— "Poika!"
Ei vastausta.
— "Poika, valvotko sinä?"
Tasainen korsaaminen uuninpuoleisessa nurkassa jatkui.
Ville viskasi peiton syrjään ja hyppäsi lyhyt yöpaita päällään
lattialle.
Huh, miten oli kylmä ja niin pimeä! Jollei kapea vasemmanpuoleinen kuun
laita, joka vielä näkyi, olisi kaikin voimin talon alapuolella olevia
avaroita lumikenttiä valassut, niin olisi tuskin ikkunaa erottanut.
Ville siirrälsi uutimia ja katseli ulos. Kaukaa tummasta metsänrannasta
näkyi kaksi valopilkkua. Lentolasta ne loistivat. Oikeanpuoleinen tuli
tuikki navetasta. Neljän aikaan joka aamu se sieltä pilkotti. Aikaiseen
siellä lypsettiin, sillä he laittoivat aamumaidon kaupunkiin. Toista
tulta ei milloinkaan ennen kuutta sytytetty. Se pilkki taloudenhoitajan
huoneesta.
— "Kello käy seitsemättä, poika. Meidät on uni pettänyt. Ja nyt on
päälle päätteeksi lauvantai", päivitteli Ville.
Kylmä siellä oli suuressa korkeassa huoneessa, värisytti niin, että
hampaat loukkua löivät, ja hänen kätensä tärisivät lamppua sytyttäessä.
Korsaaminen loppui kumeahkoon kurinaan samassa kuin lampun valo
välähti uunin luona olevaan vuoteeseen. Ollin miltei näkymättömäin
kulmakarvain varjostamat silmät olivat vielä ummessa. Hänen leveä
vankka nökerönenänsä tökötti tanakasti pystyssä ja raollaan olevasta
suusta paistoi kaksi tasaista lujaa hammasriviä. Reikäleipähampaiksi
niitä isä sanoi. Pulleat posket olivat lämpimän punaiset ja kaksi
pyyleää paljasta käsivartta oli sievästi ristissä peitolla.
— "Poika, Olli, nouse! Kello käy seitsemättä!" huudahti Ville uudelleen.
Pitkäveteinen kurina kuului vastaukseksi. Aika lailla ponnistellen Olli
kohotti kätensä päänsä yli, käänsihe hitaasti, veti polvet koukkuun
rinnan alle ja kaivoi päänsä pielukseen. Leveä vanttera niska kohosi
näkyviin, ja sitä verhosi punertavat hiukset niin tiheään, että niiden
oli ihan täytynet kutriksi kähertyä päähän sopiakseen. Aikaillen hän
viimeinkin sängystä vääntäysi takaperin.
— "Onkohan siellä pakkanen?" hän kysyi haukotellen, istahtaen mukavasti
ruvetakseen pukeutumaan.
— "Tuntenethan tuon", vastasi Ville, joka jo henkseliään kiinitteli.
"Katsoppas!" Suu selkiselällään hän puhalsi, että henki pilvenä höyrysi.
— "Jo vain. Pitääpä tässä sitten panna kiirettä", tuumaili Olli taaskin
haukotellen ja tutkivasti tarkastellen paksua, harmaata villasukkaa,
ennenkuin hän verkalleen sen puolittain käänsi nurin.
Tuuli ulkona ulvoa ulisi. Kuin vihoissaan viskautui silloin tällöin
muuan pilviä piirtävän kuusen oksa seinää vasten, niiden kuusten,
jotka vieri vieressä kasvoivat harjanteen äyräällä rakennuksen luona.
Pakkastiainen, jolla oli pesä ilmatorvessa, joka kerran säikähtäen
kavahti pystyyn ja puolinukuksissaan raaputti kynsillään rauhallisen
asuntonsa seinää. Sisäikkunan puoleksi irtautuneen paperiliuskan raosta
kuului tuulen joka puhalluksella pitkäveteinen surullinen valitus.
