tuntikausiksi, vieläpä kokonaisiksi päiviksikin hyväilläkseen ja
hemmotellakseen häntä. Poika tottui näin häneen täydellisesti ja oli
yhtä mielellään hänen kuin äitinsä luona. Kolme vuotta kului
onnellisesti, kunnes Brussonin virkaveljet ammattikateudesta saivat
aikaan sen, että hänen työnsä alkoi vähentyä päivä päivältä, niin että
hän lopulta tuskin voi elättää itseänsä. Lisäksi tuli ikävä ihanaan
kotikaupunkiin Genèveen ja eräänä kauniina päivänä lähtikin pieni perhe
matkalle välittämättä neiti Scuderin estelyistä, ja vaikka hän lupasi
kaikkea mahdollista avustusta. Vielä pari kertaa kirjoitti Anna
kasvattiäidilleen, mutta sitten hän vaikeni ja neiti Scuderi otaksui,
että onnellinen elämä Brussonin kotiseudulla saattoi heidät unhottamaan
entisyyden.
Siitä oli nyt kulunut tasan 23 vuotta, kun Brusson vaimoineen ja
lapsineen jätti Parisin muuttaakseen Genèveen.
-- Oi, kauheata, -- huudahti neiti Scuderi vähän toinnuttuaan, -- oi,
kauheata! Sinäkö Olivier? Annani poika! Ja nyt!
-- Tuskinpa koskaan, -- lausui Olivier tyynesti ja hillitysti, --
tuskinpa koskaan olisitte voineet aavistaa, että poikanen, jota te
hemmottelitte kuin armahin äiti, jonka suuhun te, häntä sylissänne
keinutellen, pistitte makeisen toisensa jälkeen, jolle te annoitte
monenmoisia hyväilynimiä, että tämä poika kerran nuorukaiseksi
kasvaneena seisoisi edessänne syytettynä mitä kauheimmasta verityöstä.
En ole moitteeton, Chambre ardente voi kyllä syyttää minua rikoksesta,
mutta niin totta kuin toivon kuolevani autuaana, vaikkapa sitten
mestaajan käden kautta, olen vapaa kaikista veritöistä, onneton
Cardillac ei kaatunut minun käteni kautta.
Nämä sanat lausuessaan alkoi Olivier vapista ja horjua. Vaieten osoitti
neiti Scuderi Olivierin vieressä olevaa pientä tuolia. Hän laskeutui
hitaasti istumaan.
-- Minulla oli kyllin aikaa, -- jatkoi Olivier, -- valmistautua tähän
keskusteluun, jota pidän armeliaan taivaan viimeisenä lahjana minulle,
ja koota koko mielenmalttini kertoakseni teille kauhean, sanomattoman
onnettoman kohtaloni tarinan. Olkaa armollinen ja kuulkaa minua
tyynesti, vaikkakin sen salaisuuden paljastaminen, josta teillä ei voi
olla vähintäkään aavistusta, voi hämmästyttää teitä, vieläpä saattaa
teidät kauhistumaan.
-- Oi, jospa onneton isäni ei koskaan olisi jättänyt Parisia! -- Niin
kauan kuin muistini ulottuu Genèvessä oloaikaamme, näen aina itseni
toivottomien vanhempieni kyynelten kostuttamana. Itsekin hellyin usein
kyyneliin heidän valituksiaan kuullessani, vaikka en niitä
ymmärtänytkään. Vasta myöhemmin selvästi tajusin sen ahdistavan
puutteen ja syvän kurjuuden alastoman todellisuuden, jossa vanhempani
elivät. Isäni oli pettynyt kaikissa toiveissaan. Syvän surun murtamana
ja ahdistamana kuoli hän samalla hetkellä, kun hän oli onnistunut
hankkimaan minulle oppilaanpaikan erään kultasepän luona. Äitini puhui
paljon teistä, hän tahtoi valittaa teille onnettomuuttaan, mutta
kurjuuden synnyttämä pelkuruus valtasi sitten hänet. Tämä sekä ehkä
myöskin väärä häveliäisyys, mikä usein kalvaa runneltuja sydämiä,
pidätti hänet panemasta toimeen tätä päätöstä. Muutamia kuukausia isäni
kuoleman jälkeen seurasi äitikin häntä hautaan.
