komeudessaan voisi saada syntymään niin paljoa sähköä. Täällä ei
tarvita lainkaan maaperän kaltevuutta, sillä nousu- ja pakovettä
käytetään täällä tavalla, joka on tuntematon maan päällä. Tämä on
älykkäiden ja terävien aivojen vuosituhansia kestäneen ajattelun tulos.
Mutta huonon palkinnon ovat täkäläiset asukkaat kaikesta tästä saaneet.
Heidän elämänsä on muuttunut hedelmättömäksi -- heiltä puuttuu nykyään
suuria ilon ja surun aiheita. Heidän harrastuspiirinsä on laakea
niinkuin heidän maansakin. Inhimillisen ja eläimellisen välillä ei
täällä ole jyrkkää rajaa. Kaikki puhuvat samaa kieltä ja syövät samassa
pöydässä. Alempia eläinlajeja ei ole. Toisinaan melkein kaipaa jotakin
verenhimoista kirppua tai itikkaa. Omituinen, lohduton, mutta silti
onnellinen maa. Kaikki huonot vaistot ikäänkuin tukehtuvat täällä.
Liekö tuo sitten ilman, auringon, veden vai ravinnonko vaikutusta? Jos
ihminen jäisi tänne kyllin pitkäksi aikaa, niin kyllä hänen mielestään
kuihtuisi pois maankaipuu -- samalla kuin muutkin inhimilliset vaistot.
En ole milloinkaan nähnyt kenenkään syntyvän tai kuolevan täällä. Suvun
jatkaminen on salaisuus, josta täkäläiset eivät anna meikäläisille
tietoa. Mutta täällä ei todellakaan ole lapsia, ja tuo vanha äijä on
varmasti ollut tuollainen ukonrähjä satoja, etten sanoisi tuhansia
vuosia... Kuten näette, tämä on pieni taivaankappale. Mutta miksi
tähtientutkijat tätä nimittävät, en tiedä. Kanavathan viittaavat Marsiin
päin, mutta nämä ovat asioita, joihin minun ymmärrykseni ei ylety
Varmaa on, että se, joka tunkeutuu maan ilmakehän läpi, putoo tänne, ja
päinvastaisessa tapauksessa..."
Sillä aikaa oli John Andersson lähtenyt käväisemään lentokoneen luona.
Siellä mahtoi olla yhtä ja toista joka kiinnitti hänen mieltään. Hän
nousi toiselle siivelle ja kurkisteli hyttiin. Se muistutti
ilmanpitävää rasiaa. Mutta olipa eräs toinenkin asia, joka piti hänen
mieltään jännityksessä: kysymys, oliko hytissä tilaa hänellekin. Hänen
silmänsä suorastaan pullistuivat ulos kuopistaan... Hänen
laskeutuessaan maahan valuivat kyynelet virtoina niistä. Hän oli nähnyt
kohtalonsa. Tuossa pikku huoneessa oli _tilaa vain kolmelle!_
Silloin John Andersson alkoi huohottaa. Hän heittäytyi pitkäkseen
ruohoon ja nyyhkytti kuin lapsi ja hänen sydäntänsä viiltelivät
Siljanin rannoilla vietettyjen nuoruuden- ja lemmenpäivien muistot.
XXVIII
JÄÄHYVÄISET.
Ja niin sitten tuli se aamu, jona Kervelin kone täytetyin
akkumulaattorein seisoi valmiina lähtemään tuolle vaaralliselle
retkelle halki avaruuden.
Vanha tietäjä-äijä oli viimeisinä viikkoina ollut väsymättömän innokas.
