jokin vaisto, joka ohjasi käsiäni. Kuulin usein sen tapaisista
ilmiöistä sodassa ollessani. Eräskin ystäväni oli tähystelemässä. Hänet
keksi pieni saksalainen taube-laivue, joka alkoi ajaa häntä takaa.
Kuula lävisti hänen päänsä. Ehdottomasti kuolettava kuula, joka
silmänräpäyksessä oli iskenyt hänet tajuttomaksi. Mutta tästä
huolimatta hän toi koneen takaisin omaan päämajaansa ja laskeutui
maahan viidenkymmenen metrin päähän omasta lavastaan. Kun me jouduimme
hänen luokseen, istui hän kädet ohjauspyörässä ja tuijotti suoraan
eteensä. Hän oli kuollut. Hänen poistuva tajuntansa oli sanonut
hänelle, että hänen oli pelastettava kone. Kuinka paljon enemmän
olikaan minun vastuullani, kun minun oli pelastettava se, jota
rakastin!"
Vaimo silitti hellästi miehensä tuuheata tukkaa.
"Rakas, rakas John", kuiskasi hän.
"Mutta nyt meidän on oltava lujina", jatkoi mies melkein torjuen. "Ei
ole välttämätöntä, että puhut kenellekään meidän matkastamme. Se saisi
aikaan liian paljon hälinää. Ainakaan toistaiseksi. Sitä suuremmalla
syyllä, koska se voisi maksaa minun henkeni."
Vaimo katsoi pelästyneenä häneen.
"Mutta minä luulin kuulleeni sinun sanovan, että Harrimanille oli isäni
kertonut Jacques Dufresnesin olevan ainoan, joka tiesi jotakin
salakuljetusjutusta. Ja hänhän on sekapäinen."
"Niin oli siihen aikaan", vastasi Lange. "Ei kukaan tiedä, mitä
myöhemmin on tullut ilmi. Ilmiantajia on kaikkialla. Moni nimittäisi
tuota niin kutsuttua kuularuiskusankaria murhaajaksi. Ehkäpä
syystäkin."
Claire otti hänen päänsä molempiin käsiinsä ikäänkuin suojellakseen
häntä joltakin tuntemattomalta vaaralta.
"Ei ikinä kukaan uskalla sitä", huusi hän. "Minä tunnen sinut. Ei ole
olemassa parempaa ihmistä, ei jalompaa sydäntä. Sinä taistelit
rakkautesi puolesta -- omalla tavallasi. Aivan niin kuin taistelit
Ranskankin puolesta."
"On vielä olemassa lakeja, jotka välittävät viis ihmisen tunteista ja
vaikuttimista", mutisi toinen väsyneesti... "Mutta kaikki päättyy kyllä
hyvin. Minun elämäni kaunein seikkailu ei ole vielä lopussa."
Sitten mies ponnistautui jaloilleen ja suuteli pois tuskan toisen
ihanista, kyyneleisistä silmistä.
Mutta langaton tikitti jo pitkiä 1,200-metrin aaltojaan tavatakseen
käsiinsä Guiglielmo Marconin.
XXXI.
KAKSI SÄHKÖSANOMAA
Siitä päivästä tuli suuren keksijän, Marconin, ehkä merkillisin ja
vaiherikkain päivä.
Hän oleskeli kesähuvilallaan, Wightsaarella, lähellä Cowesia. Oli ihan
tavallinen kesäpäivä, lämmintä oli vahvasti ja tuulta vähän ja suuren
italialaisen tunnit kuluivat yksitoikkoisesti -- niinkuin ohjelma
vaati. Hänen lääkärinsä oli nimittäin juuri määrännyt hänelle annoksen
säännöllistä yksitoikkoisuutta, jota kaikki hermojen erikoistuntijat
pitävät parhaana parannuskeinona väsyneille aivoille ja
loppuunkuluneelle hermostolle. Hän ajatteli lähteä pienelle
purjehdusretkelle, mutta meri oli kuin ankkalammikko. Hän luki
"Times"-lehdestä johtavan, joka kosketteli Leninin viimeistä puhetta.
Ja koska Leninin puheet muodostavat kaiken ikävyyden huipun, teki tämä
lukeminen toivottavasti hänelle hyvää. Sitten hän luki yhden luvun
Joseph Conradin viimeisestä kirjasta. Se myös vahvisti häntä ja antoi
hänelle sen verran rauhallisuutta kuin oli välttämätöntä, jotta hän
kykeni ottamaan vastaan sähkösanomapojan, joka täyttä kyytiä polki
pyöräänsä hänen huvilalleen.
