kädellään pienen oven kahvaan. Se oli melkein juuttunut kiinni, mutta
ruotsalaisen lihaksissa oli rautaa ja parin voimakkaan tempaisun
perästä se lensi auki.
"Täällähän on oikeita ihmisiä", kirkui hän ja tanssi ympäri kuin hullu.
Mutta hänen mieletön ilonsa katosi nopeasti, kun hän sai nähdä
lentokoneen matkustajat lähempää.
Sillä kahdella etumaisella istuimelle istui aivan oikein mies ja
nainen. He olivat köytetyt kiinni istuimiinsa, eikä heidän asentonsa
kertonut mitään erikoista. Naisen pää nojasi luottavasti miehen olkaan.
Näytti siltä kuin hän olisi nukkunut ja nähnyt kauniita, hyviä unia.
Miehen kädet olivat kiinni ohjauspyörässä ja hänen kasvonsa olivat
suunnatut suoraan kohti hänen edessään olevaa lasiluukkua.
Mutta John Andersson näki samalla että molemmat olivat kauheasti
laihtuneet ja että heidän kalmankalpeissa kasvoissaan näkyi pitkällisen
nälän merkkejä. Eivätkä he kääntäneet katsettaan eivätkä osoittaneet
muutakaan elonmerkkiä. Nuori ruotsalainen väänteli käsiään. Olikohan
toivo saada seuraa hänet nyt pettävä... Hän ei tosiaankaan tiennyt mitä
tekisi kahdella vainajalla!
Epätoivoissaan hän katsahti äijään ja kohtasi tämän rauhalliset ja
kirkkaat silmät. Oli ihan erikoinen itsetietoinen rauhallisuus tuon
vanhan ryppyisen olennon eleissä. Ja se sai Anderssoninkin malttamaan
mielensä. Hukkaamatta aikaa pitempiin puheisiin äijä ryhtyi
kantamaan noita onnettomia ihmisiä ulos lentokoneesta. Tehtävä oli
vaikeanpuoleinen. Sillä mies ja nainen olivat ikäänkuin kiinnikasvaneet
istuimiinsa, eikä ollut helppo saada heitä erilleen toisistaan, koska
nuoren tytön hienot valkoiset käsivarret olivat kietoutuneet miehen
ympärille melkein purkamattomaksi syleilyksi. Mutta Andersson oli
kärsivällinen ja aurinkovuoren vanha tietäjä antoi hänelle monta hyvää
ja hyödyllistä neuvoa kauhealla siansaksallansa. Viimein hänen onnistui
varovasti saada nuo näköjään hengettömät ihmiset ylös siivelle, missä
pikkuäijä kietaisi ihmeelliset eturaajansa niiden ympärille ja kantoi
ne alas nurmelle, käyttäen tällöin nopeutta ja kätevyyttä, jotka
todistivat sekä voimia että harjaannusta.
Sitten vanhus kumartui alas niiden yli. Lääkärin varovaisuudella hän
tunnusteli heidän hipiäänsä, ja kohotti heidän silmäluomiaan.
John Andersson seurasi tarkkaavasti äijän hommailua ja huomasi
ilokseen, että tämän iho muuttui heikosti sinertäväksi. Vanhus otti nyt
esiin pienen nelisärmäisen metallisauvan jostakin ruohopukunsa poimusta
ja hieroi sillä vuorotellen molempien otsia omituisin, rytmillisin
liikkein.
"_Tla pliskl_", sanoi hän ja kääntyi Anderssoniin päin.
Nuori mies teki ilmahypyn, niin että rääsyt lentelivät hänen
ympärillään.
"Mitä sinä sanot?" kysyi hän ruotsiksi, muistamatta, että maapallon
kielitiede oli vielä tuolle vanhalle tietäjälle silkkaa hepreaa...
"Elävätkö he?... Ja tointuvatko he pian?"...