Tuuli pohjoisesta, ja pohjoistuulella oli tukalinta. Sehän oli
sanomattakin selvä, varsinkin ken luki maantietoa niinkuin Ville ja
Olli ja kellä Suomen kartta oli päässä. Pohjoisjäämerestä myrsky
pauhaten tulla rymisti yli Lapin tunturien, pyyhkäsi pitkin Pohjanmaan
aukeita ja pitkäin vesistöjen jäätyneitä selkiä. Totta totisesti oli
se tuuli kylmä, kun se viimein vinkuen ja vonkuen tupruutteli lunta
pitkin jäätyneen järven ja suurten, paljasten peltojen välistä Hämeen
harjannetta.
Talon pihalle päästyään eivät vihurit enää poistua yrittäneetkään.
Eivät ne tyytyneet vain pyyhältämään pitkin päärakennusta ja
jyväaittaa ja toisia aittoja pyrkien petäjikköön, joka talon takana
koko harjanteen peitti. Nurkkauksessa ne pyörähtivät ja puhalsivat
portinpylväiden lomitse, etelästä entäen, nuuskivat joka nurkan,
tunkeutuivat pistävänä ja purevana kaikkiin mahdollisiin aukkoihin.
Eteisen lattian ne lumivaipalla verhosivat ja keräsivät kokonaisia
kinoksia keittiönporstuaan, jonka ovea alituiseen auottiin. Joka
kynnyksestä ja jokaisen ikkunan laudotuksesta ne huoneihin veivät
jäätävän uhon.
Koko talo olikin, niinkuin isällä oli tapana sanoa, ikäkulu
harakanpesä, paitsi tietysti talli, joka oli uuden uutukainen.
Sellaista tallia ei ollutkaan monessa talossa koko pitäjässä. Sen
olikin isä rakennuttanut heidän sinne muutettuaan. Mutta muuten oli
kaikki miltei ihan rappiolla.
Muutamana iltana viime talvena, kun he kaikki illallisen syötyä
istuivat ruokasalissa töitään tehden ja isä väliin luki ääneen jotain
sanomalehdestä, sanoi isoäiti, joka oli heillä kylässä, päätään
nyökäyttäen poikain huoneeseen päin olevaan nurkkaan:
— "Elsa, huivi on tuolla pöydän alla."
Kukaan ei ollut huomannut sitä valkeaa pöydän alta. Isoäiti näki
huonosti, muuten hän ei olisi sitä huiviksi sanonut, sillä hieno, kuiva
lumi oli sinne kinostunut.
Äiti oli viitannut Elsalle, ettei hän olisi huomaavinaankaan, mitä hän
rikkapellillä kantoi. Eikä kukaan siitä halastua sanaa virkkanut.
Vasta sitten kun isoäiti oli sanonut hyvää yötä, oli isä mennyt
nurkkaan tunnustelemaan, mistä lunta melkein näkymättöminä hiukkasina
rikkonaisten seinäpaperien välitse huoneeseen pyrysi.
— "Täällä tulee suuret korjaukset ensi kesänä", hän tuumaili.
Mutta sen sijaan tehtiinkin uusi talli. Talli _täytyi_ rakentaa.
Ja ainoaksi korjaukseksi jäi, että äiti pöytäveitsellä tukkesi
raon tappuroilla ja liimasi nurkkaan seinäpaperipalasen. Se oli
sitä puna-kukkaista, jollaista oli konttorissa eikä se ollenkaan
sopinut ruokasalin tummansinisiin kullattujen koukerojen koristamiin
seinäpapereihin. Mutta ei se näkynyt, kun nurkkapöydän liina vedettiin
tarpeeksi alas.
— "Jollei muuta, niin onhan se aika siisti", sanoi äiti lopetettuaan.
"Ja onhan meillä, Jumalalle kiitos, halkoja."
— "Ja kaksi vahvaa halonvetäjää", lisäsi isä.
Hän tarkotti Villeä ja Ollia, jotka myöskin siinä paperoitua nurkkaa
tarkastelivat. Tuntuipa se hieman kuin kehumiselta.
— "Kuulitko, mitä isä sanoi?" kysäsi Ville heidän jäätyään kahden.
— "Enpä oikein", vastasi Olli, joka kyllä oli kuullut, mutta tahtoi sen
kuulla toistamiseenkin. Isä ei monasti kehunut.