Marconi vihasi hyvin ymmärrettävistä syistä sähkösanomapoikia. Ei sovi
tarjota leipurille leipää eikä Marconille sähkösanomia. Ja sen vuoksi
hän olikin määrännyt, että langaton maailma saa selviytyä omin nokkinsa
sillä aikaa kun hän lepäilee ja että sähkösanomia saa tuoda hänelle
vain välttämättömissä tapauksissa.
Mutta pyöräänsä polkeva sähkösanomapoika ei näyttänyt tällä kertaa
vähääkään pelkäävän suuren italialaisen sisilialaista vihaa. Eikä hän
säikähtänyt, vaikka Marconi uhkaavasti rypisteli kulmakarvojaan
ottaessaan käteensä keltaisen paperin.
"Mistä tämä tulee?" kysyi italialainen äkäisesti ja paiskasi
sähkösanoman pois.
"S:t Vincentistä", vastasi poika itsetietoisesti.
Marconin kulmakarvoista katosivat rypyt yhtäkkiä ja viestin tuoja näki
jonkinlaiseksi tyydytyksekseen, että lennättimen suurmestari sai
kamalan kiireen käsiinsä juuri hänen kääntyessään lähtemään.
Tämä S:t Vincentin juttuhan se oli pääasiallisesti aiheuttanut
keksijälle monta unetonta yötä ja oli ehkä suurimpana syynä hänen
nykyiseen maanpakoonsa. Kaikkien ystävien ja liiketuttaviensa ihmeeksi
hän oli kuukaudesta kuukauteen palvonut tätä jumalien hylkäämää S:t
Vincentin hiekkahelvettiä. Hänen ajattelijapäänsä kävi päivä päivältä
harmaammaksi hänen joka yö väsyksiin asti tuijottaessaan läntiselle
taivaalle, näkyisikö ehkä taaskin niitä sähköpisteitä ja -merkkejä,
jotka olivat panneet Simon Newcombe Harrimanin mielikuvituksen mitä
vilkkaimpaan toimintaan ja eräänä päivänä ajaneet hänet tuolle
vaaralliselle retkelle kohti tähtiä ja suurta hiljaisuutta.
Viimein Marconi kyllästyi pitkään odotukseen, ja nyt istui aseman ison
kaukoputken ääressä eräs hänen luotetuimpia ja vaiteliaimpia miehiään
ja odotti irlantilaisen kärsivällisyydellä taivaan merkkejä.
Ja nyt --?
Marconi repäisi nopeasti sähkösanoman auki, luki sen läpi ja hänen
mustat silmänsä tulivat ihmettelyä täyteen. Se kuului seuraavasti:
"Marconi
Cowes
Wight-saari.
Otin vastaan tänä yönä kello kahdentoista ja kahden välillä
seuraavan, hämmästyttävän selvän valosähkösanoman:
John Lange vaimoineen on odotettavissa maahan milloin tahansa.
Olen käyttänyt aikani sähköopiskeluun. Tutkinut uutta
siirtomenetelmää, jonka yksinkertaisuus takaa sille
aavistamattoman kantavuuden ja luultavasti kiinnittää
teidänkin mieltänne suuresti. Jos John Lange pääsee maahan,
niin hän kenties voi suunnilleen kuvata teille keksinnön
yleispiirteet. Teidän käsissänne se tulee mullistamaan
maailman. Joshua P. Niggitts lähettää terveisiä Pinkertoneille.
Hän on tehtävälleen uskollinen, mutta käsiraudat hän on
kadottanut, niin että ne on seuraavan apuretkikunnan otettava
matkaan. Muuten ei asialla ole mitään kiirettä. Me voimme
hyvin.
Harriman."
Saattaa sattua lahjakkaimmillekin ihmisille sellaista, että he
toisinaan näyttävät hämmästyttävän tyhmiltä. Ei ole ihan mahdotonta,
että Marconi joutui tällä hetkellä näiden viisaiden päiden
kohtalotoveriksi. Hänen silmänsä harhailivat sinne tänne, pysähtyivät
kotvaksi itäiselle taivaalle, täynnä kysymysmerkkejä, ja palasivat
takaisin maan pinnalle, jossa ne kiintyivät erääseen maantiellä
näkyvään valkoiseen pilkkuun.
