karsinoita, joiden väliseinämät oli muurattu tuosta ruskeankeltaisesta
aineesta, joka tuntui olevan tämän taivaankappaleen enimminkäytettyä
rakennusainetta. Näistä kamalan yksitoikkoisista ja säännöllisistä
ikkunattomista ja katottomista majoista levisi ympäristöön ystävällinen
ja kutsuva hohde. Ei näkynyt ainoatakaan olentoa niillä leveillä
väliaukeamilla, joita maapallolla olisi nimitetty kaduiksi, mutta
heikko, vuoroin kiihtyvä ja laimeneva palpatus osoitti, ettei kaupunki
ollut asukkaita vailla.
Tämä palpatus, joka vähän muistutti kyyhkysen kuherrusta, hukkui
kuitenkin osittain siihen kohinaan ja pulpahteluun, joka jo oli
kuulunut ylös pinnallekin. Oli selvää, mistä tämä johtui. Sillä myöskin
kaupunki -- jos nyt uskallamme sitä siksi nimittää -- oli
metrinlevyisten kanavien leikkelemä. Vettä virtasi kaikkialla,
huoneiden läpi, katujen poikki, raikasta, kuparinvihreää vettä. Se
täytti ilman suloisella viileydellä ja tuoksulla ja muodosti solisevia
kevätpuroja tuohon alastomaan loppumattomaan ruskeankeltaisuuteen.
John Andersson asteli verkalleen yli torin ja hyräili erästä
ruotsalaista kansanlaulua. Hän pysähtyi erään karsinan eteen. Äskeinen
suuri sammakkokoira ryömi ulos reiästä ja lausui hänet tervetulleeksi
muutamin hyvin valituin sanoin, joissa kerakeaines oli vahvasti
edustettu. Näytti todella siltä kuin eläin olisi viisaasti ja
toverillisesti lukenut nuoren miehen sinisistä silmistä tämän
alakuloisuuden ja halunnut antaa hänelle muutamia lohduttavia sanoja
ennen kuin tämä astui huoneeseen.
Ruotsalainen katsahti eläimeen ystävällisesti ja ryömi sitten aukosta
sisään. Hän tuli suureen huoneeseen, jonka nurkat olivat jaetut
pieniksi lavitsoiksi. Hän hyppäsi yli vesikanavan, jonka keskikohdan
muodosti neliönmuotoinen allas. Siitä levisi hillitty, vihertävä hohde
olentoihin, jotka istuivat altaan ympärillä ja katselivat tulijaa
lempeänystävällisin katsein. Siinä oli hyvin erityyppisiä olentoja.
Ihmismäisintä tyyppiä edusti eräs vanha pariskunta, mies ja vaimo,
joiden ikää ei voitu lukea heidän otsarypyistään vaan heidän hipiänsä
harmahtavasta väritunnusta. He olivat ilmeisesti tuon nuoren
naisolennon vanhemmat. Tämä itse hääräsi jonkinlaisissa
päivällispuuhissa, järjestellen ruoka-annoksia ruskeankeltaisiin
astioihin.
Paitsi näitä kolmea ja tuota sammakkomaista koiraa, joka ihan tuntui
kuuluvan perheeseen ja asui sen parissa, oli siellä vielä eräs
pantterimainen eläin, jolla oli pitkä, käärmemäinen, voimakas karvaton
ruumis. Sen pää ei kuitenkaan sanottavasti muistuttanut kissansukua.
Otsa oli vahvarakenteinen ja korvat näyttivät ihan alkeellisilta.
