takaseinän syrjään, astui pieneen huoneeseen, kumartui ja nosti ylös
lattialuukun. Jyrkkiä kapeita portaita astuimme alas, saavuimme
kapealle portille, jonka hän avasi, ja astuimme ulko-ilmaan, talon
pihamaalle. Vanha herra meni nyt pihamuurin luo, painoi erästä vain
vähän muurista ulkonevaa rautaa ja heti avautui kappale muuria
muodostaen aukon, josta ihminen mukavasti voi pujahtaa kadun puolelle.
Sinun, Olivier, pitää kerran saada nähdä tämä sukkela laitos, jonka
luultavasti tässä talossa muinoin sijainneen luostarin viekkaat munkit
ovat teettäneet voidakseen salaa hiipiä ulos ja sisälle. Se on
puukappale, joka ainoastaan päältä on rapattu ja valkaistu ja jonka
kadunpuoleiseen sivuun on kiinnitetty kuvapatsas, sekin vain puuta,
mutta aivan kiven näköinen. Tämä puukappale ja siihen kiinnitetty
kuvapatsas kiertyvät muurin sisään kätketyillä saranoilla.
"Mielessäni syntyi hämäriä ajatuksia, kun näin tämän laitoksen, minusta
tuntui, kuin tämä kaikki olisi ollut valmistusta tekoihin, jotka vielä
olivat minulle salaisuus. Olin juuri tehnyt eräälle hoviherralle
kallisarvoisen koristeen, jonka hän aikoi lahjoittaa eräälle
oopperatanssijattarelle. Kiusaaja ei jättänyt minua, haamu seurasi
minua yhä, saatana kuiskutteli korvaani.
"Muutin taloon. Tuskanhikeä valuen kimmurtelen yöllä unettomana
vuoteellani. Näen hengessä tuon miehen hiipivän tanssijattaren luokse
minun tekemäni koriste mukanaan. Raivostuneena hypähdän ylös, heitän
vaipan hartioilleni, astun salaisia portaita alas ja läpi muurin
Nicaisekadulle. Hän saapuu, minä hyökkään hänen kimppuunsa, hän
huudahtaa, mutta tarttuen häneen takaapäin isken tikarin hänen
sydämeensä -- koriste on minun!
"Tämän tehtyäni tunnen sielussani sellaista rauhaa ja tyytyväisyyttä,
jota en koskaan ennen ollut tuntenut. Haamu oli kadonnut, saatanan ääni
vaikeni. Nyt tiesin, mitä paha tähteni tahtoi. Minun täytyi totella
sitä tai menehtyä!
"Nyt sinä käsität koko minun toimintani ja elämäni, Olivier! Älä luule,
että minulta sen vuoksi, että teen, mitä en voi olla tekemättä, puuttuu
kokonaan ihmisluonteelle ominainen säälin- ja armeliaisuuden tunne.
Tiedäthän, kuinka vaikea minun on luovuttaa käsistäni valmis koriste,
kuinka en ollenkaan valmista mitään useille henkilöille, joita en
mistään hinnasta tahdo tappaa."
Näin puhuttuaan vei Cardillac minut tuohon salaiseen holvikammioon ja
näytti minulle koko jalokivivarastonsa. Kuninkaallakaan ei ole
rikkaampaa aarretta. Jokaiseen koristeeseen oli kiinnitetty pieni
lappu, johon oli merkitty, kenelle koriste oli valmistettu, milloin se
oli saatu varkauden, ryöväyksen tai murhan kautta.
"Hääpäivänäsi, -- lausui Cardillac kolkosti ja juhlallisesti, --
hääpäivänäsi saat sinä, Olivier, käsi ristiinnaulitun kuvalla vannoa
minulle pyhän valan luvaten, että niin pian kuin minä olen kuollut,
hävität kaikki nämä rikkaudet tuhaksi keinoilla, jotka sinulle
myöhemmin ilmoitan. En tahdo, että kukaan ihmisolento, kaikista
vähimmän Madelon ja sinä saisitte haltuunne tämän verellä ostetun
aarteen."