Tämä valkoinen pilkku suureni suurenemistaan. Eikä Marconi voinut
ensinkään irroittaa silmiään siitä. Tämä oli tosiaankin ihmeellinen
päivä, täynnä merkillisiä tapauksia, ja Jumala yksin tietää, eikö tämä
kasvava valkoinen pilkku merkinnyt jonkin uuden sala-arvoituksen
ratkaisua.
Suuri italialainen oli viimeisinä aikoina muuttunut hieman epäileväksi.
Hänen virkatoverinsa Thomas Edison oli lähettänyt hänelle erään koneen,
jonka avulla hän muka saattoi keskustella itseään etevämpien henkien
kanssa. Mutta kone näyttäytyikin pelkäksi roskanpuhujaksi, joka oli
ahdettu täyteen ihan tavallista inhimillistä humpuukia. Conan Doyle ja
Camille Flammarion olivat kehuneet konetta, kunnes humpuuki oli
tullut ilmi. Vanha Thomas Alva itse oli näet joutunut ovelien
spiritisti-avustajiensa petkuttamaksi -- -- eipä, hitto soikoon, ole
hauskaa tulla vanhaksi ja kuuroksi!...
Mutta mainitsemamme valkoinen pilkku oli vähitellen muuttunut lihaksi
ja vereksi, toisin sanoen uudeksi valkopukuiseksi sähkösanomapojaksi.
Marconille alkoi tulla hiki. Mutta tyytymätön ryppy oli nyt kerrassaan
kadonnut hänen silmiensä välistä ja sijaan oli ilmestynyt mitä
innokkain odotus. Ja sanomapoika, joka aavistamattaan huomasi olevansa
tervetullut, lisäsi äkkiä vauhtiansa ja jätti hymyillen ja kumarrellen
päivän toisen sähkösanoman Marconille.
Ei kestänyt monta sekuntia, kun se jo oli avattuna hänen edessään. Hän
näki hämmästyksekseen, että se oli lähetetty Bahiasta 2 1/2 tuntia
sitten.
Se kuului näin:
"Eräs John Langeksi itseään nimittävä mies on saapunut
ilmalaivalla tänne vaimonsa ja erään miesseuralaisen kera.
Matka on selvästi ollut hyvin pitkä, sillä he ovat kaikki
erittäin heikontuneessa tilassa. Hänellä on tervehdys
joltakin Harrimanilta ja hän haluaa neuvotella kanssanne
eräästä ylen tärkeästä asiasta. Matkustajien tila on nyt
parempi. Hengenvaaraa ei ole. Odotan lähempiä ohjeita ja
määräyksiä.
Simpson, konsuli."
Marconi jäi pitkäksi aikaa istumaan nuo kaksi sähkösanomaa käsissään.
Hänen katseensa sai uneksivan ilmeen liukuessaan yli kanaalin
pikkulaineiden, joita heikko iltatuuli keinutteli. Hänen silmänsä
muuttuivat tummiksi ja rupesivat näkemään näkyjä. Tuossahan avautui
maapallon porttien ulkopuolella ihan uusi seikkailumaa -- maa, jossa
ennen ainoastaan ihmisten haaveet olivat eläneet. Sama maailma, jonka
Königsbergin erakko Immanuel Kant oli nähnyt, josta Cyrano de Bergerac
oli uneksinut, johon Hoffmann, Poe ja Verne tuhlasivat mielikuvitustaan
ja joka oli elänyt ihmiskunnan vaistoissa aina Veda-kirjoista ja
kreikkalaisista luonnonfilosofeista lähtien hamaan Juvissyn tähtitornin
vanhaan tietäjään, Flammarioniin, tähän suuren tähtitaivaan ihmeellisiä
arvoituksia pakahtuakseen ikävöivään haaveilijaan saakka...
Näin istui Marconi kauan ja uneksi. Ja kun hän viimein nousi, kiiluivat
jo tähdet vihreänharmaalla taivaalla. Ne ikäänkuin nyökkäilivät hänelle
ja räpyttelivät smaragdisilmiään. Ne muistuttivat Rafaelin enkelejä,
jotka istuen taivaan reunalla, ikuisen elämän valolähteillä,
rohkaisevasti hymyilivät hänelle, pienelle maan matoselle...
XXXII.
MAAN IHMEITÄ.
Kuluu kuukausia.
Kiertotähti kiertää ja me mukana.