Silmät olivat kesyt ja viisaat, pitkäripsiset. Keskustelu, joka taukosi
Anderssonin astuessa huoneeseen, otti nyt taas vauhtia. Ja selvää oli,
että huonekunnan eri jäseniä eroitti toisistaan korkeintaan heidän
yhteiskunnallinen asemansa. He pälpättivät kaikki samaa kieltä --
eläinten näköiset ehkä käyttivät hieman kunnioittavampaa äänensävyä,
aivan kuin kohteliaat palvelijat isäntäväkeään puhutellessaan... Ja
Andersson pälpätti sekaan, parhaan kykynsä mukaan. Tuntui siltä kuin
hän ja kissamainen olento eivät olisi olleet oikein samaa mieltä
eräistä asioista, jolloin sammakkokoira rankaisi toveriaan, muuten
kohteliaan maailmanmiehen tavalla.
Omituisen perhekunnan seurustelussa oli ylimalkaan hyvin lempeä ja
sovinnollinen sävy. Oli vain kaksi surullista silmäparia koko
seurueessa, nimittäin Andersonin ja sen olennon, jota me lyhyyden
vuoksi nimitämme nuoreksi tytöksi.
Pian sitten syötiin päivällinen.
Ruskeankeltaiset astiat, jotka muutamia minuutteja olivat porisseet
eräällä maidonvalkoisella levyllä, jaettiin nyt talon asukkaille --
nuori tyttö oli jakajana -- sama annos sekä ihmisille että eläimille.
Mikään erikoisen herkullinen päivällinen se ei tosiaankaan ollut. Mutta
kaikille se näytti maistuvan. Se näytti heinistä keitetyltä liemeltä,
mutta huoneen ryytituoksuinen ilma todisti, että oli siinä muutakin
kuin pelkkiä kuivia heiniä. Kolme ihmismäistä olentoa kaatoi liemen
varovasti suuhunsa, koira hotkaisi sen mahtavaan kitaansa, pitäen
suurta meteliä, ja pantterikissa käytteli hyvällä menestyksellä pitkää
mustaa kieltänsä.
Koko tuon yksinkertaisen kasvis-aterian aikana ei virketty ainoatakaan
sanaa. Vallitsi yleinen äänettömyys. Koko maanalainen kaupunki oli
näköjään kuollut. Se aterioitsi.
Päivällisellä ei näyttänyt olevan elähdyttävää vaikutusta puhe-elimiin.
Päinvastoin. Oli kuin unetar itse olisi tullut verkkaan kävellen
perheen luo ja jaellut haukotuksia ja raskaita silmäluomia jokaiselle.
Eläimet menivät pilttuisiinsa, vanhukset horjuivat samantapaisiin ja
Andersson ryömi omaan nurkkaukseensa. Tämä oli toisennäköinen kuin
muiden. Siinä oli sisustuksena jokin riippumatontapainen, joka oli
koottu monesta erilaisesta esineestä ja riippui katosta paksujen
köysien varassa. Lähempi tarkastus näytti, että se oli muodostettu
laskuvarjostimen jätteistä. Seinällä riippui revolveri, vanhanaikainen
hopeakello, Zeiss-kiikari koteloineen ja Ruotsin lippu. Näytti
kerrassaan hauskalta. Mutta John Andersson huokasi taas. Sitten hän
asettui riippumattoon. Kuului heikkoa surinaa, aivan kuin
taalalaiskellon ruvetessa lyömään, ja sitten valo sammui.
Nuori tyttö kävi viimeisenä levolle. Hän hiipi varovasti John
Anderssonin huoneeseen, ryömi sen perimmäiseen nurkkaan ja asettui
nukkumaan silkinpehmoisista heinistä tehdylle tilalle.
XIV.
ILMAPALLO "THULE".
Yöllä on aina omat tapansa. Pimeys tasoittaa kaiken. Se hiipii kaikkiin
maailman avaruuden soppiin Sallimuksen määrääminä aikoina, se peittää
vanhurskaat ja riettaat. Vain aurinko, tuo ankara hallitsija, ei nuku
milloinkaan.
Yö on kaikkien salaisuuksien vartija. Sen musta huntu ei peitä
yksistään kuorsaavaa ihmismatoa -- se peittää myös kauniisti ja
tunnollisesti valveilla nähdyt unet, syvimmät ja hienoimmat
lemmenmuistot sekä rohkeimmat suunnittelut sarastavaa päivää varten.
