maininnut asiansa sekä näyttänyt Marconilta saamansa paperit, niin
tuo ennen aikaansa vanhentunut mies joutui pois suunniltaan
mielenliikutuksesta. Hänen raskaisiin ja väsyneisiin silmiinsä tuli
välkettä, joka koski kiusallisesti Harrimaniin. Tuollaiselta mahtoi
näyttää vanha Israelin profeetta samotessaan kuolonväsyneenä kohti
Kaanaanmaata.
Debusson vahvisti Kervelin kertomuksen John Langesta ja tämän
morsiamesta.
"Tiedättekö", sanoi hän vilkkaasti, "minulla on täällä raskaassa
yksinäisyydessäni ollut koko ajan se varma tunne, että rakas tyttäreni
elää. Olen vaikeimpina hetkinäni kuullut ikäänkuin etäistä kuisketta,
joka on antanut minulle hiukan lohtua."
"Ja nyt kerron teille", jatkoi kemisti hidastellen, "jotakin, jota en
tähän saakka ole uskonut yhdellekään ihmiselle. Täällä minun talossani
käyskentelee eräs puolihassu miespoloinen, joka on aivan ikuisen
pimeyden rajoilla. Hän oli ranskalainen tullikapteeni, ja hänen nimensä
on Jacques Dufresnes. Hän otti osaa siihen taisteluun, jonka ehkä
tunnette. 'Melunin teurastuksen' nimisenä. Eräs salakuljettajasakki
yllätettiin omassa pesässään ja puolustihe sankaruudella, josta on
tullut näiden seutujen sananparsi. Kun saartoväki oli saanut joukon
antautumaan ja oli varma saaliistaan, räjähti koko rakennusryhmä
ilmaan. Lähes tuhat miestä sai surmansa siinä tilaisuudessa. Kapteeni
Dufresnes komensi sillä kertaa tullimiehistöä. Hänen lentäjänsä
oleilivat läheisyydessä voidakseen hyökätä salakuljettajain niskaan.
Nämä olivat nim. ottaneet erikois-alakseen ilmassatoimimisen."
"Mutta nyt he olivat selvästi älynneet, ettei sitä tietä käynyt pakoon
yrittäminen. Yhtäkaikki -- sieltä lähti ulos yksi lentokone noin
minuuttia ennen, kuin suuri räjähdys tapahtui. Kone oli, kuten kapteeni
Dufresnes valoisina hetkinään on minulle kertonut, ihan erikoismallinen
ja vahvasti rakennettu. Se nousi maasta silmänräpäyksessä ja kohosi
melkein pystysuoraan ylös. Ja Dufresnes luuli, että John Lange ja minun
tyttäreni, jotka olivat kihloissa, istuivat siinä koneessa. Hänen
arvelunsa osoittautui oikeaksi ainakin sikäli, ettei Langen ruumista
löydetty toisten joukosta, huolimatta tarmokkaista etsiskelyistä. Mitä
nyt minun tyttäreeni tulee, niin tiedämme ainoastaan Dufresnes ja minä,
mutta ei kukaan muu, että hän pakeni minun talostani varoittamaan
sulhastansa."
"Sulhanen kuului siis salakuljettajasakkiin", pisti väliin Harriman,
joka vastoin tahtoaan oli ruvennut lämpenemään.
Debusson nyökkäsi surullisesti.