Mutta vaikkakin talo oli kuin harakanpesä, oli siellä Villestä ja
Ollista muuta hauskempi kuin Uudellamaalla, jossa he olivat asuneet
ennen.
Paljo oli tosin työtä, olipa niin paljo, ettei aika yrittänyt riittää.
Mutta ihmeellistä kylläkin oli se Villestä, ja Ollista miltei juuri
niin kuin olla pitikin. Tietysti on erotusta työssä ja työssä niinkuin
kaikessa muussakin.
Koulunkäynti, jos kaikki koulutuntia voinee työksi sanoakkaan, oli
tukalaa. Osa aineista ei kylläkään ollut tuhottoman ikäviä. Maantieto
ja luvunlasku miltei hauskoja. Mutta ulkoluku ja kirjotukset, kun
ei pieninkään mustepilkku saanut vihkoa tahrata, oli sietämätöntä.
Istuppas sitten huoneessa tunti toisensa perästä, kun lumi loisti
päivänpaisteessa ja kuura kimalteli koivussa, ihan kouluhuoneen ikkunan
edessä, ikäänkuin houkutellen ulos, jossa Malmi ja toiset miehet
kaikilla hevosilla ajoivat mutaa suolta. Se ei ollut helppoa! Tai
kuulla Antin vetävän Kimolla lumirekeä, joka vielä nykäsi juuri koulu
huoneen nurkkaa. Eikä saanut olla mukana. — Silloin ei ollut hauska
päntätä päähänsä kuninkaita ja ristiretkiä ja laskea pitkän pituisia
jakolaskuesimerkkiä. Eikä silloin opettajan sanellessa tuossa tuokiossa
muistanut kirjotetaanko tehtä vai dehtä.
Entäpä kuulla opettajan myötäänsä hokevan:
— "Elsa on laskenut oikein! Elsa on ainoa, joka on lukenut läksynsä!
Elsa on ainoa, joka on kirjottanut oikein!"
Elsa! Oliko se sitten ihme! Kahta vuotta Villeä vanhempi, ja aikaa niin
rosialti.
Ei, koulutyö, joksi opettaja sitä nimitti, ei ollut hauskaa. Mutta
olipa sentään niin paljo muuta! Päästäppä taas aukomaan teitä kunnon
pyryn perästä, kun kaikki portaat ovat hautautuneet suuriin kinoksiin
ja portinpatsaat vain hiukan pilkistävät, ja navetanylisen portaat
ovat lumivuorena! Tuskin vain oli hauskempaa kaivaa ja louhoa tunnelia
Alppien läpi, josta opettaja oli kertonut, kuin puhkasta sellaisia
kinoksia, varsinkin kun lumi oli niin tiukassa, että voi sen lohkoa
suuriin neliskulmaisiin kappaleihin, niin suuriin, että ne töin tuskin
jaksoi lapiolla kohottaa.
Villen ja Ollin eteiseen tullessa pilkotti tuli konttorin oven raoista.
Ulko-oven salpa oli avattu, ja lumiset jälet matolla ilmasivat isän jo
käyneen ulkona.
Kas vain, suuren halkolaatikon kansi oli auki. Ville koetteli kädellään
halkolaatikkoa. Ei kapulaakaan.
— "Minähän tahdoin, että olisimme eilen tuoneet yhden kuorman lisää",
hän nyrähti itku kurkussa.
— "Ennätetäänpä tässä", tuumaili Olli vetästessään nahkahiihnan vielä
yhtä reikää tiukemmaksi kiinittämään lyhyenlaista ruskearuutuista
päällysnuttuaan, joka ennen muinoin, ammoin sitten oli pitkänä komeana
matkanuttuna seurannut Vihtori-enoa Englannista.
— "Sen koommin en enää siihen nappia ompele", oli äiti jo mennä talvena
tuskitellut. "Ne kestävät kuitenkin vain sen ajan, jonka nuttu naulassa
riippuu. Ollin on mahdotonta oppia vaatteitaan hoitamaan."
