sen mahtavaa, käyrää nokkaa."
"Minä luulen, että se on ollut kondori", sanoi John Lange. "Maapallon
suurin lintu. Ja tavattoman kookas lajikseen. Aution ylätunturin
hallitsija. Se lentelee omia teitään yli Kordillerien korkeimpien
huippujen. Siis sekin on löytänyt tien tänne... Mutta mikä tuo on?"
He pysähtyivät tahtomattaan.
Sillä pylvässalin perällä, puolittain piilossa, he näkivät jotakin,
joka sai Clairen säikähtyneenä tarttumaan miehensä käsivarteen.
Siellä oli ihmisen luuranko.
XXII.
LUURANKO.
Ihmisluuranko on syystä tai syyttä luettu maapallon kamalimpien
esineiden joukkoon.
Ihan täytyy ihmetellä, että tuo sama laitos, joka niin erinomaisella
tavalla pönkittää ja kannattaa meidän elimiämme ja jonka varassa me --
kuka onnellisemmin, kuka onnettomammin -- vaellamme läpi elämän,
herättää meissä vastenmielisen tunteen. Syynä on kenties se, etteivät
ihmiset enempää kuin eläimetkään ole luurankoina juuri hauskan
näköisiä. Eivät edes suurimmat sankarit -- Ramses toisesta Kaarle
kahdenteentoista -- esiinny edukseen luurankoina. Etenkin pääkallossa
on jotakin epämiellyttävää, silloinkin kun sen kaikki 32 hammasta ovat
tallella. Ja miksi Herran nimessä luurangon pitää irvistää...
Monet ovat kiinnittäneet huomionsa tähän kysymykseen. Edgar Poe oli,
kuten tunnettua, ihastunut kaikkeen, mikä koskee luurankoa. Ja hänen on
onnistunut lisätä kammoa pääkalloa kohtaan. Eikä hänen oppi-isänsä
Hoffmann ollut hidas hänkään säikyttelemään aikuisia ihmislapsia
fosforihohtoisilla luilla.
Mutta nehän kuuluivat maapallolla oleviin luurankoihin. Kuinka toiseksi
muuttuukaan asia, kun tapaa ihmisluita ja muita jäännöksiä, melkein
kuuden jalan korkuisia, etäisellä taivaankappaleella!
Älköön siis kukaan ihmetelkö, vaikka Clairen kasvot kalpenivatkin hänen
nähdessään tämän tähtimuseon kalleimman ja harvinaisimman esineen.
Äijä näytti katselevan sitä jonkinlaisella viileällä, tieteellisellä
silmällä. Hän luonnollisesti osoitti sille yhtä suurta anatoomista
kunnioitusta kuin eurooppalainen professori Neanderthal ihmiselle,
tähän ensi kertaa tutustuessaan.
Pappi risti silmiään herkeämättä. Hän ei pitänyt tästä huvimatkasta.
Hän ikävöi takaisin elämänveden partaalle ja tunsi jo kamalaa janoa.
Sitäpaitsi hän oli tottunut tarinoimaan sen nuoren tytön kanssa, joka
kohdisti hänen henkilöönsä niin suurta ja kunnioittavaa luottamusta.
Mutta John Lange ei tuntenut mitään pelkoa luurankoa kohtaan. Mitä
suurimmalla harrastuksella hän tutki tuota merkillistä oliota. Hän
totesi pian, että siinä oli mies, joka oli menettänyt henkensä
parhaassa miehuuden kukoistuksessa. Aivokoppa oli hyvin jalon
muotoinen, voimakkaine eteenpäin pistävine niemekkeineen, jotka usein
todistavat rohkeutta ja päättäväisyyttä.
Mikähän ihme oli tuonut pois maapallon radalta tämän nuoren miehen,
joka epäilemättä polveutui menneiltä ajoilta, jolloin lentäminen vielä
kieriskeli kapaloissaan?