Tähän rikosten luolaan vangittuna, rakkauden ja inhon, riemun ja kauhun
eri tahoille raastamana olin kadotetun ihmisen kaltainen, jolle
suloinen enkeli lempeästi hymyillen viittoo kädellään, mutta jota
saatana hehkuvilla pihdeillään pitää vallassaan, ja tuon lempeän
enkelin hymy, jossa koko taivaan autuus kuvastuu, muuttuu hänelle
julmimmaksi kidutukseksi.
Minä ajattelin pakoa, itsemurhaa, -- mutta Madelon! Moittikaa minua,
moittikaa minua vaan, arvoisa neiti, että olin liian heikko voittamaan
intohimoa, joka sitoi minut rikollisuuteen. Mutta senhän saan sovittaa
tuskallisella kuolemalla?
Eräänä päivänä saapui Cardillac kotia tavattoman iloisena. Hän hyväili
Madelonia, loi minuun ystävällisiä silmäyksiä, joi pöydän ääressä
pullon hyvää viiniä, mikä muuten tapahtui ainoastaan suurissa
juhlatilaisuuksissa, lauleli ja riemuitsi. Madelon oli jättänyt meidät
kahden kesken, tahdoin lähteä työpajaan.
"Istu vain, poikani, -- huudahti Cardillac, tänään ei enää
työskennellä, juokaamme malja Parisin arvokkaimman, parhaimman naisen
onneksi!"
Kun olin kilistänyt lasia hänen kanssaan ja hän yhdellä siemauksella
oli tyhjentänyt täyden viinilasin, lausui hän: "Sanoppa, Olivier,
miellyttävätkö sinua nämä säkeet:
"Un amant, qui craint les voleurs,
n'est point digne d'amour."
Hän kertoi nyt, mitä markiisitar Maintenonin huoneissa oli tapahtunut
teidän ja kuninkaan välillä ja lisäsi, että hän on aina kunnioittanut
teitä enemmän kuin ketään muuta ihmistä ja että te, teidän suuren
hyveenne tähden, joka saattaa hänen pahan tähtensä voimattomaksi, ette
koskaan voisi herättää hänessä pahoja aaveita ja murha-aikeita, vaikka
kantaisitte kauneinta hänen valmistamaansa koristetta.
"Kuules, Olivier, mitä olen päättänyt! -- jatkoi hän. Useita vuosia
sitten piti minun valmistaa Englannin prinsessalle Henriettelle
kaulakoriste ja rannerenkaat sekä hankkia itse sitä varten tarvittavat
jalokivet. Työ onnistui minulle paremmin kuin koskaan ennen, mutta
sydäntäni kirveli ajatellessani, että minun täytyisi luopua tästä
koristeesta, johon olin kiintynyt koko sielullani. Sinähän tiedät, että
prinsessa sai sitten surmansa salamurhaajan kädestä. Minulla on tämä
koriste hallussani ja nyt tahdon lähettää sen neiti Scuderille
kunnioitukseni ja kiitollisuuteni osoitukseksi tuon vainotun
rosvoliiton nimessä. Samalla kun neiti Scuderi saa selvän voitonmerkin,
teen ansaittua pilaa Desgrais'ista ja hänen apureistaan. -- Sinun tulee
viedä koriste neidille!"
Niin pian kuin Cardillac oli maininnut teidän nimenne, neiti, tuntui
minusta, kuin musta harso olisi temmattu pois, ja onnellisen, varhaisen
lapsuuteni kaunis, valoisa kuva väikkyi mielessäni kirkkaana ja
loistavana. Sieluuni valui ihmeellinen lohdutuksentunne, toivonsäde,
joka pakoitti synkät varjot katoamaan. Cardillac näytti huomanneen
sanojensa vaikutuksen, mutta selitti sen omalla tavallaan.