Ilman yötä jäisivät kaikki päivän suurteot suorittamatta. Ennen unen
tuloa keksii valtiomies nerokkaimmat juonensa, liikemies parhaat
saalistustemppunsa, rikollinen pirullisimmat suunnitelmansa ja
runoilijasäveltäjä ihanimmat rytminsä. Mitä auringon ja luonnon näkyvät
muodot eivät kykene synnyttämään ihmissydämessä, sen luo tyhjästä
pimeys -- tuo suuri hiljainen innoittaja.
John Andersson ei ollut valtiomies, liikemies eikä rikollinen.
Luultavasti ei milloinkaan ole maakamaralla kävellyt siivompaa kaveria.
Hän oli ollut rautatyöntekijä, päässyt konesepäksi, ja levottomat
sota-ajat olivat lähettäneet hänet sotilaaksi Ruotsin ilmalaivastoon.
Mutta yö oli kuitenkin hänen paras ystävänsä. Joka kerta kun hän kuuli
tuon ihmeellisen surinan, joka ennusti pimeyden tuloa, hän tunsi
itsensä merkillisen tyytyväiseksi. Silloin hän unohti yksinäisyytensä.
Silloin hän suuntasi katseensa takaisin kaikkeen siihen, minkä hän oli
kadottanut -- nuoruuteensa, lemmittyynsä, toivoonsa ja työhönsä.
Hän unohti ihmeellisen kummittelunsa tuossa tuntemattomassa maailmassa,
jota hän ymmärsi niin vaillinaisesti, ja eläytyi kokonaan siihen
kirkkauteen ja onneen, jonka hän oli kadottanut kaksitoista kuukautta
sitten. Silloin hymyili hänelle hänen morsiamensa ja tarjoili
ruusunpunaista suutansa. Ja hän kuuli suurten tehtaiden höyrykoneiden
jyminää ja näki raudan punaisina liekkeinä vääntäytyvän ulos isoista
uuneista.
Tuollaisina yönhetkinä valvoskellessaan John Andersson saattoi pitää
pitkiä keskusteluja itsensä kanssa omalla äidinkielellään. Ja vanhat
laulut paisuttivat säveliään hänen kurkussaan ja kantoivat hänet
siivillään takaisin Taalainmaahan, noille vanhoille tutuille poluille,
Siljanin vihannille rannoille. Niin, tuntikaupalla hän saattoi avoimin
silmin uneksia isänmaastansa ja haastella ystäviensä kanssa mitä
joutavimmista asioista, ja silloin aina entinen ilo ikäänkuin suhisi
hänen ympärillään, eikä hän huomannut lainkaan noita kummallisia
olentoja, joiden pariin kohtalo oli hänet heittänyt ja jotka nukkuivat
päästellen syviä kurkkuääniä.
Hän eli runoilijain elämää. Ei niinkuin ne herrat, jotka kirjoittavat
säkeitä ja runoja savukkeista, tyttölapsista vaikka minkä nimisistä,
auringon säteistä, lumesta ja vuodenajoista, vaan niinkuin ne poloiset,
joiden toivorikkaat sydämet pakahtuvat juuri siitä, mitä eivät
milloinkaan saavuta. Niinkuin kirjoittamattomat runot jostakin
selittämättömästä syystä ovat aina parhaat, niin voi myös väittää, että
ne runoilijat, jotka eivät kirjoita, ovat etevimmät.