Hän päästeli ilmoille riemuhuutoja, niin että laaja tasanko kajahteli.
"_Tlopl, tilitl, tliml_", torui ukko häntä. "_Stal, slimtl, sloli_",
lisäsi vanhus käskevästi ja jatkoi sauvahierontaansa.
John Anderssonille ei tarvinnut sanoa tätä kahdesti. Hän juoksi kuin
antilooppi takaisin samaa tietä, jota he olivat tulleet, syöksyi alas
portaita maanalaiseen kaupunkiin, jossa nyt kuhisi ja vilisi
työskenteleviä olentoja. Perille päästyään hän huusi:
"_Tlo pi lopl_!"
Nuori tyttö oli seuraavassa tuokiossa hänen vieressään. Tytön hipiä sai
ensin vaaleanpunaisen värin, ja muuttui sitten vihertäväksi. Mutta hän
ei osoittanut uteliaisuuttansa muulla tavoin, vaan ojensi Andersonille
sen nelisärmäisen ruukun, jota tämä oli pyytänyt.
Enemmittä selityksittä Andersson riensi takaisin, kuin
marathon-juoksija.
Äijä kyyrötti samassa asennossa yhä edelleen. Hänen hipiänsä oli nyt
syvästi merensininen ja eroittui merkillisesti hänen komean, melkein
vihreän pukunsa väristä. Andersson ojensi hänelle hänen pyytämänsä
ruukun ja vilkaisi noihin kahteen ihmiseen, joka makasivat siinä
vierekkäin sienimäisen ruohon suojellessa heitä auringonsäteiltä. Ei
kuuna päivänä ennen hän ollut nähnyt mitään niin kaunista kuin oli tämä
nuori nainen kalpeakultaisine hipiöineen ja pitkine silmäripsineen,
jotka juuri heikosti liikahtivat ikäänkuin lausuakseen ensitervehdyksen
auringolle ja elämälle. Ja tuo mies tuossa kovine ja selvästi
eroittuvine kasvonpiirteineen ja syvine silmäkuoppineen oli aivan sitä
tyyppiä, josta John Andersson piti. Tuon kanssa en tahtoisi tapella,
ajatteli hän ja katseli voimakkaan täyteläistä vartaloa, jonka jokainen
tuuma, jokainen lihas puhui henkisestä ja ruumiillisesta keskityksestä.
Hän ei saanut aikaa enempään ajattelemiseen. Sillä mies oli aukaissut
silmänsä ja kohonnut toisen kyynärpäänsä varaan. Siinäpä hemmetin
kauniit silmät, ajatteli Andersson ja nyökkäsi ystävällisesti miehelle.
Mutta mies ei ollut huomaavinaankaan. Hän etsi kadonnutta muistiaan.
Sitten hän yhtäkkiä kääntyi ja näki vieressään olevan naisen. Samassa
tämäkin avasi silmänsä. Molemmat katselivat toisiaan muutamia
sekunteja. Oli kuin heidän katseensa olisivat uponneet toistensa sisään
saaden sanomattoman onnellisen ilmeen.
Silloin äijä nosti maasta ruukun ja sanoi käskevästi:
"_Stlulp_!"
Ja oli kuin nuo kaksi olisivat ymmärtäneet sanan, sillä molemmat veivät
huulensa ruukun laitaan ja joivat -- niin, joivat itselleen elämän.
XVII.
KAKSI VELJESTÄ.
Mahtoi olla ihan erikoista elämänjuomaa se, jota aurinkovuoren äijä
juotti noille kahdelle oudolle vieraalle. Kumminkaan se ei ollut muuta
kuin sitä kasviskeittoa, josta koko tämän taivaankappaleen väestö eli.
