oli samanlainen kuin kaikki toisetkin. Siinä oli valopaasi, hauskasti
lirisevä kanava ja nelikulmainen makuukarsina.
Päivän merkityksen vuoksi oli ruotsalainen kuitenkin nyt koristanut
"salongin" omalla pienellä ruotsinlipullaan. Se kohotti tunnelmaa ihan
uskomattomasti. Sitten hän oli myös raahannut kaikki lentokoneen
pielukset alas makuusuojaan, ja se nuori tyttö, joka oli Anderssonin
ilona ja lohdutuksena tällä pallolla, oli valkoisen miehen ohjeita
noudattaen valmistanut vuoteen kaikkein pehmeimmästä silkkiruohosta, ja
se oli hyvin puoleensavetävän näköinen.
Mutta muuten oli häähuone kolkko, huolimatta hyvästä valaistuksesta ja
pikku kanavasta, jonka juokseva vesi täytti ilman raikkaudella ja
hyvällä tuoksulla.
Omituinen pappi ei hänkään ollut laiskotellut. Hän oli samasta
ruohosta, jota käytettiin sekä ravinnoksi että patjoiksi, rakentanut
neliskulmaisen alttarintapaisen. Hän oli myös yrittänyt peseytyä. Mutta
sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Sillä vihreä vesi vaikutti hyvin
voimakkaasti ihoon. Se kirveli kuin alkoholi.
Joka tapauksessa tämä antoi hänelle jotakin ajateltavaa. Hän oli siis
taivaankappaleella, jossa ei ollut sitä, mitä maan päällä nimitetään
liaksi eli saastaksi. Mutta tokihan vedellä oli jokin tarkoitus. Ja
niin hän sai aiheen koetella sen kelpoisuutta juomaksi. Kunnianarvoisa
pappi havaitsi pian, että tämä vihreä neste, jota virtaili kaikkialla,
oli mainiota vahvistusjuomaa janoiselle kurkulle. Siinä oli voimaa ja
makua, niin että se johdatti mieleen Picardian parhaat ravintolat! Ja
tämä sanoi jo paljon!... Niin, -- paikka soveltui tosiaankin
alkoholihimon pauloissa olevalle Jumalan palvelijalle, joka nyt saattoi
juoda tulematta silti suorastaan maalliseen humalaan.
Siitä oli jo aikaa, jolloin tämä miespoloinen oli tuntenut itsensä
papiksi. Mutta nyt tuntui kuin vanha pyhä henki olisi mennyt hänen
hieman heikkoon ja syntiseen ruumiiseensa. Oli olemassa joku, joka
ravitsi häntä eikä hän tahtonut pettää hänelle osoitettua luottamusta.
Tuossa oli mies, nuori ja rohkea sotilas Jumalan armosta ja tämän
vieressä nainen, ihmeellinen, pyhän neitsyen ilmetty jäljennös -- ja
tässä hän, rappiolle joutunut pappi, Jacques Rigault, kotoisin
Melunista, liittämässä yhteen, mitä ei yksikään ihminen saisi eroittaa.
Siitä oli monta vuotta kun hän oli suorittanut mitään papillisia
toimituksia. Hänen järkensä ja arvokkuutensa olivat olleet maallisten
syntisumujen peitossa. Nyt hän oli yläpuolella aineen, ja hänen
jumalainen virkansa kutsui häntä. Jumala itse oli johdattanut hänet
eroon niistä paheista, joiden avulla Piru houkutteli heikkoja ja
horjuvia maan asukkaita -- ja eiköhän hän mahtanut jo olla matkalla
taivaaseen, tuohon ikuisesti kirkkaaseen mahdollisuuteen, jossa
kiusaukset eivät paratiisin käärmeinä roiku puissa kuiskuttelemassa
heikoille synnin vaarallisista iloista?...