-- Anna-parka, Anna-parka! -- huudahti neiti Scuderi tuskan valtaamana.
-- Kiitetty ja ylistetty olkoon ikuinen taivas, että hän on poissa,
ettei hänen tarvitse nähdä rakkaan poikansa kuolevan häväistynä
mestauslavalla! -- huudahti Olivier kovalla äänellä luoden kauhistuneen
katseen korkeutta kohti. Oven ulkopuolella kuului liikettä ja
levottomia askeleita.
-- Ahaa, -- sanoi Olivier katkerasti hymyillen, -- Desgrais pitää
apulaisensa valveilla, ikäänkuin minä voisin paeta täältä. Mutta
eteenpäin!
-- Mestarini kohteli minua ankarasti, vaikka pian olin paras hänen
työmiehistään, vieläpä lopulta voitin mestarinikin. Kerran saapui
työpajaamme eräs muukalainen ostaakseen muutamia takeita. Kun hän näki
minun valmistamani kauniin kaulakoristeen, taputti hän minua
ystävällisesti olkapäälle ja silmäillen koristetta lausui:
-- Hyvä, hyvä, nuori ystäväni, tämähän on vallan oivallista työtä. Enpä
todellakaan tiedä, kuka muu olisi teitä etevämpi kuin René Cardillac,
joka varmaankin on maailman paras kultaseppä. Hänen luoksensa teidän
pitäisi mennä. Ilolla hän ottaisi teidät työpajaansa, sillä te voisitte
auttaa häntä hänen taiteellisessa työssänsä ja ainoastaan häneltä olisi
teillä vielä jotakin oppimista.
Vieraan sanat painuivat syvälle sydämeeni. Minä en saanut enää mitään
rauhaa Genèvessä, sisäinen pakko ajoi minua pois sieltä. Vihdoin
onnistuin pääsemään vapaaksi silloisen mestarini palveluksesta. Saavuin
Parisiin.
René Cardillac otti minut kylmästi ja töykeästi vastaan. Minä olin
hellittämätön, hänen täytyi antaa minulle työtä, niin vastenmielistä
kuin se hänestä olikin. Sain valmistaakseni pienen sormuksen. Kun jätin
työn valmiina hänelle, tuijotti hän minuun säkenöivillä silmillään,
ikäänkuin katsoakseen sieluni sisimpään. Hän lausui:
"Olet kunnollinen työmies, voit muuttaa luokseni ja auttaa minua
työpajassa. Maksan sinulle hyvin, tulet olemaan minuun tyytyväinen."
Ja Cardillac piti sanansa. Olin ollut jo useampia viikkoja hänen
palveluksessaan näkemättä Madelonia, joka muistaakseni oleskeli silloin
maalla jonkun naispuolisen sukulaisen luona. Vihdoin saapui hän. Oi
taivas, mitä tapahtuikaan minulle nähdessäni tuon enkelin! Onko kukaan
rakastanut niin kiihkeästi kuin minä? Ja nyt! Oi Madelon!
Mielenliikutuksesta ei Olivier voinut jatkaa. Hän painoi molemmat
kätensä kasvoilleen ja nyyhkytti katkerasti. Voittaen vihdoin tuskansa
jatkoi hän:
-- Madelon loi minuun ystävällisiä silmäyksiä. Hän kävi yhä useammin
työpajassa. Ihastuksekseni huomasin hänen rakastavan minua. Vaikka isä
vartioi meitä ankarasti, onnistuimme usein salavihkaa puristamaan
toistemme käsiä äänettömästi solmitun liittomme merkiksi. Cardillac ei
näyttänyt huomaavan mitään. Minä aioin kosia Madelonia vasta sitten,
kun ensin olin saavuttanut hänen isänsä suosion ja ansainnut
mestarinarvon. Kun eräänä aamuna aioin ryhtyä työhöni, astui Cardillac
luokseni silmät leimuavina vihasta ja ylenkatseesta.
"En tarvitse enää työtäsi, alkoi hän, -- saat poistua talostani vielä
tällä hetkellä, äläkä koskaan enää näyttäydy edessäni. On tarpeetonta
sanoa, miksi en voi sinua enää sietää luonani. Makea hedelmä, jota sinä
köyhä raukka kurottaudut ottamaan, on liian korkealla!"
