Produced by Tapio Riikonen
ÄÄRIMMÄISELTÄ RAJALTA
Seikkailuromaani
Kirj.
ØVRE RICHTER FRICH
Suomentanut
J. V. Korjula
Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1922.
SISÄLLYS:
Ensimmäinen osa: Jalkapalloilija.
I. Yalen ylioppilas.
II. Valomerkit.
III. Guiglielmo Marconi.
IV. Vainukoira.
V. Kaukoviesti.
VI. Kun Niggitts heräsi.
VII. Iäkäs keksijä.
VIII. Karkuri.
IX. Viime hetkessä.
X. Poloinen isä.
XI. Kohti suurta hiljaisuutta.
Toinen osa: Äärimmäiseltä rajalta.
XII. Ihminen.
XIII. Päivällisateria.
XIV. Ilmapallo "Thule".
XV. Kohti tapausten aamua.
XVI. Outoja vieraita.
XVII. Kaksi veljestä.
XVIII. Vakavia valmisteluja.
XIX. Häät tuntemattomalla taivaankappaleella.
XX. Kuherruskuukausi.
XXI. Aurinkovuori.
XXII. Luuranko.
XXIII. Näytös.
XXIV. Morse-sähkösanoma.
Kolmas osa: Kotiinpaluu.
XXV. Avaruuden halki.
XXVI. Pelastaja.
XXVII. Ainoastaan kolmelle tilaa.
XXVIII. Jäähyväiset.
XXIX. Atlantin rannikolla.
XXX. Takaisin elämään.
XXXI. Kaksi sähkösanomaa.
XXXII. Maan ihmeitä.
ENSIMMÄINEN OSA
JALKAPALLOILIJA
I.
YALEN YLIOPPILAS.
Nuori tiedemies Simon Newcombe Harriman istui Marconi-aseman suuressa
vastavalmistuneessa rakennuksessa pienellä S:t Vincentin saarella, joka
kuului Kap Verden saaristoon, ja keskusteli itsensä sekä tähtien
kanssa.
Harriman oli amerikkalainen ja oli valinnut nimensä vähän
tähtitiedettä, vähän trustimuodostumia ajatellen. Hän olisi tietysti
voinut yhtä hyvin nimittää itseään Abraham Lincoln Rooseveltiksi tai
joksikin muuksi samaan tyyliin, mutta hän oli nyt kerta kaikkiaan
mielistynyt nimiyhtymään, joka toi mieleen suuren tähtikiikarin ja
lihavan liikekuninkaan. Mikä hänen alkuperäinen nimensä oli, sitä ei
kukaan kyennyt ilmoittamaan. Mutta yhtä seikkaa ei voida salata. Tämä
suuriniminen nuori mies oli Sing-Singin vankilasta karannut
rangaistusvanki ja moraalisia periaatteita vailla oleva herra.
Hän oli aikoinaan -- silloin vaatimattomamman nimisenä -- tavattoman
lahjakas ja lupaava ylioppilas Yalen yliopistossa, ja osoitti aivan
hämmästyttäviä taipumuksia luonnontieteisiin ja jalkapallopeliin.
Vaikka hän oli laiska kuin Alkibiades ja kaikissa muissa aineissa
loisti ällistyttävällä tietämättömyydellä, pelasti hänet hänen
matemaattinen älynsä aina varmaan satamaan, jossa kellui palkintoja,
stipendejä ja kaikkea muuta hyvää, millä amerikkalaisten
miljoonamiesten paha omatunto on varustanut sikäläiset yliopistot.
Mutta Yalen yliopiston moraalin vartija ei häntä katsonut hyvillä
silmin. Sillä tämä nuori ylioppilas oli hurjapäinen herra, jolla oli
taipumusta juopotteluun, tappeluun ja tanssijattariin. Ja ellei hän
olisi ollut Yalen suuren urheiluhallin paras potkija, niin epätietoista
on, olisiko hänen asemansa ollut niinkään varma. Hän oli pitkä roikale,
jonka raajat olivat luisevat ja jalkapohjat kuin harmaalla karhulla. Ja
hänen potkuistaan sanottiin, että ne tuntuivat San Franciscoon asti,
jossa vielä tänä päivänä eräs mies ontuu, saatuaan parantumattoman
luumurtuman joutuessaan liian liki kuuluisaa Yalen potkijaa.
Hän ei tosiaankaan ollut niitä sankareita, jotka Jack Londonin ja Rex
Beachin romaaneissa uhkuvat jaloutta, lihaksia ja makeata soppaa. Hän
ei ollut hauskan näköinen, hänen ryhtinsä oli etukumara ja hänen
nenällään oli luureunaiset rillit, joiden tarkoituksena oli peittää
hänen läpikotaisin kurja, mutta mielikuvitusrikas ja rohkealentoinen
sielunsa.
Mutta sitten piti tapahtuman jotakin, joka yhtäkkiä lopetti hänen
uransa sekä yliopistossa että pallokentällä. Hän sattui eräänä päivänä
hurjistumaan etiikan professorin tutkinnossa niin, että unohti, missä
oli. Hän vastasi suoranaiseen solvaukseen potkulla, joka
jalkapalloradalla olisi tuottanut hänelle suosiomyrskyn. Se oli,
nähkääs, niin voimakas ja niin paikalleen osattu, että filosofi
singahti nurkkaan, josta hän ei enää koskaan noussut.
Se mies, jota me nyt vaiteliaisuutta ja järjestystä noudattaaksemme
nimitämme Simon Newcombe Harrimaniksi, pistettiin silmänräpäyksessä
Sing-Singin vankilaan, ja koska etiikan professori oli ollut sävyisä
(tosin hieman kuivakiskoinen) sanansaivartaja, joka oli tulkinnut Ralph
Waldo Emersonia kuin vain harvat, sai ystävämme Simon kuolemantuomionsa
amerikkalaistenkin oikeudenkäynnin kannalta ihmeteltävän pian.
Mutta lahjakas fysiikan harrastaja ei saanut tilaisuutta tunnustella
niiden 1,500 voltin voimaa, jotka Amerikan valtio tuhlaa murhamiehiin.
Sillä hän karkasi. Eikä edes karkaamisen hetkellä hän voinut unohtaa
jalkapalloradan kokemuksia, vaan potkaisi erään vartijan piloille, otti
virkapuvun ja marssi ulos avaraan maailmaan.
Monta kovaa koettuaan hän tuli Englantiin, jossa hän erinäisillä pikku
huijailuilla pääsi niin pitkälle, että saattoi astua itse suurmestari
Marconin eteen ja esittää tälle itsensä sekä monta kaunista ja hyvin
väärennettyä todistusta.
Suuri keksijä mieltyi miehen moniin hienoihin nimiin ja lähemmin
tunnusteltuaan pitkää hongankolistajaa, jolla oli nuo hitosti
luottamusta herättävät luureunarillit (älä koskaan luota mieheen, jolla
on luureunaiset rillit!), hän huomasi, että tässä oli oppilas, jota
saattoi käyttää.
Ja Simon Newcombe Harriman lähetettiin S:t Vincentin tähti- ja
sähköasemalle, saaden mukaansa sarjan määräyksiä, jotka lakimiehenkin
silmissä olisivat näyttäneet kiperiltä ja jotka mekin sen vuoksi
annamme olla selostamatta.
Niinpä siis tapahtui, että Yalen ylioppilas, jalkapalloilija ja
murhamies nyt oleili alhaalla päiväntasaajan luona ja joi whiskyä tällä
jumalain unohtamalla saarella Afrikan länsirannikon edustalla.