"Niin, epäilemättä asian laita on niin", sanoi hän. "Mutta tämäkin
tieto kuuluu yksinomaan minulle ja Dufresnesille. Emmekä me ole
tahtoneet tahria hänen muistoansa -- pikku Clairen vuoksi. Mutta nyt
saatte kuulla lisää. Dufresnes lentäjineen ajoi takaa lentokonetta,
joka oli aseeton. Mutta tämä nousi niin nopeasti ja niin korkealle,
etteivät toiset voineet seurata sitä. Dufresnes oli menettää henkensä
sillä matkalla. Hän saavutti korkeuden, jossa tavalliset happikojeet
eivät riittäneet. Hänen kätensä ikäänkuin jäätyivät. Kone alkoi syöksyä
maata kohti. Mutta viimeisessä silmänräpäyksessä hän pääsi siitä ulos
ja pelastui laskuvarjostimen avulla. Hänen viimeinen näkemänsä oli tuo
toinen kone, se, jota hän ajoi takaa. Se suorastaan syöksähti ulos
avaruuteen, jossa sen nielaisi itse aurinko. Se näytti loistavalta
saippuakuplalta, joka haihtui valtavaan valomereen. Se katosi
kipinäsateeseen, eikä Dufresnes nähnyt sitä enää."
"Monta kuukautta me kuulustelimme kadonnutta konetta. Ei kukaan ollut
nähnyt sitä. Ei kukaan ollut kuullut siitä."
"Mutta Dufresnes ei ollut oma itsensä sen hetken perästä. Tullessaan
alas maanpinnalle hän oli puolisokea ja tiedoton. Kauhea matka oli
murtanut hänen sekä ruumiillisen että henkisen elimistönsä. Se olikin
ehkä parasta hänelle. Sillä vastuu, jonka hän oli ottanut hartioilleen,
oli suurempi, kuin mies jaksoi kantaa. Hänhän oli järjestänyt
salakuljettajain takaa-ajon ja siten aiheuttanut yli tuhannen
urhoollisen ranskalaisen sotilaan kuoleman -- ja kerrassaan tuloksetta.
Parikymmentä salakuljettajaa tosin menetti henkensä, mutta he veivät
mennessään lähemmät tiedot suunnattomasta järjestöstä, joka vain
tiedettiin olevan olemassa."
"Kaikki kävivät Dufresnesin kimppuun. Mutta hän ei kyennyt edes
selittämään eikä itseään puolustamaan. Oli kuin itse auringonjumala
olisi sokaissut hänet ja pimittänyt hänen järkensä. Varjon kaltaisena
hän hoippuu täällä. Hän puhelee järkevästi, hän on lempeä ja
rauhallinen, mutta mikään ei kiinnitä hänen mieltänsä. Minun
luullakseni hänen elämänsä on vain yhtä ainoata unennäköä:
unta siitä auringosta, joka nielaisi hänen rakastamansa naisen...
Väkeväluonteisille miehille käy usein niin."
Henry Debusson huokasi raskaasti.
"Kenties minun olisi käynyt samoin kuin Jacquesinkin", jatkoi hän,
"ellei minua olisi kaiken aikaa elähdyttänyt toivo saada nähdä
tyttäreni vielä. Heikon heikko toivo!"
Harriman nousi.
"Jos tapaan tyttärenne", sanoi hän rauhallisesti, "sanon hänelle teiltä
terveisiä."
"Mitä tarkoitatte?" änkytti vanhus.
"Koetan piakkoin lähteä samaa tietä, jota John Lange meni", lausui
amerikkalainen koruttomasti... "Kone on samaa lajia, mutta apuneuvot
paremmat. On olemassa mahdollisuus, että saatte nähdä tyttärenne
jälleen."
"Uskomatonta", mutisi Debusson. "Mutta jos asia on, kuten sanotte,
kuinka luulette löytävänne sen kiertotähden, josta tässä on puhe?"
Harriman hymyili -- hieman ylenkatseellisesti.
"Jokainen, joka syöksähtää ulos maan ilmakehästä, joutuu pakostakin
saman kiertotähden magnetismin piiriin ja kulkeutuu uuden painolain
mukaisesti."
"Mutta kuinka kauan mahtaakaan tämä matka kestää?"
"Niin, se on asia, jota en ymmärrä. Mutta John Lange ja hänen vaimonsa
ovat päässeet perille tarvitsematta kuolla nälkään. Se riittäköön
meille. Ja nyt hyvästi sitten!"
