusta juuri te itse olette olevinanne", virkkoi Elsa

loukkautuneena, "ikäänkuin se olisi teidän varsa enemmän kuin

toistenkaan."

— "Kunpa tämä tunti loppuisi", huokasi Ville ja vilkasi kaihoten

ikkunasta pihalle.

Aurinko paistoi häikäsevälle lumelle. Oli niin hiljaista.

Ikkunalaudalla kyykötti varpunen pää siipien väliin kaivautuneena ja

niin pörröisenä, että luuli sitä harmaanruskeaksi höyhenpalloksi. _Se_

oli tietystikin jo tallissa käynyt, mutta kummallista oli, ettei se

mieluummin istunut tallin ylisellä katselemassa uutta pikku varsaa.

Ville kyllä tiesi, mitä hän olisi varpusen sijassa tehnyt.

Onneksi opettaja palattuaan kutsui Elsan kartalle. Mutta Elsakin, joka

muuten niin hyvästi osasi, oli oikein hajamielinen. Myötäänsä hän

näytti väärin ja Leppäveden asemesta hän sanoi Puulaveden. Pahimmin hän

kompastui nimittäessään Vuoksenvirtaa Saimaan kanavaksi.

— "Mutta Elsa", sanoi opettaja, "ajattelehan nyt hiukkasen. Tämähän on

—"

— "Saimaan kanava", Elsa taas vastasi.

— "Ei, tämähän menee päin mäntyyn", surkeili opettaja. "Oma maamme

täytyy meidän tuntea yhtä hyvin kuin oma kotitalomme."

Ja hän näytti itse alusta loppuun keskimäisen ja kaakkoisen vesistön.

Mikäs ihme näyttäessä, kun osasi niin hyvästi! Kaikki oli kartalla niin

helppoa ja luonnollista hänestä. Mutta kyllä oli vaikea sinä päivänä

seurata.

Pieni ruskea varsa suurine kirkkaine silmineen tulla tupsahti tuon

tuostaankin sekä Villen että Ollin ja kartan väliin. Kun Antti edes

olisi tallissa sitä vaalimassa. Niin pikkiriikkinen varsa kyllä hoitoa

tarvitsee. Karoliinahan myötäänsä hyppäsi navetassa vain yhden ainoan

vasikan tähden. Ehkä Antin oli täytynyt mennä korsuun pehkuja hakemaan.

Eipä siellä illalla heidän tallissa käydessään ollutkaan paljoa

jälellä. Kukapa olisi sitä aavistanut niin pian. Vielä eilen oli kaikki

niinkuin viime viikollakin, kun he pakkasen tautta muuttivat Tuiman

ovensuusta etäisimpään suureen tyhjään nurkkapilttuuseen. Ja nyt oli

siellä pikku varsa. Ehkäpä se makasi. Kunhan vain olisi sillä ollut

kylliksi pehmeä.

— "Ville, Olli, seuratkaa!" sanoi opettaja. Mutta se ei ollut niinkään

helppoa. Ville oli kuulevinaan vienoa hirnumista. Ja juuri kun opettaja

viimeinkin pääsi Vuokseen ja Imatraan, siihen asti, jota ennestään

joltisestikkin osattiin, kuiskasi Olli jotain kellosta.

— "Mutta, Olli!" tuimeni opettaja ja käänsihe. "Tänään sinä et

osaa läksyäsi etkä edes ole tarkkaavainen. Minä en mielelläni anna

muistutusta, mutta nyt minun täytyy se sinun vihkoosi kirjottaa. Ole

hyvä ja tuo se minulle."

Olli punastui hiusmartoa myöten ottaessaan pienen sinisen vihkon, johon

opettaja kauniilla käsialalla oli kirjottanut:

_Muistutusvihko_ Martti Olavi Sommerfeldt.

Muistutuksista ei ollut ainoastaan häpeää, vaan niistä saattoi

pahempaakin seurata.

— "Pidä varasi, ettet ainakaan ennen pääsiäistä uutta saa", oli isä

viime kerralla sanonut niin painokkaasti, että Olli jo edeltäkäsin

tiesi, mikä seurasi, jos ennen pääsiäistä muistutuksen sai. Raskain

askelin hän vihkoineen meni opettajan luo.

— "Niin vastenmielisesti minä tämän kirjotan", uudisti opettaja,

kastaen kynää ja silmäillen kattoon kuin sanoja saadakseen.

— "Tietysti kuiskaamisesta, joka on pahaakin pahempi", ajatteli Olli.

"Ja minä sen aina saan. Tuossa ne toiset hyvillä mielin nakottavat."