Tähän kysymykseensä hän kuitenkin sai osittaisen vastauksen. Sillä
kylkiluiden välistä löytyi pieni musta esine, jonka lähempi tarkastelu
osoitti meidän isovanhempiemme aikuiseksi lompakoksi. Vuodet olivat
pidelleet nahkaa kovin kourin, mutta eivät kuitenkaan niin pahasti,
että lompakon entinen komeus olisi kadonnut jäljettömiin. Se sisälsi
kymmenen kuningasvallan aikaista kultafrangia sekä paperin, jossa oli
hiukan haalistunut mutta silti selvä kirjoitus:
Täten kehoitetaan kaikkia, joiden puoleen insinöörikapteeni
Eugene Pierre Suffrenin täytyy kääntyä, auttamaan häntä parhaan
kykynsä mukaan neuvoilla ja teoilla isänmaan hyödyksi.
Pariisissa tammikuulla 1871.
_Trocher_
John Lange loi ihmettelevän katseen vaimoonsa ja ojensi paperin tälle.
"Hän on teikäläisiä ja on viisikymmentä vuotta sitten eksynyt tänne
ylös. Tämäkin on niitä arvoituksia, joita ei kukaan osanne koskaan
selittää. Pariisin piirityksen aikana vuosina 1870 ja 1871 lähetettiin
kaupungista, kuten tunnettua, ilmaan monta ilmapalloa. Yksi niistä,
'Ville d'Orleans', ajautui Li-tunturille Norjaan. Se oli muuten ihan
luonnollista. Kapteeni Suffrenilla ei ole ollut samanlaista onnea. Hän
on kohonnut ilmaan, on ehkä yläilmoissa joutunut hirmuisen
pyörremyrskyn kynsiin ja tavalla tai toisella paiskautunut toisen
kiertotähden radalle ja pudonnut tänne ruumiina -- kuollut joko nälkään
tai ruhjoutumalla. Edellinen on minusta luultavampaa, sillä luurangossa
ei näy mitään ulkonaisen väkivallan merkkejä. Suuren, väkevän ja
rohkean miehen kenraali Louis Jules Trocher onkin keksinyt lähetikseen,
jonka oli pyrittävä ulkomaailman yhteyteen. Suffren -- sehän on
loistava nimi Ranskan historiassa?"
"Eräällä merisankarilla oli tuo nimi", vastasi Claire. "Hän taisteli
englantilaisia vastaan Intian vesillä."
John Lange jäi pitkäksi aikaa syviin mietteisiin. Viimein hän lausui:
"Kaikki tämä herättäisi vanhassa Camille Flammarionissa ihmettelyä, ja
nykypäivien astronoomit sanoisivat tätä valheeksi. He ovat väkeviä
sanoissa ja he osaavat laskea, että muka tarvittaisiin niin ja niin
paljon aikaa kahden kiertotähden välisen matkan kulkemiseen. Mutta he
kai tekevät sen virheen, että perustavat laskelmansa maapallolla
vallitsevaan painolakiin. Sillä eihän kukaan tiedä, minkälaisiksi
painosuhteet muuttuvat ilmaköyhässä -- tai ehkä ihan ilmattomassa
avaruudessa. Ja onhan sitäpaitsi vanha Newton ihan virkansa
menettämäisillään."
"Avaruudessa pitäisi olla myös jokin märkä ilmakehä, kokoonpantu
aineista, jotka eivät saa aikaan suurtakaan vastusta. Mutta minä en,
Jumalalle kiitos, ole tiedemies. Muutenhan nämä kysymykset voisivat
viedä ihmiseltä järjen... Ja missä ihmeen paikassa me olemme?
Marsissako, Merkuriuksessako, vaiko Venuksessa, taikka jollakin
irtitempautuneella auringonsirpaleella, joka omia aikojaan kiertää ja
on valmistanut itselleen oman ilmakehän. Olisipa hauskaa haastella
vanhan Simon Newcomben kanssa asiasta. Ellei hän nyt jo ole kuollut."
