pelastaa oikeuden käsistä. Hän ei tahdo Madelonin tähden sanoa
Cardillacia ryöstömurhaajaksi. Hän voi kyllä menetellä niin, sillä
vaikkapa hän paljastamalla salaisen käytävän ja ryöstettyjen
kalleuksien varaston onnistuisikin todistamaan Cardillacin
syyllisyyden, tuomittaisiin hänet kuitenkin kuolemaan kultasepän
rikostoverina. Sama olisi asianlaita, vaikka kreivi Miossens
paljastaisi tuomarille kohtauksensa kultasepän kanssa ja sen todelliset
seuraukset. Jutun lykkäys on ainoa, mitä tällä hetkellä voimme saada
aikaan. Kreivi Miossens menee vankilaan, pyytää saada nähdä Olivier
Brussonia ja todistaa hänet samaksi mieheksi, joka kantoi pois
Cardillacin ruumiin. Sitten rientää hän Regnien luokse ja sanoo
hänelle: St. Honorée-kadulla näin eräänä yönä murhatun miehen, seisoin
aivan ruumiin vieressä, kun eräs toinen mies riensi paikalle, kumartui
ruumiin puoleen, ja huomattuaan haavoittuneen vielä olevan hengissä,
nosti hänet harteilleen ja kantoi pois. Olivier Brussonin olen tuntenut
samaksi mieheksi. -- Tämä lausunto aiheuttaa Brussonin uudistetun
kuulustelun kreivi Miossensin läsnä ollessa. Tämä ehkäisee kidutuksen
ja tutkimusta jatketaan. Silloin vasta on aika kääntyä kuninkaan
puoleen. Teidän älykkäisyytenne asiaksi, neiti, jää tämän suorittaminen
taitavimmalla tavalla. Minun mielestäni olisi parasta kertoa
kuninkaalle koko salaisuus. Kreivi Miossensin lausunto tukee Brussonin
tunnustuksia. Lisävahvistusta saataisiin vielä toimeenpanemalla
salainen tutkimus Cardillacin talossa. Olivier Brussonin vapauttaminen
ei voi tapahtua oikeuden päätöksen nojalla, vaan kuninkaan ratkaisun
kautta, joka perustuen sisäiseen tunteeseen antaa armon siinä, missä
tuomarin täytyy rangaista.
Kreivi Miossens noudatti tarkoin Andillyn neuvoa ja tapahtui
todellakin, kuten viimemainittu oli ennustanut.
Nyt oli siis käännyttävä kuninkaan puoleen, mutta se oli sangen vaikea
tehtävä, sillä kuningas, joka piti Brussonia yksin sinä kamalana
ryöstömurhaajana, joka niin pitkät ajat oli pitänyt koko Parisia pelon
ja kauhun vallassa, tunsi häntä kohtaan niin suurta inhoa, että jos
joku sanallakaan muistutti tuosta kuuluisasta jutusta, leimahti hänessä
mitä ankarin viha.
Pysyen uskollisena periaatteellensa olla koskaan puhumatta
kuninkaalle epämiellyttävistä asioista, kieltäytyi Maintenon jyrkästi
välittäjäntoimesta. Brussonin kohtalo oli siis kokonaan neiti Scuderin
kädessä. Pitkän miettimisen jälkeen teki hän päätöksensä ja pani sen
nopeasti täytäntöön. Hän pukeutui mustaan silkkipukuun, koristi itsensä
Cardillacin kallisarvoisilla lahjoilla, ripusti pitkän, mustan harson
päähänsä ja ilmestyi tässä asussa markiisitar Maintenonin huoneistoon
juuri siihen aikaan kuin kuningas oleskeli siellä. Neiti Scuderin jalo
ulkomuoto herätti näissä pukimissa suurta kunnioitusta kaikissa ja kun
hän astui markiisitar Maintenonin asuntoon, nousi kuningaskin
kummastuneena ja tuli häntä vastaan. Kaulakoristeen ja rannerenkaiden
kallisarvoiset timantit välähtivät nyt kuninkaan silmissä ja hän
huudahti:
-- Taivaan nimessä, nehän ovat Cardillacin valmistamat koristeet! -- Ja
kääntyen sitten markiisittaren puoleen lisäsi kuningas hymyillen:
-- Katsokaa, rouva markiisitar, kuinka kaunis morsiamemme suree
sulhastaan.