"Ehdotukseni näyttää miellyttävän sinua, sanoi hän. Voin tunnustaa,
että sisällinen ääni, aivan toisellainen kuin se, joka julman
petoeläimen tavoin vaatii minulta veriuhreja, kehoittaa minua
menettelemään näin. Usein valtaa minut omituinen mielentila, sisäinen
kauhuntunne, pelko jotakin kauheata kohtaan, jonka väristykset
virtaavat kaukaisesta ikuisuudesta ajallisuuteen ja valtaavat minut.
Silloin tuntuu minusta, kuin voitaisiin kuolematonta sieluani, jolla ei
ole mitään osaa hirmutöissäni, syyttää siitä, mitä paha tähteni on
minussa alkanut. Tällaisessa mielentilassa päätin kerran valmistaa
kauniin timanttikruunun St. Eustachen kirkon pyhälle Marialle. Mutta
tuo käsittämätön kauhuntunne valtasi minut aina voimakkaampana, milloin
vain tahdoin alkaa tämän työn ja sen vuoksi jätin sen kokonaan. Nyt
tuntuu minusta, kuin kantaisin itse hyveelle ja hurskaudelle nöyrän
uhrini ja palavan esirukoukseni, lähettämällä neiti Scuderille
kauneimman koristeen, mitä koskaan olen tehnyt."
Tuntien tarkoin teidän elämäntapanne, neiti, neuvoi Cardillac sitten,
millä tavoin ja milloin minun piti viedä perille koriste, jonka hän
sulki sievään rasiaan. Koko olemukseni valtasi sanomaton ihastus, sillä
rikollisen Cardillacin kautta osoitti taivas minulle pelastuksentien
siitä helvetistä, jossa minä, onneton syntinen, näännyin. Näin
ajattelin. Ja vastoin Cardillacin tahtoa halusin päästä teidän
luoksenne keskellä yötä. Anna Brussonin poikana, teidän kasvattinanne
aioin heittäytyä eteenne ja paljastaa kaikki. Se kauhea onnettomuus,
joka uhkasi viatonta Madelon-parkaa, jos hänen isänsä kauhea salaisuus
tuli ilmi, olisi varmaankin liikuttanut teidän jaloa mieltänne ja
pakoittanut teidät vaikenemaan, mutta teidän terävä älynne olisi kyllä
keksinyt keinoja Cardillacin kirotun toiminnan ehkäisemiseksi
ilmiantamatta hänen salaisuuttaan. Älkää kysykö, minkälaisia näiden
keinojen olisi pitänyt olla, minä en tiedä sitä. Mutta sielussani olin
lujasti vakuutettu siitä, että te pelastaisitte Madelonin ja minut. Te
tiedätte, neiti, että aikomukseni tuona yönä epäonnistui. Toivoin
kuitenkin toiste onnistuvani paremmin.
Mutta yht'äkkiä katosi Cardillacin iloinen mielenlaatu. Hän hiiviskeli
synkkänä, tuijotti eteensä, murisi käsittämättömiä sanoja, huitoi
käsiään ikäänkuin torjuen vihollista luotansa, pahat ajatukset
näyttivät kiusaavan hänen mieltänsä. Näin oli hän viettänyt koko
aamupäivän. Vihdoin istuutui hän työpöytänsä ääreen, nousi
tyytymättömänä ylös, katseli ikkunasta kadulle, lausui vakavasti ja
synkällä äänellä: "Tahtoisin kuitenkin, että Englannin prinsessa
Henriette olisi saanut pitää koristeen!" -- Nämä sanat täyttivät minut
kauhulla. Tiesin, että ilettävä murhanenkeli oli taas vallannut hänen
harhailevan sielunsa, että saatanan ääni kaikui taas hänen korvissaan.