Ja niin ollen voi sanoa, että John Andersson oli runoilija Jumalan
armosta -- lyyrikko, jonka soittimen kieliä värähdytti vuorokaudet
läpeensä kaipaus maan kadotettuun paratiisiin. Mutta varsinkin yön
ensimmäisinä hetkinä, jolloin uni ei tahtonut tulla silmään, hän
huokaili ilmoille rytmittömiä, kirjoittamattomia runojaan. Silloin hän
myös hieman katkerana muisteli elämänsä onnettomuutta, ilmapallo
"Thulea." Tämän "Thulen" oli rakentanut eräs insinööri, joka kokonaisen
ihmisiän oli puuhannut lentokysymysten kimpussa. Moottorin ja potkurin
sijasta oli "Thuleen" pantu pieni kaasutehdas, jonka valmistamalla
kaasulla oli kerrassaan hämmästyttävät ominaisuudet. Samalla
tuo vanha ilmapallomies oli keksinyt pallokankaan, josta ei
kuutiosenttigrammaakaan kaasua päässyt haihtumaan ohjaajan nimenomaan
päästämättä.
Tämä otus aiottiin lähettää ilmaan saavuttamaan aavistamattomia
korkeuksia. Keksijä itse oli käynyt vanhaksi ja ahdashenkiseksi, eikä
hän enää ollut kylliksi huimapäinen yrittääkseen korkeussaavutuksia,
hän saattoi siis levätä maankamaralla. Mutta hän lupasi suurenpuoleisen
rahasumman sille, joka halusi yrittää. John Andersson olisi mielellään
mennyt naimisiin mahdollisimman pian. Hän havaitsi olevansa juuri
kysymyksessä olevain rahain tarpeessa ja ilmoittautui siis muiden
mukana. Hän tuli onnettomuudekseen valituksi, hänelle varattiin matkaan
hyvät happivehkeet, automaattinen korkeusmittari sekä ajanmukainen
laskuvarjostin. Hänen oli määrä yrittää niin ylös, kuin hän itse ja
varustukset suinkin saattoivat kestää.
John Andersson oli vaaleansinisilmäinen optimisti. Hän antoi palttua
varoituksille ja peloitteluille, suuteli morsiantansa ja kohosi kohti
taivasta eräänä tyynenä kesäaamuna Upsalan vieressä olevalta
harjoituskentältä. Tuuli henkäili heikosti idästä, niin ettei näyttänyt
tarvitsevan pelätä Pohjanlahdelle joutumista.
Vanha keksijä seurasi pallonsa nousua kiikari silmillä ja pirullinen
hymy suupielessä. Keksintö oli nimittäin osittain vioittanut hänen
aivokoneistoansa ja venyttänyt hänen omaatuntoansa. Hän oli mitä
yksityiskohtaisimmin neuvonut Anderssonille kaikki pallonhoitoon
kuuluvat temput, mutta hän oli ehdoin tahdoin sekä nautinnokseen
unohtanut mainita, että kaikki tavalliset kaasun uloslaskuventtiilit,
joiden avulla pallo voitiin pakottaa laskeutumaan, olivat mitä
ihanimmassa epäkunnossa: toisin sanoen, ne eivät lainkaan toimineet.
Pallo nousi nousemistaan ja Anderssonin pää saattoi vielä tänäänkin
mennä pyörälle tästä nousemisesta. Alhaalla Fyris-joen rannalla seisoi
parvi tiedemiehiä, jotka hekin joutuivat päästänsä pyörälle valtaisiin
putkiin tirkistelemisestä. Vaikka ilma oli mahdollisimman kirkas, niin
he kadottivat pallon näkyvistä. Ja keksijä, tuo vanha karaistu
ilmakarhu, hykersi käsiään nähdessään vanhuutensa hedelmän muuttuvan
pisteeksi ja viimein häviävän eetteriin kuni pienen pieni ilmakupla.
"Hän nousee hamaan taivaaseen, hyvät herrat", virkkoi keksijä
huulillaan profeetallinen hymy. Tiedemiehet olivat hiukan huolestuneen
näköisiä. Heitä tavallaan kauhistutti John Anderssonin kohtalo, ja he
paaduttivat sydämensä ajatellessaan pientä taalalaistyttöä, joka alla
päin vaelsi takaisin kaupunkiin ja sieltä junalla Moran pitäjään, jossa
lehmät, lampaat ja vuohet odottivat hänen taitavaa hoitoansa.