Debusson aikoi sanoa jotakin, mutta hänet keskeytti muudan kalpea mies,
joka toisten huomaamatta oli astunut huoneeseen. Mies oli kapteeni
Dufresnes. Hän näytti olevan yhtä käherretty ja karski kuin niihin
aikoihin, jolloin hän oli ilmalaivueen päällikkönä. Mutta hänen
silmänsä olivat käyneet merkillisen sameiksi ja kauaskatsoviksi. Hän
astui suoraan amerikkalasen luo.
"Teillä on pitkä matka edessänne", sanoi hän omituisella, verhotulla
äänellä. "Varokaa suurta valoa ja syvää vettä. Sillä aamuruskon
ulkopuolella on raja -- äärimmäinen raja!"
XI.
KOHTI SUURTA HILJAISUUTTA.
Oli ollut ihmeellinen, sumuinen aamu, sellainen, josta Pariisissa ei
ole puutetta keväisin. Mutta lähestyttäessä puolta päivää tuli jostakin
heikko, virkistävä tuulenhenki, joka hellävaroen kuljetti pois
aamupölyt suurkaupungin kasvoilta.
Harriman seisoi kevyeen lentäjänpukuun puettuna voimakkaan yksitason
vieressä. Koneen siivet olivat lyhyet, ja siinä oli iso, tiiviisti
suljettava hytti. Juuri nyt sukelsi voimakas, partainen pää esiin sen
avonaisesta luukusta.
"Minä luulen, että kaikki on nyt kunnossa", sanoi mies ja loi vielä
yhden tutkivan katseen köysiin ja tankoihin. "Ja jos akkumalaattori
tuolla alhaalla pitää, mitä lupaa, niin voitte lentää suoraa päätä
taivaaseen."
"Se onkin aikomukseni", vastasi amerikkalainen kuivasti.
Ranskalainen insinööri loi hieman ihmettelevän katseen nuoreen
lentäjään, joka oli saanut päästötodistuksensa kahdeksan päivää sitten,
mutta kuitenkin lensi kuin vanha tekijä. Itsekseen hän luultavasti
ajatteli, että amerikkalaisilla lienee yleensä erittäin tyhmä tapa
ilmaista tavallisia asioita, mutta ei sanonut mitään.
Ylimalkaankin Henry Farman oli mahdollisimman harvojen sanojen mies.
Hän kuului jo lentotaidon ikämiespolveen ja olisi voinut jo vuosia
sitten asettua laakereilleen lepäämään. Mutta ihmiset, jotka ovat
matkustelleet paljon ilmassa, eivät mielellään lepää ennen kuin kuolema
heidät korjaa.
Oli tuottanut nautintoa hänelle tämän uuden Kervel-koneen rakentaminen,
koneen, joka oli varustettu omituisella sähkömoottorilla,
hämmästyttävän kevyellä työkykyynsä nähden. Hän aavisti, eikä syyttä,
että Ilmari Erkon akkumalaattori saa aikaan mullistuksen lentokoneiden
ja kaikkien muiden kulkuvälineiden alalla. Mutta erinäisistä syistä,
jotka eivät kuulu tähän kertomukseen, hän ei ollut vielä päässyt
sovelluttamaan keksintöä käytäntöön.
"Te voitte tällä koneella saavuttaa minkä tahansa korkeus- ja
pituusennätyksen", sanoi hän astuessaan alas koneesta. "Akkumalaattori
on niellyt sähköä niin paljon, että tuntuu kerrassaan uskomattomalta...
Se voi viedä teidät vaikka Marsiin", lisäsi hän piloillaan.
"Miksi juuri Marsiin?" kysyi amerikkalainen terävästi.
"Tai mihin hitolle itse haluatte", vastasi Farman hieman
kärsimättömästi... "Teillähän on pitkän matkan eväätkin...
Matkustatteko yksin vai tuleeko Marconi mukaan?"
