sterilisoitu maito alkoi saada hapantumisen vireitä ja maistui
kitkerältä.
Sitten Harriman katsoi taakseen. Tämän liikkeen hän teki joka
kerta kun hän vaipui liialliseen surumielisyyteen. Sillä hänen
takanaan, istuimeen kiinni köytettynä, istui Pinkertonin toimiston
salapoliisi, Joshua P. Niggitts, pää heilahtaen toisesta olkapäästä
toiselle aina sitä mukaa kuin lentokone kallistelihe avaruudessa. Ellei
mies jo ollut kuollut, niin eipä paljoa puuttunutkaan. Hänen
pähkinänsärkijä-naamastaan oli kadonnut kaikki arvokkuus. Hän muistutti
Pariisin kapakkatytöille virnistelevää presidentti Wilsonia.
Lentokoneessa-oleskelu ei ollut voinut olla kovinkaan lyhyt, sillä
Niggittsin parransänki oli harrillaan kuin piikit siilin selässä. Hän
oli kalpea ja nälkiintynyt mutta vielä näkyi heikko elonmerkki.
Niggitts piti nimittäin kädessään revolveria. Ja siinä se oli ollut
useita vuorokausia.
Harriman piti silmällä tätä revolveria. Ei kuitenkaan siksi, että hän
olisi pelännyt sitä. Ei kukaan voi käyttää browninkia ilmaköyhässä
avaruudessa, penikulmien päässä maasta. Mutta hän tiesi, että Niggitts
hellittää sen kädestään vasta sitten kun hän on _ihan_ kuollut.
Niggitts ei sitä vain kuitenkaan hellittänyt vaikka hänen fyysillinen
tilansa ei suinkaan ollut kehuttava. Ilma tuossa melkein hermeettisesti
suljetussa hytissä oli kamala, huolimatta ilmakoneiden virheettömästä
toiminnasta. Väkisinkin kerääntyi liian paljon typpeä. Harrimanin teki
kovasti mieli tuulettaa, mutta hän voitti kiusauksen. Hän osasi
nimittäin laskea, että tuollainen tuuletus helposti tekisi lopun
ennestäänkin heikosta elämänlangasta.
Amerikkalaisen kärsivällisyys oli kuin panssariholvi. Ja oikeastaanhan
oli kaikki laskelmien mukaista. Eikä se mies, joka nimitti itseään John
Langeksi, tietenkään valehdellut. Ainoastaan maapallolla valehdellaan.
Ennemmin tai myöhemmin yksitaso saisi ilmaa siipiensä alle ja silloin
olisi aika toimia.
Sitten hän pisti suuhunsa lihaleivoksen. Se maistui pahalta. Mahtoi tuo
raskas, keinotekoinen ilma saastuttaa kaiken. Hän koetti liikahtaa,
mutta jalat eivät tahtoneet totella. Käsissä oli jonkin verran eloa,
vaikka niilläkin oli lyhyitä tunnottomuuden hetkiä. Mutta hän
keskittikin koko tarmonsa tähän kohtaan. Sillä käsien oli oltava
kunnossa sinä suurena silmänräpäyksenä, jona hän joutui jonkun toisen
kiertotähden ilmakehään ja saattoi liukua alas tuon uuden
taivaankappaleen pinnalle, jossa ei ollut vankiloita, vanhoja
rakastuneita leskiä, sähkötuoleja eikä etiikan professoreja.
Ja mikähän mahtoi olla miehiään tämä John Lange? Kuulotiedoista
päättäen hän ei voinut olla tavallinen pölkkypää. Entä hänen vaimonsa?
Simon Newcombe Harriman antoi tosiaankin palttua naisväelle. Hän inhosi
naisia, niin kuin inhotaan sammakoita, matoja ja sisiliskoja. Mutta
toiselta puolen naiskauneus ei jättänyt häntä kylmäksi. Ja hänen
näkemänsä nuoren rouvan valokuva pani hänet ajattelemaan jotakin
viheliäistä, huonon amerikkalaisen "mestarin" töhertämää öljymaalausta.
Se oli juuri sitä lajia, joka vaikuttaa kullankaivajiin ja
lähetyssaarnaajiin.
Hän huokasi tahtomattaan. Kaunein nainen, minkä Simon tähän saakka oli
nähnyt, oli eräs alaston naikkonen, joka pesi varpaitaan viimeisellä
liikavarpaiden patenttilääkkeellä. Nyt hän alkoi kallistua siihen
käsitykseen, että vanhan Debussonin tytär oli vieläkin kauniimpi.