John Andersson Falunista kiertää hänkin, vieläpä rattailla ajaen, päin
Moran pitäjää. Hän vaihtaa väriä herkeämättä, ja kansa ihmettelee
häntä. He näkevät kyllä, että John on ollut pitkillä matkoilla, mutta
hänen hipiänsä herättää huomiota. Tällä kertaa se on tummansininen,
hiukan ruosteenpunaiseen vivahtava, -- s.o. Andersson on loukkaantunut.
Hänelle on nimittäin tehty veristä vääryyttä.
Mutta kuinka niin?
Tyytyväinenhän hänen pitäisi olla. Lepäsihän tuossa Siljan-järvi
kirkkaana ja kimaltelevana tien vieressä, ja olivathan kaikki ne,
jotka aikoinaan olivat itkeneet hänen kuolemaansa ja katoamistaan,
tervehtineet häntä mitä ylitsevuotavimmin ystävyydenosoituksin.
Udellakin he olivat koettaneet, mutta Anderssonilla oli selvät ohjeet,
ja kun hän ei muutenkaan lörpötellyt sivu välttämättömyyden, niin ei
kukaan aavistanut mitään hänen tähtimatkastaan.
Faluniin asti olikin kaikki käynyt mitä parhaiten. Mutta siellä oli
tuomiopäivän moukari iskenyt häneen. Siellä oli häntä vastassa se
kamala uutinen, että hänen morsiamensa Anna Maria -- tai mikä se nyt
olikaan nimeltään -- oli itkenyt hänen kuolemaansa ja poismenoansa niin
kauan että oli viimein kyllästynyt ja mennyt toisen kanssa naimisiin.
Tämä kitkerä pilleri oli Anderssonin täytynyt niellä. Ja hän teki sen
kuin mies.
Samalla hän päätti tehdä jäähyväisvierailun syntymäseudulleen ja sitten
ainiaaksi kadota siihen maailmaan, jossa osattiin antaa arvoa kahdelle
voimakkaalle käsivarrelle.
Hevonen pysähtyi äkisti erään pienen punaisen tuvan portille. Se mahtoi
olla hyvin viisas ja tarkkavaistoinen eläin, sillä Andersson ei ollut
vetänyt ohjaksista. Eikä hän omasta aloitteestaan olisi uskaltanutkaan
pysähtyä tähän, mutta eläimet ovat toisinaan -- vaikka tosin harvoin --
päättäväisempiä kuin ihmiset. Ja tämä pieni takkuinen luuska oli nyt
luultavasti saanut päähänsä sen, että tässä täytyi olla erinomainen
paikka, jossa yksinäinen ajaja saattoi lepuuttaa ruosteenpunaista
sieluaan.
Mutta Andersson oli jo vaihtanut väriä. Hän oli muuttunut kauttaaltaan
vaaleansiniseksi ja vivahteli heikosti sinipunervaan. Tähän punaiseen
tupaan hän oli, niin sanoaksemme, haudannut nuoruutensa ja miehuutensa
ihanimman muiston. Se oli nimittäin Anna Marian koti.
Hetken arveltuaan hän laskeutui alas rattailta ja asteli hitaasti tuota
pientä pyhättöä kohti, ja sydän takoi niin kummasti hänen rinnassaan.
Pihanurmella istui joku mies ja nautti sunnuntailepoa. Hän nyökkäsi
nähdessään Anderssonin eikä ollut lainkaan hämmästyneen näköinen.
"Minä arvasin, että sinä vielä tulet", lausui hän rauhallisesti. "Ja me
olemme tehneet sinulle vääryyttä. Anna Maria itki kauan, mutta elämä
vaatii osansa. Me olimme varmat siitä, että olit kuollut. Saat antaa
meille anteeksi John."
Kyyneleitä kihosi Anderssonin silmiin.
"Ei ole mitään anteeksiannettavaa", sanoi hän ja puristi tuon
ryhdikkään taalalaisen kättä... "Mutta tuntuu kovalta... hyvin
kovalta... Olin ajatellut..."
Mutta ei kukaan saanut tietää, mitä John Andersson oli ajatellut, sillä
sanat, nuo tottumattomat sanat, takertuivat hänen kurkkuunsa.
Matalalle eteiskuistille oli tuvasta tullut nuori tyttö. Tämä oli terve
ja suloinen ja täyteläinen kuin Zornin taulu.
"Mutta siinähän on Anna Maria", pääsi Johnilta. Ja hän loi tyttöön
katseen, joka sai tämän punastumaan kaulaan asti.