"Matkustan yksin", vastasi Harriman äkkiä innostuen. "Marconi on, kuten
tiedätte, S:t Vincentissä. Hän tulisi iloiseksi, jos lähettäisitte
hänelle ilmoituksen lähdöstäni. Siinä voisitte sanoa, että minulla on
mitä parhaat toiveet tehtäväni onnistumisesta. Tuon koneen turvissa
luulen olevani suojattu kaikilta onnettomuuksien mahdollisuuksiltakin.
Jos palaan takaisin, niin tapahtuu se vain siksi, että avaruus on
paiskannut minut helmastaan. Mutta silloin ei minussa enää ole henkeä.
Sanokaa hänelle tämä."
Farman katsoi tarkkaan nuorta lentäjää.
"Te olette minusta juuri sen näköinen kuin voisitte antautua vaikka
minkälaiseen epätoivoiseen yritykseen", virkkoi hän lyhyen vaitiolon
jälkeen. "Mutta se ei kuulu minulle. Kaikki suuret keksinnöt ja löydöt
juontavat alkunsa jostakin epätoivoisesta teosta. Kun Orville Wright ja
minä -- siitä on jo melkein ihmis-ikä kulunut -- lentää räpyttelimme
näillä seuduin, ei kukaan tahtonut vakuuttaa meidän henkeämme.
Ensimmäiset sadat metrit lentämisen historiassa ovat maksaneet monta
ihmishenkeä. Ja nyt te tahdotte lentää kuuhun tai ainakin sinne päin.
Vanhat ihmiset sanoisivat varmasti sitä hulluudeksi. Minä puolestani en
koskaan tule niin vanhaksi, että estelisin nuorta miestä tekemästä
jotakin uhkarohkeata tyhmyyttä silloin kun on kysymyksessä uusien
alueiden voittaminen tieteelle."
"En tiedä, mitä voitan", mutisi amerikkalainen melkein vihaisesti.
"Mutta sen tiedän, ettei minulla ole mitään menetettävää."
"Entä henki?"
"Se on erinäisistä syistä menettänyt kaiken arvonsa täällä maan päällä.
Eräät ihmiset eivät osaa puhuakaan mistään muusta kuin laeista ja
viranomaisista. Äitini, joka oli Bostonissa pesijättärenä, sanoi usein,
että minä muka ennemmin tai myöhemmin joudun helvettiin. Tahdon saattaa
hänen ennustuksensa häpeään ja koetan saavuttaa taivaan niin kauan kuin
vielä on aikaa. Mutta kuka pentele siellä sormielee konetta?..."
Kumpaisenkaan huomaamatta oli eräs harmaaseen urheilupukuun puettu mies
hiipinyt lentokoneen taakse, jossa hän korvat hörössä oli kuunnellut
viimeistä keskustelua. Hän vapisi innosta ja hänen oikea kätensä
puristui tiukkaan browningin kahvan ympärille.
Siellä oli todellakin Joshua P. Niggitts. Ja nyt tuo
luureunarillirakkari oli kuin olikin kiikissä. Onneksi hän oli ehtinyt
ajoissa!
Varmemmaksi vakuudeksi salapoliisi kapusi ylös toiselle siivelle,
välittämättä vanhoista S:t Vincentin aikuisista romurautakasan
aiheuttamista naarmuista. Ja koska hytin katto oli auki, niin hän
laskeutui päättävästi alas tilavaan pikku hyttiin, veti esiin
revolverinsa ja vannoi karkean epäkirkollisesti, ettei Simon Newcombe
Harriman kuuna päivänä pääsisi tekemään lentoretkeä hänen kanssaan eikä
yksinään.
Juuri tällä hetkellä nuori amerikkalainen keksi, että joku
asiaankuulumaton hääräili hänen koneessaan.
Ja seuraavassa sekunnissa hän sai nähdä näyn, jota hän kaikkein
vähimmin olisi itselleen toivottanut -- nimittäin Pinkertonin
asiamiehen seisomassa keskellä hänen lentokoneensa pyhättöä revolveri
toisessa ja sinetillä varustettu paperi toisessa kädessä.