Paljon kaunista voisi kertoa Kap Verden saarista. Kun on rämpinyt
Dakarin kuumerämeissä, tai myrkyllisten kärpästen, verenhimoisten
moskiittojen ja muiden kuuman vyöhykkeen vitsausten kynsistä päässyt
Senegalin rannikolle, ei tunnu niinkään tuhmalta purjehtia S:t
Vincentin keltaiseen hiekkahelvettiin. Ei siellä kuole kovinkaan pian,
kunhan vain osaa juoda whiskyä. Sillä S:t Vincent on englantilainen
rannikkoasema, johon poikkeaa monta alusta. Ja missä on vilkas
laivaliike ja paljon höyryaluksia, siellä on jostakin tuntemattomasta
syystä myös runsaasti whiskyä.
Tämä ilmiö suostutti Simon Newcombe Harrimanin tuohon kaikki valtaavaan
keltaiseen hiekkaan, joka tuntui olevan tuotu tänne suoraan Saharan
erämaasta. Hän antoi palttua englantilaisille tullimiehille,
laivanvarustajille, kauppiaille ja papeille, kiristeli hampaitaan joka
kerta kun näki haukinaamaisen portugalilaisen, haukkui pataluhaksi
kahta sähköittäjää, jotka joka ilta rukoilivat Jumalaa että saisivat
määräyksen matkustaa kotiin, ja uhrautui muuten ilman salaperäisille
äänille, tähdille, whiskylle ja suurelle hiljaisuudelle.
Hän ei nimittäin unohtanut tiedettään. Ja jos joku sähköittäjistä olisi
sattumalta nähnyt hänet iltaisin tähtiaseman suurella ulkoparvekkeella
tuijottamassa troopillisen tähtitaivaan valtavaan kirkkauteen, niin
näkijä olisi huomannut, että mies oli ottanut nenältään rillit ja että
hänen suurista likinäköisistä silmistään hohti kaipuu, joka ojenteli
siipiään kohti suuren säteilevän avaruuden ihmeellisiä arvoituksia.
Ja toisten mennessä levolle hän saattoi istua mikrofooni korvassa ja
kuunnella meren ja taivaan merkillisiä ääniä.
Eräänä tuollaisena yönä tapahtui _se_, joka hänen tahtomattaan sai
hänen nimensä loistamaan kilpaa maailman suurimpien nimien kanssa.
II.
VALOMERKIT.
Aika oli merkillinen, täynnä hapuilevaa taikauskoa ja uusien totuuksien
ikävöintiä. Maailmanhistoriallinen onnettomuus nosti pinnalle
ihmeellisiä asioita. Sodan lohikäärmekylvö oli luonut omituisesti
vääntyneitä valtiollisen elämän muotoja. Yhteiskunta, elämän ilmiöistä
mutkikkain, oli suurella vaivalla ja vatsanväänteellä sulattanut sen
kovan ravinnon, mitä sen elimistölle olivat tarjonneet spartakismi,
leninismi ja muut alaluokkavallankumoukset.
Mutta kaiken tämän levottomuuden turvissa olivat ihmiset ruvenneet
ajattelemaan ja mietiskelemään. Tappotannerten miljoonat kaatuneet
olivat levinneet ikäänkuin henkiä täynnä olevaksi tähtisumuksi
verikylläisen maakamaran ylle, ja tässä kaiken yliluonnollisen
itämiselle perin otollisessa ilmanalassa putkahti ilmoille mittaamaton
halu syventyä salattujen voimien tuntemattomiin arvoihin. Käsivarsiinsa
turvautuvien vähitellen valloittaessa itselleen maan, ja köyhälistön
kiihkeästi tavoitellessa valtaa, harhaili oman onnensa nojaan jätetty
sivistyneistö pitkin suurten ajatusten äkkijyrkänteitä ja tuijotti
pois, kohti uusia ja outoja maailmoita.
Kaikki vanhat ismit heräsivät uuteen eloon. Mesmerismi, hypnotismi,
magnetismi, spiritismi saivat jo kadonneen nuoruudenvoimansa takaisin.
Kaikissa vanhoissa pappiloissa ja luostareissa kummitteli, puolittain
unohdetut pöydänjalat tanssivat, aikaansa seuraavat valokuvaajat eivät
niin paljoa välittäneet ihmisistä kuin usvaisen hämäryyden
hyväntahtoisista ja turhamaisista hengistä, ja astraaliruumiit
lentelivät halki avaruuden niinkuin tarun hollantilaisen laiva.
Kirjailijat eivät enää kirjoittaneet käsin eivätkä koneilla. Heidän
olkapäillään ratsasti jokin rakastava henki, joka valmisti heidän
kirjansa. Ja kun henget syystä tai toisesta olivat huonoja
kirjoittajia, niin kirjoistakin tuli säännöllisesti huonoja. Täytyy
vain surren valittaa, etteivät kaikkein suurimmat nukahtaneet henget
päässeet toisten tavalla lausumaan julki ajatuksiaan. Sillä vielä ei
ollut Aristoteles eikä Plato tarttunut yhdenkään ihmisen käteen, eikä
Euklides tai Newton istahtanut kenenkään kaihomielisen kirjailijan
niskaan kumoamaan Einsteinin väitöksiä.
Olipa nyt tämän laita kuinka tahansa -- yksi asia oli varma: ihmisten
mielet herkistyivät näinä aikoina äärimmilleen vastaanottamaan kaikkia
vaikutuksia. He kulkivat mikrofoonit korvissa ja mikroskoopit silmissä.
He avasivat niin sanoaksemme koko tajuntansa ovet alitajunnalle.
Simon Newcombe Harriman oli tavallaan aikansa lapsi hänkin. Vaikka hän
olikin pahanilkinen kyynikko, joka antoi palttua niin vakaville
asioille kuin pöydänjaloille, oli hänellä kuitenkin omat ihmeelliset
ajatuksensa siitä avaruudesta, jonka valoja ja ääniä hänet oli pantu
pitämään silmällä. Hän oli pikkuista vaille sen näennäisesti
lapsellisen oppisuunnan kannattaja, että taivaita on muka seitsemän,
mutta hän ei sanonut sitä kenellekään. Ja kerran toisensa perästä hän
tapasi itsensä ihailemasta Tyko Brahea enemmän kuin Kopernikusta ja
Kepleriä.
Mutta kaikista enimmin hän ihaili Marconia, koska tämä suuri
italialainen oli antanut taivaan avaruudelle sen paikan ihmisten
henkisessä ja aineellisessa elämässä, jonka se ansaitsee. Hän oli ollut
ensimmäisenä aukomassa ilmakehän portteja inhimilliselle yhteyden
kaipuulle. Ilman aaltoilu ja värähtely olivat hänen uskontoaan.
Niinkuin muinais-kreikkalainen luonnonfilosofi Herakles, niin hänkin
näki maailman alkuperusteen liikunnossa -- siinä liikehtimisessä, josta
eri aaltosuhteet synnyttävät äänen, valon ja sähkön.
On mahdollista, että Simon Newcombe Harriman istui ja ajatteli kaikkea
tätä tuona yönä Kap Verden saariston piskuisella saarella. Joka
tapauksessa hänen aistinsa olivat äärimmälleen jännitetyt -- jokin
selittämätön vaisto hänessä sanoi, että jotakin oli tulossa.
Niin, oli kuin koko säihkyvä tähtitaivas aina vilkkuvaan Etelän Ristiin
asti olisi vavahdellut jostakin etäisestä salaperäisestä syystä.
Mutta mitäs tuo oli?
Harriman kohottautui puolittain seisomaan. Sitten hän pani pois
mikrofoonin ja tarttui tähtikiikariin. Hän tuskin uskoi omia silmiään.