Silloin iäkäs isä nauroi.
"Ehei, erehdytpä poikaseni. Tämä on Brita Sofia. Hän oli vielä lapsi
sinun lähtiessäsi. Mutta oikeassa sinä olet. Tuon näköinen oli Anna
Maria silloin kun sinä -- katosit."
Andersson, tuo paljon matkustellut, muuttui tästä hetkestä hyvin
ajattelevan näköiseksi. Hän painoi silmänsä maahan. Ja kun hän taas
vilkaisi ylös, osui hänen katseensa hymyyn, joka pani hänen sydämensä
jyskyttämään. Ja ennen kuin hän aavistikaan lehahtivat kaikki rakkauden
värit hänen iholleen.
"Etkö tahtoisi syödä päivällistä meidän kanssamme", sanoi isä ja
hymyili viekkaasti.
Ei ollut enää epäilyksen muruakaan John Anderssonin sielussa. Hän
ikäänkuin tuli nuorukaiseksi taas, ja Brita Sofian silmät olivat
vaaleansiniset, uskolliset ja lupaavat.
Ja näin falunilainen ystävämme John Andersson liukui siihen onneen,
joka on kaunein jalokivi, minkä maa omilleen antaa.
Eikä kukaan kadehtine häneltä sitä...
* * * * *
Mutta melkein samanaikaisesti tapahtui toinen rakkauden ihme Ivryssä,
pienessä Pariisin kaakkoispuolella olevassa kaupungissa. Siellä tuli
maailmaan pieni poika, jolla oli mustat hiustupsukkeet ja ihan
ihmeelliset sinisilmät.
"Ihossa on jotakin vikaa", sanoi lääkäri punnitessaan vastasyntynyttä
käsivarsillaan. "Mutta se on ohimenevää", lisäsi hän ja laski uuden
ihmislapsen äidin rinnoille.
Ja Claire hymyili onnellisena ja raukeana, samalla kun hänen vapaa
kätensä hapuili erästä vuoteen laidalta katselevaa kalpeaa naamaa,
jossa oli monen valvotun yön ja tuskan jälkiä.
"Ah, John", mutisi hän, "kuinka maa sentään on tuskaa ja ihanuutta
täynnä!"
Sitten hän painoi pienokaisen rintaansa vastaan ja sulki silmänsä.
Mutta Lange käänsi hämmentyneenä päänsä pois. Hän ei muistanut koskaan
ennen nähneensä moista onnea, noin madonnamaista kauneutta kenenkään
ihmisen katseessa.
* * * * *
Muutamia tunteja tämän jälkeen pysähtyi auto sen pienen linnan eteen,
jossa Henry Debussonille, onnellisimmalle kaikista iso-isistä, oli
juuri käyty näyttämässä pientä matkamiestä.
"Arvaan, että te olette Marconi", sanoi vanha kemisti... "Minä olen
Henry Debusson. Mehän olemme paljon keskustelleet sähkösanomien
välityksellä."
Marconi puristi lämpimästi hänen kättänsä.
"Sangen mieluisaa tavata teitä", lausui hän ja lisäsi äkkiä: "Sitäkin
mieluisampaa kun John Langen nimeen liittyvät vaikeudet näyttävät
kerrassaan kadonneen. Häntä ei epäillä mistään, kukaan ei kysele häntä,
ei tällä eikä tuolla puolella kanaalin. Hän voi elää aivan rauhassa.
Sitäpaitsi -- mies, joka on elänyt niin suuria tapahtumia, ei kuulu
ihmisten laeille vaan ihmiskunnalle. -- Sillä ilmeinen ihme se on,
minkä olemme kokeneet. Muutaman päivän kuluttua saapuu tänne kuusi
maailman suurinta tiedemiestä keräämään talteen kaiken tuota
taivaankappaletta koskevan uuden ainehiston. John Lange saa opastaa
meidät inhimillisen tiedon ihmeellisimpään maahan. Uusi valtaväylä on
avattu!... Mutta ei mitään hälynnostoa! Tämä ei ole pikapainokoneille
sopivaa ruokaa. Tiede pitää tätä uutuutta omana tietonaan... ja
muokkaa, kypsyttelee sitä... muutaman vuoden kuluttua se ehkä sitten on
maailman tietona ja teidän vävynne yksi niitä, joiden maine kohoaa
tähtiin."
End of Project Gutenberg's Äärimmäiseltä rajalta, by Øvre Richter Frich