"Lain nimessä", ärjäisi Joshua nyt toista kertaa verrattain lyhyen ajan
mittaan, "minä vangitsen teidät, Nathanael Smith, murhasta syytettynä."
Kaksi viimeistä sanaa hän suorastaan sähisi -- lähinnä vaikuttamaan
todistajaan, joka osui olemaan läsnä.
Mutta Farman ei ollut juuri tietääkseenkään Niggittsin
salapoliisi-eleistä. Hän kääntyi Harrimanin puoleen.
"Taivaan matkasta ei siis tällä kertaa taida tullakaan mitään", sanoi
hän nauraen.
"Ei, nyt mennään ensin New Yorkiin ja sitten helvettiin", riemuitsi
Niggitts.
"Minuutin kuluttua lähden", sanoi Harriman ja kietaisi kaulaliinansa
tiukempaan kaulansa ympärille.
"Se saadaan nähdä", ulvoi salapoliisi.
Hän sai tosiaankin nähdä sen -- ja vielä muutakin.
Pantterin vikkelyydellä Harriman hyppäsi siivelle. Niggitts ampui,
mutta ei tietenkään osannut. Sen sijaan osui häneen nyrkinisku, ihan
silmän alle, siinä olevaan arkaan hermoon. Se salpasi hänen
kaunopuheliaisuutensa vahvojen telkien taakse. Hän vaipui läjään hytin
pohjalle, jossa hän ensimäisen minuutinpuoliskon ajan kuvitteli
olevansa höyryvasaran alla Bethlehemin terästehtaassa.
Harriman yritti nostaa tajutonta miestä ulos hytistä.
Silloin hän kuuli Farmanin äänen:
"Jos aiotte taivaaseen, niin kiirehtikää. Tuolta tulee joku yli kentän,
ja vauhdista päättäen hän on ranskalainen salapoliisi."
Silloin amerikkalainen muuttui yhtäkkiä teräkseksi ja raudaksi. Hän
päästi Niggittsin irti, veti alas hytin katon ja tarttui ohjauspyörään.
Dynamo pirisi, potkurit liikahtivat ja sähisten lensi voimakas yksitaso
yli kentän, kohosi äkkiä ja liukui keula edellä kohti aurinkoa ja
eetteriä, Joshua P. Niggittsin vähitellen täristessä takaisin
tajuntaan.
Mutta Farman jäi seisomaan ja seurasi kauan silmillään poismenevää.
"Se nuoriso, se nuoriso", mutisi hän. "Maa ei enää riitä sille. Nyt se
jo lähtee painiskelemaan tähtien kanssa!"
TOINEN OSA
ÄÄRIMMÄISELTÄ RAJALTA
XII.
IHMINEN.
John Andersson istui jollakin, joka muistutti kiveä, ja vuoleskeli
lastuja jostakin, jota saattoi kuvitella puupalaseksi.
Missä hän oli, ei hän tiennyt itsekään. Mutta hänellä oli viileä
luonne, kuten kaikilla Falunin seudulla syntyneillä ruotsalaisilla.
Arvatenkin sikäläiset rautakaivokset ovat auttaneet tämän tyynen ja
kylmäverisen luonteen muodostumista, luonteen, jota ei järkytä
tapausten oikullisuus.
No niin -- John Andersson vuoleskeli siis lastuja, samalla keskustellen
kummallisten äännähtelyjen avulla erään naista muistuttavan olennon
kanssa.
"Tässä _kho, khis, khos_", sanoi Andersson opettavalla äänensävyllä.
"_Prim, thi, tios, tion_", pärskyi olento, ruskeat silmät suunnattuina
valkoisen miehen huuliin.
Silloin John Anderssonilta pääsi makea nauru.