Ollipa löysi hiihnan ja pyöräytti sillä nuttunsa kiini. Se oli yhtä
hyvä kuin monet napit ja näytti miesmäiseltä. Niinhän ne rengitkin
pitivät pakkasella. Kun nuttu sitä paitsi ei milloinkaan enää
napittamisen takia puristanut, ei myöskään huomannut sen kapenemistaan
kapenevan, mikäli Ollin selkä levisi ja hän itse tanakoitui ja
pyöristyi. Olipa tosiaankin vaikea uskoa häntä kymmenvuotiseksi. Ja
jollei hän aina olisi pysynyt Villeä tuumaa lyhempänä, ei kukaan olisi
aavistanutkaan, että hän oli kokonaista vuotta nuorempi, päivälleen
vuotta nuorempi.
— "Melkeinpä kuin kaksoset", virkkoi äiti, kun puhe siihen kantautui,
"ainoastaan kahden tunnin ero. Mutta Olli oli kookkaampi. Oi, semmoinen
lihava mösseli! Mutta kiltti hän oli niinä aikoina. Vain nukkui ja söi
ja söi ja nukkui. Ei hän milloinkaan edes hiiskahtanutkaan."
Toiset häntä muistivat kiusata, että hän vain "nukkui ja söi ja söi ja
nukkui."
— "Elä ole milläsikään", isä lohdutteli. "Siitä voimistuu. Ja Suomi
tarvitsee vahvoja käsivarsia ja leveitä hartioita. Paljo täällä on
tehtävää: laajat alat raivattavat ja syvät ojat kaivettavat, hallasuot
hävitettävät."
Jollei tuuli olisi ollut niin pureva, eivät Ville ja Olli olisi
pakkasesta vähääkään välittäneet. Eipä tainnut olla kuin kaksitoista
astetta, ja olihan usein ollut kaksikymmentäkin, jopa kerran
kolmekinkymmentä. Mutta tuuli oli kiusallinen. Se nipisti nenää ja
korvia ja pisteli tuhansin neuloin poskia ja silmäin ympäryksiä ja
joka paikkaa, mihin se vain pääsi tai ylti. Olli veti hattunsa reuhkat
korvilleen, niin että silmät vain kapeana viiruna näkyi, ja kompastui
suurine saappaineen kynnysrautaan.
— "Kylläpäs nyt on pimeä", hän ärähti. "Voisi se kuitenkin hiukan
paremmin valasta tuo kuu-polonen."
— "Elä niin sano", neuvoi Ville, "saattaa synniksi lukeutua. Kummankos
vuoro on olla hevosena?"
— "Tietysti minun", Olli vastasi yrmeästi. "Kenenkäs muuten!"
Ville oli jo aukassut keittiön korkeiden portaiden alla olevan
heidän oman säiliönsä oven ja vetänyt sieltä halkokelkan. Jollei
olisi ollut niin hämärä, olisi ken hyvänsä voinut nähdä, että se oli
huononpuoleinen vanha kelkka, johon Ville ja Olle olivat laittaneet
aisat ja vääntäneet vitsakset kaplastenpäiden väliin aivan niinkuin
miesten työreissä.
Vielä vitkastellen ja vastahakoisesti aisoihin astuessaan oli Olli
hyvin vihainen. Mutta niin pian kuin hän oli valjaissa, ei hän
ollutkaan enää Olli, vaan virkeä ja vallaton nuori hevonen, Ilo,
joka hirnahdellen ja pää painuneena kohotteli polviaan, tömisytti
jalkojaan ja halkoreki perässään porhalsi poikki pihamaan, niin että
lumi ympärillä pyrysi. Villellä, joka ajoi, toisin sanoen piteli
kelkkaa kaplastenpäistä, oli täysi työ pysytellessä mukana, ja jyrkässä
käänteessä pirtin nurkkauksessa sai hän olla varoillaan, ettei tyhjä
kelkka kaadu.
Huimaavaa vauhtia tallin ohi kiitäessään he kuulivat Antin siellä
puuhaillessaan viheltelevän, ja hevosten kavioiden lakkaamaton kopse
kuului pilttuista. Olli s.o. Ilo hiljensi kulkuaan, heitälsi päätään
ja hirnahti. Mutta samassa tulla tupsahti kylmä pyrylumipälvi katolta.