Sillä läntiselle taivaalle piirtäytyi yhtäkkiä muutamia omituisia
valomerkkejä, ne viskautuivat mustan vihreälle tähtitaivaalle pitkien
säteilevien keihäiden tavoin, ja katkeilivat ihmeellisiksi pisteiksi ja
viivoiksi, muistuttaen ratapihojen vilkku-semafooreja.
Nuori fyysikko ajatteli ensin revontulia. Mutta muoto ja väri
poikkesivat kaikesta, mitä hän oli lukenut ja kuullut tästä
napaseutujen ilmiöstä.
Sitten hänen varovainen älynsä tunnusteli otaksumaa, että jokin
ilmalaiva lähetti valomerkkejä mahdottomasta korkeudesta. Mutta iso
tähtikiikari ei voinut keksiä pienintäkään merkkiä sellaisesta.
Yksi asia oli kumminkin varma: Tässä _annettiin merkkejä Morsen
aakkosilla_. Mutta merkit tulivat hyvin hitaasti. Salaperäinen
lähettäjä oli joko tottumaton tai erittäin tunnollinen sähköittäjä.
Harriman oli päästänyt ensimmäiset merkit ohitseen -- nyt hän sieppasi,
harjaantunut sähköittäjä kun oli, seuraavat sanat:
... _Puhukaa Marconin kanssa. Tulen jälleen 24 tunnin kuluttua_.
Sitten valomerkit sammuivat.
Harriman retkahti huohottaen takaisin tuolilleen.
Hän sytytti valon. Eteensä marmoripöydälle hän oli automaattisesti
kirjoittanut valomerkit. Hän ei tahtonut voida luottaa omiin
aistimiinsa. Hän odotti tunnin, odotti kaksi. Mutta taivas ei näyttänyt
enää merkkejä.
Mitä tuo mahtoi olla?
Kenties joku amerikkalainen istui jollakin korkealla Pohjois-Amerikan
vuorella ja koetteli jotakin uutta valolennätinkojetta. Olihan suuri
tähtitorni Mac Kinley-vuoren huipulla vastikään valmistunut. Mutta oli
mahdotonta antaa merkkejä siinä kulmassa. Valomerkkien _täytyi_
tulla jostakin paikasta maapallon ulkopuolelta. Ja silloin oli
ilmalaiva-teoria ainoa mahdollinen.
Mutta nuori amerikkalainen ei voinut edes itseltään kieltää, ettei se
selitys pitänyt paikkaansa. Ei ollut todennäköistä, että mikään
ilmalaiva olisi ollut varustettu niin valtaisella heijastajalla, että
se olisi voinut lähettää siksi voimakkaita merkkejä kuin nämä olivat.
Ja vaikkapa ilmalaiva olisi ollut kuinka korkealla tahansa, olisi hän
keksinyt sen tähtikiikarillaan.
Siis --!
Tekemättä loogillista johtopäätöstä Harriman harppasi alas
sähköittäjien luo, jotka kuorsasivat huoneissaan.
"Tiedättekö, missä Marconi nyt oleilee?" karjui hän heille.
Molemmat herrat ponnahtivat pystyyn, kirosivat kiukkuisesti ja pääsivät
näin vähitellen tajuntaan.
"Hän on huvipursineen Dakarissa", sanoi toinen ärähtäen. "Tehän
tiedätte, että hän saapuu tänne kolmen päivän perästä."
"Lähettäkää silmänräpäyksessä hänelle langaton sähkösanoma ja kutsukaa
minun nimissäni hänet tänne niin pian kuin hän suinkin voi tulla. On
seikkoja, jotka vaativat hänen länsäoloaan neljänkolmatta tunnin
sisällä. Lähettäkää pikasanomana. Onhan Dakarissa sekä päivä- että
yöasema?"
"On", murahti sähköittäjä.
"Mitä pentelettä te mukisette", ärjyi Harriman ja sai töintuskin
pidetyksi aisoissa kuuluisan murhaajajalkansa... "Tässä tehdään
maailmanhistoriaa -- ymmärrättekö, senkin unikeko!"
Silloin sähköittäjä ymmärsi. Hän syöksyi ulos huoneesta paitasillaan,
ja viittätoista sekuntia myöhemmin alkoi S:t Vincentin langaton
erittäin hätäisesti huutaa Dakaria.
III.
GUIGLIELMO MARCONI.
Marconi-yhtiön uusi huvipursi "Astra" kellui Afrikan länsirannikon
edustalla ja välkkyi voimakkaassa auringonpaisteessa. Se oli tullut
suoraan Yarrowin kuuluisasta laivaveistämöstä ja oli kuin joutsen
mutalammikossa.
Sillä Dakarin kehno satama ei ole sen laatuinen, että siinä voisi
kylvettää pikkulapsia. Siinä on paljon keltaisia muistoja Senegal- ja
Gambia-jokien erämaaliejusta, joka muuten antaa leiman koko tälle
rannikolle S:t Louisista S:t Marieen saakka.
Dakar ei ole mikään terveellinen kaupunki valkoiselle miehelle. Se oli
aikoinaan oikea helvetti. Nyt ovat sivistys ja kauppa yhteisvoimin
muokanneet kaupunkia ja soita, niin että eurooppalainen voi jokseenkin
vaaratta kuivatella ruhoaan päiväntasaajan auringon alkuvoimaisessa
paahteessa.
Mutta huvipursi "Astra" somisti satamaa siinä kelluessaan ja sen
pintaan kuvastuessaan. Aamu-auringon ensimmäiset säteet loivat pehmeän
ja värähtelevän värihohteen aluksen siroihin ja joustaviin piirteisiin.
Tuossa tulla paukutti moottorivene sen luo, ja moottoriveneessä istui
joku eurooppalainen, jonka naama oli sinooperipunainen liian paljosta
auringosta, whiskystä ja valvomisesta.
Samaan aikaan oikoi jäseniään telttatuolissa eräs keskikokoinen mies,
jolla oli avonaiset ja rehelliset kasvot, ja haasteli kapteenin kanssa.
Ensi silmäyksellä ei voinut keksiä mitään erikoista hänessä. Oli
jotakin raikasta ja nuorekasta hänen tummien silmiensä hyväntahtoisessa
ilmeessä, mutta sen vastapainona olivat lukuisat hienot rypyt ja vielä
komeassa ruskeassa tukassa esiintyvät monet harmaat suortuvat.
Ja kuitenkin hän oli uusimman ajan suurimpia tienraivaajia -- yksi
niistä, joiden nimet aina säilyttävät paikkansa keksintöjen
historiassa, miesten sellaisten kuin Robert Fultonin, James Wattin,
George Stevensonin, Graham Bellin ja Thomas Edisonin rinnalla. Hänen
nimensä oli Guiglielmo Marconi.
On monta saksalaista pikkusielua, jotka kieltävät häneltä oikeuden
nimittää itseään langattoman lennättimen keksijäksi. Mutta pieni
italialainen on selviytynyt kaikista näistä kateuden myrskyistä ja ajat
sitten astunut maailmanhistorian kuolemattomien joukkoon.
Hänen katseensa seurasi sinooperipunaista herraa ja hän näki tämän
heiluttavan kädessään sähkösanomaa, joka oli varustettu erinäisillä
punaisilla kiireellisyysmerkeillä. Parin minuutin kulutta mies oli
kannella.
"Langaton pikaviesti Marconille", kuulutti tulija äänellä, jossa
rasahteli erämaanhiekka.
Italialainen viittasi hänet luokseen.
"Oletteko langattoman palveluksessa?" kysyi hän ja repäisi auki
sähkösanoman.
"Olen", vastasi sinooperipunainen... "Ihmeellinen sähkösanoma, herra
Marconi -- kerrassaan hämmästyttävä."