Olento katsoi kysymysmerkkinä häneen. Ensin hänen hipiänsä, joka ei
muuten muistuttanut hipiää, muuttui heikosti sinertävän väriseksi --
kysyväksi, sitte se muuttui siniseksi -- tyytymättömäksi ja lopulta
ruusunpunaiseksi -- raivoavaksi.
"Pzjy, pzjy", kuiskasi ruotsalainen jäähdyttävästi. "Tyttölapset ovat
aina samanlaisia, tulit mihin tahansa", mutisi hän itsekseen omalla
äidinkielellään.
Nuoren naisen vaikutuksille herkkä hipiä vaihtoi värinsä kauniiksi
vaaleanpunaiseksi; samalla hänen syvistä silmistään loisti omalaatuinen
sydämellinen auringonpaiste.
Sitten hän nousi seisomaan, nytkäytti omituisesti päätänsä ja poistui
lyhyin joustavin askelin.
John Andersson katseli hänen vaellustansa yli tuon tyypillisen
aurinkomaiseman. Hän ei ollut lainkaan maapallolla elävien naisten
näköinen. Hänen korkeutensa oli tuskin yli neljän jalan. Kasvot olivat
vailla kiinteitä piirteitä. Nenä muistutti jonkin verran koiran kuonoa,
ja suu oli ulkoneva ja hyvin leveä. Omituisimmat olivat kuitenkin hänen
kätensä ja jalkansa. Ne olivat ihan kuin koiran käpälät ja ohuen,
silkinhienon karvan peittämät. Mutta hänen ruumiinsa oli täysin
naisellinen hienoine, kiinteine muotoineen, jotka selvästi saattoi
havaita sangen puutteellisen puvun läpi. Pukuna oli ohut, paitaa
muistuttava hame, joka oli tehty palmikoidusta silkinnäköisestä
ruohosta.
Yhtäkkiä nainen katosi. Oli kuin maa olisi niellyt hänet.
On muuten outoa puhua maasta sen maiseman yhteydessä, joka nyt jo
toista vuotta oli ollut John Anderssonin silmien edessä. Se oli
valtainen pinta, jonka peitti korkea harmaansinipunainen sienimäinen
ruohokerros. Ja tätä mahtavan yksitoikkoista erämaa-maisemaa leikkeli
vesi, joka virtasi syvissä, toivottomuuteen saakka säännöllisissä,
luultavasti järkiolentojen valmistamissa kanavissa.
Nämä leveät juovat olivatkin ainoat, jotka antoivat tuolle muutoin niin
kuolleelle tasangolle hiukan eloa ja liikettä. Sillä kanavat olivat
alituisessa liikkeessä. Vesi, jonka väri oli syvä, melkein
kuparinvihreä, virtaili lakkaamatta kohotellen pinnalleen kuohuja,
vaikkei kukaan voinut nähdä, mistä se tuli ja mihin se laski.
John Andersson nousi. Hänen vaatteensa roikkuivat repaleina hänen
yllään. Ne olivat ikäänkuin käyneet hauraiksi tuon suuren ja
häikäilemättömän auringon vaikutuksesta, joka hehkuvaa messinkikattilaa
muistuttaen kieri yli höyryävän taivaan. Eräs iso sammakon näköinen
eläin kohosi samalla ruohosta ja katseli ruotsalaista syvillä,
ruskeilla hevossilmillään. Se ojenteli jäseniään niinkuin heräävä kissa
ja kohottautui neljälle voimakkaalle, jäntevälle jalalleen, joiden
jalkaterät olivat vahvasti ulospäin kääntyneet. Sammakkomaisuus väheni
nyt, ainoastaan kostealla iholla oli sama harmaanvihreä pohjaväri,
josta eroittui syylämäisiä täpliä. Eläin liikkui notkeasti
sienimäisessä ruohikossa ja hieroi pikimustaa kuonoansa Anderssonin
puolialastomaan sääreen sekä päästi lyhyen, ystävällisen ulvahduksen,
joka hieman muistutti ruohoaavikon koiran hiljaista yöulvontaa.