Mutta juuri kun ne perhepiirien ulkopuolella olevat naiset, joihin hän
oli elämänsä varrella osunut tutustumaan, paraillaan marssivat hänen
silmiensä ohi -- siinä oli vaaleanpunaisiin trikoihin puettuja
varieteelaulajattaria, lonkattomia ja piipunrassijalkaisia
tanssijatyttösiä, katunaikkosia leposohvineen ja löyhkäävine
pitsi-alusvaatteineen -- sai hytin ikkunan ulkopuolella oleva
eetterimaisema yhtäkkiä uuden valaistuksen. Entinen kristallikirkas
valkoisuus vaihtui harmaaksi, melkein villaa muistuttavaksi
vivahdukseksi. Näytti siltä kuin pieniä ilmahöyryjä olisi lentänyt
häntä vastaan. Ja samalla hän huomasi, että lentokone oli saanut
hitaamman, heilahtelevan liikkeen. Hän laski korkeusperäsintä hieman
alemmaksi, ja aivan oikein, pieni alus totteli verkkaan ja melkein
vastahakoisesti määräystä. Oli selvää, että hän oli saapunut jonkin
uuden ilmakehän ulkoreunaan.
Harriman nykäisi erästä venttiiliä. Sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä.
Oli kuin parvi jääpuikkoja olisi lentänyt hyttiin. Ne pureutuivat hänen
ihoonsa ja tunkeutuivat vaatteiden läpi. Vaikka hän oli luullut
ruumiinsa melkein turtuneen pitkällisestä samassa asennossa
istumisesta, niin tämä osoitti ettei niin ollut laita. Hän
kirjaimellisesti ulvoi tuskasta. Tuntui siltä kuin häntä olisi pistetty
tuhansilla naskalinterävillä neuloilla.
Myöskin Niggitts näytti saavan osansa. Mutta hän oli niin heikkona,
että jääneulat eivät hänelle tuottaneet tuskaa, vaan hyödyllistä
virkistystä. Hän avasi silmänsä puoliväliin, yskähti heikosti ja
puristi luisilla sormillaan tiukemmin revolveria.
Tämän nähdessään Harriman rypisteli kulmiaan. Hän ei ollut erikoisen
ihastunut tähän iilimatoon, joka roikkui hänen kinterillään läpi koko
taivaan avaruuden. Silmänräpäyksen ajan hän ajatteli sitäkin, että hän
voisi kääntää Niggittsin kädessä olevan revolverin toisin päin ja
teettää itsemurhan. Tämä olisi ollut helposti aikaansaatu, sillä
salapoliisin vastustusvoima ei merkinnyt enempää kuin kaunis sana
valtiomiehen suussa. Mutta samalla kertaa hänen oli mahdoton vapautua
siitä tunteesta, että Niggittsin taistelu hengissä pysyäkseen tuotti
hänelle huvia. Hän suorastaan iloitsi nähdessään, kuinka Pinkertonin
mies ponnisteli henkikultansa säilyttämiseksi -- vaikka häneltä
puuttuivat kaikki elämän mahdollisuudet ja vaikka hän jo oli melkein
mäsänä.
Nuori ylioppilas tuli usein ajatelleeksi anglo-amerikkalaista sisua,
kun hän vilkaisi Niggittsiin. Sisua, joka voi saada ihmisen verikoiran
tavoin vahvoilla leuvoillaan pureutumaan elämän häntäpuoleen ja
roikkumaan siinä kunnes hampaat lähtevät suusta. Meistä toisista
hyökkäävä ja omahyväinen elämän arviointi on vähemmän miellyttävä
piirre... Miksi tyhmät, hassahtavat ja ikävät ihmiset eivät kuole
hiukan ahkerammin?
Niggittsin ihmisarvo oli -- kuten kai on selville käynyt -- vähäinen,
mutta elämään hän silti oli hyvin innokas. Ja tämä se herätti
Harrimanissa kunnioitusta. Eihän hänelle suotta oltu syötetty helposti
sulavaa amerikkalaista filosofiaa. Kuinka sanookaan tuo suuri
kauneussielu, professori Hannibal W.C. Johnstone Massachusettsista: Ei
millään maailman kansalla ole niin suurta elinvoimaa kuin
amerikkalaisella. Jos kaikki muu pettää, niin amerikkalainen pureskelee
kynsiään ja nielee sylkeä ja tulee erinomaisesti toimeen!