Minä huomasin salamurhaajan uhkaavan teidän henkeänne. Jos Cardillac
vain olisi saanut koristeensa takaisin, olisitte ollut pelastettu. Joka
hetki lisääntyi vaara. Silloin kohtasin teidät Pontneuf-sillalla,
tunkeuduin vaunujenne luokse, heitin teille kirjelapun, jossa rukoilin
teitä mahdollisimman pian toimittamaan saamanne koristeen Cardillacille
takaisin. Teitä ei kuulunut. Minun pelkoni muuttui epätoivoksi, kun
Cardillac seuraavana päivänä ei puhunut mistään muusta kuin yöllä
unessa näkemästään kallisarvoisesta koristeesta. Minä luulin unen
tarkoittaneen teidän koristettanne, ja minä olin vakuutettu siitä, että
hän hautoi jotakin murhasuunnitelmaa, jonka hän varmasti oli päättänyt
panna toimeen jo seuraavana yönä. Tahdoin pelastaa teidät, vaikkapa se
olisi maksanut Cardillacin hengen. Kun Cardillac iltarukouksen jälkeen
tapansa mukaan oli sulkeutunut huoneeseensa, astuin minä ikkunasta
pihalle, hiivin muurinaukosta kadulle ja asetuin läheisyyteen muurin
varjoon odottamaan. Vähän ajan kuluttua tuli Cardillac ulos ja lähti
äänettömin askelin kulkemaan pitkin katua. Minä hiivin hänen perässään.
Saavuimme St. Honorée-kadulle, sydämeni alkoi vapista. Äkkiä Cardillac
katosi näkyvistäni. Päätin asettua teidän talonne ovelle.
Kohta saapui laulaen ja rallattaen kuten silläkin kerralla, kun
sattumalta jouduin Cardillacin murhatyön näkijäksi, eräs upseeri katua
pitkin ja meni ohitseni huomaamatta minua. Mutta samalla hetkellä
hyökkäsi musta olento esiin ja kävi hänen kimppuunsa. Se oli Cardillac.
Tahtoen estää ainakin tämän murhan hyppäsin kovasti huudahtaen parilla
kolmella askeleella paikalle -- mutta ei upseeri, vaan Cardillac vaipui
nyt kuolettavan iskun kohtaamana koristen maahan. Upseeri heitti pois
tikarinsa, tempasi miekan tupesta ja asettui taisteluasentoon minua
vastaan luullen minua nähtävästi murhaajan apuriksi. Mutta huomattuaan,
että minä vähääkään hänestä välittämättä aloin tutkia ruumista, riensi
hän nopeasti pois paikalta. Cardillac eli vielä. Pistettyäni upseerin
pudottaman tikarin vyöhöni, nostin Cardillacin harteilleni ja laahasin
hänet vaivaloisesti kotia, kantaen hänet salaisen käytävän kautta
työpajaan, hopun te tunnette.
Kuten näette, arvoisa neiti, olen syyllinen ainoastaan siinä suhteessa,
etten ilmi antanut Madelonin isää oikeusviranomaisille ja siten tehnyt
loppua hänen hirmutöistänsä. Olen viaton veritöihin. Mitkään kidutukset
eivät voi pakoittaa minua paljastamaan Cardillacin ilkitöiden
salaisuutta. Minä en voi sallia, että vastoin korkeimman tahtoa, joka
salasi isän verityöt hänen viattomalta tyttäreltänsä, koko menneisyyden
kurjuus, Cardillacin rikollinen elämä vielä nyt kohtaisi musertavasti
hänen tytärtänsä, että maailman kosto nyt vielä kaivaisi hänen
ruumiinsa maasta, että pyöveli vielä nyt häpeällä leimaisi vainajan
luut. Ei! Sydämeni lemmitty tulee itkemään minua kuin viattomana
kaatunutta sankaria, aika lieventää hänen tuskansa, mutta hän sortuisi
surusta ja tuskasta saadessaan tietää rakkaan isänsä kauheat teot. --
Olivier vaikeni. Mutta vuolas kyynelvirta tulvi nyt hänen silmistään ja
hän lankesi neiti Scuderin jalkain juureen rukoillen hartaasti:
-- Te olette vakuutettu viattomuudestani, eikö totta? Olettehan!