Hän painoi taas leukansa rintaa vasten ja jalkansa tallimäen kovaksi
tallattuun lumeen ja kiiti vinhaa vauhtia loppumatkan halkovajaan.
Niinkuin konsanaankin hyvästi kasvatettu hevonen hän pysähtyi ihan
vajanoven eteen, heti kun Ville oli sanonut ptruu. Ja oikeana Ollina
hän sitten Villen kanssa latoi kuorman.
Suuri kelkka täynnä koivuhalkoja painaa aika paljon varsinkin kun lumi
pakkasella pureutuu lujaan kylmiin jalasrautoihin eikä puhurin poika
soisi sen kepeästi kinoksessa kulkevan.
Jospa sitä paitsi sekä hevosen että miehen täytyy ennen aamiaista,
kello kahdeksaa, ainakin kahdesti lukasta kaikki aamupäiväläksyt,
rientää siis minkä ennättää, niin eipä ala pakkasella olla
halonvetäjälle enää asiaa.
Jo ensimäisen kuorman konttorin eteisen halkolaatikkoon tyhjennettyään
Olli riisui hiihnan ja nosti hattunsa reuhkat. Ja kun laatikko
kolmannesta kuormasta täyttyi, heittivät molemmat päällysnuttunsa
tyhjälle kukkapöydälle ikkunan luo.
Päivä jo sarasti. Jyväaitan ja toisten aittojen välitse metsänlaidan
yläpuolella ennusti kirkas, kylmä valojuova sieltä tunnin perästä
auringon nousevan.
Tuuli ei hellittänyt. Se painoi rajusti savun kaikista uuninpiipuista
pitkin kattoja ja hulmautteli hulmauttelemistaan pirtin avonaista
takkavalkeaa, niin että se valasi kauvas pihalle. Pirtissä näkyi
ihmisiä liikkuvan. Päivätyöläiset olivat tulleet ja asettelivat
eväskonttiaan, karistelivat lunta tallukoistaan ja lämmitellessään
keskustelivat pyrystä.
Miten paljoa helpompi oli työskennellä nuttusillaan! Tuossa tuokiossa
oli keittiöhalot vedetty, ja jälellä vain kuormallinen koivuhalkoja
suureen eteiseen.
Heidän kulkiessaan kuormineen konttorin ikkunan ohi isä juuri sammutti
lampun lähteäkseen ulos. Hän siirsi uutimia ja koetti hämärissä
tähystää lämpömittaria.
— "Kuuleppas, äiti, tuleppas katsomaan!" hän sanoi äitille, joka juuri
tuli huoneeseen.
Valtaportaiden tie oli tukkeutunut, ja kelkka tarttunut kinokseen.
Olli oli pudottanut aisat käsistään. Hän seisoi tapansa mukaisesti
hajasäärin, katsoen miettivästi kelkan sepiä, joka oli kaivautunut
syvälle kinokseen. Ville näytti innokkaasti selittävän.
— "Ville varmaankin tahtoo hakea lapion. Nyt he ovat miehiä
mielestään", nauroi isä. "Niin on heillä kuin muillakin: mitä suuremmat
vaikeudet voittaa, sitä suurempi ilo."
— "Onpahan koko ilo", sanoi äiti. "Ihan minua säälittää. Katsoppas nyt
polosia!"
Olli oli heittänyt rukkasensa ja kinnaskäsin tarttunut kelkan sepiin
Villen syrjittäin toisella olkapäällään kuormaa työntäessä. Joka kerran
kun Olli jännitetyin lihaksin voimakkaasti nyhtäsi, kohosi kelkan
etuosa, ja kuorma siirtyi muutaman jalan eteenpäin. Lumi pyrysi heidän
ympärillään, tunkeutui Ollin niskaan kintaiden ja tiukkain nutunhihain
väliin, mutta aikapa sellaisesta välittää. Sama oli työ kuin oikeaa
kuormaa kulettaessa kelirikon aikana. Jos sen kerran antoi seisattua,
niin siinä se pysyi. Ponnistaa piti. Hiukan kerrassaan kelkka eteni
ja pian oli kuorma portaiden edessä. Olli oikasihe verkalleen ja veti
rukkaset käteensä, ennenkuin he rupesivat halkoja eteiseen kantamaan.