Joku maapallon tietomies on joskus viittaillut siihen mahdollisuuteen,
että tulevaisuudessa ihmisille ehkä syötetään keskitettyä ravintoa,
joka sisältää sopivat määrät kaikkia niitä aineita, joita elimistö
tarvitsee. Toisin sanoen, että joka päivä jaetaan jokaiselle muutamia
kuutioita, jotka sisältävät rasvaa, hiilihydraatteja ja munanvalkuaista
ne määrät, jotka fysiologia katsoo riittäviksi tekemään itsekustakin
kelpo ihmisen. Näin muka luotaisiin pitkäikäinen sukukunta -- iloksi
askeeteille, kieltolakimiehille, huonovatsaisille ja vanhainkodeille.
Mutta käänneltäköön asiata päin tai toisin, yksi on varma: sille
paheelliselle ja oikkuilevalle suvulle, jota nimitetään ihmiseksi,
antaa yksilöllisen leiman juuri se seikka, etteivät suvun jäsenet --
luultavasti päinvastoin kuin toisten taivaankappalten asukkaat -- elä
pelkästään kasvikeitosta eivätkä kuutioista. Täytyy valitettavasti
tunnustaa, että paljo liha tekee ihmiset tulisiksi mutta
pahanilkisiksi, paljo rasva edistää tylsyyttä ja laiskuutta,
vihannekset synnyttävät kuivakiskoisuutta ja kateutta, ja suuret
makeisannokset tekevät syöjistään lihavia, välinpitämättömiä ja
sukupuolettomia. Kahvi panee juoruamaan, vesi on sopimatonta järjelle
-- mitähän me oikeastaan saisimme syödä ja mitä juoda?
Niin -- ainakin pieniä hurmaavia alkoholimääriä ja herkullisia... ei,
lopettakaamme haaveilumme tähän, ja tyytykäämme kohtaloomme, vaikka
surren ja haikein mielin, sekä jatkakaamme siitä mihin lopetimme, tuon
meille tuntemattoman taivaankappaleen ihmeellisestä kasviskeitosta.
Nuo kaksi ihmistä näyttivät saavan aavistamattomia voimia. Mies nousi
jaloilleen melkein heti, mutta hän horjui sinne tänne. Hän aukaisi
suunsa, mutta ilmoille tuli vain syvä murahdus kurkusta, joka tuntui
nälän ja janon kokoonkuristamalta. Sitten hän kohotti kätensä ja
viittasi lentokoneeseen. Siihen hänen voimansa toistaiseksi
loppuivatkin, hänen polvensa pettivät ja heikosti huohottaen hän vaipui
maahan nuoren naisen viereen, joka nyt oli ummistanut silmänsä ja
onnellinen hymy huulillaan odotti suonissaan virtailevan uuden lämmön
aikaansaamaa voimiensa palautumista.
John Andersson jäi neuvotonna seisomaan -- kykenemättä suutansa
avaamaan. Tämä ihmeellinen ja odottamaton tapaus oli lukinnut hänen
huulensa. Ja mitä tarkoitti tuo mies, jolla oli nuo syvät mustat
silmät?... Hän noudatti kuitenkin viittausta ja meni lentokoneen luo.
Se näytti olevan ihan vahingoittumaton, lukuunottamatta toista
etupyörää, joka oli hieman vioittunut maahan laskeuduttaessa, ja
siipiä, joissa näkyi muutamia isojen kuulien tekemiä arpia.
Andersson tutki tavallaan jännittyneenä bensiinisäiliötä, joka ulottui
hyvin toisesta päästä toiseen ja oli tavattoman tilava. Pettymyksekseen
hän totesi sen sisältävän ainoastaan noin viisikymmentä litraa.
Ainakaan tällä koneella hän ei voinut ajatellakaan paluumatkaa maahan.
Bensiinin valmistaminen sikäläisellä kiertotähdellä oli nimittäin hänen
mielestään mahdottomuus.
Hän aikoi taas palata vieraiden luo, mutta tulisilmäinen mies viittasi
uudestaan ja tällä kertaa hyvin innokkaasti lentokoneeseen.