"_Khris, khrime, khli_", sanoi Andersson ystävällisesti. Ihmeellinen
eläin pyöritteli miettiväisesti ja älykkäästi päätänsä, tuota
voimakasta sammakonpäätä.
"_Skruk_", vastasi se ja aukaisi kidan, josta loisti rivi sarvimaisia
levyjä ja pieni karkea mutta kuiva kieli. Tämä kieli leikitteli
tummassa kidassa. Sitten eläin teki kokokäännöksen ja alkoi
astella ylen arvokkain ja juhlallisin haikaran-askelin tuossa
harmaansinipunaisessa ruohossa. Nyt ilmeni, ettei tämä sienimäinen
nurmikko, josta nousi pieniä kosteita käärmemäisiä vesihöyryjä,
ollutkaan ihan niin tiheätä kuin ensi silmäykseltä saattoi luulla. Se
oli jaettu isoiksi säännöllisiksi neliöiksi, joiden pienet reunakourut
näyttivät kaikki johtavan alas suuriin kanaviin. Nämä omituiset tiet,
tai paremmin sanoen polut, olivat tehdyt jostakin ruskeankeltaisesta,
kautsua muistuttavasta aineesta. Samaa ainetta oli se yksinäinen
kivikin, jolla Andersson oli lepäillyt. Määrättyjen välimatkojen päässä
oli aina tuollainen kivi, neliön muotoiseksi muovailtu, kuten kaikki
muukin, mitä niin sanoaksemme ihmiskädet olivat muokanneet.
Anderssonilla ei tuntunut olevan kiirettä. Hän oli pitkä, voimakas,
vaaleatukkainen ja -partainen mies. Hänen hipiänsä, joka epäilemättä
oli joskus ollut selvästi valkoverinen, oli menettänyt hiukan
pohjoismaista luonnettaan. Ilma ja olosuhteet ikäänkuin söivät hänen
ihonsa pintaa, joka oli muuttunut kosteaksi ja saanut heikon
harmaansinipunervan vivahduksen, häntä ympäröivän ruohon värin. Hän oli
mahdottoman laiha, mutta tämä laihuus ei ollut epätervettä. Hänen
käyntinsäkin oli kadottanut osan niistä tyypillisistä ominaisuuksista,
jotka ovat tunnusmerkillisiä tuolle suurelle imettäväiselle: ihmiselle!
Se oli samalla kertaa keinuvaa ja hiiviskelevää, niin kuin sen eläimen,
joka liikkui hänen edellään sienimäisessä, kukattomassa ja hyönteisiä
vailla olevassa ruohossa. Koko maisema oli kuin kuollut. Ei
linnunlaulua, ei eloa, ei liikettä. Eikä kuitenkaan äänettömyys ollut
täydellinen.
Tarkka korva olisi havainnut heikkoa, keskeytymätöntä kohinaa ja
etäistä, yksitoikkoista jyminää, joka tuntui tulevan maan sisästä.
Yhtäkkiä eläin pysähtyi erään tavallista isomman kiven viereen. Se
käänsi suuren sammakkopäänsä mieheen päin, joka tuli perästä, astui
muutaman askeleen vasempaan ja katosi.
Näytti siltä kuin ei Anderssonista olisi tämä ilmiö ollut lainkaan
ihmeellinen. Hän kulki rauhallisesti edelleen ja päästyään kiven luo
hän nojautui siihen sekä loi tutkivan katseen taivaalle, aivan kuin
merimies, joka illalla arvioi seuraavan päivän mahdollisuuksia. Sitten
hän kopeloi rääsyjään ja otti esiin lompakon, joka sekin näytti
menettäneen alkuperäisen värinsä. Siinä oli yhdessä lokerossa valokuva
ahkerasta käsittelystä kulunut. Andersson katseli sitä tarkkaan. Se
esitti nuorta tyttöä, jolla oli suuret, vilkkaat silmät. Erikoisen
kaunis ei tyttö ollut, mutta hänen hymynsä oli mehevää, tervettä ja
nuorekasta.