Armahtakaa minua, sanokaa, kuinka Madelon voi?
Neiti Scuderi kutsui Martinièren sisälle ja muutaman silmänräpäyksen
kuluttua lepäsi Madelon Olivierin kaulassa.
-- Nyt on kaikki taas hyvin, kun sinä olet täällä, -- tiesinhän, että
tämä jalomielinen nainen pelastaisi sinut! -- huudahti Madelon kerta
toisensa perästä ja Olivier unhotti kohtalonsa ja kaiken mikä häntä
uhkasi, hän tunsi olevansa vapaa. Mitä liikuttavimmalla tavalla
kertoivat molemmat, kuinka he olivat toistensa puolesta kärsineet,
syleilivät yhä uudestaan toisiansa ja itkivät jälleennäkemisen ilosta.
Jollei neiti Scuderi jo ennestään olisi ollut vakuutettu Olivierin
viattomuudesta, niin olisi hän nyt varmasti uskonut sen nähdessään,
kuinka molemmat nuoret vilpittömimmän rakkauden onnessa unhottivat koko
maailman ja sen kurjuuden sekä omat kärsimyksensä.
-- Ei, huudahti hän, vain puhdas sydän voi unhoittaa kaikki!
Aamun kirkkaat säteet murtautuivat sisään ikkunasta. Desgrais koputti
hiljaa ovelle muistuttaen, että oli aika viedä pois Olivier Brusson,
sillä myöhemmin se ei voinut tapahtua huomiota herättämättä.
Rakastavien täytyi siis erota.
Ne hämärät aavistukset, jotka olivat vaivanneet neiti Scuderin mieltä
siitä lähtien, kun Olivier oli ensimäisen kerran käynyt hänen
talossaan, olivat nyt muuttuneet peloittavaksi todellisuudeksi. Hänen
rakkaan Annansa poika oli syyttömästi sekautunut tähän juttuun ja
näytti melkein mahdottomalta pelastaa häntä häpeällisestä kuolemasta.
Hän kunnioitti nuorukaisen sankarillisuutta, kun tämä tahtoi mieluummin
kuolla syytettynä, kuin paljastaa salaisuuden, joka olisi tuottanut
hänen Madelonillensa kuoleman. Hän ei voinut keksiä mitään mahdollista
keinoa tämän onnettoman pelastamiseksi julman tuomioistuimen käsistä.
Ja kuitenkin päätti hän tehdä kuinka suuria uhrauksia hyvänsä
estääkseen tapahtumaisillaan olevan huutavan vääryyden.
Hän vaivasi päätänsä kaikellaisilla ehdotuksilla ja suunnitelmilla,
jotka hänen täytyi kuitenkin mahdottomina kohta hylätä. Pieninkin
toivonkipinä näytti katoavan ja hän oli joutumaisillaan epätoivoon.
Mutta Madelonin vilpitön, lapsellinen luottamus ja toiveikas riemu,
jolla hän puhui rakastetustaan, jota hän nyt pian saisi muka syleillä
puolisonaan, vapautettuna kaikista syytöksistä, rohkaisi neiti Scuderia
yhtä paljon, kuin se liikutti hänen sydäntään.
Tehdäkseen jotakin kirjoitti neiti Scuderi vihdoinkin Regnielle pitkän
kirjeen, jossa hän selitti oikeuden puheenjohtajalle, että Olivier
Brusson oli mitä uskottavimmalla tavalla todistanut hänelle täydellisen
syyttömyytensä Cardillacin murhaan, ja että ainoastaan sankarillinen
päätös viedä mukanaan hautaan eräs salaisuus, jonka paljastaminen
syöksisi turmioon mitä viattomimman olennon, pidätti häntä tekemästä
oikeudelle tunnustusta, joka ei ainoastaan vapauttaisi häntä kauheasta
epäluulosta, jonka nojalla häntä syytetään Cardillacin murhasta, vaan
myöskin syytöksistä, että hän muka kuuluisi kurjaan murhaajaliittoon.