Parempaa suositusta, kuin minä Niggitts oli, ei tämä Johnstonen mehevä
väite kaivannut.
Mutta pian Harriman sai kohdistaa ajatuksensa toisiin asioihin. Saattoi
selvästi huomata, että yksitaso alkoi tuntea olevansa taas omassa
elementissään. Se ei enää hoippunut sinne tänne, vaan totteli kaikkia
peräsinten liikkeitä.
Silloin hän pani koneen käyntiin. Paljoa voimaa ei ollut jäljellä Erkon
akkumulaattorissa, mutta se toimi. Ja Harriman havaitsi
tyydytyksekseen, että potkurit ilkeästi vingahdellen pieksivät
harmahtavaa ilmaa.
Nyt hän käänsi koneen keulan alas päin ja näki yhdellä ainoalla
nopealla silmäyksellä vähäisen tasangon allansa. Näky melkein sokaisi
hänen väsyneet silmänsä. Tasanko oli ohuen usvan peitossa, mutta sumun
läpi saattoi kuitenkin selvästi eroittaa ne monet ohuet viivat, jotka
jakoivat vihreänsinipunaisen tanteren shakkilautaa muistuttavaksi
neliöksi. Mutta keskeltä tuota tasankoa kohosi valkoinen tunturi, jonka
sumuton huippu muistutti majakkatornia. Kiertotähti itse oli näköjään
eloton. Ei ainoakaan lintu kirkunut hänelle tervetuliaisia, eikä yhtään
kalalokkia lentänyt häntä vastaan.
Harrimanin selkää karmi. Sitten hän ohjasi kulkunsa päin
aurinkotunturin juurta ja avasi venttiilit selko selälleen.
Silloin Joshua P. Niggittskin aukaisi silmänsä ja töllisteli
ympärilleen suu auki ja silmät pyöreinä.
XXVI.
PELASTAJA.
Ei ollut mikään erikoisen lohdullinen asema se, joka ilmeni Harrimanin
eteen. Hän oli laskeutunut sienimäistä, harmaansinipunervaa ruohoa
kasvavalle kedolle, joka poikkesi kaikesta hänen ennen näkemästään.
Mikäli hän saattoi nähdä, ei ollut elävää olentoa missään päin
havaittavissa. Vaikka aurinko paistoi niin että hänen ihoansa pisteli,
ei lämpö sentään ollut ihan sietämätön. Heikko kostean höyryn sekainen
ilmanvirta vilvoitti hänen väsynyttä päätänsä ja sai hänet muutamassa
minuutissa virkistymään sen verran, että hän saattoi ajatella
ulosryömimistä. Mutta pienikin liikahdus aiheutti suurta kidutusta.
Ikäänkuin pikku eläväisiä olisi alkanut marssia pitkin hänen koipiaan,
mutta hän tervehti sitä iloiten. Sillä se osoitti, että verenkierto
otti uutta vauhtia ja voimaa.
Hän vääntäytyi verkkaan kyljelleen ja kohoittautui käsivarsiensa
varassa ylös hytin ovelle. Mutta kun hän aikoi vivuta itseään ulos,
kuuli hän äänen, joka oli kuin heikko tuulien humina metsässä, lausuvan
seuraavat käskevät sanat: "_Kädet ylös_!"
Harriman kääntyi vastahakoisesti katsomaan taakseen. Hänen katseensa
osui suoraan Niggittsin revolverin piipusta sisään. Salapoliisi ei
ollut viidenkymmenen pennin arvoinen. Hänen päänsä keikkui edelleen
hervotonna hänen kaulansa yläpäässä.
Silloin entinen jalkapalloilija nauroi, ja tämä oli luultavasti
ensimmäinen kerta hänen elämässään, jolloin hän suvaitsi päästää
ilmoille moisen kurkkuäänen. Sitten hän tarttui hellästi Niggittsin
ranteeseen, ja väänsi helposti aseen tämän kankeasta kädestä.
"Lain nimessä..." mutisi salapoliisi, mutta sitten hän ei jaksanut
enempää. Ja mitä sen jälkeen tapahtui, se oli jäävä hänelle ikuiseksi
salaisuudeksi. Hän pyörtyi, ja nyt ihan tosissaan. Oli kuin revolveri
olisi viimeiseen asti pitänyt häntä pystyssä. Nyt kun se oli poissa, ei
hän viitsinyt ponnistella enää.