John Andersson huokasi ja hänen vaaleihin, hyväntahtoisiin silmiinsä
tuli kauastähtäävä, kaihoisa katse. Sitten hän suuteli valokuvaa ja
pyyhki sen jälkeen kuluneen hihansa kulmalla huolellisesti pois
kyyneleet, jotka olivat kuvalle tipahtaneet.
Puolittain vaistomaisesti hän kääntyi katsomaan laskevaa aurinkoa, joka
suurena ja mahtavana sekä teräväpiirteisenä painui taivaanrantaa kohti
ja muutamiksi silmänräpäyksiksi paljasti erään korkean, valkoisen
tunturin, joka tavallisesti oli kosteasta maasta nousevan höyryn
peitossa.
Sitten hän pisti valokuvan takaisin, astui pari askelta eteenpäin,
kumartui alas ja katosi yhtä äkisti kuin hänen äskeinen
seuralaisensakin.
Mutta aurinko painui painumistaan. Saavutettuaan taivaanrannan se
hetkeksi pysähtyi ja verestävän silmän tavoin katsoi kiukkuisesti
autioon yksinäisyyteen. Sitten katse sammui. Pimeys saapui
pikamarssissa suurelle tasangolle. Tähdet syttyivät. Ja ennen muita
eräs komea, kultainen tähti, jolla oli syvä, ihmeellinen loisto.
Se oli Maa.
XIII.
PÄIVÄLLISATERIA.
Ainoastaan maapallolla ja muutamien kirjailijain, kuten Ponson du
Terrailin, Conan Doylen ja Övre Richter-Frichin, romaaneissa ihmiset
putoilevat taidokkaiden laskuvarjostimien avulla. Falunilaisen John
Anderssonin nykyisessä olopaikassa ei turvauduttu sentapaisiin
etsittyihin, vaikka kylläkin erinomaisiin kojeisiin.
Kuten kirjoitimme: hän katosi! Mutta asia oli sangen selvä. Hän
yksinkertaisesti astui eräitä portaita alas. Ja pyramiidien ajoilta
asti ovat portaat olleet maailman yksinkertaisimpia ilmiöitä. Neliön
pysty- ja vaakasuoria viivoja ovat rakentajat palvoneet Ramses II:sta
lähtien Macody Lundiin saakka.
Ei siis tarvitse kenenkään kummastella jos John Andersson laskeutuikin
alas portaita, jotka olivat rakennetut nelisärmäisistä, ennenmainittua
kiinteätä kautsumaista ainetta olevista lohkareista. Tämä aine
muistutti asfalttia, mutta oli pehmeämpää ja -- kuten myöhemmin ilmeni
-- paljon kevyempää.
Sydän raskaana hän vaelsi alas näitä portaita, jotka muuten olivat sekä
leveät että hauskat. Mutta hän kulki kuin se, joka etsii itselleen
vapaaehtoista vankilaa: mitä ihmeellisimmät tunteet kalvoivat hänen
sydänjuuriansa.
Mutta alhaalla John Anderssonia ei odottanutkaan vankila, vaan
jonkinlainen avonainen ja hyvin valaistu tori! Valaistus ei tullut
ylhäältä, multakatossa olevista reijistä, vaan valolähteinä olivat
suuret nelisärmäiset paadet, joita oli määrättyjen välimatkojen päässä
paljaalla maaperällä. Ne levittivät miellyttävää valoa tuohon
ihmeelliseen maisemaan, joka olisi hämmästyttänyt ketä ihmistä tahansa.
Mutta John Andersson ei ihmetellyt, sillä hän oli melkein vuoden päivät
totutellut itseään tähän maanalaiseen kaupunkiin, joka siinä avautui
hänen sattumalta niin surullisille katseilleen.