Andersson meni hermostuneen vieraan mieliksi jälleen yksitason luo ja
alkoi tarkastaa sitä perinpohjin. Tällöin hän tuli heittäneeksi
silmäyksen hyttiinkin ja sai nähdä näyn, joka pani hänet kovasti
ihmettelemään. Siellähän makasi eräs vanhahko mustapukuinen mies,
käpristyneenä yhteen kasaan, ihan hytin perällä. Andersson tarrasi
kiinni hänen toiseen jalkaansa ja monen vaikean tempun jälkeen hänen
onnistui saada päivän valoon pappispukuinen herrasmies, jonka naama
kukoisti alkoholipaheen vaikutuksesta. Hän ei ollut yhtä kärsineen
näköinen kuin nuo toiset, mikä tietysti on katsottava alkoholin
säilyttävän vaikutuksen aikaansaannokseksi. Mutta loistava ei hänen
tilansa ollut. Olipa nipin napin, että hän pysyi tajussaan. Hän ei
kyennyt itse auttamaan itseään, ja hänen silmissään oli rukous, jota
Andersson ei aluksi ollenkaan ymmärtänyt.
Tällä välin oli tietäjä-ukko liittynyt seuraan ja uusi hoidokki sai
liemiannoksensa, jolla häneenkin oli hyvin elvyttävä vaikutus. Mutta
hänen kätensä tutisivat, hänen silmistään vuoti vettä, ja hän lipoi
vimmatusti paksulla kielellään kuivia huuliansa.
"Konjak", kuiskasi mies äänellä, joka särisi kuin tyhjä pullo
raastinraudan päällä.
Andersson ei ymmärtänyt ranskaa. Mutta "konjak" on kauneimpia
kansainvälisiä sanoja, mitä tavataan. Ja sanalla oli hyvä kaiku,
myöskin ruotsalaisen korvissa.
"Täällä ei ole konjakkia", sanoi Andersson. "En ole nähnyt ryyppyä
kahteentoista kuukauteen".
Mutta punanenäinen pappismies ei hellittänyt niin vähällä.
"Konjakkia", kuiskasi hän käheästi. "Pikku tuikku, monsieur!"
Mutta Andersson vain ravisteli päätään. Silloin ruohossa makaava mies
käänsi harhailevat silmänsä äijään. Sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä.
Ensin niihin tuli ihmettelevä -- tutkiva ilme, joka sitten muuttui
ajattelevaksi -- sisäänkääntyneeksi, vaihtuen lopulta huolekkaaksi ja
viimein pelästyneeksi. Andersson oli juopottelun alalta nähnyt yhtä ja
toista. Ei kuulu harvinaisuuksiin, että varakkaanpuoleisissa
työläispiireissä mies saa odottamatta juoppohulluuskohtauksen.
Ja nyt -- tuo mustapukuinen oli ilmeisesti matkalla kamalien näkyjen
maahan. Hän ei ollut kestänyt pitkällistä ryypyttömyyttä. Ja mitä
hirveätä hän nyt näkikään?... Kummallisen olennon, puoleksi ihmisen,
puoleksi sammakon, jolla oli pitkät käpälämäiset käsivarret ja
karvapeitteiset kynnet!... Tätä nykyähän juoppohullut tavallisimmin
näkevät kärpäsiä. Monien kieltolakien vaikutuksesta on nimittäin tämä
hulluuden laji vaihtanut luonnetta. Mutta siitä ei ole vielä kauan, kun
eräs arvoisa kansalainen saadessaan delirium tremensin näki Upsalan
arkkipiispan täydessä juhlapuvussaan. Ja siitä oli leikki kaukana. Eikä
mahtanut aikalaisista tuntua mieltäylentävältä sekään kohtaus, jonka
aikana sama mies näki entisen valtioneuvoksen Abrahamsenin kohoavan
ylös whiskymaljasta, kolme varoittavaa karvaa nenällä. On muutenkin
ylimalkaan hieman hullulla tolalla koko tämä delirium, se kun ei
hyökkää rehellisen juomarin kimppuun silloin kun tämä juo, vaan silloin
kun hän on raittiina. Ei näin ollen ihmetyttäne ketään se seikka, että
tämän pappispukuisen ranskalaisen syvä alkoholismi sai noin vaikean
luonteen, hänen nähdessään tuon eriskummallisen otuksen puurovati
kädessä. Hän ummisti silmänsä, hän väänteli itseään, hän ulvoi ja
vaahto pursui hänen suupielistään. Mitä sitten tapahtui?