Koko hehkuvan innostuksensa ja henkevyytensä voimalla oli neiti Scuderi
koettanut pehmittää Regnien kovaa sydäntä.
Mutta muutaman tunnin kuluttua vastasi Regnie, että hän iloitsisi
vilpittömästi siitä, jos Olivier Brusson olisi korkea-arvoisen ja
kunnioitettavan suojelijattarensa luona todellakin puhdistautunut
kaikista syytöksistä. Mitä tuli Olivierin sankarilliseen päätökseen
viedä mukaansa hautaan salaisuus, joka on suhteessa kyseenalaiseen
rikokseen, niin valitti hän, ettei Chambre ardente voinut kunnioittaa
tällaista sankarillisuutta, vaan että sen täytyi koettaa mitä
ankarimmilla keinoilla murtaa se. Kolmen päivän kuluttua toivoi hän
pääsevänsä tuon harvinaisen salaisuuden perille, mikä todennäköisesti
oli saattava todellisia ihmeitä päivänvaloon.
Neiti Scuderi tiesi liiankin hyvin, mitä hirmuinen Regnie tarkoitti
niillä keinoilla, joilla hän aikoi murtaa Brussonin sankarillisuuden.
Onnetonta nuorukaista odottivat nyt varmasti kidutuksen kauhut. Neiti
Scuderin mieleen johtui vihdoin, että jonkun lakimiehen neuvo voisi
olla eduksi, jotta kidutustoimenpiteet saataisiin edes lykätyksi.
Pierre Arnaud d'Andilly oli siihen aikaan Parisin kuuluisin asianajaja.
Hän oli yhtä tunnettu laajoista tiedoistaan ja teräväjärkisyydestään
kuin oikeamielisyydestään ja hyveistään. Hänen luoksensa meni nyt neiti
Scuderi ja kertoi hänelle kaikki, mikä vain oli mahdollista Brussonin
salaisuutta paljastamatta. Hän luuli Andillyn ilolla ottavan
puolustaakseen onnetonta Olivieria, mutta hän pettyi katkerasti
toiveissaan.
Andilly oli kuunnellut tyynesti hänen kertomustaan, mutta vastasi
sitten hymyillen käyttäen Boileaun sanoja: Le vrai peut quelque fois
n'être pas vraisemblable. [Välistä totuus ei ole todennäköinen.] Hän
todisti neiti Scuderille, että kaikki ilmeisimmät epäluulot ja
todisteet olivat Brussonia vastaan, ettei Regnien menettelyä suinkaan
voitu pitää julmana eikä virkaintoisena, vaan että se oli päinvastoin
täysin laillista, sillä laiminlyömättä tuomarin velvollisuuksia ei
hän voinut toisin menetellä. Herra Andilly ei uskonut voivansa
taitavimmallakaan puolustuksella pelastaa Brussonia kidutuksesta.
Ainoastaan Brusson itse voi sen tehdä joko tunnustamalla vilpittömästi
kaikki tai ainakin selittämällä tarkoin Cardillacin murhan yhteydessä
olevat seikat, jotka sitten ehkä voisivat antaa aihetta uusiin
toimenpiteisiin.
-- Siinä tapauksessa polvistun kuninkaan eteen ja rukoilen armoa, --
lausui neiti Scuderi toivottomana kyynelten tukahuttamalla äänellä.
-- Herran nimessä, älkää tehkö sitä, neiti! huudahti Andilly. Säästäkää
tätä viimeistä keinoa, sillä jos se kerran pettää, ette koskaan voi
sitä enää käyttää. Kuningas ei koskaan armahda rikollisia, jotka ovat
vaarallisia yleiselle turvallisuudelle, sillä kansan katkera suuttumus
kohtaisi häntä. Ehkäpä Brusson voi vielä torjua häntä vastaan tähdätyn
epäluulon joko paljastamalla salaisuutensa tai muulla keinolla. Silloin
vasta on oikea aika anoa armoa kuninkaalta, joka ei tule kysymään, mitä
oikeudessa on todistettu ja mitä ei, vaan ratkaisee asian oman sisäisen
vakaumuksensa mukaan.