Ah -- hän sai odottaa kauan, tuo tyttö. Viikkoja ja kuukausia. Ei
kukaan kuullut mitään pallosta.
Tiedustelusähkösanomia lähetettiin maailman joka haaralle. Ei kukaan
muistanut enää John Anderssonia. Keksijän laskelmien mukaan hän oli
tukehtunut joko ilmanpaineeseen tai ilmanpuutteeseen. Mutta olihan
pallon toki pakko palata takaisin tavalla tai toisella.
John Andersson tiesi nämä asiat paremmin. Niiden ajatteleminen johti
hänen mieleensä kertomukset noitien tanssista. Hänen jouduttuaan
mahdottoman korkealle rupesi eräänä päivänä happikone mutkittelemaan,
ja hän tunsi kuinka hänen tajuntansa ei kadonnut vaan tylsistyi, kun
hän ensin moneen kertaan oli tehnyt epätoivoisia yrityksiä kaasun
poispäästämiseksi tuosta itsepäisesti taivasta kohti kohoavasta
pallosta. Hän luisui suureen hervottomuuteen. Kuinka kauan tätä kesti,
ei hän tiennyt. Siinä saattoi kulua päiviä, viikkoja, jopa
kuukausiakin. Hän ikäänkuin liukui kamalata vauhtia pitkin mahtavia
valoaaltoja. Lopuksi koko pallo joutui hirmuisen pyörremyrskyn kynsiin,
joka imaisi sen uusien tähtiratojen piiriin. Eräänä päivänä hän heräsi
tajuntaan. Paine oli vähentynyt. Mutta hän huomasi olevansa
nälkäkuoleman kynnyksellä. Tekoansa punnitsematta hän heittäytyi ulos
gondoolista selässään patentti-laskuvarjostin.
Silloin hän menetti tajuntansa kokonaan.
XV.
KOHTI TAPAUSTEN AAMUA.
Kaikkea tätä John Andersson ajatteli tuona ihmeellisenä yönä
valvoessaan. Oli kuin maankaipuu olisi kerännyt kaikki nuo vanhat näyt
hänen eteensä. Taikka ehkä hänen tajuntansa, joka yksinäisyydessä oli
saanut uusia herätteitä, ilmoitti hänelle, että hän nyt seisoi peräti
ihmeellisten tapausten kynnyksellä! Kukaan ei tiedä.
Mutta varma asia on, että nuori koneseppä teki jonkinlaista tiliä
niistä elämänkokemuksista, joita hänellä oli sattunut sen aamun
jälkeen, jona hän näki maan häipyvän näkyvistään.
Oli suuria aukkoja hänen muistoissansa. Kuinka hän oli liidellyt
laskuvarjostimen varassa, ei hän tiennyt eikä saisi milloinkaan
tietoonsa. Hän oli herännyt, äärettömän heikkona, jollakin
ruoholäjällä. Jokin merkillinen olento seisoi hänen vieressään, malja
käpälämäisessä, karvaisessa kädessä. Ei ollut mitään erikoista
ihmismäisyyttä tuossa ilmestyksessä, mutta Andersson keksi pari hyvää,
lempeää ja viisasta silmää tämän naaman ryppyjen keskeltä. Se rauhoitti
häntä ja hän joi. Ei mikään viina olisi tehnyt häneen parempaa
vaikutusta kuin tämä, joka valuessaan alas hänen kuivasta kurkustaan
virkisti ja nuorensi ihan mahdottomasti. Ei kestänyt kauan, kun hän jo
oli entisellään. Ja koska hän oli tyyni ja kylmäverinen mies, jolla oli
tukevat elämäntavat, niin hän tottui pian kohtaloonsa. Hän vertaili
toisiinsa eri asioita, muisteli, mitä oli aikoinaan lukenut
kansantajuisista kirjasista, ja pääsi verrattain pian siihen
johtopäätökseen, että hän oli pudonnut johonkin toiseen kiertotähteen.