Niin, kummittelijalta näyttävä äijä kumartui kirkuvan miehen yli. Hänen
silmissään oli hellä säälivä ilme, ja hänen hipiänsä oli saanut
toivorikkaan ruskean värisävyn. Hänellä oli tuo aluminin tapainen sauva
sormien välissä ja hän alkoi hieroa sillä miehen ohimoita tasaisin ja
varmoin liikkein.
Vanhus taisi kyllä enemmän kuin "isämeitänsä" -- jota hän muuten tuskin
ymmärsikään. Mutta joka tapauksessa pappispukuinen herrasmies kohosi
muutaman minuutin kuluttua jaloilleen, katseessa rauhallinen ilme. Hän
aikoi sanoa jotakin, mutta hänen kävi niin kuin toistenkin tulokkaiden
-- hänen oli vaikea löytää sanoja.
Samassa seisoi keskellä ryhmää se mies, jota Andersson oli ensin
hoitanut. Hän oli kalmankalpea, mutta leveähköjen kasvojen
jättiläistarmo esiintyi sitä selvempänä. Hän kääntyi suoraa päätä
puhuttelemaan John Anderssonia, luotuaan tutkivan katseen omituiseen
maisemaan.
"Me emme luultavasti ole maapallolla?" kysyi hän englanniksi.
"Emme", vastasi Andersson.
"Missä olemme?"
"En tiedä."
"Ette puhu hyvää englantia. Mihin kansallisuuteen kuulutte?"
"Ruotsalaiseen. Nimeni on John Andersson".
"Merkillistä. Minä olen norjalainen. Nimeni on John Lange."
XVIII.
VAKAVIA VALMISTELUJA.
"Nähkääs", sanoi John Langeksi itseään nimittävä mies Anderssonille,
"me emme ole naimisissa."
Andersson rykäisi paheksuvasti. Hän oli hyvistä tavoista kiinni pitävä
mies.
"Me olimme juuri vihityttämässä itseämme", jatkoi toinen rauhallisesti.
"Pappi oli tilattu paikalle, mutta sitten tuli jotakin väliin. Me
lähdimme karkuun."
"Karkuun? -- Oliko se välttämätöntä?"... Anderssonin siveelliset
epäilykset valveutuivat yhä enemmän.
"Oli", vastasi toinen kylmäverisesti. "Se oli ihan välttämätöntä, jotta
Claire ja minä pääsisimme naimisiin."
"Claire?"
"Niin, Claire Debusson. Hän on erään ranskalaisen kemistin ja
tehtailijan ainoa tytär. Me tutustuimme sodassa. Minä olin lentäjänä
muukalaislegioonassa, hän oli sairaanhoitajatar -- te ymmärrätte?"
Andersson ymmärsi todella ja hänen silmiinsä tuli kaihoisa ilme. Hän
ajatteli taalalaistyttöänsä.
"Sitten menetin palveluskykyni", jatkoi Lange. "Myrkkykaasut. Tulin
sokeaksi. Hän pelasti henkeni."
"Ihastuttava neiti", mutisi Andersson miettiväisenä. "Mutta minä en
pidä siitä, että teitä ei ole vihitty. Ja täällä lienee sitä vaikea
saada toimeen. Eihän täällä ole kirkkoa eikä raatihuonetta."
Lange katsahti kummastellen häneen.