Äijä, joka tämän pitkän yksinpuhelun aikana oli alkanut näyttää
tiilenvärisen malttamattomuuden merkkejä, otti nyt johdon käsiinsä. Ja
tällä kertaa tavalla, joka osoitti, että saadaan nähdä vielä suurempia
ihmeitä.
Hän astui erään suuren kalkkiseinässä olevan aukon luo, josta silmien
eteen avautuivat jyrkät portaat. Pikku vanhus kiipesi hyvin ketterästi
näitä myöden ylös ja toiset seurasivat parhaan taitonsa mukaan.
Ainoastaan pappi napisi ääneen. Hänen janonsa oli nyt melkein
huipussaan ja hän ikävöitsi noille vienosti liriseville lähteille.
Toisten kadotessa ylös korkeuteen hän jäi istumaan alimmalle portaalle
ja koetti saada sielunsa askartelemaan syvissä hengellisissä
kysymyksissä. Sillä aikaa toiset olivat nousseet yläilmoihin. John
Lange laski askelten luvun 44:ksi, ja kun kukin porras oli toista
kyynärää korkea, niin maan asukkaat läähättivät raskaasti lähestyessään
aurinkovuoren tornin huippua. Äijällä mahtoi olla hevosen keuhkot,
sillä häneen ei vaellus näyttänyt vaikuttavan vähääkään.
Tämä pylvässali ei ollut edellisten kaltainen, jotka selvästi olivat
koverretut vuoren sisään, vaan oli tämä rakennettu samasta
kellanruskeasta kautsumaisesta aineesta kuin tiet ja kanavatkin. Tässä
olivat myös sivuluukut suuremmat, muistuttaen entisaikojen
tykkiportteja. Mutta huone näytti pimeämmältä, mikä johtui joko siitä
että katto oli alempana tai että rakennusaine imi sisäänsä valoa.
Tämän pienen tornikamarin merkillisimpänä nähtävyytenä oli kuitenkin
rivi metrinkorkuisia, nelisärmäisiä, väriltään jotakin vaaleata
metallia muistuttavia kivilohkareita, jotka näyttivät olevan määrätyssä
suhteessa toisiinsa. Ne olivat yhdistetyt toisiinsa jonkinlaisten
nelitahkoisten putkien avulla. Nämä putket yhtyivät torveksi, joka
pisti ylös tornista muistuttaen mahtavaa kiikaria.
"Tämä mahtaa olla tähtitorni", arveli Claire.
Mutta hän erehtyi.
XXIII.
NÄYTÖS.
Nyt oli äijä otteissaan. Näytti siltä kuin hän olisi ollut
pakahtumaisillaan pelkkään tärkeyteensä. Rypytkään eivät esiintyneet
nyt yhtä selvinä kuin muulloin. Hän oli ikäänkuin muuttunut
nuorukaiseksi, ja silmät loistivat hänen leveässä naamataulussaan.
Hän käveli kuin mikäkin taikuri tuossa pienessä pylväshuoneessa ja
haisteli kaikkia noita eriskummaisia neliöitä ja laitteita, jotka
antoivat huoneelle salaperäisen leiman. Jos näkyvissä olisi vielä ollut
joku lasinen keittoastia jollakin hyllyllä tai jos ahjossa olisi
palanut sinertävä liekki, niin varsin hyvin olisi voinut loihtia
mieleensä kuvan jostakin kullantekijän työpajasta tai Tycho Brahen
Uranienborgista.
Mutta äijällä ei tuntunut olevan kiirettä antamaan vierailleen
selitystä siitä, mitä merkillistä hän aikoi heille näyttää. Taikurit,
näyttelijät ja romaanien kirjoittajat tietävät, mikä merkitys on
paussilla. Sen avulla saadaan odotus jännittäväksi, eli, käyttääksemme
jokapäiväistä vertausta, kasataan hehkuvia hiiliä kuulijakunnan
jalkapohjien alle. Se on temppu, jonka arvoa ei voi kyllin korkeaksi
arvioida. Paussilla on sama merkitys henkiseen vajavuuteen nähden, kuin
erinäisillä liikkeillä ruumiilliseen.