-- Ah, armollinen herra, -- puuttui neiti Scuderi puheeseen ikäänkuin
jatkaen pilantekoa, -- kuinka sopisi surevan morsiamen koristaa itsensä
näin loistavasti? Ei, olen jo aikoja sitten jättänyt tuon kultasepän,
enkä enää ajattelisi häntä, jollei mieleeni aina muistuisi se
vastenmielinen kuva, kun näin häntä murhattuna kannettavan ohitseni.
-- Kuinka sanotte, -- kysyi kuningas, kuinka? Oletteko nähnyt tuon
onnettoman?
Neiti Scuderi kertoi nyt lyhyesti, kuinka hän sattumalta oli osunut
Cardillacin talon edustalle juuri kun hänen murhansa oli huomattu.
(Brussonista ei neiti vielä maininnut mitään.) Hän kuvasi Madelonin
suurta surua, mainitsi, kuinka syvän vaikutuksen tämä viaton lapsi
häneen teki ja kuinka hän kansanjoukon osoittaessa suosiotaan oli
pelastanut onnettoman tyttö-raukan Desgraisin käsistä. Yhä suuremmalla
mielenkiinnolla kuvasi hän sitten kohtauksensa Regnien, Desgraisin ja
lopuksi Brussonin kanssa. Neiti Scuderin eloisa ja innostusta hehkuva
kuvaus tempasi kuninkaan mukaansa, niin ettei tämä edes huomannut, että
puhe oli hänen inhoamansa Brussonin ilettävästä jutusta. Kuningas ei
voinut lausua sanaakaan, hänen sisäistä liikutustansa ilmaisi silloin
tällöin vain pieni huudahtus. Aivan hämmästyneenä kuulemastaan ei hän
vielä ennättänyt tointua, kun neiti Scuderi äkkiä polvistui hänen
eteensä ja rukoili armoa Olivier Brussonille.
-- Mitä te teette, -- huudahti kuningas, tarttuen häneen molemmin käsin
ja pakoittaen hänet istumaan, -- mitä te teette, neiti! Te yllätätte
minut omituisella tavalla! Se oli kauhea kertomus! Mutta kuka takaa
Brussonin satumaisen kertomuksen todenmukaisuuden?
Neiti Scuderi huudahti kiihkeästi:
-- Kreivi Miossensin todistus, tutkimus Cardillacin talossa, sisäinen
vakaumus -- ah, Madelonin puhdas sydän, joka näki Brussonissa yhtä
suurta puhtautta ja hyvettä!
Kuningas aikoi vastata jotakin, mutta kääntyi kuullessaan takanaan ovea
avattavan. Viereisessä huoneessa työskennellyt Louvois katsahti sisään
huolestuneen näköisenä. Kuningas nousi ja lähti Louvoisin seurassa
huoneesta. Neiti Scuderi ja markiisitar Maintenon pitivät tätä
keskeytystä vaarallisena, sillä kerran yllätettynä voi kuningas nyt
olla varuillaan ja välttää viritettyä ansaa. Muutamien minuuttien
kuluttua palasi kuitenkin kuningas, käveli nopeasti pari kertaa
edestakaisin huoneessa, pysähtyi sitten kädet selän takana aivan neiti
Scuderin eteen ja lausui, katsomatta häneen, ikäänkuin ajatuksissaan:
-- Tahtoisinpa nähdä teidän Madeloninne! -- Neiti Scuderi vastasi
ihastuneena:
-- Oi, armollinen herra, kuinka suuren onnen suotte onnettomalle
lapsi-raukalle! Ah, teidän tarvitsee antaa vain vihjaus, niin saatte
nähdä tuon tyttösen jalkainne juuressa.