Luultavasti ei milloinkaan ennen ole vietetty häitä näin omituisissa
olosuhteissa. Tietomiehet olivat sijoittuneet valaisevan paaden
ympärille ja heidän hipiänsä oli nyt niin vihreä, että se kilpaili
heidän ruohopukunsa kanssa. Silmät pyrkivät varsineen ulos heidän
päistänsä, mutta kukaan ei virkkanut sanaakaan.
Sitten juhlamenot alkoivat.
John Andersson tunsi sysäyksen kulkevan ruumiinsa läpi nähdessään
morsiusparin käsi kädessä lähestyvän alttaria. Nyt vasta hän huomasi
Claire Debussonin ihmeellisen kauneuden. Tosin hänellä ei ollut
morsiuspukua, ei valkoista hametta eikä myrttiseppelettä. Mutta siitä
kävelypuvusta, joka hänellä oli yllään hänen poistuessaan isänsä
talosta, Ranskasta ja maan pinnalta, hän oli tehnyt mitä suinkin siitä
voitiin tehdä. Ja hänen kauniisti aaltoilevat ruskeat hiuksensa ja
kalpeat kasvonsa haaveellisine madonnansilmineen, joissa paloi tumma
hehku, panivat Anderssonin nais-orvon sydämen pompahtelemaan rinnassa.
Mutta vaikka häntä voitiin sanoa sivistymättömäksi mieheksi, oli hän
kuitenkin hyvien tapojen mies. Hän tiesi todistajavelvollisuutensa ja
arvokkain askelin hän astui tilapäisen alttarin luo ja asettui juhlan
johdosta hyvin siistittyine ryysyineen niiden kahden taa, jotka oli
määrä liittää toisiinsa Hymenin siteillä.
Vanhukset, jotka istuivat neliössä valopaaden ympärillä, pyörittelivät
silmiään ja muuttuivat hämmästyksestä kuparin vihreän värisiksi. Mitä
kummaa nuo ihmeelliset oliot nyt puuhasivat?...
Mutta heidän vihreytensä muuttui suorastaan räjähtäväksi, kun musta
mies koroitti äänensä tuolta vihreästä neliöstä. Hänen äänensä oli
hiukan käheä aivan kuin harjoituksen puutteessa, mutta siinä oli
kuitenkin syvä hengellinen sointu, joka kaikui ihanalta ukkojen
korvissa. Ja nuori tyttö, joka kunnioittavasti oli painautunut
nurkkaan, imeytyi katseellaan kiinni tähän Krysostomokseen, joka
heikolla saarna-äänellä julisti erinäisiä aviosäädyn totuuksia yljälle
ja morsiamelle. Saarnaaja turvautui pieneen mustaan kirjaan, jonka
muoto sai tietäjät, mikäli mahdollista, vieläkin vihreämmiksi --
uteliaisuudesta toivorikas väri. Mitähän maallista tyhmyyttä tämä oli
olevinaan?... Mutta samalla he eivät voineet salata ihailuaan. Heidän
asennoissaan oli jotakin, joka osoitti, että toimitus teki heihin syvän
vaikutuksen. Joka tapauksessa kuuluivat nämä uudet maanasukkaat
selvästi korkeampaan rotuun tai sivistyspiiriin kuin John Andersson. Ja
tuo mustapukuinen kukoistavanenäinen mies oli epäilemättä maan
viisaita. Hänen totisuudessaan ja arvokkuudessaan oli jotakin puoleensa
vetävää. Hänellä oli silminnähtävästi se sielun nelisärmäisyys, jolla
heidän keskuudessaan oli niin suuri merkitys.
Nuoren, pää kumartuneena seisovan naisen suhteen he olivat hiukan
kahden vaiheilla. Hän ei tosin vastannut sitä nais-ihannetta, joka oli
heidän sydäntään lähellä. Mutta tuossa solakassa, neitseellisessä
ilmestyksessä oli jotakin, joka veti puoleensa ja teki heidät
epävarmoiksi. He ihailivat -- puolittain vastoin tahtoaan -- hänen
hipiänsä häikäisevää valkeutta ja hänen silmiensä loistetta.