— "Se oli oikein", sanoi isä. "Sinulla on kaksi kunnon poikaa, sinulla,
äiti. He herättävät minussa luottamusta tulevaisuuteen, heidän
tulevaisuuteensa", hän lisäsi, "ja maamme tulevaisuuteen. Meidän
aikamme tarvitseekin juuri iloa työssä. Ilman sitä ei tule mitään."
Äiti puisti päätään.
— "Sitä iloa on kypikyllin. Minä olisin iloinen, jos joku neuvoisi,
miten minä leipomisen järjestän. Siinä on iloa tarpeeksi, kun
tällaisessa jumalanilmassa saa juoksuttaa leipälautoja pihan toiselle
puolelle. Leipomatuvassa köntistyy kuoliaaksi", toimesi äiti.
Äiti puhui koko ajan itsekseen siistiessään kirjotuspöytää. Isä oli jo
ulkona.
Hän seisoi portailla ja oli nostanut turkkinsa kauluksen pystyyn eikä
luultavasti siitä syystä huomannut nuoren vallattoman hevosen vetävän
tyhjää halkorekeä niin lähitse, että oli aivan hipasta häntä.
Ville oli pujottanut käsineensä kelkan kaplaanpäihin. Hän istui rentona
reen pohjalla toisella jalallaan ponnistaen ulkoa ja kiirehti hevostaan
kiirehtimistään, niinkuin konsanaankin kuormatta kotiin ajaessa. Oli
jo ennen suostuttu, että kumpikin ajovuorollaan sai istua reessä, kun
vanha halkokelkka kiertäen kaartaen kuletettiin keittiön portaiden
alle. Huomenna oli Villen hevosvuoro ja silloin hän antaisi hyrykyydin.
Hän juoksi oikein kovasti ja oli sen vuoksi saanut hevosnimekseen:
_Virkku_.
Kun Olli näki tulen tuikkavan maitohuoneesta, ei hän malttanut olla
hirnumatta ja juoksua hiljentämättä. Ovi oli auki. Karoliina ja Hanna
nostivat paraillaan maitoastioita porstuasta.
— "Mikä se oli?" kysäsi Karoliina. "Eiväthän vain vasikat liene
päässeet irti? Katsoppas, Hanna!"
Olli oli jo melkein portailla ja hirnahti uudestaan.
— "Eivät ole", selitti Hanna. "Mitä lienee vieraita kulkijoita."
— "Vai niin", virkkoi Karoliina ja siirtyi itsekkin lihavana ja leveänä
ovelle. "Saakohan tarjota vähän lämmintä maitoa näin aamutuimaan?
Katsoppas, Hanna, eikö täällä ole tyhjää tuoppia!"
Kelkka jäi portaiden eteen. Hevonen ja ajaja kopistelivat lumen
saappaistaan, kalauttivat kantapäitä yhteen ja hatuillaan harjasivat
nutuistaan irtonaisen lumen, kunnes he Karoliinan mielestä olivat
tarpeeksi siistit.
— "Tulkaa sisään! Tulkaa sisään!" hän huusi.
Hän oli tavattoman tarkka, ettei vain lunta hituistakaan
maitohuoneeseen tulisi, eikä milloinkaan liian aikaiseen huutanut.
Villen ja Ollin hitaasti juodessa lämmintä maukasta maitoa Karoliina
heitä puhutteli. — Hehän olivat naapuripitäjästä, jossa hän oli ollut
palveluksessa, ennenkuin kaksitoista vuotta sitten tuli tähän taloon.
Se oli tunnettu virkeistä hevosistaan ja semmoinenpa näkyi heilläkin
olevan, oikein oiva juoksija. He olivat varmaan tukinajossa Sulkolaan,
jonne taas tänäkin talvena kuuluttiin vedätettävän kaksikymmentätuhatta
tukkia. Vai aikoivatko ehkä pappilan rakennukselle?