Arvatenkin vanha tietäjä oli täysin perillä näistä pienistä
yhteiskunnallisista asioista. Hän oli herkeämättä liikkeessä, toisinaan
hän tirkisteli ylös kattoon ja toisinaan hieroi nenäänsä karvaisilla
käpäläsormillaan. Ja suu kävi koko ajan, niinkuin vanhuksien
tavallisesti. Oli ihan kuin vanha Cato olisi päässyt irti. Hänen
kuulijansa eivät ymmärtäneet tavuakaan hänen pakinastaan. Se liikkuikin
ilmeisesti tavallista korkeammissa käsitepiireissä, joilla ei juuri
ollut yhteyttä lauseparsien "hyvää päivää", "hyvästi" ja "kuinka
vatsanne laita on?" -- tai muiden yhtä ylväiden neronleimausten kanssa.
John Anderssonin korvat olivat höröllään jännityksestä, mutta eipä
hänkään -- vaikka olikin verrattain vanha tämän taivaankappaleen asukas
-- pystynyt saamaan selvää tästä epäilemättä hyvin perusteellisesta
tieteellisestä esitelmästä, joka äijän hipiän vaihteluista päättäen
liikkui eri aloilla. Ukon yskivä puhe päättyi eräisiin sammakon
kurnutusta muistuttaviin kurkkuääniin, jonka jälkeen puhujan leuat
paukahtivat yhteen. Näin hän ikäänkuin halusi ilmoittaa, että hän oli
nyt sulkenut puhevirran.
Sitten hän siirtyi tekoihin. Vieraansa hän sijoitti yhden suuren
ampumaloven viereen ja rakensi pienen vallin heidän ympärilleen
nelisärmäisistä loistavista kivistä. Hän selitti viittomalla ja
murisemalla heille, etteivät he missään tapauksessa saaneet astua tuon
vallin yli. Päästyään varmuuteen siitä, että hänen määräystänsä
noudatettiin, hän astui suuren kivikoneiston ääreen ja pyöräytti yhtä
kiveä. Joko nämä olivat äärettömän keveitä, tai niihin oli sovitettu
jokin nerokas tasapainojärjestelmä, niin vain oli, että äijä kosketti
niitä ainoastaan sormiensa kynsien kärjillä.
Alkoi kuulua suhinaa ja kohinaa, kuten kanavan sulkulaitoksen
toimiessa. Koko vuori kiehui ja porisi. Tätä kesti muutamia minuutteja,
sitten äänet muuttuivat tasaiseksi, hiljaiseksi jyminäksi.
Äijä seisoi kauan ja kuunteli. Pieni kuihtunut mies näytti kasvavan
heidän silmissään. Tai ehkä tämä johtui siitä, että hänen hipiänsä
vähitellen muuttui tavalliseksi vaaleanpunaiseksi, tuo omituinen nenä
nokimustaksi, ja että hänen päänsä paisui.
Sitten hän katsahti vieraisiinsa ja sanoi:
"_Propl, fritl, pjo_!"
"Hän pyytää meitä istumaan hiljaa", tulkitsi Andersson.
Sitten ukko nousi yhtä porrasta ylemmä ja kosketti erästä kiviryhmää,
jossa kivet nojasivat toisiinsa ja olivat eri tasoissa. Kuului
räiskinää, kivet liikahtivat ja yhtäkkiä singahti valosäde suurta
kiikaria muistuttavan torven suusta.