Neiti Scuderin täytyi vastoin tahtoaankin noudattaa kokeneen Andillyn
neuvoa. Kovin huolissaan ja yhä vain miettien, mihin toimenpiteisiin
hän nyt ryhtyisi onnettoman Brussonin pelastamiseksi, istui neiti
Scuderi myöhään illalla kamarissaan, kun Martinière astui sisään ja
ilmoitti kuninkaallisen kaartin överstin, kreivi Miossensin, joka
välttämättömästi kalusi puhutella neitiä.
-- Suokaa anteeksi, -- lausui Miossens kumartaen sotilaan tavoin, --
suokaa anteeksi, neiti, että vaivaan teitä näin myöhään ja
sopimattomaan aikaan. Me sotilaat emme muuten tee näin, ja sen vuoksi
pyydän teiltä tuhannesti anteeksi. Olivier Brusson tuo minut teidän
luoksenne.
Suurella jännityksellä odottaen, mitä hän nyt taas saisi tietää,
huudahti neiti Scuderi:
-- Olivier Brusson? Tuo onnettomin ihminen? Mitä teillä on hänen
kanssaan tekemistä?
-- Olin varma, -- jatkoi Miossens hymyillen, -- että teidän turvattinne
nimi olisi riittävä suositus taivuttamaan teidät kuulemaan, mitä
minulla on sanottavaa. Koko maailma on vakuutettu Brussonin
syyllisyydestä. Tiedän, että te olette toista mielipidettä, joka
kuitenkin nojautuu ainoastaan syytetyn vakuutuksiin, kuten minulle on
sanottu. Minun laitani on toinen. Kukaan ei voi olla enemmän vakuutettu
kuin minä Brussonin syyttömyydestä Cardillacin kuolemaan.
-- Puhukaa, oi, puhukaa! -- huudahti neiti Scuderi silmät ilosta
loistaen.
-- Minä, -- lausui Miossens painavasti, -- niinä juuri pistin vanhan
kultasepän kuoliaaksi St. Honorée-kadulla teidän talonne läheisyydessä.
-- Kaikkien pyhimysten nimessä, tekö -- tekö! -- huudahti neiti
Scuderi.
-- Ja minä vakuutan teille, neiti, että olen ylpeä teostani, -- jatkoi
Miossens. Olkaa varma siitä, että Cardillac oli mitä paatunein,
ulkokullatuin konna, että juuri hän öisin murhasi ja ryösti ihmisiä,
onnistuen niin kauan välttämään kaikki ansat. En tiedä, kuinka minussa
heräsikään sisäinen epäluulo tuota vanhaa roistoa kohtaan, kun hän
siveellisen levottomuuden vallassa antoi minulle tilaamani koristeen,
kun hän tarkoin tiedusteli, kenelle olen koristeen tilannut, ja kun hän
sangen viekkaalla tavalla oli kysellyt kamaripalvelijaltani, milloin
minulla oli tapana käydä erään naisen luona. Jo kauan oli herättänyt
huomiotani, että tuon inhottavimman ryöstöhimon onnettomilla uhreilla
oli kaikilla samallainen kuolettava haava. Olin vakuutettu, että
murhaaja oli harjaantunut antamaan tuon silmänräpäyksessä tappavan
iskun ja että hän luotti siihen. Jos se petti, niin syntyi taistelu
mies miestä vastaan. Tämän johdosta käytin erästä varokeinoa, joka on
niin yksinkertainen, etten voi ymmärtää, kuinka muut jo aikoja sitten
eivät ole keksineet sitä ja pelastaneet siten henkeänsä tuolta
kavalalta murhamieheltä. Minä panin keveän rintahaarniskan liivieni
alle. Cardillac hyökkäsi päälleni takaa päin. Hän tarttui minuun
jättiläisvoimin, mutta varmasti tähdätty isku kilpistyi takaisin
raudasta. Samassa käännyin ympäri ja iskin tikarini, joka oli valmiina
kädessäni, hänen rintaansa.