Karoliina se vasta osasi keskusteluaineita keksiä! Ja joka aamuksi
uutta! Sillä muina aamuina paitsi sunnuntaina hän huusi heidät
maidonjuontiin. Sunnuntaisin ei halkoja vedetty, eikähän kukaan silloin
kulkenut työnhaussa.
Ville ja Olli vastasivat vain myöntäen tai kieltäen, lämpiminä ja
läähättäen maitoa juoden. Käsiselällään Ville pyyhkästä hotasi suutaan,
ennenkuin veti kintaan käteensä.
— "Suurkiitosta!" hän sanoi ensin Karoliinalle ja sitten Hannalle.
Ja Olli teki ihan samalla tavalla:
— "Suurkiitosta!"
— "Terveisiä tytöille, jos satutte ajamaan Mikkolan ohi!" sanoi
Karoliina, muksauttaen jos niin sopeutui, Ollia pari kertaa selkään
hellävaroin, mutta silti tuntuvasti.
Hän piti heistä kummastakin, mutta Ollia hän viikon vanhasta rakasti.
Ja sillä lailla hän sitä osotti.
Tuskin viisi minuuttia sen perästä istuivat Ville ja Olli kyynäspäät
pöydällä ja kädet korvissa ja lukea pajattivat läksyjään. Kasvot ihan
hohtivat peseytymisen perästä. Työpuku oli vaihtunut koulupukuun ja
suurten saapasten sijassa oli sisäkengät. Poskia ja käsiä oikein
poltti, niin oli kuuma, vaikka tuli uunissa oli juuri ikään syttynyt.
Ruokasalin ovi oli auki. Sielläkin tuli iloisesti uunissa räiski ja
suuri kattolamppu valasi jo katettua aamiaispöytää.
Kun eteisen ovi joskus avautui, tuoksahti keittiöstä hiilillä paistetun
silakan suloinen haju niin varmasti, että Ollin sieramet eivät alallaan
kestäneet.
— "Onko sinulla nälkä, poika?" hän kysyi.
— "Melkeinpä kuin sudella", vastasi Ville nostamatta silmiään
historialäksystä.
Hetkisen perästä tuli isä ruokasaliin. Hän riisui turkin päältään ja
laski sen tuolille uunin luo. Pitkin askelin hän mitteli lattiaa.
— "Kohta saadaan aamiaista", tuumi Ville, painoi kiini historian ja
aukasi Maamme kirjan.
"Tuhanten rantain partahilla
heräjä armas synnyinmaa!
Heräjä, taivaan rantehilla
jo aamun koitto leimuaa!
Ikävä yös' on haihtuva
ja valonriemu voittava."
— "No, näkyyhän se luistavan aika hyvin", hän arveli. "Mutta viimeinen
säkeistö, viimeinen säkeistö."
"Sä nouse nuori maani armas,
mereni, lampin', läikkykää!
Jo kuuluu lintuin laulu harras,
jo päiväss' aallot välkkyää.
Heräjä tuulten huminaan!
Ja loistoon aamun kirkkahan! —"
"Ja loistoon aamun kirkkahan, ja loistoon aamun —"
Samassa hän vaikeni. Isä tuli huoneeseen.
— "Täällähän taitaa olla pari tämän talon unikekoa", isä virkkoi,
kumartuen katsomaan, mitä he lukivat.
— "Luuletko sinä, että hän oli pahoillaan?" kysäsi Olli hiljaa isän
poistuttua ruokasaliin.
— "En luule; hän nipisti minua korvasta", vastasi Ville. "Mutta toisina
aamuina meidän _täytyy_ nousta varemmin. Minä olen varma, että isä itse
oli käynyt porstuassa tapailemassa halkoja konttoriin, ja laatikko oli
typötyhjä."
— "No, kylläpä tässä kaikessa tapauksessa ennätetään", tuumaili Olli
ja rupesi hänkin Maamme kirjan säkeistöjä opettelemaan. — "Tuhanten —
rantain — partahilla — herä — jä — armas —"
2.