Mutta Harriman kävi järkiperäisesti kiinni asiaan. Hän otti esiin
elintarvesäästöt ja pisteli poskeensa kohtuullisen määrän. Sitten hän
hieroi jalkojaan, jotka olivat turvoksissa ja hellät. Ja lopuksi hän
konttasi erään kanavan partaalle, jonka veden lirinä niin kiehtovasti
kaikui hänen korvissaan. Ihmeekseen hän näki, että kanava oli
rakennettu jostakin kellahtavasta aineesta. Mutta hän ei suonut
itselleen aikaa tämän ilmiön seikkaperäiseen tutkimiseen. Hän kumartui
kanavan reunan yli ja härppi sisäänsä tuota vihertävää vettä suorastaan
ahmien. Eikä hän huomannut, ettei tämä neste laisinkaan maistunut siltä
vedeltä, joka pulppuilee maapallon lähteissä. -- Hän vain joi ja joi,
kunnes hän tunsi kaikkien elämäntoimintojen alkavan työskennellä
säännölliseen tapaan.
Sitten hän lähti juoksemaan. Ensin tämä kävi vaivaloisesti, mutta pian
yhä helpommin. Silloin hänelle äkkiä selveni, että vesi, jota hän joi,
mahtoikin olla tavattoman elähyttävää laatua.
Hän mietti hetken, sitten hän meni lentokoneen luo ja etsi käsiinsä
pullon, jonka hän täytti tuolla omituisella vedellä. Pullossa se näytti
toisia ihmeellisiä ominaisuuksiaan. Se oli kuparinvihreää, mutta sai
ajoittain muita värivivahduksia. Tämä värivaihtelu antoi nesteelle
erittäin eloisan ulkonäön.
-- Kumma juoma -- ajatteli Harriman yrittäessään pistää pullonsuuta
puolikuolleen Niggittsin hampaitten väliin. Se ei ollut mikään helppo
tehtävä, sillä amerikkalaiset leuat muistuttavat kassakaapin lukkoja.
Mutta nuori yankee oli liikkeissään niin taitava, että hänen
maamiehensä sai nieluunsa pisarat, jotka tarvittiin hänen tajuntansa
palauttamiseksi. Vesi vaikutti eetterin nopeudella. Niggitts repäisi
silmänsä auki, rypisti kulmakarvojaan, nähdessään kuka hänen edessään
oli, mutta otti vihdoin yhden lihakorpun ja nakersi ahneesti sitä.
"Missä on revolverini?" kysyi hän äkisti, ja tällä kertaa huomattavasti
ponnekkaammin kuin äsken.
Harriman nyökkäsi hänelle rauhoittavasti ja osoitti housuntaskuaan.
Niggitts murahti, mutta sammutti pettymyksensä kulauttamalla uudelleen
kurkkuunsa vettä. Hän yritti sitten poistua lentokoneesta, mutta siihen
hän oli liian heikko. Hänen jalkansa eivät enää kannattaneet häntä.
Vasta Harrimanin auttamana hänen onnistui vääntäytyä ulos hytistä ja
laskeutua maahan. Sitten hän asettui kanavan reunalle ja katseli
tutkivasti ympärilleen.
"Soma maa tämä", mutisi hän.
"Eipä hullumpi", säesti Harriman ja kaivoi sisätaskustaan esille
piipun. "Tällainen kai maa oli ennen syntiinlankeemusta. Kuulkaahan, ei
suinkaan teillä ole tupakkaa matkassanne?"
"En polta", vastasi Niggitts.
"Totta", sanoi Harriman miettiväisenä. "Tupakka selvittää aivoja. Se ei
sovi Pinkertonin väelle... Luultavasti kuulutte 'Puzzifob-liittoon'
tupakan, alkoholin ja purukummin vastustamiseksi?"
"Paikalleen arvattu."
"Tämä ilahduttaa minua. Sen ohjelman avulla voidaan päästä Yhdysvaltain
presidentiksi. Mutta täällä se luullakseni ei tepsi."
"Täällä? Missä on lähin poliisiasema ja missä me olemme?"
"Vaikea sanoa. Missä itse luulette?"