-- Ja te vaikenette, -- kysyi neiti Scuderi, ettekö ole ilmoittanut
tuomareille tapahtumasta?
-- Sallikaa minun huomauttaa, neiti, -- vastasi Miossens, -- että
tällainen ilmoitus, jollei suorastaan syöksisi minua turmioon, ainakin
sekoittaisi minut tuohon ilettävään juttuun. Olisiko Regnie, joka
kaikkialla vainuaa rikoksia, ollenkaan uskonut minua, jos olisin
syyttänyt murhayrityksestä rehellistä Cardillacia, hurskauden ja hyveen
perikuvaa? Entä jos oikeuden miekka olisi kääntänyt kärkensä minua
itseäni vastaan?
-- Se olisi ollut mahdotonta, -- huudahti neiti Scuderi, -- teidän
syntyperänne, teidän säätynne --
-- Mitä vielä, -- jatkoi Miossens, -- muistakaa vain Luxemburgin
herttuata, jonka pieni päähänpisto tilata Sagelta ennustuspeili saattoi
Bastilleen epäiltynä myrkkymurhasta. Ei pyhän Dionysiuksen kautta, en
tuntiakaan vapaudestani, en hiuskarvaanikaan pane alttiiksi raivoavalle
Regnielle, joka kernaasti asettaisi miekkansa meidän kaikkien kaulalle.
-- Mutta näin te saatatte viattoman Brussonin mestauslavalle? --
keskeytti neiti Scuderi.
-- Viattoman? -- vastasi Miossens. -- Sanotteko viattomaksi tuon
kirotun Cardillacin toveria, joka auttoi häntä veritöissä ja joka jo
sata kertaa olisi ansainnut kuoleman? Eihän toki, hän vuodattaa verensä
syystä. Olen paljastanut teille, kunnioitettava neiti, asian todellisen
laidan sillä edellytyksellä, että te, jättämättä minua Chambre ardenten
käsiin, osaisitte kuitenkin jollakin tavoin käyttää minun salaisuuttani
turvattinne hyväksi.
Sydämmessään iloiten siitä, että hänen vakaumuksensa Brussonin
viattomuudesta oli saanut näin ratkaisevalla tavalla vahvistuksensa,
kertoi neiti Scuderi nyt kreiville, joka jo tunsi Cardillacin
rikollisuuden, kaikki mitä Olivier oli hänelle kertonut, ja kehoitti
kreiviä lähtemään asianajaja Andillyn luokse. Vaiteliaisuuslupauksen
nojalla oli Andillylle paljastettava koko salaisuus ja hänen tuli
sitten neuvoa, mitä oli tehtävä.
Kun neiti Scuderi oli kertonut mitä tarkimmin Andillylle koko jutun,
tiedusteli hän vielä pienimpiäkin yksityisseikkoja. Erityisesti kysyi
hän kreivi Miossensilta, oliko hän varmasti vakuutettu siitä, että
juuri Cardillac oli hyökännyt hänen päällensä, ja voisiko hän tuntea
Olivier Brussonin samaksi mieheksi, joka kantoi ruumiin pois
murhapaikalta.
-- Paitsi sitä, -- vastasi Miossens, -- että kuunvalossa aivan hyvin
tunsin kultasepän, olen myöskin Regnien luona nähnyt sen tikarin, jolla
Cardillac oli pistetty kuoliaaksi. Se on minun tikarini, joka on helppo
tuntea taiteellisesti koristetusta kahvastaan. Seisten vain askeleen
päässä nuorukaisesta, joka oli pudottanut hattunsa, näin selvästi hänen
piirteensä ja tuntisin hänet siis varmasti.
Andilly katsoi hetkisen vaieten eteensä ja lausui sitten: