Hyvissä voimissa hän oli saapunut "Astralla" Bordeauxiin. Ei kukaan
ollut häirinnyt häntä. Ja nyt hän oli sanottavitta vaikeuksitta tullut
Pariisiin ja kohdannut ensimmäisen esteen.
Hän otti esille muistiinpanonsa.
Niin -- tuossa luki Kervel, rue Rambuteau 157, ja Kervelin nimi oli
myös ovikilvessä, kainona ja vaatimattomana.
Mutta kukaan ei avannut Harrimanille, vaikka tämä käytteli rystysiään
niin että oven laudat liikahtelivat.
Tosinhan voi sanoa, ettei Harrimanin ranskankielen ääntäminen ollut
erittäin tyydyttävää. Amerikkalaisethan puhuvat mieluimmin peruna
nielussa, eikä se kuulu hyvältä ranskalaisten korvaan, jotka pistävät
perunan mieluummin nenäänsä.
Mutta oven sisäpuolella oleva mies ei ollut kielisaivartelija. Hän
aukaisi ovensa vain niille, jotka tiesivät tunnussanan.
Tämä selveni vähitellen nuorelle amerikkalaiselle, joka nyt laukaisi
viimeisen panoksensa.
"Minä tuon terveisiä John Langelta", sanoi hän.
Tämä oli oikeata puhetta, sillä samassa ovi lensi auki hämmästyttävällä
vauhdilla, ja Harriman näki edessään pitkän, voimakkaan, hienon ja
jalopiirteisen miehen, jonka pitkä valkoinen parta hohti hopealle.
"Ehkä tahdotte astua sisään", sanoi vanha herra hieman juhlallisesti
"John Langen ystävät ovat minunkin ystäviäni. Minä luulin hänen
kuolleen."
"Kuollut hän onkin, tavallaan", sanoi amerikkalainen ja istuutui
tuolille... "Hän on, mikäli voin käsittää, kuollut tältä maailmalta.
Mutta ennen kuin käymme asiaan käsiksi lähemmin: kuka oli John Lange?"
Valkopartainen juhlava herra rypisti kulmiaan.
"Ettekö siis tunne häntä?"
"En, en mainittavasti."
"Ettekö ole koskaan nähnyt häntä?"
"En lainkaan."
"Mutta kuinka te sitten uskallatte?"
"Minä uskallan, mitä ikinä mieleni tekee", murisi Harriman ja jännitti
oikean jalkansa lihaksia... "Mutta te voitte olla ihan rauhallinen.
Saatte kyllä ajateltavaa ennen kuin eroamme. Ehkä maltatte mielenne,
kunnes olen lukenut teille John Langen lähettämän sähkösanoman."
"Hänenkö lähettämänsä sähkösanoman."
"Niin, valo-sähkösänoman."
"Ja mistä?"
"Hitto sen tietäköön."
"Mutta eikö siinä mainita lähetyspaikkaa?"
"Kyllä. Mutta se on jokseenkin epämääräinen. Sanoma tuli neljä
vuorokautta sitten S:t Vincentin Marconi-asemalle. Marconi oli
sattumalta tavattavissa, ja hän todistaa sanoman oikeaksi. Voitte
muuten itsekin ratkaista asian, kunhan ette vain tapa minua
kysymyksillänne."
Amerikkalainen otti suututtavan hitaasti esiin lompakkonsa, löysi siitä
tiheäänkirjoitetun paperin, otti nenältään luureunarillit, puhdisti ne,
sovitti taas paikoilleen, loi vanhukseen itsetietoisen katseen ja alkoi
tunnontarkasti kääntää ranskankielelle John Langen englantilaista
sanomaa.
Kervel istui kuin tulisilla hiilillä. Hän repi partaansa. Hän hakkasi
otsaansa. Hän käyttäytyi kuin puolihullu nero, mikä hän luultavasti
olikin.
"Enkö minä sitä sanonut", mutisi hän herkeämättä.
"No, mitä sanotte nyt?" murahti Harriman lopetettuaan lukemisen.
Vanhus loi uneksivan katseen ikkunaa kohti, josta muutamia
auringonsäteitä hiipi huoneeseen. Suljetuissa ikkunaluukuissa oli nim.
rakoja. Koko hänen hermostuneisuutensa oli ikäänkuin liukunut pois
hänestä. Hänen kasvoilleen oli levinnyt kirkastetun rauhan ilme, sama,
joka oli kaunistanut juutalaisvanhusta tämän katsoessa Ihmisen Poikaa
kasvoista kasvoihin ja sanoessa: "Nyt sinä lasket palvelijasi rauhaan
menemään!" Oli kuin hänen leimuavat silmänsä olisivat tuijottaneet
kaukomaailmoihin. Mutta sanaakaan ei hän virkkanut.
Amerikkalainen pyöri kärsimättömänä tuolillaan.
"Tahtoisitteko nyt kertoa Marconille ja minulle, kuka on John Lange ja
onko niissä seikoissa perää, joita tämä ihmeellinen sähkösanoma
koskettelee?"
Kervel katsahti hajamielisenä nuoreen vieraaseensa. Hän oli miehen
näköinen, joka herätetään uneksimasta jääkylmää whiskyä ja soodaa
aavikolla.
Sitten hän kumartui eteenpäin ja alkoi kertoa niinkuin ulkoa opittua
läksyä:
"John Lange oli norjalainen. Hän kuului muukalaislegioonaan ja soti
Ranskan puolella. Hän yleni kersantiksi harvinaisen sankarillisuutensa,
rohkeutensa ja kuularuiskutaituruutensa avulla. Ei kenestäkään
legioonan miehestä kerrota niin usein kuin hänestä. Voisi kirjoittaa
romaanin hänen urotöistään. Vuonna 1918 hänestä tuli lentäjä, ja tällä
alalla hän osoitti samoja eteviä ominaisuuksia. Hän sai kaikki
kunniamerkit, joita voitiin antaa hänen asemassaan olevalle miehelle.
Vaikka hän joka päivä yhden vuoden aikana oli hengenvaarassa, ei
hän kertaakaan haavoittunut. Hän taisteli usein kokonaisia
vihollislaivastoja vastaan, pakoitti ne laskeutumaan maahan tai tuhosi
ne suorastaan, mutta palasi itse aina ehein nahoin. Hänen
haavoittumattomuudestaan tuli legenda. Mutta eräänä päivänä hänen
ollessaan ilmassa, hän joutui varustamattomana kaasuhyökkäyksen
alaiseksi. Luultiin hänen kuolleen, mutta tällöinkin onni seurasi
häntä. Hän makasi monta kuukautta sokeana ja puolittain tiedottomana,
mutta hyvä hoito palautti hänet ihan entiselleen -- näönkin hän sai
takaisin. Hänen hoitajansa oli eräs nuori ranskalainen neiti, Claire
Debusson, tunnetun kemistin tytär. He menivät kihloihin. Hänen
myöhemmistä vaiheistaan tiedän vähemmän. Hän sai käytettäväkseen erään
lentokoneen, jonka minä olin suunnitellut korkeuslentoja varten. Tämän
koneen pääominaisuus oli se, että se saattoi ottaa matkaansa
suunnattomat bensiinimäärät ja että sen moottori erään uuden
kaasutusmenetelmän avulla säästi polttoainetta tähän saakka
tuntemattomalla tavalla. Sitäpaitsi sen hytti oli rakennettu
sellaiseksi, että sen saattoi milloin tahansa muuttaa eräänlaiseksi
ilmatiiviiksi sukeltajakelloksi -- tarpeellinen laite ilmakehän
ylimmissä ilmaköyhissä kerroksissa."
Vanha keksijä lopetti yhtäkkiä ja katsoi tutkivasti tuohon
ihmeelliseen mieheen, joka istui suoraan hänen edessään ja tuntui
ahmaisevan jokaisen hänen suustaan lähtevän sanan. Erikoisen
luottamustaherättävältä ei mies näyttänyt, mutta noiden jättimäisten
rillien takana paloi kummallinen, kiihkeä tuli, joka sai Kervelin
jatkamaan.
"Enempää en juuri tiedä. Sen vain, että John Lange katosi morsiamineen.
Minulla oli täysi syy uskoa heidän kuolleen. Mutta mitä tapahtui
eräässä tilaisuudessa, lähellä Pariisia, sitä ei minun tarvitse kertoa
kenellekään. Varsinkaan koska se ei kuulu tähän asiaan... Vanha Henry
Debusson tietää ehkä enemmän kuin minä. Ja sitäpaitsi eräs toinen
henkilö, joka asuu hieman ulompana, Ivryssä -- hän kenties voisi kertoa
teille jotakin, joka vahvistaisi meidän uskoamme ja tietoamme John
Langen kohtalosta. Hän on puolihassu tullikapteeni, nimeltä Jacques
Dufresnes. Hän rakasti Claire Debussonia ja menetti järkensä tämän
rakkauden vuoksi. Mutta hänen aivonsa eivät ole niin piloilla, ettei
hän kykenisi selittämään ainakin osaa."
Harriman kirjoitti nimet muistikirjaansa.
"Entä mitä te arvelette", kysyi hän vaanivan näköisenä, "John Langen
esityksestä, että sähkö otettaisiin käyttövoimaksi teidän koneisiinne?"
Kervel katsoi suoraan eteensä.
"Tunnetteko Ilmari Erkon akkumulaattoria?"
"En."
"En minäkään. Mutta minä voin ilmoittaa teille sen miehen nimen, joka
ehkä voi hankkia teille sellaisen, kun saa tietää, mistä on kysymys."
"Ja miehen osoite?"
"Tohtori Jonas Field, Rigshospitalet, Kristiania."
"Autatteko te sitten minua edelleen?"
"Kyllä. Te siis aiotte yrittää lentämistä avaruuden halki?"
"Niin aion. En mahdu enää maapallolle."
VIII.
KARKURI.
Marconi luki raportin vielä kertaalleen. Sitten hän pisti sen
tyytyväisenä lompakkoonsa ja tuijotti haaveellisesti aurinkoon, joka
juuri nosti kultaista pyöräänsä ylös merestä.
"Hän on lujaa tekoa, tuo junkkari", mutisi hän. "Vaarallinen herra,
mutta tietää, mitä tahtoo. Kun hän ei vain potkaisisi itseään suoraan
giljotiinille."
Raportti oli, niinkuin kai on helppo arvata, Simon Newcombe Harrimanin
lähettämä. Se kertoi hänen käynneistään Kervelin luona, hänen
jokapäiväisistä lentoharjoituksistaan, Farmanin tehtaassa tekeillä
olevan uuden Kervel-koneen rakenteesta ja erään tri Jonas Fieldiksi
itseään nimittävän norjalaisen lääkärin käynnistä. Tiedonannon viimeksi
mainittu kohta oli erikoisesti huvittanut Marconia. Se kuului
Harrimanille ominaisessa suppeahkossa tyyliasussaan näin:
"Sain tänään erään norjalaisen vieraakseni. Kutsui itseään
t:ri Fieldiksi. Olin kirjoittanut hänelle Ilmari Erkon
akkumulaattorista. Kysyi, mihin käyttäisin sitä. Käskin hänen
mennä helvettiin. Kieltäytyi jyrkästi. Merkillinen mies. Hänen
varma esiintymisensä ja ruumiillinen voimansa estivät minua
käyttämästä ruumiillisia todisteluja. En voinut välipuheemme
mukaan uskoa hänelle mitään. Hän lähti. Toin hänet takaisin.
Sanoi minua hävyttömäksi roistoksi. Potkaisin häntä. Potkaisi
takaisin ja hakkasi minut rikki ja mäsäksi. Tämän jälkeen
havaitsin parhaaksi viitata teidän osallisuutenne asiassa.
Näytin hänelle teidän suostuntanne. Se riitti. Ei kysellyt
sitten enää. Pyysi tervehtimään ja sanomaan, että Erkon
akkumulaattori on käytettävissänne, sekä antoi minulle
seikkaperäisen ja selvän luonnoksen sen rakenteesta. Olen
lähettänyt tämän Kervelille. Arvelee, että jos akkumulaattorit
pitävät mitä lupaavat, niin on asia selvä. Ei huolinut
rahoista. Soma mies. Vakuutti sen olevan Kervelin käsissä
kolmen viikon sisällä. Lähettäkää hänelle kiitoskirje
järjestyksen vuoksi, osoite Rigshospitalet, Kristiania. Ellei
mitään odottamatonta satu, olen Kervelin arvelun mukaan matkalla
kuukauden perästä. Olen nyt kaikkien lentämisen yksityisseikkojen
ja koneistonhoidon perillä. Uskon hyvään tulokseen. Pitäkää
silmällä Pinkertonin paviaania. Kunnioittava tervehdys.
Harriman."
Kuten jo sanottiin, Marconi hymyili pistäessään tämän omituisen
asiapaperin lompakkoonsa.
Huvipursi "Astra" oli jo ammoin palannut takaisin ja loikoi nyt
ikävissään satamassa. Mutta Marconi ei tuntenut pienintäkään halua
noudattaa ainoatakaan niistä kutsuista, joita tulvaili hänelle kaikilta
maailman ääriltä. Niissä puhuttiin johtokuntain kokouksista,
ehdotettiin uusia valtamerilinjoja, valmisteltiin järjestelmiä j.n.e.
Mutta -- Marconi ei hievahtanutkaan S:t Vincentistä. Joka ilta hän
istui myöhäiseen yöhön saakka havaintotuolillaan ja unelmoi niistä
uusista maailmoista, jotka ensimäistä kertaa ihmissuvun historiassa nyt
olivat ilmoittaneet jotakin itsestään. Hänellä ei ollut aihetta odottaa
uusia viestejä, mutta se mahdollisuus oli olemassa, että yksi tai
toinen merkillinen tiedoitus saattoi tulla, eikä hän halunnut päästää
sitä ohitseen.
Mitä taas Pinkertonin paviaaniin tulee, niin tässä henkilössä asui
näköjään harvinainen elinvoima. Hän toipui tavattoman pian. Oli kuin
hänellä olisi ollut kauhea kiire päästä eroon niistä naarmuista,
mustelmista, jomotuksista ja jyskytyksistä, joita amerikkalaisen kova
kengänkärki oli aiheuttanut. Hän sai myös ensiluokkaista hoitoa. Joshua
P. Niggittsiä voideltiin, laastaroitiin ja syötettiin niin että hän
leveni kuin susi lammaslaumassa.
Jo kahdeksantena päivänä "vastoinkäymisestään" hän ilmaisi haluavansa
lähteä tuosta vieraanvaraisesta saaresta. Mutta sitä ei englantilainen
lääkäri, muuten itse herttaisuus, voinut sallia. Myöskään ei hänelle
suotu tilaisuutta päästä kosketuksiin viranomaisten kanssa. Sen sijaan
hänet sullottiin täyteen sanomalehtiä ja uusinta kirjallisuutta. Ja
joka aamu hän sai langattoman tuomia uutisia koko maailmasta.
Mutta Niggittsiä eivät huvittaneet uutiset eikä kirjallisuus. Hänen
puolestaan olisivat huoletta kaikki maailman kirjastot saaneet palaa
poroksi, eikä häntä olisi häirinnyt vähääkään paavin kuolema tai
Leniniä kohdannut halvaus. Hänen ainoa harrastuksensa kohdistui
kysymyksiin, vieläkö siveellisen lesken kostonhimoiset sadattuhannet
odottivat ja vieläkö jalkapallon potkija Nathanael Smith yhä eli. Sillä
Niggittsin liikeyrityksen yhtenä ehtona oli, että murhaaja joutuisi
sähkötuoliin elävänä, arvatenkin jotta kuoliaaksi potkittu
siveysfilosofi tuntisi taivaassa koston makeutta. Neljännentoista
päivän mentyä Niggitts tunsi olevansa terve kuin kala, mutta koska hän
ymmärsi ankaralla Marconilla olevan omat syynsä siihen, ettei häntä
päästetty lähtemään ensi tilassa, niin hän näytteli kohtaloonsa
alistuvan osaa. Hän vannoi, että S:t Vincent oli maallinen paratiisi,
ihan erikoisesti häntä varten luotu. Ei mikään parantola voinut olla
hänelle rakkaampi. Ja jottei antaisi lääkärille aihetta näiden hänen
ylistelyidensä vilpittömyyden epäilemiseen, hän oli olevinaan raukea ja
väsynyt ja makasi peite vatsan yllä ja nenä taivasta kohti.
Joko tästä syystä tai siitä, että toiveet huomaamattomaan S:t
Vincentistä poistumiseen eivät olleet suuret, oli Niggittsin vartiointi
hieman leväperäistä. Kuumuus oli myös alkanut käydä rasittavaksi
vaatien paljon kylmää whiskyä niille, jotka ovat tottuneet elämään
kuumassa vyöhykkeessä. Kaikki tämä johti jonkinlaiseen raukaisevaan
tylsyyteen, joka koitui Niggittsin hämärien aikeiden hyväksi.
No niin -- kuudentenatoista päivänä hänen saapumisestaan S:t Vincentiin
ei lääkäri enää löytänyt häntä entiseltä paikaltaan, sairastuolilta.
Pantiin toimeen hälytys, sähköittäjät lentelivät, toinen sinne toinen
tänne, mutta salapoliisi oli kuin pyörremyrskyn tempaama ja poisviemä.
Lopuksi täytyi ilmoittaa Macronille, että hänen vieraansa oli suvainnut
kadota. Italialainen suuttui, niin että hänestä lenteli kipinöitä.
Kolmessakymmenessä sekunnissa hän oli kääntänyt koko saaren
ylösalaisin. Pienet portugalilaiset lensivät joka soppeen ja nuuskivat
jokaisen kolon.
Ennen pitkää kuitenkin keksittiin arvoituksen ratkaisu. Sillä samaan
aikaan kuin Niggitts oli myös eräs koneenkäyttäjä kadonnut. Tämä oli
maannut sairashuoneella punataudin takia. Ja nämä kaksi, jotka tavalla
tai toisella olivat sattumalta löytäneet toisensa, olivat karanneet
vieden mennessään satamalle kuuluvan moottoriveneen sekä kymmenen
kannua bensiiniä.
Langattomia lähetettiin kaikkiin suuntiin. Mutta noilla kahdella
herrasmiehellä oli hyvä etumatka.
Kahta päivää myöhemmin löydettiin vene ja amerikkalainen
koneenkäyttäjä eräältä Kanarian saarelta. Hänet vietiin riemusaatossa
takaisin S:t Vincentiin, jossa sairashuone ja punatauti odottivat
häntä.
Mutta Joshua P. Niggitts oli tavannut Cadiziin menevän laivan ja
huristi jo täyttä vauhtia Simon Newcombe Harrimanin vanavedessä.
Maailma on kuitenkin suuri, silloinkin kun luureunarillejä käyttävä
mies on kysymyksessä. Ja vielä suuremmaksi ja hankalammaksi maailma
kävi Pinkertonin miehelle sen johdosta, että hänen takaa-ajamansa uhri
oli saanut varoituksen itse S:t Vincentin suurmestarilta.
IX.
VIIME HETKESSÄ.
Farmanin tehtaissa viimeisteltiin Kervelin merkillistä lentotasoa, ja
Simon Newcombe Harriman, keksittyään itselleen taas uuden nimen,
osoitti suurta sankarillisuutta harjoitellessaan ensiluokkaiseksi
korkeuslentäjäksi.
Samaan aikaan Joshua P. Niggitts pani liikkeelle kaiken tarmonsa
tyydyttääkseen kostonhimoista bostonilaista leskeä.
Ja koska hän ei ollut mikään pässinpää, niin hän koetti ensin lahjoa
erästä Marconi-sähköittäjää, Cadizin langattoman aseman hoitajaa, jotta
tämä sieppaisi kaikki S:t Vincentistä lähetetyt sanomat. Hän aavisti,
että Harrimanilla oli jokin tieteellinen työ suoritettavana ja että
mies sai Marconilta määräyksiä. Kun yritys ei onnistunut, niin Niggitts
muutti päämajansa erään toisen aseman naapuruuteen, toivoen sieltä
mahdollisesti löytävänsä jonkun lahjottavan olion, joka maksua ja hyviä
sanoja vastaan taipuisi antamaan hänelle halutut tiedot.
Hän valitsi varmalla vaistollaan Oporton langattoman aseman. Niggitts
oli aina kuullut portugalilaisia parjattavan Euroopan ryhdittömimmäksi
väeksi. Ja ollen tämän alan erikoistuntija hän löysikin, viikon
tunnollisesti etsittyään ja kyseltyään, juuri sellaisen miehen, jota
hän tarvitsi. Tämä oli muudan nuori englantilais-portugalilainen, joka
palveli Oporton langattomalla lennätinasemalla. Hänen nimensä oli
Navario. Niggitts oli varmalla vaistollaan onkinut tietoonsa, että
tällä herralla oli suuret elämänvaatimukset. Hän pelasi, hän joi ja oli
suuri naisten ihailija. Ja hänen tulonsa olivat pienet hänen ylellisiin
taipumuksiinsa verraten.
Useimpien amerikkalaisten tapaan Joshuakin oli oikea saituri. Hän joi,
mutta mieluimmin jäävettä; hän pelasi, mutta parhaastaan pähkinäpeliä.
Mutta nyt hän hyvän tarkoituksen vuoksi solmi vilpittömän
ystävyysliiton Navarion kanssa, joka oli mielissään, kun sai juoda
itsensä humalaan vapaa-öinänsä tuossa komeassa kaupungissa Douron
varrella. Niggitts esiintyi rikkaana amerikkalaisena ja turmeli
vatsaansa ja ankaria periaatteitaan tämän elämänhaluisen sähköittäjän
seurassa. Hän piti huolen siitä, että Navarion velka kasvoi, puijasi
tätä minkä ehti poker-pelissä, ja sai hänet kaikenkaltaisin viheliäisin
keinoin riippuvaisuussuhteeseen.
Näissä oloissa ei Niggittsin tarvinnut kauan salata aikeitansa.
Navarion estelyt oli helppo voittaa. Eikä kiinnijoutumisen vaarakaan
tuntunut suurelta niiden tuhannen dollarin rinnalla, jotka
Niggitts lupasi hänelle, jos hän voisi siepata muutamia Marconin
yksityissanomia. Se myös rauhoitti hänen portugalilaista omaatuntoansa,
ettei Niggitts vaatinut itse sanomia vaan ainoastaan näiden osoitteet.
Erityisesti tuntui nimi Harriman kiinnittävän amerikkalaisen mieltä.
Seuraus oli, että Navario yhtäkkiä muuttui ahkeraksi ja
tarkkaavaiseksi. Hänen esimiehensä rupesivat toivomaan, että nuoren
apulaisen velvollisuudentunto oli herännyt jollakin merkillisellä
tavalla. Hän ei myöhästynyt minuuttiakaan vartiovuoroltansa.
Päinvastoin -- hän oli halukas milloin tahansa ottamaan toistenkin
vuoroja ja pääsi näin muutamassa päivässä virkatoveriensa erikoiseen
suosioon.
Mutta hänen tunnollisuuttansa ei suosinutkaan erikoinen onni.
Hän sieppasi useita S:t Vincentistä lähetettyjä ja Marconin
allekirjoittamia sähkösanomia. Enimmät olivat osoitetut
Marconi-yhtiölle Lontooseen ja tuntuivat olevan puhtaasti
liikeluontoisia. Pari, joiden sisällys ei ollut juuri mistään kotoisin,
oli osoitettu jollekin Kervelille Pariisiin, rue Rambuteau 157.
Navario kirjoitti muistiin muutamia sanomia ja kaikki osoitteet sekä
luovutti ne Niggittsille, jonka naama venyi pitkäksi; Pariisin
osoitteet pistettiin kuitenkin muistikirjaan.
Arvaten, ettei täältä voinut saada enempää, Niggitts maksoi viisisataa
dollaria sähköittäjälle ja matkusti umpimähkään Pariisiin, jossa hän
kaikkien mahdollisuuksien varalta lähti Rambuteau-kadun varrella asuvan
Kervelin puheille.
Hänelle kävi samoin kuin eräitä viikkoja aikaisemmin Harrimanille.
Ärtyinen keksijävanhus otti vastaan hänet sangen epäluuloisesti,
etenkin kun Niggittsin ranskankielen käyttö oli ihan hirveätä.
Yhtäkkiä viimeksimainitun päähän pälkähti turvautua Marconin nimeen.
"Tulen Marconin luota", sanoi hän. Eikä hän siinä valehdellutkaan.
Silloin ovi avautui muitta mutkitta. Parempaa "sesam"-sanaa ei Niggitts
olisi voinut löytää. Mutta tuon vanhan, valkopartaisen, nyt äkkiä
ystävällisesti hymyilevän herrasmiehen näkeminen ei mainittavasti
rohkaissut häntä.
"Marconin ystävät ovat minunkin ystäviäni", sanoi vanhus. "Ettekö
suvaitse astua sisään?"
Niggittsiltä ei puuttunut julkeutta, kuten kai olette huomanneet. Mutta
äijän ystävällisyys ei oikein häntä miellyttänyt. Ja minkä valheen hän
nyt syöttäisi tuolle ukolle?
Mutta seuraavat Kervelin sanat panivat hänen korvansa höröttämään.
"Minä oletan teidän tulleen tapaamaan Harrimania. Mutta pelkään teidän
hiukan myöhästyneen."
"Toivottavasti en sentään ihan", yski Niggitts salatakseen ääretöntä
hämmästystään. "Minun oli määrä ehdottomasti puhutella häntä, ennen
kuin hän matkustaa. Muutamia vihjauksia ja neuvoja... niin, tehän
ymmärrätte. Mistähän voisin saada hänet käsiini?"
Kervel katseli tuokion terävästi pientä amerikkalaista jolla oli
voimakkaat, verikoiraa muistuttavat kasvot. Niissä oli selvästi
jotakin, josta hän ei pitänyt. S:t Vincentin tapahtuman jättämät
naarmut eivät nekään kaunistaneet Niggittsin ulkonaista olemusta.
"Harriman mainitsi kerran minulle, että joku mies vainosi häntä. Joku
Pinkertonin toimiston lähetti. Ette kai te ole se mies?"
Niggitts ei kadottanut kylmäverisyyttään.
"Minä tunnen tuon jutun", lausui hän nopeasti. "Sen takiahan Marconi
lähettikin minut. Mainitsemanne henkilö on tällä hetkellä Pariisissa.
Harriman on suuressa vaarassa. Olen seurannut asianomaista Portugalista
tänne. Ja on täysi syy uskoa, että hän on päässyt ystävämme jäljille...
Te ette oikein luota minuun. Ehkä luotatte paremmin, jos kerron olevani
Marconin uskottuja. Joku aika sitten olin läsnä, kun hän lähetti teille
erään sähkösanoman."
Niggitts luki nyt sen sanoman, jonka Navario oli siepannut ja josta hän
varovaisuuden vuoksi oli ottanut jäljennöksen matkaansa.
Kervelin kasvon kirkastuivat.
"Aivan oikein", sanoi hän. "Mutta ei voi näinä aikoina koskaan olla
kyllin varovainen... Sittenkin minä yhä pelkään, ettette tapaa
Harrimania enää maan pinnalta."
"Mitä sanotte, onko hän kuollut?" huusi Niggitts säikähtäen.
"Niin pahoin ei ole laita", hymyili keksijä. "Mutta Harriman on tällä
hetkellä lähtemässä suurelle, ihmeelliselle matkalleen minun
lentotasollani. Hänen oli laskelmien mukaan määrä nousta ilmaan
kahdentoista aikaan. Ja nyt on kello kymmentä vailla kaksitoista."
"Mistä, mistä?" puhkui Niggitts.
"Issyn lentokentältä. Ellei hän..."
Vanhus aikoi lisätä muutamia lohduttavia sanoja, mutta vilkaistessaan
eteensä, hän huomasikin puhuvansa seinälle.
Niggitts oli kadonnut ja toinen kuuli, kuinka hän manaili harppoessaan
portaita alas.
Kervel ravisti päätänsä. Sitten hän palasi taas sisään työnsä ääreen ja
alkoi silmät kiiluen kiinnittää uusia ilmanvalloitussuunnitelmia
piirustuslaudalle.
X.
POLOINEN ISÄ.
Harriman oli tosiaankin Issyn lentokentällä, jossa hänen oli määrä
ottaa kone haltuunsa.
Hän oli omituisessa mielentilassa, ei niin paljoa siksi että hän oli
lähdössä uhkarohkealle ja seikkailurikkaalle matkalle tuohon
arvoitukselliseen maailmanavaruuteen, vaan siksi että hän oli juuri
palannut erään kemistin, Henry Debussonin, luota.
Nuori amerikkalainen ei ollut vähääkään hentomielinen. Hänen muuten
hyvin kehittyneissä aivoissaan ei ollut lainkaan romanttisten
tunteitten keskusta. Vaikka hän nyt oli aikeissa lähteä mitä
haavellisimmalle retkelle, ei hän silti ollut itse mikään haaveilija
eikä uneksija. Ellei hän olisi ollut varma siitä, että hänen aikomansa
matka perustui tieteelliseen mahdollisuuteen, ei hän olisi uhrannut
sille ajatuksen hiventäkään.
Ja sittenkin pieni vierailu pienessä kaupungissa, jossa Debusson nyt
vietti ilotonta, yksinäistä erakkoelämää, oli pannut hänen päänsä
pyörälle. Hän muisti jokaisen pienen yksityiskohdan tästä vierailusta.
Vain suurella vaivalla hän pääsi kuuluisan kemistin kotiin. Tämän pieni
valoisa asumus Seinen rannalla oli ihan kuin haudaksi muuttunut sen
jälkeen kuin talon aurinko oli lakannut siellä valaisemasta.