Tahdoin puhua, mutta hän tuuppasi minua nyrkillään ja heitti minut
ovesta ulos. Kaatuessani loukkasin pahasti pääni ja käsivarteni.
Kiihtyneenä ja tuskan murtamana lähdin talosta ja löysin vihdoin St.
Martinin esikaupungin äärimmäisestä perukasta erään tuttavan, joka otti
minut luoksensa asumaan kolkkoon kellarikamariin. Minulla ei ollut
rauhaa, ei lepoa. Öisin hiiviskelin Cardillacin talon ympärillä
kuvitellen mielessäni, että Madelon kuulisi huokaukseni ja valitukseni,
että saisin ehkä puhutella häntä ikkunan kautta kenenkään kuulematta.
Aivoissani liikkui kaikellaisia sekavia suunnitelmia, joiden
toteuttamiseen toivoin voivani valmistaa häntä.
Cardillacin taloon liittyi Nicaise-kadun puolella korkea muuri, jossa
oli vale-ikkunoita ja puoleksi särkyneitä kivestä hakattuja korkokuvia.
Eräänä yönä seisoin erään tällaisen kivikuvan vieressä ja katselin
talon pihanpuoleisiin ikkunoihin; muuri, joka ympäröi koko pihaa, esti
minua pääsemästä lähemmäksi. Äkkiä huomasin valoa Cardillacin
työhuoneen ikkunassa. Oli puoliyön aika. Ennen ei Cardillac koskaan
ollut valveilla tähän aikaan vuorokaudesta. Hänellä oli tapana mennä
levolle täsmälleen kello 9 illalla. Sydämeni pamppailee pelokkaasta
aavistuksesta. Ajattelen mahdollisuutta pujahtaa pihalle. Pian katoaa
kuitenkin valo. Minä painaudun kivikuvaa vasten, vale-ikkunan komeroon.
Pelästyneenä ponnahdan kuitenkin takaisin tuntiessani kuvan
liikahtavan, ikäänkuin se olisi saanut hengen. Yön hämärässä huomaan
nyt kiven hitaasti liikkuvan ja sen takaa astuu esiin tumma olento,
joka lähtee äänettömin askelin kulkemaan katua alaspäin. Riennän
takaisin kivikuvan luokse: se on kovasti muurissa kiinni kuten
ennenkin. Vaistomaisesti, ikäänkuin sisäisen voiman pakosta hiivin
poistuvan olennon jälestä. Muurissa olevan Mariankuvan kohdalla
katsahtaa olento ympärilleen. Kuvan edessä palavan lampun kirkas valo
sattuu suoraan hänen kasvoihinsa. Se on Cardillac! Kuvaamaton pelko,
epämiellyttävä kauhuntunne valtaa minut. Ikäänkuin taikavoiman ajamana
täytyy minun rientää eteenpäin tuon aavemaisen yökulkijan perään.
Vihdoin katoaa Cardillac sivulle varjoon. Hiljaisesta, minulle hyvin
tutusta yskäisystä huomaan, että hän on mennyt erään talon käytävään.
Mitä tämä merkitsee, mitä hän aikoo? Kysyn itsekseni hämmästyneenä ja
painaudun seinää vasten. Hetken kuluttua saapuu talosta laulaen ja
rallattaen eräs mies loistava höyhentöyhtö hatussa, kilisevin
kannuksin. Kuin tiikeri saaliinsa kimppuun syöksyy Cardillac
lymypaikastaan miehen päälle, joka silmänräpäyksessä kaatuu koristen
maahan. Kauhusta huudahtaen riennän paikalle, Cardillac on kumartuneena
maassa makaavan miehen yli. "Mestari Cardillac, mitä te teette?" huudan
kovasti. "Kirottu!" murahtaa Cardillac, syöksyy salamannopeudella
ohitseni ja katoaa yöhön. Aivan mielettömänä, tuskin pysyen jaloillani
lähestyn kaatunutta. Polvistun hänen viereensä tarkastaakseni, olisiko
hän ehkä vielä pelastettavissa, mutta ruumiissa ei ole enää
elonmerkkiäkään.
Kuolemankauhun valtaamana tuskin huomasin, että poliisit olivat
ympäröineet minut.