Miehen teki selvästi mieli ryhtyä tarkempiin selittelyihin, mutta
jotakin tuli väliin: hän huomasi pöydällä hikisen jäämaljan, jossa oli
useita Schweppin soodavesipulloja ja yksi isomahainen whiskypullo.
Marconi seurasi hänen katseensa suuntaa, vilkaisi tunnustellen miehen
alkoholinenään, hymyili ja osoitti kädellään keidasta, sanoen:
"Olkaa niin hyvä."
Sähköittäjä kumarsi ja istuutui virkistävään pöytään, ja viidessätoista
sekunnissa hänellä oli lasi valmiina.
Mutta kauan hän ei saanut valuttaa itseensä tuota elämännestettä, sillä
Marconi oli hypähtänyt ylös lepotuolista tähdenlentoa muistuttavalla
nopeudella.
"Kapteeni", sanoi hän lyhyesti ja käskevästi. "Ankkuri ylös. Keula S:t
Vincentiä kohti. Meidän on oltava siellä ennen iltaa."
Vanha, komea merikarhu näytti kovin hämmästyneeltä. Mutta hän oli
harvojen ja voimakkaiden sanojen mies. Ja hän käytteli niitä
ensimmäisen neljänneksen aikana niin tehokkaasti, että "Astra" tämän
ajan lopulla jo oli kääntänyt keulansa Atlanttia kohti ja viilletti
kahdenkymmenen mailin nopeudella suoraan länteen.
Sinooperipunainen sähköittäjä oli silloin jo kauan ollut matkalla
vartiopaikalleen.
"Tapahtuu kummallisia asioita taivaan ja maan välillä", mutisi hän
itsekseen, ajatellessaan yöllä vastaanottamaansa ja äsken suurelle
äänimestarille jättämäänsä merkillistä sähkösanomaa.
Samaan aikaan Marconi istui "Astran" kannella ja luki S:t Vincentistä
tulleen sanoman päästä päähän. Nyt jo kolmatta kertaa. Siinä sanottiin:
"Olen tänä yönä kello 12.40 ja 13.10 välillä havainnut
ihmeellisen, Morse-aakkosia käyttävän, merkinannon. Antopaikka
luultavasti maan ilmakehän ulkopuolella. Se kutsui teitä tänne
24 tunnin kuluessa. Lähempiä yksityistietoja saavuttuanne. Jos
teillä on este, pitäkää silmällä läntistä taivasta keskiyön
jälkeen. Oletan asialla olevan mitä suurimman merkityksen.
_Simon Newcombe Harriman_.
Hän ojensi sen kapteenille, joka luki sen välinpitämättömästi. Marconi
ei nähnyt toisen hieman ylenkatseellista olkapäännykäystä. Hänen
silmänsä olivat syvät ja uneksivat.
"Vihdoinkin", mutisi hän puolittain itsekseen. "Minä aavistin, että
jotakin tuollaista tapahtuisi... Katsokaas, kapteeni Evans", jatkoi hän
innostuen, "jo vuonna 1919 me huomasimme outoja merkkejä koneissamme.
Me totesimme ne, epäilys ja epäluulo sydämessä, ja koetimme selitellä
tätä omituista sekaantumista meidän valoaaltoihimme. Oli melkein
mahdotonta syyttää näistä ilmiöistä maan ilmakehän satunnaista
sähköhäiriötä. Mutta kun emme osanneet lukea merkkejä, jotka muuten
olivat hyvin säännöllisiä, meidän oli lopulta pakko tyytyä siihen
oletukseen, että ilmiö johtui jostakin meidän tietämisemme
rajojen ulkopuolella tapahtuneesta ilmakehän virrankatkeamasta.
Omasta puolestani olen kuitenkin aina ollut sitä mieltä, että
näiden salaperäisten merkkien aiheuttajana on jokin toisessa
taivaankappaleessa asuva järkiolento, joka pyrkii kosketuksiin
avaruudessa olevien sukulaishenkien kanssa. Että nämä pyrkimykset
kohtaavat vaikeuksia, on päivänselvää. Siinäkin tapauksessa, että
toiset taivaankappaleet ovat enemmän tai vähemmän ihmisenkaltaisten
olentojen asumia -- ja tämä on kieltämättä todennäköinen otaksuma --
täytyy olettaa eri kiertotähtien asukkaiden henkinen ja ruumiillinen
kehitys siihen määrään omalaatuiseksi, ettei ole ajateltavissa
keskinäistä ajatusten vaihtoa yhteisten tieteellisten koneiden avulla."
"Mutta", väitti kapteeni vastaan, "olinhan huomaavani, että siinä
sanottiin jotakin Morsen aakkosista. Ei kai kelpaisi lähtökohdaksi
otaksuma, että vanha Samuel Morse on pistäytynyt jollekin toiselle
kiertotähdelle ja sieltä haastelee meille."
"Haastelettehan tekin usein tähtien kanssa, herra kapteeni", jatkoi
Marconi... "Taivaankappaleiden keskinäiset suhteet antavat teille
arvokkaita tietoja. Ettekö milloinkaan ole ajatellut sitä, että tämä
ankarain ja muuttumattomien lakien järjestelmä on jonkin
yleismaailmallisen, ei yksistään maapallolle kuuluvan järjen
aikaansaannos. Ja että näin ollen kaikissa maailman avaruuden osissa
korkeimman viisauden ilmaukset ovat keskenään sukua. Miksi olisi juuri
maapallon profeetta päässyt kohoomaan korkeammalle kuin esim. Marsin
tai Merkuriuksen viisas mies?..." -- -- --
Ja näin tämä ikuisesti nuori ajattelija ja keksijä jatkoi
uneksimistaan, ja "Astra" jännitti kaikki langattomat hermonsa
vaahdotessaan yli sinisen Atlantin niitä seutuja kohti, joissa pasaadin
lauhkea ilma ikuisella retkellään lounaaseen vyöryttelee auringossa
kilottavia aaltoja, ja jossa Etelän Risti murtuneine viivoineen viittoo
ihmisille pimeästä, arvoituksellisesta, troopillisesta yöstä.
IV.
VAINUKOIRA.
Joshua P. Niggitts oli Pinkertonin toimiston matkustava salapoliisi, ei
enempää eikä vähempää.
Toimi ei ollut mikään erikoisen hieno, mutta eipä mainittu J.P.
Niggittskään ollut mikään hieno mies. Hän oli saanut tehtäväkseen
nuuskia käsiinsä sen yalelaisen ylioppilaan, joka oli potkaissut
kuoliaaksi erään professorin ja sittemmin karannut Sing-Singin
vankilasta. Amerikan viranomaiset olivat jo aikoja sitten jättäneet
koko asian, vieläpä olivat mielissäänkin tästä käänteestä. Mutta nyt
sattui kaikeksi onnettomuudeksi tuolla kuoliaaksi potkitulla siveysopin
professorilla olemaan jonkinlainen suhde erääseen upporikkaaseen
leskeen, joka tällä ilkeällä tavalla menetti arvokkaan ystävän. Ja kun
leski oli kostonhimoinen kuin kobrakäärme, pani hän pyörimään muutamia
satojatuhansia dollareja vain saadakseen hävyttömän ylioppilaan
sähkötuoliin, jonka tämä oli kaartanut.
Kostonhimoiset naiset ovat mustekalojen kaltaisia -- heillä on
kymmenittäin pyyntilonkeroita. Ja tämä lajinsa edustaja polvistui joka
aamu erään lihavaa, parratonta, talisilmäistä -- talisuus johtui
siveellisestä viisaudesta -- miestä esittävän muotokuvan eteen ja
rukoili kostoa onnensa menettämisestä.