Mutta tähden oma asukas, nurkkaan painautunut nais-olento seurasi
tuijottavin katsein tuota hänelle outoa juhlallisuutta, ja vaihtoi
väriä joka sekunti. Vähän väliä hänen kasvoilleen ilmestyi kellertävä
hohde, joka seuraavassa tuokiossa väistyi omituisen vaaleanpunaisen,
lämpöisen värisävyn, tieltä. Tämä vaaleanpunainen teki hänet melkein
kauniiksi. Ah, -- naiset ovat tuuliviirejä, missä avaruuden kolkassa
elänevätkin. Nyt hän ei enää vilkaissutkaan John Anderssoniin. Aivan
kuin tämä karkeapartainen ruotsalainen keltaisine partoineen olisi
yhtäkkiä kadonnut olemattomiin tuon kukoistavanenäisen arvokkaan herran
rinnalla, herran, jolla oli tuo omituinen musta esine ja joka suuntasi
silmänsä ylös multakattoon ja jonka ääni porisi kuin isojen kanavien
vesi...
Vanha juoppo pappi olikin verraton tässä pienessä majassa. Hän voitti
entiset saavutuksensa. Hän tunsi kuinka hänen sydämensä paisui. Hän
sekoitti omia sanojaan vihkimäkaavaan, hän puhui niinkuin omilla
jaloillaan seisova mies -- hienosti, viisaasti ja kehoittavasti.
Molemmat nuoret painoivat päänsä hartaaseen kumarrukseen kuunnellessaan
hyvän vanhan kirkon lempeitä sanoja -- he unohtivat kokonaan missä
olivat, ja heidän korvissaan kaikui etäinen urkujensoitto, joka paisui
paisumistaan täyttäen viimein korkeat kirkkoholvit. Ja tuo rohkea
seikkailija, Thierryn linnan juoksuhautojen kuularuiskusankari, satojen
taistelujen haavoittumaton lentäjä, tunsi raskaita kyyneleitä tippuvan
silmistään, kun hän tarttui pieneen kätöseen, joka kevyesti
puristamalla lupasi hänelle uskollista kumppanuutta -- niin, aina
äärimmäiselle rajalle saakka.
XX.
KUHERRUSKUUKAUSI.
Milloinkaan ei Claire Debusson tulisi unohtamaan tätä kaukana --
kaukana suuren maailmanavaruuden yksinäisyydessä viettämäänsä
kuherruskuukautta. Onni ikäänkuin kuristi häntä kurkusta.
Täällä ei mikään voinut uhata heidän avioliittoaan. Kääntyipä hän mihin
tahansa, kaikkialla hän näki hyviä ja lempeitä silmiä. Eikä maailmassa
ollut toista niin hellää ja huolehtivaa aviomiestä kuin oli John Lange.
Sotilas ja seikkailija olivat tyystin kadonneet. Saaliin voittaminen ei
enää houkutellut tuota ennen niin rohkeata ja pelotonta miestä
seikkailujen epävarmoille poluille. Ei myöskään pelkkä seikkailujen
uhkapeli. Hänellä oli Claire huolehdittavana -- Claire oli nyt ja tästä
lähtien aina hänen elämänsä ainoa ja kaunis seikkailu.
Mutta kaikesta huolimatta hänen sydänjuuriansa kalvoi eräs toukka --
synkkä aavistus, että kerran koittaa päivä, jona maankaipuu taas herää
heissä eloon.
Vain yksinkertaiset haaveilijat uskovat, että onni kasvaa ainoastaan
yksinäisyydessä -- että Robinson Crusoen saari on oikea paratiisi
kahdelle rakastavaiselle sydämelle.