"Taas nuo pirut ovat pistäneet jonkun kuoliaaksi. Ahaa, nuori mies,
mitä täällä teet? Oletko rosvoliiton jäsen? Ylös mies!" huusivat
poliisit yhteen ääneen ja tarttuivat minuun. Voin tuskin änkyttää,
etten suinkaan kykenisi tekemään moisia kauhuntöitä ja että he
antaisivat minun mennä rauhassa tieheni. Eräs heistä tarkastaa sitten
lyhdyn valossa kasvojani ja huudahtaa:
"Sehän on Olivier Brusson, kultasepänkisälli, joka työskentelee
rehellisen mestarimme René Cardillacin luona! Tuollainen nulikka murhaa
muka ihmisiä kadulla, senpä olet näköinenkin, ja onhan murhamiesten
tapaista, että he ruikuttavat ruumiin ääressä ja antavat vangita
itsensä. Kuinka kaikki tapahtui, poika? Kerro nopeasti!"
"Aivan minun edessäni, -- sanoin minä, hyökkäsi eräs mies tuon päälle,
pisti hänet kuoliaaksi ja pakeni salaman nopeudella, kun minä
huudahtin. Tahdoin vain katsoa, olisiko kaatunut ollut vielä
pelastettavissa."
"Ei, poikaseni, lausuu eräs miehistä, jotka nostavat ruumista maasta,
-- mennyttä kalua, tikarinpisto on, kuten tavallisesti, osunut
sydämeen."
"Piru vieköön, lausuu toinen, -- tulimmeko taaskin liian myöhään, kuten
toissa päivänäkin."
Näin huudahtellen poistuvat he ruumiin kanssa.
Mielentilaani on mahdoton kuvata. Tunnustelin päätäni, olinko nähnyt
pahaa unta. Minusta tuntui, kuin olisin juuri herännyt, ja kummastelin
tätä järjetöntä harhakuvaa. Cardillac, Madelonini isä -- kurja
murhaaja!
Olin vaipunut voimattomana erään talon kiviportaille. Aamu alkoi yhä
enemmän sarastaa. Runsaasti sulilla koristettu upseerinhattu oli
edessäni katukäytävällä. Cardillacin verityö, joka oli tapahtunut
samalla paikalla, missä istuin, johtui nyt elävästi mieleeni.
Kauhistuneena riensin pois paikalta.
Hyvin sekavassa mielentilassa, melkeinpä tunnottomana istuin
kamarissani, kun ovi yhtäkkiä avautui ja sisään astui René Cardillac.
"Kristuksen tähden! Mitä tahdotte?" huudahtin hänet nähdessäni. Hän
astui luokseni tyynesti ja ystävällisesti hymyillen, mikä vielä enemmän
lisäsi inhontunnettani. Hän otti vanhan raihnaisen tuolin ja istuutui
viereeni. Minä en kyennyt nousemaan olkivuoteeltani.
"No Olivier", alkoi hän, "kuinka voit, poika parka? Menettelin
todellakin ajattelemattomasti ajaessani sinut talostani. Kaipaan sinua
nyt kaikkialla. Minulla on parhaillaan tekeillä työ, jota en voi
valmistaa sinun avuttasi. Mitähän, jos uudestaan työskentelisit
pajassani? -- Sinä vaikenet? Ymmärrän kyllä, olen sinua loukannut. En
tahtonut salata sinulta, että kuhertelusi Madelonin kanssa suututti
minua. Vasta jälkeenpäin olen asiaa oikein harkinnut ja tullut siihen
vakaumukseen, että niin taitava, ahkera ja uskollinen kuin olet, en voi
toivoa saavani parempaa vävypoikaa kuin sinä olet. Tule siis kanssani
ja koeta osoittaa, ansaitsetko Madelonin vaimoksesi!"
Cardillacin sanat viilsivät sydäntäni. Minua pöyristytti hänen
pahuutensa, en voinut lausua sanaakaan.
"Mitä epäröit", jatkoi hän terävällä äänellä lävistäen minut
säkenöivillä silmillään, "mitä epäröit? Et ehkä vielä tänään voi tulla
luokseni, sinulla on ehkä muita asioita toimitettavana! Ehkäpä tahdot
käydä Desgraisin luona tahi ruveta suorastaan Argensonin tai Regnien
palvelukseen. Varo, poika, etteivät ne kynnet, joita tahdot houkutella
esiin toisten turmioksi, tartu sinuun itseesi ja revi sinua
kappaleiksi."