Melkeinpä kadehtien hän heitä katseli. Elsa nyykötti maahan katsoen ja

puri sormeaan, ja Ville — mutta mikä häntä vaivasi! Opettajakin huomasi

Villen. Hän oli painanut päänsä käsiinsä pöydälle ja nyyhkytti niin

rajusti, että oikein tärisi.

— "Mikä sinua vaivaa, Ville?" tiedusteli opettaja laskien kynän

kädestään ja nousten paikaltaan.

Kului kotvanen, ennenkuin Ville kykeni vastaamaan. Vasta sitten kun

opettaja hiljaa päälaelle taputti, hän tyyntyi.

— "Ei se ole Ollin syy", hän nyyhkyttämistään nyyhkytti. "Me olemme

saaneet varsan emmekä ole sitä vielä nähneet."

— "Varsan", toisti opettaja hämmästyneenä, mutta yhtäkkiä se näytti

hänelle selviävän. "Mutta mitäs itkemistä siinä on?" sanoi hän.

"Päinvastoin."

Ja hän nauroi niin imelästi, että Villeä ja Elsaa ja Olliakin nauratti.

Kun ruokakello samassa kajahti, kutsuen päivällisille, pisti Olli

sinisen kovanonnen vihkonsa alimaiseksi toisten vihkojen ja kirjain

alle, jossa se oli ollutkin.

Ja sitä kyytiä hän riensi, minkä jalat kantoivat Villen ja Elsan

jälestä, jotka jo syöksyivät talliin.

— "Elähän mitään", sanoi äiti, joka ruokasäiliössä ammensi

puolukkahillaa päivälliseksi, kun Ville avopäin, Elsa pitkä vaalea

palmikko sinne tänne lentäen ja Olli toisten jälestä vilahtivat ikkunan

ohi.

— "Kaikki ovet sepposelällään kuin kesähelteellä, ja pojat —

koulunutut, koulunutut! — Ihan tässä joutuu toivottomaksi", hän huokasi

asettaen puolukkakulhon eteisen pöydälle voidakseen sulkea ulko-oven.

— "Mikä hätänä?" tiedusti isä, joka hälinän kuullessaan oli konttorista

rientänyt.

— "Varsa tietenkin", vastasi äiti. "Ei heillä ole aikaa edes nuttuja

muuttaa tai välipalaa purasta. Varsa se nyt on kaikki kaikessa.

Elsakin, joka muuten ei suinkaan ole nopsimpia liikkeelle lähtemään",

hän lisäsi. "Katsohan!"

Mutta ennenkun isä ennätti ikkunaan, oli jo viimeinenkin vilaus

Elsaa löyhyvine hameineen ja liehuvine liinapalmikoineen kadonnut

pirtinnurkan taa.

— "Ilo ylimmillään!" arvasi isä. "Pitäneehän tästä meidänkin lähteä

tulokasta tervehtimään. Et kai sinä ole käynyt?"

— "Minulla ei totta tosiaan ole aikaa semmoiseen", vastasi äiti. "Koko

aamupäiväni suli vierasten takia."

Mutta meni hän silti.

Malmi seisoi pirtinportailla päivälliselle menossa.

— "Vai menee rouvakin uutta varsaa katsomaan", hän sanoi tervehtien.

Pisti kirveensä porstuan ovesta ja seurasi toisia.

— "Tuleepa sieltä aika lailla varpaisväkeä", tuumaili Antti, joka

seisoi tallin ovella. "Rouvakin."

— "Jo vain. Tulkaa, Antti, keittiöön päivällisen perästä, niin

ryyppäätte kupin kuumaa", pyysi äiti hyväntuulisena. "Missäs se

pienokainen on?" hän kysäsi, totuttuun tapaansa hamettaan kohottaen,

vaikka talli oli putipuhdas kuin salin lattia ikään.

Talli oli aina siisti, juuri niinkuin isä tahtoi, ja niinkuin kolme

vuotta rakuunarykmentissä palvellut tallirenki itsekkin tallinsa hoitaa

tiesi. Mutta sinä päivänä se reten hohti.

— "Katsoppas, katsoppas", ihasteli äiti heti älyten kirkkaat, vasta

pestyt ikkunanruudut. "Täällä hyvin viihtyy. Kun muistan keittiön —"

hän lisäsi huoahtaen.

Jos järjestys ja puhtaus viihtymiseen vaikuttavat, niin mainiosti

silloin siinä tallissa. Ei ainoatakaan hämähäkinverkkoa tai muuta

pölynpesää yhdessäkään nurkassa tai orressa, tuskin olenkortta tai

pehkunsipaletta lattialla pilttuiden vieressä. Suat ja harjat joka

pilttuun patsaassa supisuorassa rivissä ja niiden alapuolella yhtä

suorassa rivissä upeat olkihuiskilot, joilla muutamassa minuutissa

voi hieroa lumen ja hien ja lian hevosesta. Pelkästä mielihyvästä se

silloin ystävällisesti hirnui, jopa jalallaan kaaputtelikin, vaikka se

olisi ollut uuten uuvuksissa. Suuri tallilyhty keskellä kattoa oikein

paistoi, vaikkei se tietystikkään palanut, niin kirkkaiksi oli Antti

sen lasit hangannut.

Kaikki hevoset olivat päivällisaikaan kotona. Ovea lähinnä oli Tuiman

pilttuu tyhjänä. Sitten seurasi _Virma, Poju_ ja _Eira._ Etäisimpänä

_Tähti_ ja toisella puolen _Kimo, Veikko_ ja _Liinu._ Tähteä vastapäätä

suuressa omassa osastossaan Tuima itse.

Hevoset seisoivat pilttuissaan uutterasti pureksien päivällisannostaan

välittämättä monista vieraista. Luonnollista se olikin, koska ne

aamusta varhain olivat Vohlion suolta asti vetää jutuuttaneet

suuria raskaita mutakuormia loppumattomiin tunkioihin navetan taa.

Ainoastaan nuori Eira nosti päänsä pilttuun seinän yli, päristeli

avaroin sieraimin ja koetti näykkiä Pojua korvasta. Vanha Tähti, jota

käytettiin kotiajossa, kääntelihe tuoko tuostaankin tuttavallisesti

hörhöttäen. Mutta kun kukaan ei erikoisesti näyttänyt siitä välittävän,

kääntyi se täyttä häkkiään tarkastelemaan. — Varsa, olipa sekin

nyt koko katsottava! Muullaisia olivat aikoinaan hänen varsansa

olleet. Tuima itsekkin kerran, vaikka se nyt oli niin olevinaan. Ja

Tähti tekeytyi kuulemattomaksi. Kaikkiaansa — rotuhevosen pää ja

kaunismuotoiset jalat ja mitä ihanimmat korvat ja mitä miellyttävin

turpa, pehmeä kuin sametinnukka ja paljo muuta, jota lapset ja

aikuisetkin, jotka eivät hevosia ymmärrä, keksivät sanoakseen. Olipa

tuo nyt, korkeajalkainen, suuripäinen, pörröinen varsantuppelo, ei edes

laukkipää, puhumattakaan oikeasta tähtiotsasta.

Tuima itsekkin hermostui kaikesta kehumisesta. Se kääntelihe

levottomasti, katsellen suurine lempeine silmineen toisesta toiseen.

— Olikohan viisasta niin paljon kiitellä pienokaisen kuullen? Ja

onko järkevää, että Ville riekkuu sen kaulassa ja Elsa sen turpaa

silittelee, että se tuskin saattoi hengittää, ja Olli olilla istuen

syleilee sen hentoja, vapisevia takajalkoja ja päätänsä niihin hankaa!

Ei, hyvä se ei ollut Ollille eikä varsalle. Ja Tuima siirrälsi Ollin

aika tuntuvasti syrjään ja käännälti päätään tarttuakseen Villen

koulunutun kaulukseen.

— "Parasta on meidän lähteä", toimesi isä. "Tuima kaipaa lepoa, ja

toiset hevoset päivällistään ja Antti myös. Lähdetäänpä nyt."

Antti aukasi tallin oven. Hän oli onnellinen ja ylpeä varsan osaksi

tulleista kehumisista, vaikkakaan siinä ei hänen ansiotansa ollut.

Ja kun äiti toistamiseen kutsui häntä kahville, sanoi hän tosin:

kiitoksia, rouva. Mutta siinä oli vain _sanat_ kiitoksia, rouva.

Oikeastaan siinä olikin rakuunarykmentin ensimäisen ratsuosaston

korpraali, joka jyräytti kantapäät vastakkain, oikasihe ja lausui:

ahkeruus on iloni, herra ratsumestari!

Sula mahdottomuus oli Villen ja Ollin puhua tai ajatellakkaan muuta

kuin varsaa välipalaa syödessään. Malmi oli arvellut sen muistuttavan

Tähteä, ja silloin siitä tulisi oikea juoksija. Mutta isä oli luullut

sen tulevan Tuimaan, jonkalaista työhevosta ei toista löytynyt. Kun

Tuima ja Virma vetivät niittokonetta, niin sitä kelpasi katsella.

Olli oli isänsä mieltä, ja niinpä se oli Villekin, mutta toivoi

hän varsasta silti Tähden laista juoksijaakin, sillä Tähti oli

nuorena saanut palkinnon. Siitä tuli ilmiriita, vaikka he olivat

harvinaisen yksimielisiä miltei kaikessa. Innoissaan Olli kaatoi

kirnupiimätuoppinsa pöydälle. Samassa tarttui joku lukkoon. Äiti ja isä

tulivat huoneeseen.