"Tepä olette turkasen moraalinen, vaikka asutte näin kaukana maasta",
sanoi hän. "Mutta voitte rauhoittua. Ettekö vielä ole käsittänyt, että
meillä on pappi matkassamme? Hän ei ole juuri niitä hienoimpia, mutta
hänellä on taskussa vihkimäkaava sekä paperia. Onko teillä mitään
todistajana olemista vastaan?"
Andersson suoristihe ja kumarsi sangen sirosti. Hän ei suotta ollut
ruotsalainen.
"Se on oleva iloni", sanoi hän. "Mutta saatte tyytyä minuun sen
näköisenä kuin olen. Musta pukuni homehtuu Falunissa."
"Ah, minusta tuo puku on säilynyt oikein hyvin. Ruotsin armeijan khaki
mahtaa olla lujaa. Kaksitoistako kuukautta sanoitte?"
"Niille paikoin. Enhän tiedä ovatko täkäläiset päivät maan päivien
pituisia. Totta puhuakseni ne tuntuvat minusta hiton paljoa pitemmiltä.
Mutta siihenhän voi olla muitakin syitä. Onko teillä kello?"
"Luonnollisesti."
"No, silloinhan voimme heti tutkia asiaa. Aurinko on laskenut 367
kertaa minun täällä ollessani. Ja siitähän pitäisi tulla suunnilleen
vuosi."
"Minusta tuntuu täällä olevan hyvin lämmin", mutisi Lange.
"Lämminkö?... Pinnalla on suorastaan niin kuin helvetissä. Te ette
voisi kestää sitä enempää kuin puoli tuntia kerrallaan. Sen vuoksi
täällä harvoin näkee eläviä olentoja, jotka tavallisesti pysyttelevät
muutamia metrejä pinnan alla."
"Entä vuodenajat?"
"Sellaisia ei ole lainkaan. Täällä on aina samannäköistä. Ei kukkaa, ei
kunnon puuta. Ainoastaan tätä sienimäistä ruohoa, joka näyttää
uusiutuvan itsestään. En ole milloinkaan nähnyt sen kellastuvan.
Luulen, että aurinko syö kaiken lakastuneen. Mutta kun en ole
tiedemies, en osaa sanoa, miten sen asian laita on. Täällä ei
ylimalkaan ole mitään silmäruokaa. Maisemamaalari ei viihtyisi täällä.
Mutta rientäkäämme alas, muuten me sulamme tässä kuumuudessa. Ja sitten
onhan meidän jouduttava häihinkin!"
John Lange suoristautui äkkiä. Nuo kovat, terävä- ja melkein
karkeapiirteiset kasvot saivat omituisen hohteen ja kullanruskea puna
lehahti ahavoituneelle hipiälle. Hän aikoi sanoa jotakin, mutta sanat
takertuivat hänen kurkkuunsa. Sitten hän teki kärsimättömän kulmikkaan
käännöksen ja asteli kohti maanalaiseen kaupunkiin johtavaa käytävää.
Nuori norjalainen oli jo viettänyt muutamia tunteja tällä oudolla
taivaankappaleella, ja koska hän oli paljon matkustellut ja suuria
seikkailuja kokenut mies, niin hän oli nopeasti alkanut tottua
paikallisiin olosuhteisiin. Hän oli nähnyt Queenslandin bushmannit ja
Amazon-virran Charantes-intiaanit ja oli heti tullut siihen
vakaumukseen, että nämä täällä tapaamansa olennot olivat paljoa
hyväntahtoisempia ja sivistyneempiä kuin nuo mustat paviaani-ihmiset.
Niin että siinä suhteessa hän ei pelännyt tulevaisuutta.