Kiihtynyt mielentilani purkautui nyt yhtäkkiä sanoiksi: "Pelätkööt ne",
huusin minä, "pelätkööt ne, joiden omallatunnolla on hirmutöitä, juuri
mainitsemianne nimiä, minulla ei ole niiden kanssa mitään tekemistä".
"Oikeastaan", jatkoi Cardillac, "on sinulle kunniaksi, Olivier,
työskennellä minun, aikansa kuuluisimman mestarin luona,
jota kaikkialla kunnioitetaan taiteensa, rehellisyytensä ja
oikeudenmukaisuutensa vuoksi, niin että jokainen ilkeämielinen solvaus
tulee ankarasti kohtaamaan itse solvaajaa. -- Mitä Madeloniin tulee,
niin täytyy minun tunnustaa, että saat kiittää myöntyväisyydestäni
yksinomaan häntä. Hän rakastaa sinua kiihkeydellä, jota en ollenkaan
olisi voinut luulla tuosta hennosta lapsesta. Heti kun olit poistunut
talostani, lankesi hän jalkojeni eteen, syleili polviani ja tunnusti
kyyneliä vuodattaen, ettei hän voi elää ilman sinua. Luulin hänen vain
hulluttelevan, kuten tavallisesti nuoret rakastuneet hupakot, jotka
ovat valmiit kuolemaan kohta, kun ensimäinen maitoparta suo heille
ystävällisen silmäyksen. Mutta Madelon todella sairastui ja alkoi
kuihtua, ja kun koetin saada häntä järkiinsä ystävällisellä puheella,
huusi hän yhtä mittaa vain sinun nimeäsi. Mitä voin siis tehdä, enhän
tahtonut saattaa häntä epätoivoon. Eilen illalla lupasin hänelle
suostua kaikkeen ja noutaa sinut takaisin. Yön aikana hän on ruvennut
kukoistamaan kuin ruusu, ja odottaa nyt sinua aivan mielettömänä
lemmenkaipuusta."
Taivas suokoon minulle anteeksi, mutta aivan tietämättäni, kuinka se
tapahtui, huomasin yhtäkkiä olevani Cardillacin kotona.
"Olivier, Olivier! Rakkaani, puolisoni!" huudahti Madelon hillittömänä
rientäen luokseni, syleili minua ja puristi minua rintaansa vasten,
niin että suurimman onnen tunteen valtaamana vannoin pyhän Neitsyn ja
kaikkien pyhimysten kautta, etten koskaan enää häntä jättäisi.
Tätä ratkaisevaa hetkeä muistellessaan joutui Olivier mielenliikutuksen
valtaan ja hänen täytyi keskeyttää kertomuksensa. Kuullessaan, että
mies, jota hän oli pitänyt hyveen ja oikeuden mukaisuuden perikuvana,
oli tehnyt moisia hirmutöitä, tunsi neiti Scuderi kauhunväristyksiä ja
huudahti:
-- Kauheata! René Cardillac kuului siis tuohon murhaajaliittoon, joka
jo kauan sitten on tehnyt hyvän kaupunkimme ryövärienluolaksi.
-- Mitä sanotte, neiti? -- lausui Olivier, Liittoon? Mitään sellaista
liittoa ei koskaan ole ollut olemassakaan. Cardillac yksin on
harjoittanut kirottua toimintaansa kaikkialla kaupungissa saavuttaen
varmasti uhrinsa. Juuri sen vuoksi, että hän toimi yksin, voi hän
suorittaa konnantyönsä sellaisella varmuudella, että poliisin oli aivan
mahdoton päästä murhaajan jälille.
Mutta sallikaa minun jatkaa, niin saatte tietää mitä turmeltuneimman,
mutta samalla onnettomimman ihmisen elämänsalaisuuden. -- On helppo
ymmärtää, kuinka kiusalliseen asemaan nyt jouduin mestarini luona.
Mutta ratkaiseva askel oli otettu, en voinut enää peräytyä. Välistä
tuntui minusta, kuin olisin ollut Cardillacin rikostoveri. Ainoastaan
Madelonin rakkaus saattoi minut unhottamaan sisäisen tuskani, vain
hänen läheisyydessänsä voin tukahuttaa äärettömän suruni.
Työskennellessäni vanhuksen kanssa työpajassa en voinut katsoa häntä
silmiin. Tuskin voin lausua sanaakaan vavisten kauhusta tämän hirmuisen
miehen läheisyydessä, joka täytti uskollisen, armaan isän ja hyvän
kansalaisen kaikki velvollisuudet, samaan aikaan kuin yö kätki
vaippaansa hänen hirmutyönsä. Tuo hurskas, puhdas lapsi, Madelon, oli
kiintynyt häneen jumaloivalla rakkaudella. Sydäntäni kouristi
ajatellessani, että jos kosto kerran kohtaa tätä konnaa, murtuu tuo
viaton enkeli mitä kauheimman epätoivon ja pettymyksen uhrina. Jo tämä
sulki minun suuni, niin etten olisi ilmiantanut mestariani, vaikka
minun olisi sen tähden täytynyt kärsiä rikoksentekijän kuolema. Mutta
vaikka olin poliisien puheista ymmärtänyt yhtä ja toista, pysyivät
Cardillacin hirmutyöt, niiden syyt ja suoritustapa minulle kuitenkin
salaisuutena. Pian sain kuitenkin selityksen.
Cardillac, joka työskennellessään oli tavallisesti mitä iloisimmassa
mielentilassa, laski leikkiä ja naureskeli, oli eräänä päivänä hyvin
vakava ja mietiskelevä. Äkkiä heitti hän tekeillä olevan taideteoksen
syrjään, niin että jalokivet ja helmet sinkuivat sinne tänne, nousi
nopeasti istuimeltaan ja lausui:
"Olivier! Meidän suhteemme ei kauemmin voi olla tällainen, tämä käy
minulle sietämättömäksi. Mitä Desgraisin ja hänen apuriensa suurinkaan
viekkaus ei ole voinut paljastaa, on sattuma ilmaissut sinulle. Sinä
olet nähnyt minut yöllisessä työssä, johon paha tähteni minua
vastustamattomalla voimalla pakoittaa. Ja sinun onneton tähtesi saattoi
sinut seuraamaan minua, verhosi sinut läpinäkymättömään vaippaan, teki
askeleesi niin keveiksi, että kuljit hiljaa ja äänettömästi kuin pienin
elukka, etten minä, joka yön pimeydessä näen selvästi kuin tiikeri,
joka pitkän matkan päästä kuulen pienimmänkin risahduksen, hyttysenkin
hyminän, huomannut sinua. Sinun onneton kohtalosi on tuonut sinut minun
luokseni. Nykyisessä asemassasi et enää voi ajatellakaan ilmi antaa
minua. Sen vuoksi saat tietää kaikki."
"En koskaan enää tahdo seurata sinua, kurja roisto! -- tahdoin huutaa
hänelle, mutta sisäinen kauhu, joka oli vallannut minut Cardillacin
puhetta kuullessani, kahlehti kurkkuni. Sanojen asemasta voin päästää
ainoastaan käsittämättömän huudahduksen. Cardillac istuutui uudestaan
työtuoliinsa. Hän kuivasi hikeä otsaltaan. Menneisyyden muistot
näyttivät kovasti liikuttavan hänen mieltänsä, vaivoin voi hän hillitä
tunteitansa. Vihdoin alkoi hän:
"Viisaat miehet puhuvat paljon omituisista vaikutteista, joille naiset
raskaudentilassa ovat alttiina, ja tällaisten äkillisten, tahdosta
riippumattomien ulkonaisten vaikutteiden ihmeellisestä vaikutuksesta
lapseen. Äidistäni kerrottiin minulle kummallinen tarina. Kun hän
ensimäistä kuukautta kantoi minua kohdussaan, oli hän toisten naisten
seurassa katsomassa loistavaa hovijuhlaa, jota vietettiin Trianonissa.
Hänen katseensa kiintyi erääseen ritariin, jolla oli espanjalainen puku
yllä ja loistava jalokiviketju kaulassa. Voimatta kääntää katsettaan
tästä koristeesta valtasi äitini himo saada nuo säkenöivät kivet, jotka
hänen mielestään olivat jotakin yliluonnollisen kaunista. Sama ritari
oli useita vuosia aikaisemmin, äitini vielä ollessa naimaton, vainonnut
hänen neitseellistä hyvettään, mutta äitini oli inholla torjunut hänet
luotansa. Äitini tunsi hänet jälleen, mutta nyt tuntui hänestä, kuin
olisi tuo halpamainen mies säteilevien jalokivien loisteessa ollut joku
korkeampi olento, kaiken kauneuden olemus. Ritari huomasi äitini
himoitsevan, tulisen katseen. Hän toivoi nyt olevansa onnellisempi kuin
edellisellä kerralla. Varovaisesti hän lähestyi äitiäni, vieläpä
onnistui houkuttelemaan hänet tuttaviensa luota yksinäiseen paikkaan.
Siellä sulki hän äitini himokkaasti syleilyynsä. Äitini tarttui tuohon
kauniiseen ketjuun, mutta samassa silmänräpäyksessä kaatui ritari
temmaten äitini mukanaan. Hän oli kuollut, nähtävästi äkillisen
sydämenhalvauksen kohtaamana. Turhaan koetti äitini vapautua
kuolinkamppailun jäykistämän ruumiin käsivarsista. Hänen hätähuutonsa
kuulivat vihdoin muutamat ohikulkijat, jotka riensivät paikalle ja
pelastivat hänet tuon kamalan rakastajan syleilystä. Kauhun tärisyttämä
äitini sairastui kovasti. Luultiin hänen menettävän minut, mutta hän
parantui kumminkin ja synnytys oli onnellisempi kuin odotettiinkaan.
Mutta tuon hirmuisen hetken kauhut olivat kohdanneet minua. Minun paha
tähteni oli noussut ja lähettänyt kipinän, joka sytytti minussa mitä
oudoimman ja turmiollisimman intohimon.
"Jo lapsena olivat loistavat timantit ja kultaesineet minulle kaikki
kaikessa. Sitä pidettiin tavallisena lapsenmielitekona. Mutta myöhemmin
huomattiin, että tämä taipumus oli aivan tavatonta laatua, sillä jo
pienenä poikana minä varastelin kultaa ja jalokiviä, missä vain niitä
käsiini sain. Kuten tottunut tuntija eroitin minä vaistomaisesti
jäljitellyt kultaesineet oikeista. Vain viimemainitut houkuttelivat
minua. Isän ankarinkin kuritus oli turha tätä synnynnäistä himoa
vastaan. Saadakseni käsitellä kultaa ja jalokiviä opettelin
kultasepänammatin. Minä työskentelin kuumeentapaisella innolla ja
minusta tuli pian etevin mestari alallani. Ja nyt alkoi ajanjakso,
jolloin siihen saakka hillitty synnynnäinen vietti purkautui
väkivaltaisena esiin ja kasvoi kaikki tuhoavaksi voimaksi. Kun olin
valmistanut ja luovuttanut tilaajalle jonkun taidetakeen, valtasi minut
levottomuus, toivottomuus, joka riisti minulta unen, terveyden ja
elämänhalun. Henkilö, jolle olin valmistanut jonkun teoksen, kummitteli
yötä päivää silmieni edessä koristettuna minun valmistamallani
esineellä, ja salaperäinen ääni kuiskasi korvaani: Sehän on sinun,
sehän on sinun, ota vaan, mitäpä kuollut tekee jalokivillä! -- Silloin
rupesin vihdoin varkaaksi. Minulla oli vapaa pääsy ylhäisten taloihin,
käytin nopeasti jokaista tilaisuutta hyväkseni, mikään lukko ei voinut
vastustaa minun taitavuuttani ja pian oli valmistamani koriste jälleen
hallussani.
"Mutta tämäkään ei enää tyynnyttänyt levottomuuttani. Tuo kamala ääni
kuului yhä korvissani, se pilkkasi minua huutaen: oi, voi, sinun
koristettasi kantaa kuollut! -- Huomaamattani aloin suunnattomasti
vihata niitä, joille valmistin koristeita. Vieläpä sydämeni syvyydessä
aloin tuntea murhanhimoa, joka saattoi minut vapisemaan.
"Siihen aikaan ostin tämän talon. Olin sopinut omistajan kanssa
kauppahinnasta, istuimme juuri tässä huoneessa tyytyväisinä kaupan
syntymisestä ja joimme pullon viiniä. Oli jo yö käsissä, minä aioin
nousta lähteäkseni, silloin lausui myyjä:
"'Kuulkaapas, mestari René, ennen kuin menette, täytyy minun
tutustuttaa teidät tämän talon salaisuuteen.'