Mutta mihin -- siitä hänellä ei ollut aavistustakaan! Ainoastaan Jules
Vernen kirjoissa professorit ja tiedemiehet joutuvat vaaroihin,
voidakseen opettaa kaikille muille luonnontieteen ongelmia.
Niinpä sitten kävi, että John Andersson, jota vieraan tähden asukkaat
katselivat kuin jotakin harvinaista ja arvokasta museo-esinettä ja
palvoivat jonkinlaisena puuttuvana renkaana, kotiutui nopeasti uuteen
yhteiskuntaan. Aluksi hän terävä-älyisten seminaarilaisten tapaan
arvosteli outoa ympäristöänsä joksikin alemmalla tasolla olevaksi.
Mutta vähitellen hänen oli pakko vaihtaa käsityksensä toiseksi. Häntä
ympäröivät ja hänelle huomaavaisuutta osoittavat olennot olivat vain
ihan toisenlaisia kuin ihmiset. He olivat kehittyneet toisten
edellytysten ilmapiirissä, vaelsivat toisia teitä -- eikä siellä ollut
mitään ehdotonta henkistä eroavaisuutta n.s. ihmisten ja eläinten
välillä.
Vähin erin hän oppi huonosti mutta kuitenkin auttavasti puhumaan tuon
pienen tähden kieltä. Eräs sikäläisistä tietäjistä, joka asui valkoisen
aurinkovuoren varjossa, otti hänet hoiviinsa, ja John Andersson tunsi
-- huolimatta melkoisen hyvistä ja terveistä maan asioihin
kohdistuvista tiedoistaan -- itsensä lopulta pienemmäksi,
vähäpätöisemmäksi hengeksi kuin tämä dalai-laama, joka ohjaili
luonnonvoimia suurten, mahtavien ja salaperäisten oppien mukaan.
Mutta tämä vanha tietäjä, joka näytti eläneen vuosisatoja ja oli
kerännyt ympärilleen kokonaisen esikunnan viisaita miehiä, jotka kaikki
asuivat tuon tasangosta kohoavan, valtaista majakkaa muistuttavan
aurinkovuoren ympärillä, tämä vanhus ei nähtävästi arvioinut John
Anderssonia miksikään erikoisuudeksi. Tutkittuaan kaikkia ruotsalaisen
matkassa olleita pikkuesineitä ja pidettyään hänestä esitelmän toisille
valkohapsisille, äijä määräsi hänet työmehiläisten luokkaan tuossa
omituisessa maanalaisessa mehiläis- tai muurahaisyhteiskunnassa, joka
tuntui aina elävän rauhassa itsensä ja ympäristönsä kanssa, ja lähetti
hänet näiden luo asumaan.
Se sopikin paraiten Anderssonille. Hänen kielitaitonsa riitti hädin
tuskin yleisimpien ajatuskuvien ymmärtämiseen. Kun äijä rupesi
tutkimaan hänen käsitystänsä korkeammista asioista, oli Anderssonin
pakko antautua. Sillä olihan hän vain sivistymätön mies, joka ei
milloinkaan ollut vaivannut päätänsä pilventakaisten asiain
ajattelemisella. Ja olikin hänen horisontissaan laajuutta vain sen
verran, että siitä hyvin lyhyessä ajassa saattoi muodostaa yleiskuvan.
Hieman pettyneenä oli äijä lähettänyt hänet luotaan. Tämä tuskin oli se
tarujen korkea olento -- se järki, jota etsittiin maailman avaruudesta
ja joka oli elänyt vuosituhansia jonkinlaisena aavistuksena jo
kaukaisessa kaaoksessa.
Ja kun Andersson oli pumpannut itseensä sen vähäisen kielitaidon, joka
oli tarpeen kaikkein tavallisimpien asioiden ylimalkaiseen pohtimiseen,
rupesi aika käymään hänelle pitkäksi. Ei kukaan vaatinut mitään
häneltä, kaikki kohtelivat häntä huomaavaisesti, ei kylläkään
minään korkeampana olentona, vaan harvinaisuutena, omituisena
ilmestyksenä, hyödyttömänä, mutta mieltä kiinnittävänä tieteellisenä
ylellisyysesineenä.
Andersson oli ollut hyvä ja ahkera työmies, ja hän kaipasi työtä. Mutta
tämä taivaankappale ei tarjonnut hänelle mitään sellaista, jota hän
ymmärsi. Ei niin, ettei täällä olisi tehty mitään, ei toki, työtä
tehtiin kyllä ja kovastikin. Maanalaisten kaupunkien asukkaat ahersivat
tavattomasti. He kaivoivat kanavia, sekä ihmiset että eläimet, he
ryömivät kääpiöinä aurinkovuoren sisään, he käyttivät koneita, joista
Andersson ei ollut koskaan edes unta nähnyt, ja kaikki suoritettiin
tavalla, joka teki ikäänkuin suoraviivaisen, itsetoimivan vaikutuksen,
kuten yleensä koko tämä mahtava suorakulmainen yhteiskunta. Ihan sillä
tavalla. Ja läpikotaisin onnellisia olivat kaikki -- kerrassaan kaikki.
Ne jotka suunnittelivat työn ja ne jotka sen tekivät, elivät
samanlaisissa olosuhteissa. Eivät he koskaan riidelleet, eivät
tyrkkineet toisiaan, eikä siellä ollut ketään pahansuopaa, lahjakasta
Kainia, joka olisi saattanut tai tahtonut lyödä kuoliaaksi hyvän, mutta
vähälahjaisen Aapelin.
Tämä antoi Anderssonille yhtä ja toista ajateltavaa. Hän oli aikoinaan
ollut vankka sosialisti. Eikä häneltä ollut puuttunut erinomaisia
lahjoja silloin, kun oli pitänyt haukkua toisiin leireihin kuuluvia.
Hän oli pohjaltaan sangen tuima mies, osasi käyttää sekä käsiä että
hampaita -- mitä milloinkin tarvittiin.
Mutta nyt -- niin, nyt hän kauhistuen ajatteli kaikkea tätä. Mikä
peeveli se pani ihmiset tappelemaan? Häneen oli iskenyt sellainen
lempeys ja rauhallisuus jota hän ei itsekään ymmärtänyt. Ei mikään
suututtanut häntä enää.
Jos hän olisi ollut lukeneempi, niin hän olisi syyttänyt tuota ainaista
heinäpuuroa, joka oli tämän avaruuden saarekkeen jokapäiväinen ruoka,
kaikesta nykyisestä levollisuudestaan ja mielensä tasapainosta. Sillä
ravintojärjestys tekee ihmeitä, kuten tiedetään. Sehän se luo sekä
leijonan että lampaan...
No niin -- Andersson mietti ja haaveili koko tuon yön. Ikäänkuin hänen
nahassaan olisi hiiviskellyt jokin aavistus. Hän heittelehti
edestakaisin riippumatontapaisessaan ja joka kerta, kun hän sulki
silmänsä, oli kuin maa olisi tullut lentäen häntä vastaan. Niin -- nyt
täytyi tapahtua jotakin.
Päivän sarastaessa tapahtuikin todella jotakin.
Maanalaisen kaupungin valot syttyivät puolta tuntia aikaisemmin
kuin tavallisesti. Ja aurinkovuoren äijä, jonka iho oli kuin
harmaansinipunainen varjo, seisoi Anderssonin vuoteen vieressä. Ja
silmät kiiluivat kuin hehkulamput hänen leveässä voimakkaassa
eläinkallossaan.