Eikä John Langelta voinut jäädä näkemättä, että tuo kunnianarvoisa
viisas herra alkoi päivä päivältä yhä enemmän omaksua vieraittensa
käytös- ja ajatustapoja. Ääntiö ääntiön jälkeen ilmestyi hänen
murinaansa, tuohon kerake-siansaksaan. Päivät päästyään hänen korvansa
kuuntelivat uusia ääniä ja uusia ilmaisutapoja. Erikoisen mielellään
tuo vanha Gamaliel istui nuoren Deborahin jalkain juuressa ja
taivutteli satavuotista viisasta kieltänsä jäljittelemään kauniin
pariisittaren pehmeitä nenä-ääntiöitä. Ja silloin äijän ryhmyinen ja
sienimäinen hipiä muuttui heikosti vaaleansinertäväksi, aivan kuin
hänellä olisi ollut jokin etäinen kaipaus tai hämärä, ihmeellinen
unennäkö. Ja hänen syvät, valonarat silmänsä saivat etsivän ilmeen. Ne
ikäänkuin etsivät kauan sitten sammuneita muistoja niiltä ajoilta,
jolloin sielut lentelivät siemenjyvinä avaruuksien halki ja asettuivat
kiertotähtiin asumaan -- sielut, joiden kylväjä oli maailmantahto,
suuren Jumalan ja kylvömiehen siunattu käsi.
Norjalainen ei voinut olla huomaamatta tuota omituista muutosta, joka
tapahtui tämän pienen kiertotähden iäkkäässä hallitsijassa. Hän puhui
siitä Harrimanille. Ja amerikkalainen, joka nyt voi niinkuin sammakko
mutalammikossa ja kuitenkin oli heittänyt pois luureunarillinsä, myönsi
hänen olevan oikeassa.
"Hänen seuransa tuottaa minulle iloa", sanoi hän. "Kun olen perehtynyt
kieleen paremmin, niin luulenpa hänen pystyvän kertomaan minulle
sähköstä enemmän kuin itse Marconi."
"Aikomuksenne on siis jäädä tänne? Mutta siinä tapauksessahan meillä ei
ole oikeutta ryöstää teiltä konetta."
Amerikkalainen kohautti olkapäitään.
"Tehän tunnette minun historiani", sanoi hän. "Minä en halua tutkia
sähköä maan päällä enkä siinä muodossa jossa sitä minulle tarjoo
Sing-Singin vankilan sähkötuoli. Toisena syynä on tämän Niggittsin
juttu. Me puhuimme asiasta eilen. Hän ei tahdo erota minusta. Vaikka
saisimme koko ikämme syödä ruohoa yhdessä, niin ei hän tahdo kadottaa
minua näköpiiristään. Ei, matkustakaa te, ja ottakaa ruotsalainen
mukaanne. Tämähän sopii muuten erinomaisesti. Sillä pappi jää hänkin
meidän luoksemme. Häntä ette saisikaan houkutelluksi täältä mihinkään
niin kauan kuin täkäläiset joet kuohuvat ambrosiaa ja nektaria. Se
maistuu hänestä paremmalta kuin kaikki Ranskan konjakit ja liköörit. Ja
sitten minä melkein luulen hänen olevan pihkaantuneen tuohon pieneen
tyttöön, jolla on kaniinin silmät. Siitä saa eläintiede arvoituksen."
Harriman naurahti kyynillisesti. John Lange pyörähti ympäri ja lähti
John Anderssonin luo, jonka surumielinen olemus ja huono ihonväri alkoi
herättää hänessä levottomuutta. Ruotsalainen istui lempikivellään ja
vuoleskeli lastuja jonkinlaisista kummallisesti vääntyneistä
juurentapaisista. Silloin tällöin häneltä pääsi huokaus, joka muistutti
palkeen ääntä.
"No, oletteko valmis?" kysyi Lange.
Andersson kohotti katseensa maasta.
"Valmisko? Mihin?"
"Matkustamaan. Puolen tunnin kuluttua lähdemme."
"Pääsenkö minä mukaan?" huohotti ruotsalainen.
"Tietysti."
"Mutta nuo toiset?"
"He jäävät tänne vapaasta tahdostaan. Sitäpaitsi meillä on puolen
vuoden päästä vakinainen liikenne tähän kiertotähteen."
John P. Andersson Falunista hypähti seisaalleen. Hänen käsistään
kirposivat puunjuuri ja puukko, ja itse hän lehahti tulipunaiseksi.
Aivan kuin veripisaroita olisi pusertunut hänen velton ihonsa
huokosista ulos.
Lange katseli häntä tarkkaan.
"Kylläpä taitaakin jo olla aika", sanoi hän. "Mikä teidän hipiäänne
vaivaa?"
"Hitto sen tietäköön", mutisi ruotsalainen hämillään. "Minä alan
vaihtaa väriä niinkuin täällä syntyneetkin. Se kai johtuu kaikesta
siitä vihreästä, jota sullon sisääni. Mutta nyt se lopetetaan",
karjaisi hän ja suoritti ilmahypyn, joka olisi kelvannut mihin
olympialaiseen tahansa... "Nyt menen kotiini, Taalainmaahan, ja siellä
kiinnitän ankkurin koipiini, niin ettei minun enää tarvitse pelätä
lentäväni tähän kirottuun, paratiisilliseen helvettiin!"...
Näin haasteli John Andersson, eikä tätä voida sanoa kauniiksi
haasteluksi, kun otetaan huomioon se ystävällinen kohtelu, joka oli
tullut hänenkin osakseen. -- -- --
Mutta pieni Claire Debusson, maapallon herttaisin nainen, tarttui
kuihtuneen äijän sienimäisiin käsiin ja puristi niitä -- niin,
silmänräpäyksen ajan hänen teki mielensä suudella tuon ijäkkään
hallitsijan surullisia silmiä, mutta hän hillitsi itsensä. Sitten hän
hyvästeli kaikki toisetkin ja nousi pieneen hyttiin, veti kummivaatteet
ylleen ja köytti itsensä kiinni istuimeen. Andersson seurasi nopeasti
häntä -- peläten, että toiset kukaties katuvat ja pyrkivät mukaan.
Mutta nämä kolme eivät olleet niinä miehinäkään. Joshua P. Niggitts oli
pannut oikean kätensä Harrimanin olalle, ikäänkuin mahdollisen paon
varalta, ja käsiraudat kalisivat hänen taskuissaan.
Ja juoppo pappi Jacques Rigault, usean ranskalaisen maalaiskylän kauhu
ja varoittava esimerkki, kohotti oikean kätensä siunaus-asentoon
poislähteviä kohti ja äänellä, joka uhkui apostolista voimaa, luki
latinaksi rukouksen merihädässä olevien puolesta. Hänen vasen kätensä
silitteli koko ajan häneen kiinni painautuneen naisolennon tuuheata
tukkaa.
Sitten John Lange, hyvästeltyään viimeisen kerran, sulki hytin
ilmatarkan oven ja loi yleissilmäyksen tilanteeseen. Kaikki oli mitä
parhaimmassa kunnossa. Ravintosäiliöt olivat täynnä vihreätä
elämännestettä ja ilmantekijä-koneet toimivat erinomaisesti. John Lange
suuteli vaimoaan hellästi ja lemmekkäästi, viittasi rohkaisevasti
Anderssonille ja pani moottorin käyntiin. Kone hyppeli hetken pitkin
ruohomättäitä ja kohosi vähitellen suurissa kierteissä ilmaan.
Aurinkovuoren jyrkiltä loistavilta rinteiltä seurasivat sadat valppaat
ruskeat silmät tuon harmaan koneen häipymistä ikuisesti hohtavaan
valkeuteen. -- -- --
Mutta alhaalla tasangolla seurasi kiertotähden vanha hallitsija surusta
raskain katsein Kervelin korkeuslentäjää, kunnes se oli pienestä
värähtelevästä pisteestä häipynyt avaruuteen näkymättömiin. Silloin hän
murheellisena lähti astelemaan pois. Hänestä oli yhtäkkiä tullut niin
pieni ja harmaa ja kumara -- kauhean vanha mies, jolla oli vuosisatojen
paino hartioillaan ja outo riuduttava kaipaus sydämessään. Hän ei
nähnyt aurinkovuoren upeita neliöitä eikä kuullut kanavien sointuvaa
kohinaa. Kenties hän muisti, mitä valkoiset miehet olivat puhuneet
suuresta hävityksestä -- kuolemasta, joka kerran tulee väkeville ja
heikoille, lapselle ja vanhukselle, hullulle ja viisaalle. Hän pysähtyi
äkisti ja kuunteli. Ilmaa tärisytti pitkä, suden ulvontaa muistuttava,
ulina. Koiramainen olento se siten huusi ilmoille surunsa, ja huuto
kiiri yli äärettömien tasankojen.
XXIX.
ATLANTIN RANNIKOLLA.
Bahian englantilainen konsuli istui lepotuolissa saksalaisen
täysihoitolan edustalla Atlantin meren rannalla ja poltti Dannemannia,
erästä maailmankuulua sikaaria. Tämä oli väkevä sikari, kotoisin San
Felian tunnetuilta viljelmiltä, joilla kasvaa maailman parasta
tupakkaa. Mutta whisky lasissa vieressä olevalla pöydällä ei ollut
yhtään heikompaa. Ja pieni, punaiseen täplikkääseen hameeseen puettu
neekerityttö tuli ja meni aina tuon tuostakin ja huolehti siitä, että
lasi pysyi samassa tasossa kuin Sareptan kuuluisa öljyruukku.
Konsuli Simpson oli verrattain nuori mies, mutta kuumat seudut olivat
jokseenkin pahasti pidelleet hänen ulkomuotoaan. Hänellä oli kaunis
kasvojenväri, jossa auringosta johtuva ruskea taisteli punaisen kanssa
-- viimeksi mainittu kai whiskyn ansiota. Mutta sydänvikaan ja
verisolujen huonoon tasapainoon viittaavien hieman pullistuneiden
silmien ympärillä oli runsaasti ryppyjä. Valkoinen mies ei elä
rankaisematta kymmentä vuotta päiväntasaajan kynnyksellä.
Simpson asui varsinaisessa Bahiassa, aivan sataman vieressä, jossa koko
viikon kuhisi meriläisiä ja neekerejä. Ei ole niinkään helppoa
valkoisen miehen pitää arvoansa yllä kaupungissa, jossa on 350,000
värillistä ja ainoastaan 10,000 valkorotuista. Se koettelee hermoja.
Mutta jokaisen viikon lopussa hän otti elevaattorikyydin ylös
valkoiseen kaupunkiin, joka hohtaa ylväänä kallion laelta kauas
siniselle Atlantille. Kaupungista hän ajoi raitiotievaunulla ulos sen
mahtavan valkoisen majakan luo, joka näyttää tietä joen suussa olevaan
kahvi- ja tupakkakaupunkiin.
Täältä hän löysi keltaisen rannan ja rannalta sen pienen täysihoitolan,
jota ei helposti unohda yksikään Bahiassa käynyt valkoinen mies. Ehkä
siitä syystä, että täysihoitolan saksalaisella emännällä oli kolme
erittäin kaunista tytärtä, jotka sopivat niin hyvin tuohon
kansainväliseen maisemaan, että he kaikki olivat englantilaisten kanssa
naimisissa.
Konsuli Simpson ei kuitenkaan tällä hetkellä välittänyt
rotukysymyksestä eikä kauniista tytöistä. Hänellä oli tapana olla
ajattelematta mitään -- tapa, joka melkein yksinomaan esiintyy
viisailla miehillä. Useampien vain pitäisi omaksua itselleen tämä
erinomainen tapa.
Muutenkaan hän ei vaivannut päätään mitenkään. Hän purjehti pitkin
Nirvanan virtaa, ja olisi tarvittu monta käärmettä ja myrkyllistä
sisiliskoa, jotta hän olisi muuttanut asentoaan.
Mutta kohtalon kirjaan oli kirjoitettu, ettei konsuli Simpson saisi --
päätöksistään, periaatteistaan ja elämäntavoistaan huolimatta --
nauttia rauhassa whiskylevähdystänsä.
Ja näin siinä kävi.
Hänen tirkistellessään, silmät puolittain ummessa, sinitaivaan valtavaa
kupulakea ja kärpästen askarrellessa hänen kukoistavan nenänsä
kimpussa, hän sai äkkiä näköpiiriinsä jotakin, joka ei ollut hyönteinen
eikä sinitaivas.
Simpson tarttui whiskylasiin puolta minuuttia ennen aikaansa ja koetti
aimo kulauksella hajoittaa sumut silmistänsä. Mutta harmaa pilkku
ikäänkuin sukelsi ulos sinisestä ja kasvoi peloittavalla nopeudella.
Konsuli huokasi. Tämä huokaus kuulosti melkein kiroukselta... Ei sitten
koskaan saanut olla rauhassa! Ilmankin saastuttivat kaiken maailman
ilmiöt, jotka tarvitsivat konsulinviraston apua. Tämä oli tietysti
jokin lentokone -- jokin eurooppalainen, anglosaksilainen ennätyksen
tavoittelija, joka halusi silminnäkijän todistusta. Ja hän oli vasta
päässyt kolmanteen whiskyyn!...
Simpson ummisti silmänsä ja antautui kohtalon valtaan. Kun hän muutaman
minuutin kuluttua avasi ne jälleen, tuli ruutuhameinen neekerityttö ja
valmisti hänelle neljännen whiskyn, mutta silloin olivat kaikki hänen
pahat aavistuksensa muuttuneet surulliseksi todellisuudeksi.
Ilmataso tuli komeata liukulentoa suoraan häntä kohti eikä hän
silmänräpäystäkään epäillyt sitä, ettei se laskeutuisi maahan ihan
hänen jalkainsa eteen. Keltainen hiekkaranta oli nimittäin ainoa
laskeutumispaikka näillä seuduin.
Ei kukaan voine väittää Simpsonia turhan uteliaaksi. Vaikka lentokone
hyppeli rantahietikolla tuskin viidenkymmenen askeleen päässä hänestä,
niin hän vain istui paikoillaan.
Tuopa kumman näköinen kone: siivet lyhyet ja tanakat ja runko kookas.
Kului muutamia minuutteja. Ei ketään ilmestynyt ulos. Konsuli Simpson
katsahti ympärilleen. Ei ainoatakaan ihmistä ollut likimailla. Mihin
hitolle neekerit olivat lähteneet? Olihan heidän tapansa muulloin aina
olla halkeamaisillaan uteliaisuudesta. Hän odotti vielä hetken. Ei
tullut ketään ja lentokonekin näytti olevan ihan kuollut.
Silloin Simpson tyhjensi viimeisen whiskynsä ja nousi kolisten. Hän oli
iso, paksu mies ja otti asian rauhalliselta kannalta. Mutta jokin
vaisto sanoi hänelle, että jotakin salaperäistä mahtoi piillä tässä
pitkänmatkankulkijassa. Ja vaikka hän oli vetelys, ei hän ollut vailla
inhimillisiä tunteita.
Lentokone näytti olevan täysin vahingoittumaton, mutta suljetussa
hytissä ei näkynyt ihmisiä. Ähkien ja puuskuttaen hän kiipesi pienelle
ovelle ja tarttui sen ripaan. Mutta ovi ei liikahtanut. Näytti siltä
kuin kaikki vehkeet olisivat ruostuneet kiinni käytännön puutteessa.
Silloin Simpson tunsi itsensä Simsoniksi. Hän kiskoi ja veti niin että
otsasuonet pullistuivat. Hän käänsi ja väänsi monen whiskyryypyn
voimalla.
Yhtäkkiä ovi myötäsi ja irtosi saranoistaan. Simpson lennähti takaperin
ja teki kuperkeikan alas pehmeään hiekkaan.
Hän nousi pystyyn silmänräpäyksessä, ja velttous oli nyt kadonnut hänen
silmistään. Sillä hän oli tuossa pienessä hytissä nähnyt jotakin, joka
olisi voinut säikäyttää kenen tahansa.
Sekunnin murto-osa oli riittänyt näyttämään hänelle kolme jäykästi
tuijottavaa, vihreänkalpeaa naamaa. Sellaiselta mahtoi lentävän
hollantilaisen miehistö aikoinaan näyttää.
Simpson jäi neuvotonna seisomaan ja pitelemään pientä alumiini-ovea.
Mutta pitkään hän ei aprikoinut. Sillä hän tiesi, että nuo ihmiset
elivät. Hän oli nähnyt sen heidän silmistään, joissa oli apua rukoileva
ilme, sanaton tuskanhuuto.
Silloin syöksähtivät neekeritkin suin päin paikalle, huutaen ja
kirkuen. Ja täysihoitolan ulkoparveke alkoi yhtäkkiä elää.
Simpson oli nyt taas oma itsensä. Hän jakeli lyhyitä, niukkasanaisia
määräyksiä ja kiipesi takaisin siivelle. Sitten hän kiskoi nuo kolme
matkustajaa yksitellen ulos hytistä ja lähetti jäykät ruumiit edelleen
alhaalla odottaviin avuliaisiin käsiin.
"Viekää ne ylös siimekseen -- äkkiä!" karjui hän, niin että neekerit
muuttuivat luokiksi alamaisesta avuliaisuudesta. Muutaman minuutin
perästä nuo kolme ruumista lepäsivät kukin vuoteessaan vierasvaraisessa
täysihoitolassa ja puhelimella kutsuttiin lääkäri paikalle.
Odottaessaan Simpson leikkeli saksilla auki matkustajain kummipukuja
antaakseen heille enemmän ilmaa, mutta pienimmän ruumiin ääressä hän
yhtäkkiä keskeytti hommansa, sillä hän tuli vilkaisseeksi silmäpariin,
joka sai hänen sydämensä jyskyttämään.
"Jumala auttakoon, tässähän on nainen", mutisi hän ja peitti kainosti
puoleksi paljastuneen rinnan.
Lääkäri tuli pikemmin kuin odotettiinkaan. Hän tarkasti nopeasti
kankeat ruumiit ja loi harhailevan katseen ympärilleen.
"Katsokaas", sanoi hän Simpsonille, "heidän silmänsä elävät. Sydän
toimii, vaikkakin enää heikosti. Mutta ruumis on jäykistynyt heiltä
kaikilta. Matka on mahtanut olla pitkä, taikka tässä on omituinen
myrkytystapaus. Annetaan heille lämmin kylpy!"...
Silloin se mies, jonka kädet Simpsonin oli täytynyt repiä irti
ohjauspyörästä, kohotti päätään -- hänen kurkustaan tuli muutamia
kurahtavia ääniä.
Konsuli kumartui hänen ylitseen. Ei milloinkaan ennen hän ollut nähnyt
noin komeata vartaloa: alaston yläruumis, voimakkaat lihakset, syvät
ruskeat silmät, jotka paloivat sysimustien kulmakarvojen varjossa.
"Mistä te tulette?" kysyi hän lempeästi.
Mies teki leuvoillaan epätoivoisen liikkeen. Sitten kuului kuin etäinen
kuiskaus:
"Äärimmäiseltä rajalta!"
XXX.
TAKAISIN ELÄMÄÄN.
"Tämä on omituinen myrkytyksen muoto", sanoi englantilainen lääkäri...
"Siitä voitaisiin kirjoittaa vaikka väitöskirja."
John Lange nyökkäsi, mutta ei näyttänyt olevan valmistunut lähemmin
selittämään, mikä oli syynä tähän kummalliseen päihtymykseen.
"Liian paljon happea luultavasti", sanoi hän vältellen. "Ja liian suuri
korkeus".
Lääkäri oli syvämietteisen näköinen. Hän oli nuori mies ja halusi
palavasti tulla kuuluisaksi. Hänen kolme potilastaan olivat muutaman
tunnin kuluttua aivan terveet. Mutta oli kuitenkin heidän
fysiologisessa tilassaan jotakin, joka arvelutti häntä. Tuo kookas
vaaleanverinen ruotsalainen näytti potevan jotakin verenvuototautia.
Hänen ihonsa oli ylen omituinen -- melkein loppuun kulunut. Näki
selvästi että orvaskeden solut olivat tuhoutuneet. Mutta nämä Pohjolan
asukkaat olivat vaiteliaita kuin hautakappeli eivätkä näyttäneet
haluavan ryhtyä enempiin selityksiin kuin oli välttämätöntä.
"Kuinka vaimoni jaksaa?" kysyi John Lange ja käänsi huolestuneet
silmänsä lääkäriä kohti.
"Hän on mitä parhaissa käsissä. Talon naisväki on ottanut hänet
hoitoonsa. Hänen tilansa ei anna aihetta minkäänlaiseen levottomuuteen.
Nuori rouvanne on jo ruvennut ajattelemaan pukuansa. Ja se on hyvä
merkki."
Lange ponnistautui istumaan. Hänestä tuntui siltä kuin olisi hän äsken
noussut Niagaran kuohuaalloista. Kaikki hänen jäsenensä olivat kankeat,
eikä hän saanut sormiansa suoristumaan siitä asennosta, missä ne olivat
pidelleet ohjauspyörää. Mutta muuten tuntui hänen olonsa hyvältä.
Lääkärin neuvon mukaan hän oli juonut ainoastaan lämmintä maitoa,
ja tämä oli kuin tulta hänen suonilleen tuon yksipuolisen
ravintojärjestyksen jälkeen. Jumalan kiitos -- nyt hän oli taas maan
päällä ja tunsi olevansa tavallinen kuolevainen ihminen eikä enää
puolittain kuolematon kiertotähden asukas. Heikko paistetun lihan käry
osui hänen nenäänsä ja sai hänet vaistomaisesti hymyilemään.
"Minä näen, että alatte toipua", sanoi lääkäri hyväntahtoisesti. Hänen
oli vaikea pidättyä tekemästä kaikkia niitä kysymyksiä, jotka
välähtelivät hänen aivokopassansa -- -- -- "Ettekö halua lähettää
sähkösanomia? Konsuli Simpson on pyytänyt minua sanomaan teille, että
meidän Marconi-asemamme on käytettävänänne."
Silloin John Lange kohottautui ihan pystyyn vuoteessaan.
"Marconi-asema", kivahti hän nopeasti. "Onko sillä suurikin säde?"
"Se on Etelä-Amerikan suurimpia. Me lähetämme joka päivä sähkösanomia
Oportoon ja Finisterreen."
Norjalainen mietti hetken.
"Tahtoisin mielelläni saada sähkösanoman lähetetyksi Marconille", sanoi
hän pienen vaitiolon jälkeen.
"Te tunnette hänet?"
"En, mutta hän tuntee minut."
"Tiedättekö hänen osoitteensa?"
"En, mutta pitäisi kai sähkösanoman osata hänen luokseen lähimmältä
eurooppalaiselta asemalta. Tahtoisitteko omissa nimissänne sähköittää
hänelle, että John Lange on tullut Bahiaan ja tuo terveisiä
Harrimanilta."
Lääkäri kirjoitti nimet tarkasti muistiin ja riensi ulos.
"Teidän on parasta pysytellä alallanne pari päivää", virkkoi hän
varoittaen ovelta.
Mutta hän ei tuntenut potilastaan. Muutamia sekunteja sen jälkeen kuin
hänen askeleensa olivat lakanneet kajahtelemasta pitkässä käytävässä
kapusi norjalainen alas vuoteeltaan. Hän oli saanut parin Simpsonin
nimettömiä jalkaansa, ja ne reuhottivat kuin säkit hänen yllään. Mutta
ei hän siitä välittänyt. Jalat tuskin kannattivat häntä, mutta hän
huomasi että lihakset olivat taas alkaneet toimia. Hän hoippui ovelle,
avasi sen koukkuisilla sormillaan ja astui ulos pitkälle
ulkoparvekkeelle. Aurinko paistoi häntä suoraan silmiin, mutta se ei
häntä kiusannut. Hän oli tottunut väkevämpään auringonpaisteeseen. Suu
auki hän imi sisäänsä voimakasta, tuoksuvaa ilmaa. Hän ikäänkuin
pumppasi keuhkoihin maan raikasta, mutta vaarallista henkeä.
Ja silmillään, jotka olivat tottuneet suureen mahtavaan
yksitoikkoisuuteen, hän ahmi tropiikin värejä ja noita sinisiä,
ihmeellisiä laineita, jotka pitkin, paisuvin hengenvedoin huokuivat
autereista iloansa keltaiselle rantapenkerelle.
Ah, kuinka maa sentään oli kaunis ja kaivattava!
Hän jäi siihen hetkeksi seisomaan. Hän tunsi, kuinka veri taas alkoi
kohista koskena suonissa... nyt hän oli uudelleen päässyt lapseksi
siihen maahan, joka on luotu kauneuden hyvästä ja pahasta, elämän ja
kuoleman kiertotähteen, aionien maailmanvaltakunnan kummalliseen
päiväkorentoon...
Silloin hän yhtäkkiä kuuli heikkoa laulua aivan auki olevasta
ikkunasta. Ne tulivat kuin lempeä, rakastava kuiskaus.
Laulaja oli hänen vaimonsa -- hänkin ylisti maata ja elämää. Laulu oli
eräs vanha ranskalainen hymni sille väkevälle Herralle, joka ohjailee
kiertotähden kulkua.
Lähtipä silloin edelleen hoippumaan John Lange, löysi erään ovenrivan
-- ja nyyhkytti muutaman sekunnin kuluttua vaimonsa vuoteen ääressä.
"Rakas John", kuiskasi vaimo ja hapuroi heikoilla valkoisilla
kätösillään toisen tukkaa... "minä olen niin onnellinen, niin
onnellinen. Nyt olemme maan päällä. Kotonamme."
"Tai vankilassamme", mutisi mies.
Mutta vaimo ei kuullut, mitä mies sanoi.
"Voi kuinka olenkin kaivannut kukkien tuoksua, lintujen laulua ja
hyönteisten surinaa! Ja kuulehan, kuinka kaikki kuiskii meille:
tervetuloa, tervetuloa! Ja täällä on meidän lapsemme syntyvä ja
elävä!... Älähän itke, ystäväiseni. Nyt vasta meidän onnemme kesä
alkaa."
Mies koetti hymyillä.
"En ymmärrä, kuinka selvisimme hengissä siitä matkasta", jatkoi vaimo
innostuen. "Alku oli niin hyvä. Mutta sitten yhtäkkiä kaikki ikäänkuin
katosi. Oli melkein kuin olisi ollut oopiumihuumauksessa. Ympärillämme
oli pelkkää aurinkoa ja valoa... Kuule, John, kuinka osasit laskeutua
vahingoittumatta maan pinnalle?"