Hän tehosti rukouksiaan kääntymällä Pinkertonin toimiston puoleen, joka
taas puolestaan jätti asian yhdelle hienovainuisimmista nuuskijoistaan.
Siitä on jo kauan kun salapoliisi kelpasi romaanisankariksi. Hänet
syrjäytti aikoinaan autonkuljettaja. Mutta nyt on autoilijakin
siirtynyt rehelliseen yksitoikkoisuuteen ja luovuttanut romanttiset
kiistakentät lentäjälle. Ja kukistumisensa partaalla seisoo jo tämäkin
-- sankarikieltä käyttääksemme --, sillä ei ole enää kaukana
se aika, jolloin lentäminen muuttuu verrattain vaarattomaksi,
poroporvarilliseksi urheiluksi.
Oli miten oli: salapoliisi ei enää esiinny hienossa seurassa muualla
kuin filmissä, jossa hän vielä on terävä-älyinen, vaikka peräti
lapsellisella tavalla.
Joshua P. Niggitts ei soveltunut valkoiselle kankaalle. Hän oli ovela,
mutta jäyhä mies, joka teki työtä kuin kone, aina nenä maassa. Nyt
hänen vainunsa vei häntä suoraan kohti Simon Newcombe Harrimania,
a hän oli menossa S:t Vincentiin eräällä lihalastissa olevalla
englantilaisella höyrylaivalla, joka aikoi ottaa hiiliä sieltä. Hän ei
ollut ihan varma asiastaan -- salapoliisit eivät ole koskaan varmoja,
ja tästä syystä kai salapoliisiromaanit venyvätkin niin penteleen
pitkiksi. Mutta hän oli tavannut hyvät jäljet. Luureunarilleistä oli
tullut nuoren ylioppilaan kohtalo. Syystä tai toisesta mies ei ollut
viitsinyt poistaa niitä nenältään, paetessaan New Yorkista. Ne
olivat seuranneet häntä erääseen Cunard-linjan laivaan, tämän
kattilahuoneeseen, ne olivat herättäneet tarpeeksi huomiota
Liverpoolissa, ja eräänä päivänä ne olivat tähdänneet suoraan
Marconi-yhtiön palatsiin Lontoossa. Tämän suuren maailmanjärjestön
huoneissa Niggitts oli kysellyt ja rauhoittunut vasta kuultuaan tuon
hämmästystä herättävän nimen: Simon Newcombe Harriman. Hänen
mielenkiintonsa tuntui harvinaisessa määrässä kohdistuvan tähän
nimirikkaaseen herraan, jonka tuntomerkit sopivat erinomaisesti hänen
lompakossaan olevaan pitkän, luisevan, pikku lautasten kokoisia
luureunarillejä kantavan nuorukaisen valokuvaan.
Ilmaisematta millään tavalla syytä, miksi hän halusi tietoja mr. S.N.
Harrimanista, hän poistui Lontoosta ja suuntasi kulkunsa suoraan kohti
S:t Vincent-nimistä pientä valtameren hiekkajyvää kohti. Kaikki oli
järjestyksessä. Hänen tulevaisuutensa turvattu. Hänen taskussaan oli
vangitsemismääräys ja suosituskirje maailman pienimmän hiilisaaren
korkeimmalle poliisiviranomaiselle.
Lankeaa siis luonnostaan, että Joshua P. Niggitts oli mainiolla
tuulella liukuessaan eräänä myöhäisenä iltahetkenä sen majakan ohitse,
joka Santiago-saaren mahtavilta rantakallioilta viittoo S:t Vincentin
keltaista alastomuutta kohti. Hän puri purukummia niin että leuat
natisivat, hän voiteli revolverinsa florenttiniöljyllä ja pisti
viimeisellä patenttilaitteella varustetut käsiraudat taskuunsa. Sitten
hän pani kuntoon taskulamppunsa, sillä pimeys oli tullut aikoja ennen
kuin laiva oli ehtinyt satamaan.
Niggittsin into oli ilmitulessa. Hyväntahtoinen perämies oli näyttänyt
hänelle sen pienen rakennusryhmän, joka muodosti Marconi-aseman. Iso
hehkulamppu valoi valkoista hopeaansa siihen matalaan rakennukseen,
joka oli kummulla, päärakennuksen takana.
Oli valoisa, kirkas yö -- kuuta vailla. Mutta tähdet säteilivät
omituista, voimakasta hohdettaan. Oli kuin ilmakehän miljoonat silmät
olisivat uteliaina vilkuttaneet toisilleen.
Mutta Niggittsissä ei ollut runollisuutta enempää kuin pussirotassa,
eikä hänellä ollut sitä hyödyllistä taitoa, että olisi osannut lukea
tähdistä. Jos hänellä olisi ollut tämä taito, niin hän ehkä olisi
keksinyt, että Saturnus oli tänä yönä hieman omituinen. Eikä se ennusta
hyvää ihmisen kuolemattomalle sielulle -- vaikka kuuluukin niin
vuorenvarmaan laitokseen kuin Pinkertonin toimistoon.
Ei ole kuitenkaan syytä rientää tapausten edelle. Ennen kuin
lastihöyryn ankkuri oli tavannut pohjan, seisoi Joshua P. Niggitts
yhdessä niistä monista veneistä, jotka olivat tulleet tervehtimään
juuri saapunutta laivaa. Hänellä oli sellainen kiire, ettei hän
huomannut peremmällä satamassa kelluvaa kaunista, valkoista huvipurtta.
Hänen pienet siansilmänsä tuijottivat vain tuohon suureen hehkuvaloon,
jonka läheisyydessä hänen luultavasti mitään aavistamaton uhrinsa
oleili.
Maihin astuessaan hän vilkaisi kelloon. Se oli juuri kaksitoista.
Tämänkin olisi pitänyt varoittaa Joshua P. Niggittsiä. Sydänyön hetki
ei ole hyvä salapoliiseille. On jotakin rikosluontoista öisessä
kahdentoistalyönnissä.
Mutta Niggitts ei ajatellut mitään muuta kuin Simon Newcombe
Harrimaniksi itseään nimittävän miehen kiinniottamista. Hän ei
välittänyt edes paikan poliisiviranomaisten avusta. Olihan hänellä
vangitsemismääräys, Englannin poliisin allekirjoittama, oli revolveri,
käsiraudat ja nuo etevät englantilaiset lennätinvirkailijat, jotka
asuivat yhdessä Yalen yliopiston murhaaja-idun kanssa.
Sitäpaitsi Niggitts oli rahan ahne. Hän ei voinut sietää ajatusta, että
joku toinen tulisi jakamaan hänen suurta dollarichekkiään.
Hän sai erään portugalilaisen hiilijätkän oppaakseen ja seisoi muutamaa
minuuttia myöhemmin laitoksen portilla. Se oli auki.
Hän sanoi hyvää yötä oppaalle, otti huopatohvelit jalkaansa ja hiipi
edelleen. Tuolla oli jokin ovi raollaan. Niggitts noudatti viittausta
ja astui pitkään käytävään, joka päättyi portaisiin.
Vallitsi ihmeteltävä äänettömyys rakennuksessa, vaikka valot olivat
sytytetyt kaikkialle.
Salapoliisi hiipi ylös portaita. Ne päättyivät oveen, joka oli
puolittain auki, kuten kaikki edellisetkin. Se johti huoneeseen, joka
ilmeisesti oli kalustettu jonkinlaiseksi tähtitorniksi. Siellä vallitsi
puolihämärä, mutta Niggitts keksi heti siellä kaksi miestä. Toinen
askarteli suuren kaukoputken kimpussa, toisella, joka seisoi
kumartuneena erään pöydän yli, oli luureunarillit; ja muistutti
jälkimmäinen muutenkin Niggittsin taskussa olevaa valokuvaa niinkuin
vesipisara muistuttaa toista vesipisaraa.