Näin sanottuaan meni neiti Scuderi nopeasti ovelle ja huusi, että
kuningas tahtoi ottaa vastaan Madelon Cardillacin, ja palasi takaisin
itkien ja nyyhkien ilosta ja liikutuksesta.
Neiti Scuderi oli aavistanut tämän ja ottanut sen vuoksi mukaansa
Madelonin, joka sillä välin oli odotellut markiisittaren kamarineidin
luona Andillyn laatima lyhyt anomuskirja kädessä. Hetken kuluttua
makasi hän äänettömänä kuninkaan jalkain juuressa. Pelko, hämmästys,
nöyrä kunnioitus, rakkaus ja suru saattoivat veren yhä nopeammin
kuohumaan hänen suonissaan. Hänen poskensa hehkuivat, silmänsä
loistivat täynnä kirkkaita kyynelhelmiä, jotka silloin tällöin
putosivat hänen silkinhienoilta silmäripsiltään kauniille
liljanväriselle povelleen. Tytön ihmeellinen kauneus näytti syvästi
vaikuttavan kuninkaaseen. Hän kohotti tytön hiljaa ylös, teki liikkeen
ikäänkuin suudellakseen hänen kättänsä, päästi kuitenkin käden jälleen
irti ja katsoi tuota suloista lasta kyyneltynein silmin, mikä todisti
syvää sisäistä liikutusta.
Markiisitar Maintenon kuiskasi hiljaa neiti Scuderille:
-- Eikö hän ole aivan Vallièren näköinen, tuo pikku olento? Kuningas on
suloisten muistelmain vallassa. Te olette voittanut pelin.
Vaikka Maintenon sanoikin tämän hyvin hiljaa, näytti kuningas kumminkin
kuulleen sen. Hieno puna nousi hänen kasvoillensa, hän vilkaisi
ohimennen Maintenoniin, luki anomuskirjan, jonka Madelon oli ojentanut
hänelle ja lausui sitten lempeästi ja hyväntahtoisesti:
-- Uskon kyllä, että sinä, rakas lapsi, olet vakuutettu rakastettusi
viattomuudesta, mutta meidän on myöskin kuultava, mitä Chambre ardente
sanoo.
Lempeällä kädenliikkeellä jätti hän hyvästi tytölle, joka oli hukkua
kyyneleihinsä.
Neiti Scuderi huomasi kauhukseen, että Vallièren muisto, niin
edullisesti kuin se alussa näyttikin vaikuttaneen, muutti kuninkaan
mielen, niin pian kuin Maintenon oli maininnut hänen nimensä. Ehkä
kuningas täten tuli muistaneeksi, että hän oli uhraamaisillaan ankaran
oikeuden kauneuden hyväksi, tahi ehkä hänelle kävi kuten uneksijalle,
joka kuullessaan kovan huudon menettää kauniit utukuvat mielestään.
Ehkäpä hän ei nyt enää nähnyt sielunsa silmäin edessä Vallièrea, vaan
ajatteli laupeudensisar Louisea (Soeur Louise de la miséricorde,
Vallièren nunnanimi Carmelitiluostarissa), joka kiusasi häntä
hurskaudellaan ja katumuksellaan. -- Nyt ei ollut siis muuta tekemistä,
kuin odottaa tyynesti kuninkaan päätöstä.
Kreivi Miossensin todistus Chambre ardenten edessä oli sillä välin
tullut tunnetuksi, ja kuten kansanjoukot tavallisesti viehättyvät
helposti menemään toisesta äärimmäisyydestä toiseen, niin kävi
nytkin. Olivier Brussonia, jota ensin oli kirottu kurjimpana
murhamiehenä ja uhattu repiä kappaleiksi, ennen kuin hän oli noussut
mestauslavallekaan, pidettiin nyt julman tuomioistuimen viattomana
uhrina. Nyt vasta muistivat naapurit hänen siveellisen käytöksensä,
hänen suuren rakkautensa Madelonia kohtaan, hänen uskollisuutensa ja
kiintymyksensä vanhaan kultaseppään. Suuria kansanjoukkoja kokoontui
usein uhkaavalla tavalla Regnien palatsin edustalle huutaen: Antakaa
meille Olivier Brusson, hän on viaton! Vieläpä särettiin kivillä hänen
talonsa ikkunat, niin että Regnien täytyi turvautua santarmien apuun
suuttunutta rahvasta vastaan.