— "No taas", nuhteli äiti. "Kaikkia teille koetetaan iloksi keksiä, ja

siinä on kiitos. Vie pois, Olli, pöytäliina ja pyydä Miinaa pyyhkimään

se."

Varovasti ja tottuneesti Olli otti nurkista vahaliinan, joka kattoi

poikain puoleisen pöydänpään — telmyrienpään, joksi isä sitä sanoi — ja

vei pois.

— "Minun pitänee pyytää isää odottamaan, ennenkuin täytämme

päätöksemme, kunnes te opitte tottelemaan ja tulette varovammiksi",

jatkoi äiti.

Ville ja Olli miettivät päänsä puhki, mitä ihmettä äiti tarkotti, ja

mitä he saisivat. Ehkä uudet koulupuvut. Vai tekisikkö Malmi uuden

halkokelkan. Vanhaa täytyikin alituiseen naulailla ja paikkailla.

Jotain oli tekeillä.

Päivällisellä puhuttiin miltei yksinomaan varsasta. Isä katsoi monta

kertaa niin kummallisesti äitiin. Ja äiti kuiskasi jotain opettajalle,

joka istui lähinnä häntä.

— "Kun varsa kerran varttuu hevoseksi, niin toivokaamme, ettei äitin

tarvitse kulkea jalan Lentolaan eikä ompeluseuraan eikä asemalle",

sanoi isä viimein.

— "Niin, jos Ville antaa äitin ajaa hevosellaan", liitti äiti. "Olen

oikein utelias tietämään, minkä hän varsalleen nimeksi panee."

Villen hevonen! Villen varsa! Leikkiäkö vain?

Ville punastui hiusmartoa myöten, korvatkin punastuivat. Hänen

varsansa! Ei suinkaan se ollut totta! Kurkussa niin kummallisesti

hakarsi sitä ajatellessakin. Isä pyyhkäsi suutaan lautasliinalla ja

käänsi tuoliaan. Samassa oli Ville itse sitä tietämättään pöydän

yläpäässä isän ja äitin luona.

— "Saahan Olli seuraavan varsan, joka tulee?" kysyi Ville ensimäisen

ilon hälvettyä.

— "Tietysti", myönsi isä, "jokainen vuorostaan. Oikeassa olet, että

toisiakin ajattelet."

— "Mutta siihen mennessä hänen täytyy oppia paljoa varovammaksi.

Ja Villen tästedes" toivoi äiti. "Oikein minua säälitti teidän

koulunuttunne tallissa tänään."

Ville päätti heti muuttua kerrassaan toiseksi ja alkujen aluksi

hän syödä nihersi niin sievästi kuin olisi kylässä ollut. Ruualta

päästyä Olli siunatessaan piti käsiänsä ristissä muuta kauvemmin kuin

tavallisesti ja äitiä ja isää kiittäessään hän kumarsi syvempään kuin

muulloin.

Olli oli hiljainen ja vakava. Suuri on ero omistaa varsa tai että on

luvattu varsa, josta ei kukaan edes aavistakkaan, milloin se tulee.

Mutta hyvähän tuo oli, että Villellä oli varsa. Olihan se tavallaan

_heidän_ varsansa.

— "Saanhan minä joskus ajaa sinun hevosellasi?" kysyi hän Villeltä,

kun he päivällisen jälkeen tulivat pihalle. Isä oli kieltänyt heitä

menemästä talliin, ennenkuin iltasella, mutta voivathan he juosta

pyyhältää tallimäelle Anttia tapaamaan.

— "Saat tietysti, toisinaan", myönsi Ville. "Mutta sitten kun saat

oman hevosesi, niin kumpikin ajamme omallamme. Sinähän tiedät, miten

tarkasti isä valvoo, että sama mies aina ajaa samaa hevosta."

— "Niin _sitten_, kun sen saan", sanoi Olli verkalleen. "Siihen on pio

päiviä."

— "Kukapa tietää", lohdutti Ville. "Saattaa se tulla ennemmin kuin

luulemmekaan. Entäpä Tähti varsasi. Sehän on ollut oiva juoksija ja

niin hyväluontoinen."

— "Tähtikö", virkkoi Olli vähän epäröiden. "Eikö sinusta Tähti ole

liian vanha?"

Mutta iltasella, kun he auttoivat Anttia, levitellen pehkuja pilttuihin

Antin heitellessä heiniä yöksi tallin ylisiltä, tasotteli Olli

merkillisen kauvan olkia Tähden pilttuussa ja niin hellästi taputteli

vanhan juoksijan kaulaa.

Kukapa sen niin varmaan tiesi.

3