Ei ollut vähintäkään epäilystä enää.
Joshua P. Niggitts astui kolistellen huoneeseen, meni Simon Newcombe
Harrimanin luo ja laski kätensä tämän olalle.
"Nathanael Smith", sanoi hän, "lain nimessä minä vangitsen teidät".
Syntyi silmänräpäyksen äänettömyys. Niggitts nautti siitä
silmänräpäyksestä, mutta ei seuraavasta. Sillä kaukoputkimies oli
kääntänyt kasvonsa häneen.
"Viekää ulos rääkkyjät", sanoi hän kuivasti. "Me emme halua tulla
häirityiksi..." Ja oli kuin hänen silmänsä, joiden palo muistutti
kuumesairasta, olisivat lakaisseet Niggittsin ulos.
"Mutta", änkytti Niggitts, "mutta..."
On merkillistä, kuinka usein vähäisellä arvostelukyvyllä varustetut
ihmiset suuttuvat sanasta "mutta"... Sillä Simon Newcombe Harriman
_alias_ Nathanael Smith käännähti taapäin. Seuraavassa tuokiossa
hänen oikea jalkansa lennähti eteenpäin, niinkuin heittokoneen
viputanko. Ja ennenkuin Niggitts ennätti tarttua revolveriinsa,
vangitsemismääräykseen ja käsirautoihin, hän pyörähti läpi lasiruudun
ja yli matalan verannan ja putosi ilkeästi rämähtävään romurautakasaan.
Siihen hän jäi makaamaan aivan hiljaa.
Mutta nuo kaksi miestä jatkoivat työtänsä, johon he syventyivät ja
innostuivat, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut.
V.
KAUKOVIESTI.
Oli kulunut tunti.
"Onko teillä kaikki?" kysyi Marconi ja nojasi väsyneesti tuolinsa
selkämykseen.
"Joka ainoa sana", vastasi Harriman ja kohotti rillejään. Hiki helmeili
hänen kasvoillaan ja hänen teräviin, jäykästi tuijottaviin silmiinsä
oli tullut ihmeellinen, kiihkeä ilme.
"Enempää kai ei tule?" jatkoi Marconi.
"Tuskin."
"Mikä on teidän ajatuksenne asiasta?"
"Sama kuin teidänkin."
Marconi katsahti vähän ihmeissään tuohon pitkään, nuoreen mieheen, joka
seisoi kumartuneena pisteitä ja viivoja täynnä olevan paperin ylle.
"Sehän saattaa olla erehdys", virkahti hän ikäänkuin tunnustellen
maaperää.
Amerikkalainen kohautti olkapäitään.
"Mutta minä en oikein ymmärrä, kuinka se voisi olla erehdys", jatkoi
hän varmemmin. "Oletteko milloinkaan ennen nähnyt tuollaisia
valonsäteitä? Ne muistuttivat troopillisia salamoita. Eikä juuri liene
ajateltavissa, että itse Jumala olisi opetellut Morsen aakkoset... Kun
julkaisemme tämän ihmeellisen sähkösanoman, niin spiritistit sanovat
sitä jonkin hengen lähettämäksi. Onhan mahdollista, että henget ovat
kyllästyneet pöydänjalkoihin ja nyttemmin siirtyneet tähtitaivaalle."
Nuori mies naurahti -- s.o. hän päästi kurkustaan omituisen narisevan
äänen.
"Tässä ei ole mitään naurettavaa", nuhteli Marconi häntä. "Meidän on
oltava nykyaikaisia ihmisiä -- nykyajan salatieteilijöitä. Materialismi
makaa koirankopissa ja ulvoo kohti kuuta. Ihmiset eivät enää välitä
maallisista asioista. He istuvat ja kuuntelevat ylimaallisia,
taivaallisia ääniä. He eivät tahdo tietää mistään selityksistä. He vain
heittäytyvät selittämättömän uskoon. Tämä on jonkinlaista
henkiromantiikkaa... Mutta meillä, jotka kuulumme vanhaan kouluun, ei
ole muuta kuin yksi tehtävä. Meidän on koetettava ottaa selko tämän
sanoman lähettäjästä -- olipa hän sitten henki tai ihminen... Eikö hän
sanonut nimensä olevan John Lange?"
"Sanoi!"
"Samalla tutkikaamme, onko perää niissä perhesuhteissa, joihin hän
vetoo, ja vieläkö hänen mainitsemansa Kervel elää."
Harriman nyökäytti päätään, mutta samalla hän loi äkäisen katseen
rikkinäiseen ruutuun, jonka läpi Joshua P. Niggitts niin
äkkiarvaamattomalla tavalla oli kadonnut.
Marconi arvasi nuoren avustajansa ajatukset.
"No", sanoi hän hajamielisesti, "emme anna pikkuseikkojen häiritä
itseämme, kun vakavat asiat ovat kysymyksessä. Tämän-öisiä elämyksiämme
saamme kai nimittää maailmanhistorialliseksi merkkitapaukseksi. Minä
oletan, että olette tehnyt muitakin tihutöitä, mutta se asia saa levätä
toistaiseksi. Täällä saaressa ei kukaan uskalla koskea teihin niin
kauan kuin minä olen saapuvilla... Potkaisittekohan miehen kuoliaaksi?"
"Minä potkaisin kovanlaisesti", vastasi Yalen ylioppilas hiukan
hämillään. "Se paha tapa on peräisin jalkapalloradalta. Mutta..."
"Joka tapauksessa", keskeytti Marconi hänet, "teidän on mitä
huolellisimmin muunnettava tavalliseksi kirjoitukseksi ne valomerkit,
jotka me olemme merkinneet muistiin. Ne ovat selviä kyllä. Mies, joka
nimittää itseään John Langeksi, ei ole mikään harjaantunut sähköittäjä.
Mutta hän on ilmeisesti käsitellyt monimutkaisia taistelukoneita. Ja
hän taitaa Morse-aakkosensa... Tokkohan yksikään tähtientutkija on
huomannut näitä valomerkkejä... Saamme muutamia jännittäviä päiviä, mr
Harriman. Antakaa minun nyt kuulla, sana sanalta, mitä tällä
salaperäisellä, taivaan avaruudessa asuvalla herralla on meille
sanottavaa!"
Suuri keksijä otti itselleen mukavan lepoasennon, sytytti ison sikarin
ja odotti kärsivällisesti arvoituksellisen viestin tarkistettua
sisällystä.
Simon Newcombe Harriman oli poistanut nenältään luureunarillit, ja
Marconi huomasi ihmeekseen, että nuoren miehen silmissä oli omituinen
punertava värituntu, samanlainen kuin puolisokeilla eläimillä, jotka
ovat tottuneet pitkälliseen pimeyteen.
Muutaman minuutin aikana kuului vain mustekynän paperilla aikaansaama
rapina.
Silloin yhtäkkiä koputettiin ovelle.
"Tulkaa sisään", huusi Marconi äreästi.
Muudan sähköittäjä pisti päänsä ovesta, jonka Joshua P. Niggitts oli
unohtanut sulkea perästään.
"Enkö ole sanonut, etten missään tapauksessa halua tulla häirityksi",
sanoi italialainen äänellä, jota lapset olisivat säikähtäneet.
"Mutta", änkytti sähköttäjä vavisten ja peräytyi niin paljon, että vain
hänen peljästynyt naamansa jäi oviaukkoon, "tuolla makaa joku mies
ulkopuolella..."
Marconi kohosi seisaalleen.