Me aiomme viimeiseen hengenvetoomme väittää, että rakkaus on yksinomaan
maallinen tunne. Tosinhan arkkienkelitkin ja taivaallinen rakkaus ovat
sangen kunnioitettavia asioita, mutta eivät ne riitä sille
säteilevälle, äärettömälle, syleilevälle, tutkimattomalle tunteelle,
jota sanotaan inhimilliseksi lemmeksi, kun se iskeytyy vastaanottavaan
ja herkkään ihmismieleen. Kun ihminen rakastaa koko sielullaan, niin
hän kenties loittonee Jumalasta, raamatusta ja katkismuksesta, mutta
hän pääsee likemmäksi omaa ihanaa maallista kutsumustansa -- saa
kuunnella kaikkia kauniita vaistojansa, viettejänsä ja kuvittelujansa
ja näyttää pitkää nenää Sokrateen Daimonille, joka muka aina valvoo ja
säännöstelee ihmisen itsemääräämisoikeutta.
Rakastamiseen tarvitaan maallinen kehys: kukkia, aurinkoa, puita, hyviä
päivällisiä, kaunista musiikkia, hyvin säilyneitä viinejä ja lintujen
laulua.
Tuolla pienellä taivaankappaleella ei ollut mitään tästä kaikesta. Se
oli runouden ja kauniin aineellisuuden hylkäämä maailma. Sieltä
puuttuivat kaikki ne kauniit hyveet ja paheet, jotka antavat Maa-emolle
erikoisen leiman -- sikäläinen yhteiskunta oli keinotekoinen,
rakennettu neliöistä, virheetön, kenties ilmiönä mielenkiintoinen,
mutta sanomattoman yksitoikkoinen ja ikävä.
John Lange ei voinut rouvineen käydä teatterissa, ei lukea
sanomalehtiä, ei romaaneja -- kuinkahan moni kadehti heitä! Mutta
hullumpaa oli, etteivät he voineet saada kenestäkään itselleen
vihamiestä, eivätkä tuntea ihastusta kehenkään tai mihinkään oman
maailmansa ulkopuolella. Mutta toistaiseksi tämä maailma riitti heille.
Niin kauan kuin he tyytyivät lukemaan toistensa sielujen salaisuuksia,
eivät he kaivanneet muuta, mutta saattoihan tulla päivä, jolloin
molemmat halusivat rakkaudelleen maallista, sille sopivaa kehystä.
Luultavasti näistä aprikoimista johtui, että John Lange ihan
ensimäisistä hetkistä lähtien ajatteli, kuinka pääsisi ennemmin tai
myöhemmin maahan takaisin. Claire Debusson oli nainen ja ajatteli
enemmän onnentunnetta, joka täytti hänen koko olemuksensa ja sai kaikki
muut äänet vaikenemaan.
Jonkin verran kumminkin he molemmat syventyivät siihen avaruuden
kolkkaan, johon heidät oli paiskattu. He käyttivät ravintonaan, kuten
kaikki toisetkin, ruohoa ja juomanaan tuota alkoholipitoista vettä,
joka tuntui antavan heille ikuista terveyttä. John Andersson opasti
heidät siihen kielitaitoon, minkä hän itse oli saavuttanut vuoden
kuluessa, ja sitten jokainen jatkoi opintojaan kärsivällisten
alkuasukkaiden johdolla. Vuoren vanha tietäjä saapui joka päivä
määrätyllä kellonlyönnillä kahden apulaisen seuraamana ja ohjasi
opiskelua tavalla, joka olisi saanut kaikki maapallon opettajat
kateudesta keltaisiksi.