"Helvetissä", paukautti Niggitts ratkaisevasti. "Minä kylläkään en
tästä pidä. Mutta ei teitä nyt suunsoittonne auta. Nyt te olette
_minun_ miehiäni. Parasta on, että antaudutte hyvällä. Ja vaikka minun
pitäisi kiskoa teidät ylös oikeastakin helvetistä, niin New Yorkiin
teidän on minua seurattava!"
"Toistaiseksi me olemme taivaassa", keskeytti hänet Harriman. "Ja
sieltä on pitkä huippaus sekä helvettiin että New Yorkiin."
Niggitts katsahti arasti ensin häneen ja sitten tuohon lohduttomaan
maisemaan. Hänen silmänsä pysähtyivät puolihurjina mahtavaan
aurinkovuoreen, joka kohosi heidän päittensä yläpuolella.
"Mikä perhana tuo on?" kysyi hän.
"Paapelin torni", vastasi ylioppilas kuivasti.
Niggittsin kulmakarvat rypistyivät ja hän näytti yhtäkkiä ikäänkuin
heräävän. Se on varma tyhmyyden merkki. Hän alkoikin juuri sanoa
jotakin äärettömän yksinkertaista, mutta sanat takertuivat hänen
huuliinsa.
Tuolta tulla lönkötti nimittäin jokin ihmeellinen pieni olento heitä
kohti -- tuskin neljän jalan korkuinen, puoleksi eläin, puoleksi
ihminen.
Harriman tarttui vaistomaisesti Niggittsin revolveriin, mutta malttoi
kuitenkin mielensä. Hän muisti John Langen sähkösanoman. Ja
katsellessaan tarkemmin tuota pientä ryppyistä olentoa, hän keksikin
heti viisaan ja hyväntahtoisen välkkeen noissa suurissa silmissä.
Samalla ukon sienimäisen hipiän vaalean punainen väri teki katsojaan
lämpöisen, sydämellisen vaikutuksen.
Vanhus ojensi yhtäkkiä käpälämäisen kätensä Harrimanille.
Hetken epäröityään tämä kohentautui ja tarttui ojennettuun käpälään,
vaikka selkää vähän karmi. Olihan tuolla herralla ainakin hyviä,
ihmismäisiä käytöstapoja.
"Oletteko John Lange?" kysyi hän. Noihin vanhoihin kuihtuneisiin
kasvoihin syttyi ihmeellinen elo, ja äijän hipiä sai äkkiä vihreähkön
vivahduksen.
Sitten äijä sai pienen yskäkohtauksen ja kävi arvokkaan näköisenä
kanavan reunalle istumaan.
Mutta samassa heidän edessään oleva ruohosto heilahti ja eräs nuori,
kuluneisiin vaatteisiin puettu mies saapui rientomarssissa lentokoneen
luo. Ihan hänen jäljissään tuli nuori nainen. Harriman näki, että tämä
oli harvinaisen kaunis. Ja hän ymmärsi saapuneensa sinne, minne oli
aikonutkin.
Tavallaan liikutettuna hän otti rillit pois nenältään.
"Oletteko te John Lange?" kysyi hän ja tarttui toisen ojennettuun
käteen.
"Olen", vastasi mies. "Entä te?"
"Tuon terveisiä teille Marconilta. Hän kiittää teitä sähkösanomasta. Te
pyysitte sähkö-lentokonetta. Tässä se nyt on!"
Sitten Simon Newcombe Harriman eli hetkiä, joita hän ei koskaan unohda.
Nuori nainen syöksyi riemusta kirkaisten hänen luokseen, kiersi kätensä
hänen kaulaansa, ja kyynelten silmistä vuotaessa suuteli häntä
molemmille poskille.
XXVII.
AINOASTAAN KOLMELLE TILAA.
Harriman oli niin hölmistynyt, ettei osannut puhua mitään
moneen minuuttiin. Mutta harvoinpa sitä sattuukin nuorelle
kömpelökäytöksiselle miehelle sellaista, että joku kuvankaunis rouva
noin liikuttavalla tavalla tulee syleilemään häntä. Hän hankasi
hämillään sarvirillejään kirkkaiksi, pani ne nokalleen, selvitteli
kurkkuaan ja silitteli sänkipartaansa. Se oli karkea kuin siilin selkä
ja mahtoi tuntua tuosta nuoresta naisesta hirveältä. Missähän hitossa
hänellä oli taskupeilinsä?
Mutta Niggitts töllötti selällään ruohossa suu auki. Tämä oli monta
penikulmaa hänen ymmärryksensä yläpuolella. Hän salli käsiään
puristettavan, itseään nimitettävän ystäväksi ja pelastajaksi, ja tuo
pieni ryppynaama ojensi hänelle kulhollisen jotakin vihreätä ruohoa,
jota hän ensin kohteliaisuudesta maistoi ja jonka hän sitten ahneesti
hotki suuhunsa. Nuoruudessaan hän oli kuullut jotakin vanhaa lörpötystä
ambrosiasta ja nektarista -- tämä merkillinen vihreä puuro mahtoi olla
jotakin sentapaista, jumalien ruokaa. Niggitts kuului johonkin
kristillismieliseen Brooklynin seurakuntaan, jonka uskontunnustuksessa
oli monta ihmeellistä asiaa ja joka muun muassa odotti innokkaasti
viimeistä tuomiota. Sielujen vaellus oli myös heidän ohjelmassaan.
Jospa tämä jo oli alkusoittoa vieläkin korkeampiin asioihin...? Mutta
saatuaan taas silmiinsä Harrimanin, _alias_ Smithin, hän halveksien
hylkäsi viimeisen ajatuksen. Taivaaseen ei missään tapauksessa
matkusteta tuollaisen syntipukin seurassa. Tämä murhaaja,
jalkapalloilija ja ylioppilas oli kypsä helvettiin. Joten Niggitts
lopetti mietiskelynsä ja siirtyi tavallisiin tosiasioihin.
"Missä on lähin kaupunki?" kysyi hän John Anderssonilta, joka myös oli
saapunut paikalle ja näytti järkevältä ihmiseltä, vaikkei käyttänytkään
partaveistä.
Ruotsalainen ymmärsi huonosti amerikkalaista murretta, mutta tämän hän
sentään ymmärsi.
Hän osoitti sormellaan alas. Niggitts tutki tarkkaan ruohokenttää,
mutta ei keksinyt mitään kaupungin näköistä tuosta sinipunervasta
sienimäisestä maisemasta.
Lange ehätti ystävänsä avuksi.
"Hän tarkoittaa", sanoi hän, "että tuolla on kaupunki _maan alla_.
Auringonpaiste on täällä niin terävää, että tässä pinnalla voidaan
oleskella korkeintaan pari tuntia kerrallaan. Ainakaan me ihmiset emme
kestä enemmän."
Niggitts nyökkäsi.
"Onko täällä poliisiasemaa?" kysyi hän jännittyen.
"Mitä ihmettä -- poliisiasemaako?"
Harriman sekaantui taas keskusteluun.
"Ystävälläni on soma päähänpisto", virkkoi hän. "Hän luulee vielä
olevansa maapallolla."
Silloin kaikki nauroivat.
Mutta Niggitts ei. Tehtiinkö hänestä pilaa...? Ja sitten hän iski
leukansa yhteen. Mutta nuori kaunis rouva tuli hänen luokseen ja lausui
äänellä, joka helisi kuin pääsiäiskellojen soitto:
"Tahdotteko tarttua minun käsipuoleeni? Minä mielelläni tuen teitä.
Tässä on lähellä vene, joka vie meidät kaupunkiin. Te tarvitsette lepoa
ja hoitoa."
Niggitts oli sen näköinen kuin hän olisi koettanut saada nielusta alas
'magnum bonum'-perunan. Mikä tässä kaikessa oli totta?
Mutta hän ei tuntenut itseään kyllin vahvaksi syventymään näiden
mysterioiden pohjaan saakka, ja taipui siis nuoren naisen johtoon.
Puolen tunnin perästä he kaikki istuivat altaan ympärillä John Langen
majassa, pantterikissan ja sammakkokoiran häärätessä heidän ympärillään
ja koettaessa parhaan kykynsä mukaan täyttää jokaisen toiveet.
Äijä oli yhtäkkiä ikäänkuin muuttunut nuorukaiseksi. Niinä kuukausina,
jotka olivat kuluneet siitä kun John Lange oli lähettänyt maahan
merkillisen valosähkösanomansa, hänet oli perehdytetty inhimillisiin
asioihin. Kieli oli hänelle kova pähkinä, mutta eleet ja ilmehtiminen
hän oli oppinut uskomattoman lyhyessä ajassa. Aurinkovuoren viisasten
seura ikävystytti häntä. Heidän viisautensa oli, kun ympäri käytiin,
rajoitettu jokseenkin ahtaisiin puitteisiin. Eikä heillä ollut sitä
joustavaa ajatuskykyä, eikä niitä monipuolisia hauskoja harrastuksia,
jotka tekivät näistä ihmisistä niin mukavia ja herttaisia
seurustelutovereita. Ainoastaan falunilainen John Andersson oli hänelle
pettymys. Mies oli vaipunut harmaaseen surumielisyyteen. Mutta oliko
tuo mikään ihme? Olihan tämä iloinen ruotsalainen, vietettyään
kiertotähdessä puolitoista vuotta, ruvennut havaitsemaan itsessään
julmia ilmaston vaikuttamia muutoksia. Hän huomasi, kuinka esimerkiksi
hänen ihonsa päällimmäinen ketto kuihtui pois ja iho itse vähitellen
muuttui täkäläisten alkuasukasten ihon kaltaiseksi. Ensimmäisestä
lentokoneesta oli löytynyt vähän öljyä. Sillä hän oli voidellut koko
ruumiinsa. Mutta se auttoi vähän, tai ei ensinkään. Hänen vaalea
skandinaavialainen hipiänsä, valkoisen miehen kaunis erikoistunnus,
kului ja muuttui harmahtavaksi. Eikä siinä kyllin. Eräänä päivänä hän
huomasi vaihtavansa väriäkin. Ei niin rajusti kuin kameleontti, mutta
selvästi joka tapauksessa. Tehtyään tämän huomion hän koetti kaikissa
mahdollisissa tilanteissa hillitä tunteitaan, jotteivät toiset alkaisi
aavistella, mikä kohtalo odotti heidänkin hipiäänsä. Mutta John Lange
oli jo ajat sitten nähnyt tuon, ja se oli täyttänyt hänet
levottomuudella ja pelolla. Vain äärimmäisin ponnistuksin hän saattoi
salata huolensa ja epäilyksensä, samalla kun hän kuukausi kuukaudelta
yhä suurenevin sähkölatauksin lähetti epätoivoisia hätähuutojaan
maahan.
Mutta nyt oli apu tullut. Tuolla ulkona kekotti se sähkö-ilmalaiva,
joka oli vievä hänet ja hänen vaimonsa takaisin metsiin, tuntureille ja
loistaviin kaupunkeihin. He pääsivät kohta taas kuulemaan suurten
kaupunkien melua ja Fontainebleaun metsässä visertävän satakielen
laulua. Ja Claire saisi synnyttää lapsensa sillä maakamaralla, johon
kohdistuneen rakkautensa syvyyden he nyt vasta tunsivat.
"Kuinka kauan olette ollut täällä?" kysyi Harriman päästyään kahden
kesken John Langen kanssa.
"Kuusi kuukautta."
"Tuo olisi ollut pitkä aika, ellei teillä olisi ollut niin kaunista
vaimoa."
Norjalainen nyökkäsi ja katsoi kiinteästi amerikkalaista silmiin.
"Teidän täytyy viedä meidät pois täältä", sanoi hän innokkaasti. "Ei
niin paljoa minun vuokseni kuin hänen -- tehän ymmärrätte. -- -- --
Meidät vihittiin täällä ylhäällä", jatkoi hän ja osoitti sormellaan
pappia, joka autuaasti hymyillen ja silmät ummessa loikoili maassa,
tämän vieraan kiertotähden nuoren tytön kahnutellessa hänen päätänsä.
-- -- -- "Ja me odotamme lasta muutaman kuukauden perästä. Tulitte siis
yhdennellätoista hetkellä. Itse matkaa minä en nyt niinkään pelkää --
kunhan akkumulaattori kestää. Se mahtaa olla ihmeellinen keksintö.
Edisoninko?"
"Ei. Edison luopui yrityksestään. Keksijä on eräs suomalainen. Hänen
nimensä on Ilmari Erkko. Eläneekö enää... Mutta hänen akkumulaattorinsa
elää halki aikojen. Varmasti sillä vieläkin voisi lentää useita
tunteja. Ja te arvelette, että se voidaan ladata uudelleen täällä
ylhäällä?"
"Ehdottomasti. Tämä kiertotähti on suorastaan tehty sähköstä. Vuori,
jonka näitte, on läpeensä sähköinen. Kanavat ovat voimalähteitä."
"Niissähän ei ole minkäänlaista putousta!"