Mutta lyhyt silmäys noihin kaikelle leimansa antaviin säännöllisiin
neliöihin -- tämä kamalan suoraviivainen yksitoikkoisuus ja verrattain
lähellä olevan, häikäilemättömän auringon hirmuhallitus olivat
johtaneet hänet siihen käsitykseen, että täällä olisi ajan pitkään
ihmisten mahdoton elää. Ja tämä vakaumus painoi lyijyn tavoin hänen
mieltään -- mitä sanoisi Claire ja kuinka hän suhtautuisi tähän
häämatkaan, kun kuherruskuukauden onnelliset päivät olisivat ohitse?
Hän koetti ravistaa huolet pois hartioiltaan laskeutuessaan
maanalaiseen kaupunkiin. Useimmat asukkaat olivat kadonneet
huoneisiinsa. Vain aurinkovuoren äijä seisoi eräällä torintapaisella,
rivi vanhuksia ympärillään ja yski ja ryki ylen syvämietteisesti.
Kaikkien päät kääntyivät katsomaan nuorta, voimakasta norjalaista, joka
nyt oli riisunut yltään lentäjäpukunsa ja nopein askelin ohjasi
kulkuaan erästä suurimpiin kuuluvaa aitausta kohti. Noilla pikku
olennoilla oli ryhdissään arvokkuus ja rauhallisuus, joka John Langen
mieleen toi Tarquiniuksen päivien roomalaiset senaattorit. Heidän
leveät sammakkosuunsa olivat tiukasti kiinni, heidän mustat
koirankuononsa olivat kosteat ja heidän heikosti höyryävä hipiänsä
vaihtoi väriä vihreästä vaaleanpunaiseen ja päinvastoin.
Tavallinen huumorin lahjoilla varustettu ihminen olisi kukaties
nauranut sydämellisesti ja säälimättä tuota pientä ryhmää, joka näytti
parhaiten soveltuvan jonkin kabinetin epäsikiö-osastoon. Mutta John
Lange ei nauranut. Sillä hän oli aikaa sitten keksinyt heidän
silmissään sen loisteen -- sen syvän ja sisäänkääntyneen katseen,
johon tuntui mahtuvan vuosisatojen viisaus, sekä heidän teoissaan ja
eleissään sen syvän rauhan ja varmuuden, joka leimaa _homo
sapiens_-suvun jaloimman ja hienostuneimman tyypin.
Norjalainen pysähtyi hetkeksi heidän kohdalleen ja kysyi Anderssonilta:
"Osaatteko selittää noille, mitä me aiomme tehdä?"
"Mahdotonta", vastasi ruotsalainen tyytymättömänä. "Minun kielitaitoni
on hyvin rajoitettu. Jos nyt lainkaan voidaan nimittää kieleksi ääniä,
joiden avulla tämä kansa keskustelee. He eivät puhu lausein, vaan
käsittein. Minä en ole havainnut ainoatakaan teonsanaa enkä laatusanaa.
Eivätkä he käytä vain suuta, he puhuvat ihollaan. Eikö ole olemassa
joku eläin, jonka nimi -- niin, mikä sen nimi onkaan...?"
"Kameleonttiko?"
"Se juuri. Tämän puolen ihmisillä on samat kujeet. En ole milloinkaan
nähnyt moista väriasteikkoa. He ilmaisevat nimisanansa ihonväreillä.
Heidän koko tunne-elämänsä ikäänkuin hajautuu spektrin väreiksi.
Katsokaahan heitä nyt! Heidän hipiänsä on vihertävä -- aika ajoin
vaihtuen vaaleanpunaiseen. Se merkitsee uteliaisuutta. Ihmisten
kielellä ilmaistaisiin sama asia sanoilla: mitä on tekeillä?...