Neljäntoista päivän kuluttua John Lange ilmoitti haluavansa
lähteä jonkinlaiselle löytöretkelle, tutustuakseen lähemmin
taivaankappaleeseen, johon ystävällinen kohtalo oli heittänyt
heidät. Vanha hallitsija käsitti hänen tarkoituksensa, mutta ei
näyttänyt erikoisesti ihastuvan esitykseen. Norjalainen, jonka
kasvonpiirreopinnot olivat melko pitkälle edistyneet, totesi että äijän
hipiä muuttui ruosteenpunaiseksi -- selvä tyytymättömyyden merkki.
Andersson ei ollut kertaakaan tehnyt sen pitempää retkeilyä kuin että
hän saattoi nähdä lähtökohtansa, ja hänen kauemmas tähtäävät
toivomuksensa olivat herättäneet äijässä samaa ruosteenpunaista
vastustusta.
Mutta John Lange oli itsepäinen kuin kuuman ilmanalan kärpänen. Hän
tahtoi katsella ympärilleen. Ennen kaikkea hän halusi tutkia, eikö
sieltä voinut mitenkään saada joko raakaöljyä tai bensiiniä
lentokonetta varten. Säiliön pohjajäännöksestä hän oli laskenut
bensiiniä erääseen maljaan ja antanut äijän haistaa sitä. Sitten hän
oli sytyttänyt sen tuleen. Ukkoon ei tehnyt pienintäkään vaikutusta
enempää bensiinin palaminen kuin tulitikkukaan. Hän vain ravisteli
viisasta päätänsä.
Sitten hän otti esiin metallisauvansa, ojensi sen ulospäin itsestään ja
puristi sitä jollakin merkillisellä tavalla. Silmänräpäyksessä
tuikahti siitä näkyviin pitkä valkoinen sädekeihäs, joka heikosti
sihisten kaivautui sienimäiseen ruohoon ja sai tämän paukahtaen
syttymään ilmiliekkiin -- joka kuitenkin heti taas sammui... Mutta
sauvalla oli muitakin ominaisuuksia. Äijä suuntasi sen taivasta kohti
ja painoi sitä toisella tavalla, ja punainen, lepattava liekki, jossa
oli vihreitä juovia, kohosi ilmoille merkillisestä koneesta.
Annettuaan nämä taidon- ja voimannäytteet ukko pisti sauvan
ruohopukunsa alle ja odotti salaa ylpeillen vieraittensa kiitosta.
Eikä sitä tarvinnut pitkään odottaakaan. Pikku Claire, jolla oli
erinomainen kielikorva ja joka oli Anderssonin pieneltä ystävättäreltä
saanut erikois-opetusta, yski ja pärski ihastustaan äijän mieliksi,
John Lange hakkasi polviaan, mikä temppu täällä kuten muuallakin
merkitsi erityistä kunnioitusta, ja pappi risti silmiään ja ajatteli
pirua. Kaiken tämän äijä käsitti kiitokseksi. Ja siitä hetkestä hän
alkoi mielistyä näihin muukalaisiin -- olihan hauskempaa antaa
näytöksiä näille kuin vanhoille aurinkovuoren vanhuksille ja tämän
ikävän kaupungin kanavatyöläisille. Papista hän piti erikoisesti, mutta
eipä hän enempää kuin toisetkaan tietäjät, voinut vastustaa John
Langenkaan häikäilemätöntä tiedonhalua. Ovathan oppineet herrat
säännöllisesti turhamaisempia kuin mikään muu maan pinnalla mateleva.
Eikä tämä pieni ja hyvin järjestetty kiertotähti siinä suhteessa ollut
mikään poikkeus säännöstä.
Kun siis norjalainen väsymättä pyyteli saada nähdä hiukan enemmän
taivaankappaleen ihanuuksia, vaaleni tietäjän hipiä kerta kerralta yhä
enemmän -- pysähtyen lopuksi hyväntahtoiseen lohenpunaiseen. Samalla
hänen nenänsä hikoili tavallista enemmän minkä Lange oli myös arvellut
merkitsevän suopeutta... Hänen johtopäätöksensä osoittautuikin
oikeaksi. Varhain eräänä aamuna tuli koiramainen olento ja herätti
molemmat aviopuolisot kohteliaasti mutta samalla päättävästi.
John Lange rouvineen puki kiireesti vaatteet ylleen ja seurasi
miellyttävää koiraa. Andersson seisoi jo ulkopuolella pimeässä. Hän
selitti, että, mikäli hän ymmärsi koiraa, kutsun oli lähettänyt
kiertotähden hallitsija. Samassa valot syttyivät. Ruotsalainen ei
oikein pitänyt tästä aamuherätyksestä, joka oli vastoin maanalaisen
kaupungin kaikkia tapoja ja tottumuksia.
Kaduilla ei näkynyt ainoatakaan sielua. Mutta hiukan etempänä he
kohtavisat papin, joka näytti uniselta ja tyytymättömältä, ja
pantterimaisen olennon, joka miellytellen ja mairitellen koetti häntä
lohduttaa.
Pieni seurue lähti sitten, koira etunenässä, erään suuren kanavan luo,
joka näytti olevan tavattomasti kuohuksissa. Iso neliönmuotoinen lotja,
valettu jonkinlaisesta keltaisesta betonista, odotti heitä rannassa.
Koira hyppäsi siihen ja pyysi toisia tekemään samoin. John Lange
rouvineen olikin heti perässä, mutta ruotsalainen ja pappi eivät
näyttäneet halukkailta tähän aamuseikkailuun. Iso kissa kuitenkin
tyrkkäsi heidät ystävällisesti alukseen, koira irroitti kiinnitysköyden
ja seuraavassa tuokiossa oltiin keskellä kohisevaa virtaa.
Vauhdilla, jota ei kukaan heistä osannut mitata, he liukuivat pois.
Valaistu kaupunki katosi melkein heti näkyvistä ja alus syöksyi
natisten ja paukahdellen pikimustaan pimeyteen.
Niin kului puolituntinen, eikä mitään tapahtunut.
XXI.
AURINKOVUORI.
Sitten valostui yhtäkkiä. Ja valo oli niin voimakasta, että neljän
maanasukkaan silmät sokenivat heidän saapuessaan tähän valkoisten
säteitten mereen. Aluksen toiset matkustajat sensijaan eivät näyttäneet
olevan millänsäkään tästä huikaisevasta valkeudesta.
Kesti useita minuutteja, ennenkuin John Lange keksi, mistä kaikki tämä
valo johtui. Hän katui katkerasti, ettei ollut ottanut mukaansa
lento-silmälasejaan. Mutta asia ei ollut autettavissa. Nyt alkoi
vauhtikin huomattavasti vähetä, tuo paksu, vihreä vesi läikähteli
somasti neliönmuotoisen lotjan sivuilla, ja ennenkuin aavistettiinkaan,
oli vauhti lopussa.
Silloin vasta neljän muukalaisen silmät olivat sen verran tottuneet
tuohon tavattomaan valoon, että saattoivat nähdä vilahduksia
ympäristöstään. Heidän edessään kohosi korkea tunturi, joka näytti
olevan kasautuma nelisärmäisiä lohkareita. Mutta oliko se keinotekoinen
vaiko luonnon rakentama, sitä oli vaikea ratkaista. Korkeuden John
Lange arvioi noin kahdeksituhanneksi jalaksi.
Tämä tunturi se oli kaiken tuon häikäisevän valon lähde. Joko nyt
kalliolohkareet imivät jollakin omituisella tavalla auringonsäteitä
itseensä taikka kivi itse valaisi -- joka tapauksessa näytti ihan
ihmeelliseltä tämä mahdoton valopyramiidi, jonka huippu oli ikäänkuin
poikkileikattu ja joka kohosi autiosta tasangosta valtaisen
majakkatornin tavoin.
Heillä ei kuitenkaan ollut pitkää aikaa ihmettelemiseen. Sillä
seuraavassa tuokiossa alus liukui aivan kuin näkymättömän käden
vetämänä vuoren sisään, tällä kertaa valaistuun tunneliin, johon
näköjään ei ollut sovitettu inhimillisiä mittoja. Maapallon asukkaiden
täytyi nim. painaa päänsä kumaraan, jotteivät kolhisi sitä tunnelin
kattoon.
Muutamien minuuttien kuluttua he saapuivat pieneen altaaseen. Nyt he
saattoivat vapaasti nostaa päänsä pystyyn, sillä yläpuolellaan he
näkivät korkealla, hyvin korkealla itse sinihohtoisen taivaan.
Sammakkokoira aukaisi kitansa ja päästi ilmoille pitkän ulinan, joka
ikäänkuin kohosi ylös ja heikkeni etäiseksi muminaksi jääden sille
tielleen.
Muutamia minuutteja kului, sitten alkoi vesi taas kiehua veneen
ympärillä. Ja yhtäkkiä se rupesi nousemaan. Oli selvää, että altaaseen
pumpattiin mahdottomia vesimääriä ja nämä nostivat venettä ylöspäin
uskomattomalla vauhdilla. Ei mikään New Yorkin pilvenpiirtäjäin
hisseistä kyennyt nousemaan niin nopeasti kuin tämä alkeellinen
vesi-elevaattori, joka kiiti läpi tuon nelikulmaisen aukon äärettömällä
kiireellä. Pieni kappale sinistä taivasta, joka aluksi oli ollut
postimerkin kokoinen, likeni kamalaa kyytiä ja sai samalla kunnolliset
mitat. Kanava leveni levenemistään samalla kun vauhti hieman väheni.
Yhtäkkiä kohoaminen pysähtyi erään suuren pylvässalin kohdalla. Oltiin
silloin kymmenkunta metriä suuren tunturiaukon alapuolella. Kun
matkustajat olivat toipuneet huimauksentunteestaan, huomasivat he että
pylvässali, joka sai valonsa pienistä tunturiseinässä olevista
nelikulmaisista luukuista, vilisi pieniä vanhoja olentoja, jotka
seisoivat kuin kivipatsaat ja pyörittelivät hyväntahtoisia silmiään. Ja
tämän pienen koetellun vanhus-armeijan edessä seisoi aurinkovuoren
äijä, hyväntahtoisen vaaleanruskeana. Hän heitti niskojaan taaksepäin,
kun nuo neljä valkoista ihmistä nousivat aluksesta ja alkoivat hieroa
silmiään ja jäseniään, joita merkillinen matka oli raukaissut. Tämä
päänliike oli kai olevinaan tervehdys, sillä kaikki toisetkin olennot
tekivät nyt saman niskaheiton. Se näytti hyvin naurettavalta, mutta
John Lange seuraajineen oli jo aikaisin oppinut "olemaan sutena sutten
kanssa". Joten he kaikki "nyökkäsivät" taaksepäin, kuka onnistuneemmin
kuka huonommin.
Eläinolennot -- kissa ja koira -- eivät nähtävästi viihtyneet tässä
hienossa seurassa. He lausuivat muutamia kunnioittavia sanoja ja
katosivat aluksineen syvyyteen.
Vanhat tietäjät tuntuivat hekin hieman ujostelevan. He tekivät eräitä
omituisia liikkeitä ja olivat muutaman sekunnin kuluttua poissa. He
ryömivät kukin omaan nelikulmaiseen koloonsa.
Mutta iäkäs äijä itse jäi paikoilleen. Hänen leveä suunsa muuttui
vieläkin leveämmäksi -- näytti melkein siltä kuin hän olisi nauranut,
ja hänen hipiänsä sai heikon opaalinvärisen hohteen, joka tuolla
omituisella ihokielellä merkitsi, että hän tunsi olevansa hieman ylpeä
tarjoamistaan nähtävyyksistä.
Claire oli sillä aikaa mennyt erään valoreiän luo, eikä hän voinut olla
ihastuksesta huudahtamatta.
"Tulkaahan katsomaan", huusi hän. "Tämän ihmeellisempää en ole ikänäni
nähnyt."
Toiset syöksyivät hänen luokseen. Nuoren rouvan ihastus olikin
selitettävissä. He olivat nähtävästi jonkin korkean tunturin huipulla,
joka kohosi suuresta, silmänkantamattomiin leviävästä tasangosta.
Näköala ei tarjonnut maalauksellista vaihtelua silmälle -- ainoastaan
aution, yksitoikkoisen, neliöihin jaetun maan. Mutta aurinko, joka nyt
oli kohoutunut korkealle, oli läpitunkevilla säteillään ikäänkuin
työntänyt hetkeksi syrjään nuo ainaiset vesihöyryt, jotka tavallisesti
peittivät näköalan ja antoivat mahtaville tasangoille vaalean
sinipunervan, omalla tavallaan ihmeenkauniin värivivahduksen.
Ei pieninkään elonmerkki katkaissut tätä omituisesti höyryävää kuvaa.
Ei näkynyt lintua, ei hyönteistä, ei hymyilevää niittyä, ei taloa eikä
tehtaan savutorvea -- ainoastaan loputon, sinipunainen erämaa, joka
häipyi heikosti sinertäviin taivaanrantoihin.
Mutta äijäpä ei antanutkaan heidän kauan hämmästellä tätä mittaamatonta
näköalaa. Näkyi selvästi että hänellä oli jotakin sydämellään. Hän
osoitti kädellään erästä pylvässalin nurkassa olevaa aukkoa ja sai
heidät rykäisyillä ja kurnutuksilla, jotka tavallaan muistuttivat
vanhaa flaamilaista murretta, ymmärtämään haluavansa näyttää heille
jotakin.
Andersson, jolla luonnollisesti oli paras kielitaito, arveli ukon
aikovan näyttää heille jotakin, joka oli maasta kotoisin. Eikä hän
erehtynytkään.
He konttasivat vanhan herran jäljissä aukon läpi ja tulivat toiseen,
äskeistä vähän pienempään pylvässaliin.
Hämmästyneinä he jäivät kynnykselle seisomaan.
Tämä oli epäilemättä aurinkovuoren anatoominen museo. Esineiden suuri
lukumäärä ei siinä hämmästyttänyt, vaan sitä enemmän niiden laatu. Ihan
ensiksi osui heidän silmiinsä jonkin jättiläiskokoisen eläimen
luuranko, joka ei muistuttanut ainoatakaan nykyään maapallolla elävää
eläintä. Sillä oli pitkä joutsenenkaula ja verrattain pieni ruumis,
vaikka tämänkin pituus oli noin 7 tai 8 metriä. Eläimen suruimpana
merkillisyytenä olivat kuitenkin sen voimakkaat siipiluut. Varmasti se
oli ollut ensiluokan lentäjä.
Claire katkaisi ensimmäisenä äänettömyyden.
"Muistuttaa jättiläiskokoista joutsenta", sanoi hän.
John Lange nyökkäsi.
"Luultavasti olet oikeassa. Se on kerran elänyt maapallolla. Mutta se
on tapahtunut aikaa ennen kuin Aatami ja Eeva söivät omenia
tiedonpuusta. Epäilemättä se on antediluviaanisen ajan eläin.
Mahdollisesti jokin joutsenlisko. Se on ollut muita lintuja
kunnianhimoisempi ja lentänyt ulos maan ilmakehästä. Katsohan noita
siipinikamia! Kyllä se on ollut harvinainen taivasten tavoittelija."
Tämän valtaisen eläimen takana he näkivät suuren linnun luurangon. Sen
levitettyjen siipien kärkien väli oli noin neljä metriä.