Säde -- sanoisimmeko säde? Jättiläissalama se oli, salama, joka
säkenöitsi kirkkaassa päivänvalossa ja hopeanvalkoisella loistollaan
huikaisi auringonpaisteenkin. Vakaisena keihäänä se syöksyi taivaan
kupulakeen ja katosi väräjävänä sädeheijastuksena eetteriin. Ei mikään
maanpäällinen valonheittäjä olisi saanut niin voimakasta vaikutusta
aikaan sysimustassa yössäkään. Väkevä auringonvalo muuttui suorastaan
pimeydeksi tämän häikäisevän valkoisen, avaruuteen ammutun säteen
rinnalla.
Maapallolaisten oli ehdottomasti pantava kädet silmilleen. Kun he
ottivat ne pois, oli kaikki ennallaan. Mutta äijä ei vielä hellittänyt.
Oikeana Jupiterina hän seisoi siinä. Nyt hän kosketti toista
kiviryhmää, ja tällä kertaa lennähti putkesta mahdottoman suuri
pallosalama. Se kiiri ylös taivaalle niin kuin valkohehkuinen
tykinkuula. Näin kai olisi Birkelandin sähkötykki toiminut, jos se
olisi ollut valettu kyllin suureen mittakaavaan.
"Miltähän tämä olisi näyttänyt yöllä?" mutisi Claire ja hieroi
silmiään. "Valo oli niin voimakas että nytkin silmiä kirveli".
"Me emme maapallolla oikeastaan tiedä, mitä sähkö onkaan", säesti
Lange.
"Ne on pirun vehkeitä", sanoi pappi. "Joutukaamme täältä pois."...
Miesparan kurkku hehkui kuin leivinuuni.
Mutta falunilainen John Andersson ei sanonut mitään. Taivas olisi
saanut sortua hänen niskaansa, eikä hän olisi pannut sitä pahakseen.
Sillä hänen sydäntänsä raateli kirvelevä ikävä pienen taalalaisen tytön
luo. Ja sitten vielä toinenkin asia täytti hänet jonkinlaisella
pelolla. Hänen hipiänsä alkoi vähitellen muuttaa luonnettaan. Näytti
siltä kuin olisi orvas ruvennut lakastumaan pois. Hän oli asunut täällä
niin kauan, että ravinto ja ilma olivat alkaneet vaikuttaa hänen
elimistöönsä. Hämmästyksekseen hän oli jo toisinaan huomannut nenänsä
vahvasti hikoilevan -- ihan niinkuin täällä syntyneiden. Nyt puuttui
vain, että hän vaihtaisi ihonsa väriä aina mielialojen mukaan. Niin,
että jos hänen oli palattava takaisin -- sen täytyi tapahtua pian.
Siksi ei tämä suunnaton sähköpurkaus tehnyt häneen mitään vaikutusta.
Hän antoi aviopuolisoiden tulkita ihastustaan tavalla, joka oli
aito-maanpäällistä.
Ja äijä, joka oli omaksunut koko joukon maanpäällisiä tapoja ja eleitä,
käyttäytyi niinkuin se jumalaistarujen sankari, jonka päähän oli
pälkähtänyt varastaa Zeuksen vasama.
Mutta enempää hän ei toistaiseksi halunnut näyttää vierailleen. Nämä
lähtivät heti paluumatkalle, joka tapahtui hyvässä järjestyksessä.
Tunnin kuluttua he jo istuivat syömässä keittoansa työläiskaupungissa,
tutun perheen piirissä.
Samana yönä tapahtui jotakin Lange-puolisojen makuukamarissa.
He nukkuivat rauhallisesti ja turvallisesti toistensa syleilyssä aina
aamupuoleen yötä. Silloin John Lange yhtäkkiä heräsi ja hieroi
silmiään.
"Mikä nyt tuli?" kysyi hänen vaimonsa ja kiersi ihastuttavan pyöreän ja
rauhoittavan käsivartensa toisen kaulaan.
"Olen sen keksinyt", lausui John Lange yhtä ponnekkaasti ja
vakuuttavasti kuin aikojen aamupuhteella Arkimedes.
"Minkä?" kysyi Claire.
"Ratkaisun ja viivat."