Vaaleanpunainen on sama kuin kysymysmerkki... He ovat kyllin
valistuneita käsittämään, että he kohta saavat nähdä jotakin, joka
kuuluu sen puolen tapoihin, mistä me olemme kotoisin. Ja nuo vanhat
olennot ovat ahnaita kaikille sivistyshistoriallisille ilmiöille. He
keräävät niitä ihan niinkuin useat meikäläiset postimerkkejä. Heidän
tiedonjanonsa on rajaton. Valitettavasti minä en voi opettaa heille
mitään. Sillä minä tiedän liian vähän ja liian paljon. Minuun nuo
vanhukset tekevät professorimaisen vaikutuksen, jokikinen... Ja tätä
vihkimä- ja avioliittopykälää minä en osaa ollenkaan selittää heille.
Sillä täällä mennään naimisiin ilman mitään muodollisuuksia -- mikäli
olen voinut huomata. Itse he ovat hyvin vaiteliaita siinä asiassa.
Niinä kuukausina, jotka olen viettänyt täällä, en ole kuullut
kertaakaan mainittavan syntymisistä ja kuolintapauksista. Ja jos lapsia
on olemassa, niin ne mahtavat olla johonkin erikoiseen paikkaan
teljettyinä, minä olen suorastaan kaivannut lapsen itkua... Tahdon nyt
muuten tunnustaa, että minun maantieteelliset tietoni tästä
taivaankappaleesta ovat ihmeteltävän pienet. Noilla vanhuksilla ei
tunnu olevan erikoista halua salaisuuksiensa näyttelemiseen
minulle. Mutta minäpä luulen, etteivät he oikein luota minun
arvostelukykyyni... Ja siinä he voivatkin olla oikeassa. Olenhan minä
vain hyvin tavallinen oppimaton mies... Mutta sen minä ymmärrän, että
täkäläiset kulkuneuvot ovat kerrassaan hämmästyttäviä. Maa on tosin
jättiläinen tämän pallon rinnalla. Mutta eivät ne täkäläisetkään
etäisyydet ole leikin asioita. Tehän olette nähnyt kanavat. Muita vesiä
ei täällä ole. Mutta jonkinlaisen sähkösulkulaitteen avulla tämä viisas
kansa voi saada aikaan virran, joka kädenkäänteessä siirtää heidät
paikasta toiseen. Kanavia on sekä pinnalla, että pinnan alla. On
mahtanut mennä vuosituhansia niiden rakentamiseen. Täkäläinen väestö ei
kylve. Vesi on niin paksua, että mikään ei uppoa siihen... Mikäli minä
voin ymmärtää, on sähkö tämän taivaankappaleen pääasiallisin
käyttövoima. Ja se on otettu käytäntöön tavalla, joka saisi maan
sähköteknikot vihreiksi kateudesta. Te näette tämän maanalaisen valon,
ja te saatte nähdä paljon muuta, jota tulette ihmettelemään. Koneita ei
ole ensinkään, mikäli niillä käsitetään samaa kuin maapallolla,
monimutkaisia teknillisiä hirviöitä, mutta sittenkin..."
Anderssonin oli keskeytettävä tieteellinen esitelmänsä.
Sillä mustapukuinen herra ryömi ulos siitä aitauksesta, jonka edessä he
seisoivat. Hän näytti hieman kalpealta ja totiselta. Vain hänen
punainen nenänsä loisti.
"Kaikki on valmiina", virkkoi hän juhlallisesti. "Morsian odottaa!"
Taas levisi John Langen voimakkaille kasvoille äskeinen neuvoton ilme.
Hän muistutti loppukuulusteluun menossa olevaa rippikoulupoikaa.
Kiusaantunein elein hän otti päästään lentohatun, etsi taskustaan
kamman ja pakoitti itsepäiset kiharansa jonkinlaiseen järjestykseen.
Sitten hän konttasi aitauksen sisäpuolelle, ja toiset kaksi seurasivat
häntä.
Vanhat tietäjät muuttuivat vieläkin vihreämmiksi hipiältään. He
katsahtivat toisiinsa. Sitten he asettuivat nelinkontin ja konttasivat
perästä.
XIX.
HÄÄT TUNTEMATTOMALLA TAIVAANKAPPALEELLA.