"Mr Thomson", lausui hän ankarasti, "minä annan palttua sille, mikä
siellä ulkona makaa. Jos on jotakin tehtävä, niin tehkää, minkä
katsotte velvollisuudeksenne. Minä en ole mikään S:t Vincentin aseman
lapsenpiika. Ja nyt sanon viimeisen kerran, että me tahdomme olla
rauhassa -- vaikka se mies olisi kuollut..."
"Niin, mutta sehän se juuri..."
Sähköittäjä Thomson ei päässyt pitemmälle. Sillä italialaisen silmät
iskivät salamoita niin vietävästi, että herra Thomson katosi portaita
alas. Ne tekivät kuten Dickens sanoo, hänen puheyrityksensä tyhjäksi.
Marconi istuutui taas tuolilleen ja tyynnytteli itseään vetämällä
muutamia voimakkaita haikuja havannastaan.
"Ei sitten milloinkaan saa olla rauhassa", mutisi hän. "Ei olisi
niinkään tyhmää yrittää jollekin toiselle kiertotähdelle. Mutta
kuunnelkaamme nyt ensin, mitä John Lange tiedoittaa. Lukekaa sanoma
hitaasti ja selvään."
Hän heittäytyi mukavaan noja-asentoon, niin kuin mies, joka
valmistautuu harvinaiseen nautintoon.
Harriman oli paiskannut mustekynän kädestään. Hän loi ensin katseen
taivaalle, mutta kun siellä ei mitään näkynyt, niin hän tarttui
ihmeellisimpään asiakirjaan, mikä on nähty maailman luomisen jälkeen.
Hän sivuutti Marconille osoitetut omistussanat ja luki kuivalla
narisevalla äänellä:
"Nimeni on John Lange. Olen tätä nykyä eräällä kiertotähdellä,
maapallon ulkopuolella, vaimoni ja erään ranskalaisen papin
seurassa. Matka tänne oli kauhea, mutta pitkäaikaisen
tajuttomuuden vuoksi en voi sanoa, kuinka kauan se kesti.
Viimeinen, minkä muistan, on se, että lentokoneeni katkaisi
20,000 metrin rajaviivan ja sitten ikäänkuin viskattiin jonnekin
tyhjyyteen. Palasin tajuntaan pitkän ajan perästä, sain koneen
käyntiin viime hetkessä ja laskeuduin eräälle kiertotähdelle,
joka on pienempi kuin maa ja jossa elämänehdot ovat jokseenkin
samat, ja jossa asuu olentoja, joiden kehitys ja sivistys on
kovin erilaista kuin meidän, mutta ylen mieltäkiinnittävää.
Heillä on kovin voimakkaat tuntohermot, he omistavat
ihmeellisiä tietoja ja ovat etenkin oppineet käyttämään sähköä
tavalla, joka on tuntematon maan päällä. Heidän moraalinsa ja
hyväntahtoisuutensa on verratonta. Vuosisatoja ovat heidän
tiedemiehensä turhaan pyrkineet yhteyteen toisten kiertotähtien
kanssa, mutta kun heidän ilmaisukeinonsa ovat aivan erilaiset
kuin muiden, niin he ovat epäonnistuneet. Meillä on hyvin pienet
mahdollisuudet päästä pois täältä, kun ei bensiiniä voida
valmistaa. Ehkä tämän vastaanottaja haluaa kääntyä Kervelin
puoleen, jonka osoite on Pariisi, rue Rambuteau 157, ja sanoa
hänelle, että hänen Mars-pikakoneensa on vienyt meidät, ellei
juuri Marsiin niin johonkin toiseen kiertotähteen. Hänen on
otettava seuraavaan lentokoneeseensa sähkö käyttövoimaksi.
Silloin se epäilemättä palaa jälleen takaisin. Ei ole
todennäköistä, että se, joka poistuu maan ilmakehästä, putoisi
mihinkään muuhun kiertotähteen kuin tähän. Myös pyydän lausua
terveiset apelleni, Ivryssä, Pariisin luona asuvalle kemisti
Henry Debussonille. Hänen tyttärensä elää ja voi hyvin. Me
olemme onnelliset, mutta ikävöimme maahan. Jos joku tahtoisi
Kervelin rakentamalla sähkölentokoneella noutaa meidät täältä,
olisimme hänelle syvästi kiitolliset. Kyllähän se matka kovalle
ottaa, mutta sen kestää kuitenkin. Toivon, että tämä viesti,
jonka lähettämisessä käytetään jättiläismittaisia, sähköisiä
valoaaltoja, joutuu Marconin käsiin. Kuukauden kuluttua olen
toivottavasti saanut kerätyksi niin paljon sähkövoimaa, että voin
lähettää uuden ilmoituksen.
John Lange."
Harriman pyyhki hikeä otsaltaan. Marconi nousi seisomaan.
"Oletteko milloinkaan kuullut moista?"
"En."
"Ja mitä tahdotte tehdä?"
"Pyytää lomaa."
"Mihin tarkoitukseen?"
Amerikkalainen katsahti tahtomattaan rikottuun lasiruutuun.
"En sovellu enää maakamaralle", sanoi hän synkästi.
Marconi tarttui hänen käteensä.
"Siinä on varmasti muutakin. Mennäänpä tuonne huvipurteen. Se vie
teidät Bordeauxiin, josta on kahdentoista tunnin matka Pariisiin.
Menkää tämän Kervelin luo. Puhukaa hänen kanssaan. Minä otan teidän
vartiopaikkanne ja pidän silmällä kiertotähteä. No, joutukaahan jo!"
VI.
KUN NIGGITTS HERÄSI.
Tapahtuu hyvin harvoin, että yksityis-etsivät kuolevat -- ainakaan ensi
näytöksessä. He ovat sitkeitä kuin merikilpikonnat.
Myönnettävä kai on, että Joshua P. Niggittsiä oli pidetty tavalla,
josta olisi voinut olla mitä vakavimmat seuraukset. Ei ole leikintekoa
lentää lasiruudun läpi Amerikan etevimmän potkijan potkaisemana. Eikä
voida sanoa yksinomaan hauskaksi rautaromukasaan putoamista kahdeksan
tai kymmenen metrin korkeudesta.
Ei ollut myöskään paljoa jäljellä Pinkertonin uskotuimmasta miehestä,
kun nouseva aurinko seuraavana aamuna kutitteli hänen silmäluomiaan.
Hänet oli itse yöllä kannettu laboratoorioon, jossa taitavat kädet
olivat hoidelleet hänen haavojaan ja naarmujaan. Hän oli saanut kylmät
kääreet päähänsä ja jääpussin nenälleen.
Joshua P. Niggitts ei tosiaankaan voinut hyvin. Oli kuin kirotun
jalkapalloilijan viaton saapas olisi vielä ollut ankkuroituna hänen
kylkiluittensa väliin, ja lonkkien seutu, joka ensiksi oli tehnyt
tuttavuutta romuläjän kanssa, oli niin huonossa kunnossa, että hän
ulvoi, milloin tarvitsi liikahtaa. Tuntui siltä, kuin hän olisi
ratsastanut keskiaikaisella puuhevosella kolme vuorokautta yhteen
menoon.
Mutta pahin oli hänellä niskassa. Sinne oli noussut muhkula, joka
muistutti hyvää, vanhan ajan nyrkkiä, ja se takoi ja jyskytti niin,
että Niggittsin oli ehdoton pakko pidellä päätään, jottei tämä
räjähtäisi kappaleiksi.
Aluksi hänen oli vaikea koota ajatuksiaan. Mitä olikaan tapahtunut ja
mitä oli tulossa?