Silloin nuori rouva rupesi pelkäämään miehensä järkeä. Olikohan John
saanut auringonpiston?
"Ah, sinä olet nähnyt unta", koetti hän tyynnyttää.
"Mahdollisesti", vastasi mies hieman hermostuneesti. "Mutta se on ollut
hyvä uni. Ja minä toivon, että siitä tulee todellisuus."
Sitten hän suuteli huolet pois vaimonsa huulilta ja silmistä.
XXIV.
MORSE-SÄHKÖSANOMA.
Seuraavana päivänä oli mahdotonta tuntea John Langea. Tuo tyyni ja
maltillinen aviomies oli kuin sähköllä ladattu. Ei kylläkään ole
luultavaa, että aurinkovuoren tavaton purkaus olisi siirtynyt hänen
ruumiiseensa. Mutta siltä melkein näytti.
Sillä tuo nuori norjalainen loisti. Hänen silmänsä paloivat, eikä hän
voinut pysyä rauhallisena. Oli kuin hän olisi painiskellut jonkin
mielenkiintoisen arvoituksen kanssa. Luultavasti Isaac Newton oli saman
näköinen silloin kun hän istui omenapuun juurella ja hänen jalkainsa
eteen putosi se merkillinen omena, josta tuli hänen painolakiensa
alkusyy.
Nuorta rouvaa alkoi ihan peloittaa. Hän ei ollut unohtanut yöllistä
näytelmää. Ja muutenkin hän tunsi olevansa huonolla tuulella. Hän oli
nähnyt unta isästään, ja uni painoi hänen mieltään. Tätä ennen ei hän
ollut ikävöinyt maata eikä isäänsä. Mutta nyt oli ikävä tullut vastoin
hänen tahtoaan. Ja hän oli ajatellut Ivryn kirsikkapuita, nähnyt
kukkien kumartavan metsissä ja kuunnellut lapsen jokellusta ja lapsen
itkua.
Ja menneiden aikojen muistot saivat hänet vaistomaisesti ajattelemaan
tulevaisuutta. Hän melkein kauhistui loihtiessaan silmiensä eteen sen
hetken, jona hänestä oli tuleva äiti. Ah, -- täällä ylhäällä ei ollut
minkäänlaista tilaa lapsen itkulle eikä naurulle.
Hän taisteli ankarasti näitä ajatuksia vastaan, mutta ne olivat jo
pureutuneet kiinni hänen olemukseensa eikä niitä ollut helppo
karkoittaa pois. Pahinta oli, että hänen täytyi suorittaa tämä taistelu
yksin. Sillä John Lange oli jo varhain lähtenyt aurinkovuorelle äijän
seurassa. Mies parka, kai ne oli hänelläkin omat taistelunsa
taisteltavina, vaikkei hän milloinkaan ollut sanaakaan niistä
maininnut. Ja isä sitten, joka istui yksin kotona suruissaan ja
lapsensa menettäneenä!... Pikku Clairen oli yhtäkkiä mahdoton pidättää
kyyneleitään, ja hän nyyhkytti aivan kuin sydän olisi ollut
halkeamaisillaan...
Myöhään iltapäivällä John Lange tuli takaisin. Uusi välke oli hänen
silmissään, kun hän astui heidän köyhään huonepahaiseensa.
"Sinä näytät väsyneeltä", sanoi hän huolestuneesti. Claire oli tehnyt
kaikkensa poistaakseen kyynelten jäljet, ja urhoollisesti hän kyllä
hymyilikin painautuessaan kiinni mieheensä.
"Nyt on paljoa parempi", vastasi hän. "Minusta tuntuu kuin täkäläinen
ilma olisi raskasta. Mutta kun sinä olet luonani, niin kaikki on taas
hyvin."
"Pikku Claire-rukka", virkkoi toinen hellästi ja silitti varovasti
hänen hiuksiaan. "Tämä ei ole sitä elämää, joka sopii sinulle. Sinä
menehdyt ikävään tällaisessa yksitoikkoisuudessa."
"Älä sellaisia ajattele, John. Sinä olet minun elämäni. Niin kauan kuin
me pysymme yhdessä, ei ole mitään vaaraa. Mutta -- -- --"
"Mutta mitä?" kysyi mies jännittyneenä. "On siis olemassa jokin
'mutta'. No minä ymmärrän sinua. Sinä ajattelet meidän pikkupoikaamme
tai tyttöämme, joka ehkä on tulossa. Eikö totta, Claire?"
Nuori rouva punastui niinkuin oppilas, joka joutuu kiinni vilpistä.
"John", kuiskasi hän, "miksi sinä joutavia lörpöttelet... Me emme ole
sitä lajia, joka helposti taittuu. Me kyllä suoriudumme -- kaikesta."
Mies tuijotti jäykästi eteensä.
"Meillä ei ollut valitsemisen varaa", mutisi hän. "Maa oli käynyt
minulle liian kuumaksi. Mutta ihmiset unohtavat pian. Me voimme päästä
takaisin."
"Uskotko sinä?"
"Melkein. Katsos, sitä juuri minä olen ajatellut näinä viimeisinä
neljänäkolmatta tuntina. Me lähetämme sanan maahan, pyydämme
toimittamaan meille sieltä apua -- nyt kun kerran tiedämme että matka
voi onnistua."
"Mutta millä tavalla?..."
John Lange siirtyi istumaan likemmä vaimoansa ja tarttui tämän käteen.
"Katsohan, yksi mahdollisuus on olemassa. En tiedä, huomasitko sinä
lähinnä viimeisenä sotavuonna sanomalehtiselostuksia muutamista
omituisista ääni- ja valoilmiöistä, jotka yhtaikaa havaittiin usealla
Marconi-asemalla. Taivas oli ikäänkuin kapinassa. Tapahtui seikkoja,
joita ei voitu selittää tavallisen langattoman lennättimen
aiheuttamiksi. Ja nähtiin valoja, jotka olivat ihan uutta, ennen
tuntematonta tyyppiä. Suuri Marconi itse kiinnitti niihin huomionsa.
Hän varusti retkikunnan asiata lähemmin tutkimaan. Ja mikäli tiedän,
hän rakennutti itselleen huvipurren, johon sijoitettiin tavattoman
voimakkaat langattomat vastaanottovehkeet -- kaikki tietysti aivan
uusinta mallia."
"Sillä kertaa ei tuon nerokkaan italialaisen onnistunut keksiä näiden
salaperäisten ilmiöiden syytä. Hänen oli pakko pysähtyä oletuksiin,
joihin hän tuskin itsekään uskoi. Lontoossa kuulin henkilöiden, jotka
olivat hänelle läheisiä, arvelevan, että todennäköisemmin nuo
salaperäiset valot johtuvat toisissa taivaankappaleissa asuvien
järkiolentojen tieteellisistä yrityksistä päästä yhteyteen toisten
maailmojen kanssa. Hän oli siis oikeassa, mikäli valosta on kysymys.
Sen me näimme eilen. On varmaa varmempi asia, että aurinkovuoren
sähkövalo-aallot, joiden voimaa ei voida mitata maallisilla mitoilla,
vaikeuksitta ulottuvat maahan asti. Ja niiden näkeminen sai aikaan
riidan, johon sekaantuivat kaikki maapallon tähtitieteilijät ja
fysiikantutkijat."
John Lange pysähtyi hetkeksi. Hänen silmiinsä oli tullut ihmeellinen,
kauastähtäävä ja uneksiva katse.
"Näihin valoaaltoihin", jatkoi hän sitten, "minä perustan toivomme.
Niissä on meidän mahdollisuutemme... Ja viime yönä minä ikäänkuin näin
sen tien, jota meidän on vaellettava päästäksemme takaisin maan
päälle".
"Mutta minä en oikein ymmärrä, kuinka..."
"Niin. Katsos, oli kerran eräs amerikkalainen, joka harrasti
maalaustaidetta ja fysiikkaa. Molempia yhtä paljon. Hän syntyi
Charlestownissa Ranskan vallankumouksen aikaan ja kuoli
seitsemänkymmenen ikäisenä. Lystikäs mies. Hänen nimensä oli Samuel
Morse. Hän se keksi viivat ja pisteet. Kaikenlaatuinen sähkötys on
tähän päivään asti nojautunut tähän järjestelmään. Ne ovat epämukavia
nämä lyhyet ja pitkät merkit, mutta ne ovat varmoja."
Claire katsoi haltioituneena mieheensä.
"Ja nyt sinä siis aiot lähettää Morse-sähkösanoman maahan
aurinkovuoresta?"
"Niin", vastasi mies lyhyesti, "se on aikomukseni. Olen entinen
sähköittäjä. Ja kone toimii tyydyttävästi. Sen sain tänään selville
kokeilemalla. Mutta ihmeellisintä on, että äijä käsittää
tarkoitukseni. Ja nyt hän lataa minkä ennättää akkumulaattorejansa.
Koko aurinkovuori on kuin noidankattila. Sihisee ja kiehuu kaikissa
kanavissa, ja kipinöitä lentää jokaisesta kivestä. Sain tänään nähdä
vilahduksen siitä työstä, mitä täällä tehdään. On siinä vauhtia!
Pitäisi lähettää maasta muutamia stipendiaatteja tänne oppimaan, kuinka
työtä on tehtävä. Eikä täällä ole mitään tyytymättömyyttä, ei
palkkatariffeja eikä suurlakkoja. Nuoret puskevat, vanhat johtavat.
Kaikki tähtää yhteiseen hyvään. Oikea idylli, mutta ikävin idylli,
minkä olen eläissäni tavannut. Niin, että mieluimmin minä sittenkin
toivon maapallon vihollisuuksia, taisteluja, kateutta, riitoja,
liikemiesmoraalia ja Rasmussenin tapaisia tirehtöörejä."
"Sinä haaveilet", sanoi Claire hymyillen. "Mutta mitä aiot sähköittää?"
"Se on jo täällä", vastasi John Lange ja iski rintaansa povitaskun
kohdalle. "Sanomassa on monta sataa sanaa. Ja koska jokaiseen
kirjaimeen tarvitaan monta merkkiä; niin salamoita siinä kysytään.
Mutta äijä varustelee parhaan kykynsä mukaan. Ja viiden päivän perästä
räiskyy."
"Mutta kenelle sähkösanoma on osoitettu?"
"Marconille."
KOLMAS OSA
KOTIINPALUU
XXV.
AVARUUDEN HALKI.
Hänen korvissaan suhisi, ja hän tunsi kamalaa oksetusta. Oli kuin olisi
hän ollut pyörivässä tynnyrissä.
Mutta Simon Newcombe Harriman oli sitkeä junkkari. Hän imasi silloin
tällöin maitopullosta aivan kuin rintalapsi. Se piti hänet tosin
pystyssä, mutta oli sellaisiakin välihetkiä, jolloin tajunta erkani
hänestä. Ehkä hän silloin jotenkin nukkui. Kuka tietää... Pienen
kiertotähden tavalla hän pyöriskeli avaruudessa ja hitto tiesi, minne
sitä oltiin matkalla. Varmaankin monta päivää sitten hän oli
seisahduttanut koneen. Yksitaso oli joutunut niin ilmaköyhiin
kerroksiin, etteivät potkurit enää löytäneet mitään purtavaa.
Hänen jäsenensä olivat sen makuiset, kuin ne olisivat olleet kotoisin
jostakin keinotekoisten jalkojen valmistuspajasta. Hänen vatsansa
kiljui, hänen päätänsä särki -- ylimalkaan hän ei ollut ensinkään
kadehdittavassa tilassa!