"_Khrein khli_", virkahti hän.
Se kai merkitsi jotakin sentapaista kuin: seuraa minua! Sillä Andersson
vääntäytyi alas riippumatosta ja ravasi, minkä käpälistään irti sai
vanhuksen perään, jonka käynti oli nopea kuin varjon.
Kun he olivat päässeet ylösjohtavien portaiden yläpäähän, oli aurinko
juuri nousemassa. Valtainen tulipallo sokaisi Anderssonin silmät. Mutta
hän oli nähnyt parin sadan metrin päässä jotakin, joka melkein salpasi
häneltä hengen.
Se oli lentokone.
XVI.
OUTOJA VIERAITA.
Anderssonin kiitokseksi on mainittava, ettei hän kotvaan uskonut omia
silmiään. Kun on totuttautunut neliöihin ja kanaviin aamuin, päivin ja
illoin kokonaisen vuoden ajan, niin on oikeus arvella näköhäiriöksi
uudenaikaista lentokonetta, jonka malli on selvästi maasta kotoisin.
Mutta suotta hän hieroi silmiään: lentokone seisoi siinä sienimäisellä
nurmikolla, muistuttaen jättiläisalbatrossia, ja esiintyi hyvin
edukseen, valkoisena ja kiiltävänä, koko häikäisevä auringonloiste
yllään. Pikku äijä kohotti ryppyiset kasvonsa John Andessonia kohti,
joka tällä haavaa näytti hämmästyneemmältä kuin sanoilla voidaan
kuvata.
"_Trkhi, khitl, klokh_?" kysyi hän hiukan terävämmin kuin äsken.
"Lentokone", vastasi Andersson ajatuksissaan ruotsiksi... "Jumalauta,
eikö se vain olekin oikea eurooppalainen yksitaso!"
Ukko katsoi häneen ystävällisesti, ihan samoin kuin hän luultavasti
olisi katsonut hulluun mieheen, joka kaipasi rauhoittamista.
"_Tla pliskl_?" kysyi hän taas.
Andersson aikoi vastata, mutta hänen kielensä kieltäytyi tottelemasta.
Nuo vaaralliset kerakkeet takertuivat auttamattomasti hänen huuliinsa.
Hän laukaisi joitakin ihmeellisiä murahduksia ja alkoi sitten juosta
hirviötä kohti... Mutta vaikka hän pani liikkeelle parhaan
juoksutaitonsa, ei vanha herra väistynyt hänen sivultaan, huolimatta
siitä että tämä vain näytti kävelevän!
He tulivat siis perille yhtaikaa.
Aurinko oli jo kohonnut kappaleen matkaa taivaanrannasta. Heikko maan
uumenista kuuluva jyminä todisti, että maanalaisissa tehtaissa oli työ
alkanut, mutta ainoatakaan olentoa ei ilmestynyt näkyviin. Kanavat,
jotka olivat olleet ehdottoman liikkumattomia, rupesivat virtailemaan
ja kuohumaan, ja etäisiä, vihreitä välähdyksiä, aivan kuin jonkin
majakan heittämiä, näkyi aurinkotunturin kalkinkeltaisillla
neliöpaasilla.
Oli tukahduttavan lämmintä, mutta kumpaakaan heistä se ei tuntunut
vaivaavan. Pikku äijän kostea hipiä oli saanut heikosti vihertävän
värisävyn, kun hän erikoisesti ponnistelematta kapusi siiville. Hän
näytti jättiläis-sisiliskolta istuessaan siellä ylhäällä ja
tirkistellessään hyttiin tämän kapeista lasiruuduista, jotka
muistuttivat kahta tylsää kalansilmää. Pyrki ihan naurattamaan kun
näki, kuinka äijän hipiän vihreä väistyi tummanruskean vivahduksen
tieltä, samalla kun hänen tyynestä katseestaan kuvastui jotakin
pelontapaista.