Mutta vähitellen alkoi amerikkalaisen pahasti järkytetyissä aivoissa
muodostua pieniä tajunnan ja ajatuksen katkelmia. Vihdoin hän pääsi
särkyneen minänsä kanssa yksimielisyyteen siitä, että hän oli S:t
Vincentin saarella. Ja sitten purjehti muisto muiston jälkeen hänen
vielä hieman sumuisen näköpiirinsä ulapalle. Lopuksi hänelle valkeni,
että hänet oli käännytetty takaisin melkein saavutetun päämäärän
vierestä kerrassaan hävyttömällä tavalla. Hänellä oli ollut tämä
kirottu Harriman _alias_ Nathanael Smith käsissään.
Kun Niggitts oli päässyt tähän varmuuteen, ulvahti hän ja yritti
nousta... Sitä ei hänen olisi kuitenkaan pitänyt tehdä. Sillä koko
hänen ruumiinsa pani sitä vastaan mitä ankarimman vastalauseen. Ja hän
vaipui huohottaen sohvan ihmisystävällisten pielusten väliin.
Eräs mies, joka oli istunut kirjoittamassa jotakin kirjeitä huoneen
toisessa päässä, nousi ja tuli hänen luokseen.
"No, te alatte, näen mä, tulla tajuihinne", sanoi mies osoittamatta
mainittavaa sääliä.
Niggitts tuijotti ahnaasti häneen. Ei, tämä ei ollut luureunarillimies.
"Meillä on pieni sairashuone täällä saaressa", jatkoi tumma herra,
jolla oli terävät ja läpitunkevat silmät. "Kun tunnette itsessänne
tarpeelliset edellytykset, niin siirretään teidät sinne. Lääkäri on
käynyt täällä. Hän uskoo teidän voivan olla jalkeilla kahden viikon
kuluttua, jos pysytte rauhallisena."
"Kahden viikon", sähisi Niggitts. "Luuletteko te minulla olevan aikaa
jäädä tänne makaamaan viikkokaupalla?"
"Niinkuin itse tahdotte", sanoi toinen välinpitämättömästi. "Minä vain
kerron, mitä tohtori sanoi. Mutta minunkaan nähdäkseni te ette mahda
kyetä ottamaan osaa marathon-juoksuun ihan ensi tilassa."
Silmät pyöriskelivät Niggittsin päässä.
"Tätä te tulette vielä katumaan", ulvoi hän. "Näinkö on kohdeltava
vapaata amerikkalaista?... Minua on häiritty virallisessa
toimituksessa. Minun vangitsemismääräykseni on New Yorkin
poliisipäällikön allekirjoittama. Tämä tulee teille vielä kalliiksi...
Missä on murhaaja?"
Toinen katseli säälien häntä ja sanoi:
"Tuo on kuumetta."
"Minussa ei ole kuumetta", kirkui Niggitts. "Luuletteko etten tuntenut
häntä hänen sarvirilleistään. Ilmielävä Nathanael Smith, Yalesta
kotoisin, sama, joka potkaisi kuoliaaksi etiikan professorin... Hän
elää täällä käyttäen väärää nimeä. Ja minutkin hän on potkinut rikki ja
mäsäksi. Kirottu jalkapallonpelaaja. Mieluummin antaisin strutsin
potkia itseäni."
"Jalkapallonpelaaja?"
"Niin, hitossa! Älkää ruvetko noin pyhäksi. Ehkäpä olette samassa
juonessa murhaajan kanssa. Missä hän on?... Antakaa minun heti paikalla
puhutella kuvernööriä, tai mikä pahus se hallitsee tätä hornan saarta."
"Saisitte olla käyttämättä noin voimakkaita sanoja. Ne eivät sovi
sairaalle miehelle. Kiittäkää Jumalaa, ettette menettänyt kokonaan
henkeänne. Minusta ei ole mikään onni pudota suoraan romurautakasaan.
Te olette selvästi pudonnut oikea pää edellä."
Niggitts katsoa luimautti mieheen, jolla oli älykkäät ja viisaat
kasvot.
"En voi käyttää mihinkään osanottoanne", vastasi hän. "Viimeisen
kerran: lain nimessä, missä on murhaaja?"
"Minkä lain nimessä?"
Pahoinpidelty salapoliisi katseli neuvotonna ympärilleen.
"Paperini ovat kunnossa", lausui hän sitten hiukan lauhkeammin...
"Mutta kuka te olette, joka asetutte lain ja karanneen rangaistusvangin
väliin?"
"Se ei kuulu tähän asiaan. Toistaiseksi te olette minun vieraanani.
Minä pidän huolen teidän ruumiillisesta hyvinvoinnistanne, niin kauan
kun olette saarella. Kun taas paranette, voittehan jatkaa
mielenkiintoista ajojahtianne."
Niggitts unohti kerrassaan tuskansa.
"Vaatteeni ovat tuolla", karjui hän, "siellä on Nathanael Smithin
vangitsemismääräys."
"En tunne sitä miestä."
"Mitä rohkenette sanoa?... Enkö ole selittänyt teille, että se
viimeöinen luureunarillimies on Nathanael Smith, joka on lainannut
itselleen Amerikan parhaat nimet. Ja ellen olisi häntä tuntenut
entuudesta, niin saamani potku oli tuntomerkki, jos mikään. Ei ole New
Yorkin ja Los Angelesin välillä ainoatakaan, joka potkisi sillä
tavalla... No, mitä sanotte nyt?"
"En sano mitään enkä tiedä mitään. Mutta miehen toteaminen yhdestä
potkaisusta on minusta jokseenkin kevytmielistä hommaa. Te tunkeuduitte
kutsumattomana ja itseänne esittämättä vieraalle alueelle, te
häiritsitte kahta miestä, jotka olivat vakavassa työssä. Sentapaisesta
epähienosta käyttäytymisestä annettu potku on usein terveellinen opetus
vastaisen varalle."
Niggitts oli muuttunut veripunaiseksi kasvoiltaan.
"Te ette siis tahdo luovuttaa häntä?"
"Tarkoitatteko Harrimania?"
"Tarkoitan."
"Vaaditte mahdottomia. Jo siitäkin syystä, että hän matkusti täältä
ainakin kuusi tuntia sitten."
Ei löydy kyllin väkeviä sanoja kuvaamaan Joshua P. Niggittsin
hyödytöntä raivoa.
"Mihin sitten?"
"En tiedä."
"Tästä ette pääse rangaistuksetta. Minä tunnen Marconin. Hän on minun
mieskohtaisia ystäviäni. Te menetätte paikkanne. Mikä on nimenne?"
"Marconi."
Niggittsin silmäterät muuttuivat vihreiksi tyhmyydestä. Hän ummisti
silmänsä ja avasi ne jälleen. Sitten hän luopui jatkuvista yrityksistä,
ja alkoi huohottaa.
VII.
IÄKÄS KEKSIJÄ.
"Tästä ei tule kukaan sisään", rähisi ääni korostaen ranskankieltä
vierasmaalaisesti.
Mutta nuori mies, joka seisoi Rambuteau-kadun 157:n matalan ja
vaatimattoman oven ulkopuolella, ei näyttänyt olevan niitä, jotka
säikähtävät ensimmäistä vastoinkäymistä. Hän ei ollut vähääkään
pariisilaisen näköinen. Ei ainoakaan ranskalainen taipuisi pitämään
luureunarillejä. Pariisilaiset ovat usein naurettavia muulla tavoin --
pitävät pitkää partaa ja kummallisia tukkalaitteita -- mutta että he
milloinkaan vajoisivat niin alas, että tepastelisivat kaupungilla nämä
amerikkalaiset pöllönsilmät päässä, sitä ei yleensä kannata edes
ajatella.