Useita päiviä oli kulunut. Neiti Scuderi ei ollut kuullut mitään
Olivier Brussonin jutusta. Aivan epätoivoisena hän meni markiisitar
Maintenonin luokse, joka kuitenkin vakuutti, että kuningas vaikeni koko
asiasta ja ettei suinkaan olisi eduksi huomauttaa hänelle siitä.
Markiisittarelta ei neiti Scuderi siis voinut toivoa mitään apua.
Vihdoin sai hän asianajaja Andillyn avulla tietää, että kuninkaalla oli
ollut pitkä salainen keskustelu kreivi Miossensin kanssa. Edelleen
kerrottiin hänelle, että kuninkaan luotetuin kamaripalvelija ja
asiamies Bontems oli käynyt vankilassa ja puhutellut Brussonia, sekä
että Bontems oli eräänä yönä useiden muiden henkilöiden kanssa käynyt
Cardillacin talossa ja viipynyt siellä kauvan. Talon alakerran asukas
Claude Patru vakuutti, että koko yön kuului hänen yläpuolellaan kolinaa
ja että Olivier oli varmasti ollut mukana, sillä vanhus oli muka
selvästi kuullut hänen äänensä. Oli siis ainakin varmaa, että kuningas
itse antoi tarkoin tutkia asian todellisen laidan. Käsittämätöntä oli
ainoastaan päätöksen tavaton viipyminen. Regnie ponnisti varmaankin
kaikki voimansa pitääkseen kynsin hampain kiinni uhristaan, jota
häneltä koetettiin riistää.
Lähes kuukausi oli kulunut edellä kerrotuista tapahtumista, kun
markiisitar Maintenon ilmoitti neiti Scuderille, että kuningas tahtoi
nähdä hänet samana iltana markiisittaren huoneissa.
Neiti Scuderin sydän sykki kiivaasti, hän tiesi, että Brussonin kohtalo
oli saava ratkaisunsa. Hän sanoi sen onnettomalle Madelonille, joka
rukoili hartaasti pyhää Jumalan äitiä ja kaikkia pyhimyksiä, että he
herättäisivät kuninkaan sydämessä vakaumuksen Brussonin viattomuudesta.
Mutta kuningas näytti unhottaneen koko asian, sillä keskustellen
iloisesti Maintenonin ja Scuderin kanssa ei hän sanallakaan maininnut
Brusson-parkaa. Vihdoin saapui Bontems, lähestyi kuningasta ja lausui
hänelle muutamia sanoja niin hiljaa, etteivät naiset ymmärtäneet
mitään. Neiti Scuderin sydän vapisi. Äkkiä nousi kuningas, astui
Scuderin luokse ja lausui säteilevin silmin:
-- Onnittelen teitä, neiti! Turvattinne, Olivier Brusson on vapaa!
Kyyneleet tulvivat virtanaan neiti Scuderin silmistä ja voimatta lausua
sanaakaan tahtoi hän heittäytyä polvilleen kuninkaan eteen, mutta tämä
esti sen sanoen:
-- Menkää, menkää, hyvä neiti! Teidän pitäisi olla
parlamenttiasianajaja ja ajaa minun oikeusasioitani, sillä,
pyhän Dionysiuksen kautta, kukaan ei voi vastustaa teidän
kaunopuheisuuttanne. Todellakin, -- lisäsi kuningas vakavasti, -- eikö
hän, jonka itse hyve on ottanut turviinsa, eikö hän ole suojattu
kaikilta ilkeiltä syytöksiltä, Chambre ardentelta ja kaikilta maailman
tuomioistuimilta?
Neiti Scuderi puhkesi nyt vihdoin puhumaan lausuen hehkuvin sanoin
kiitoksensa kuninkaalle, mutta tämä keskeytti hänet sanoen, että kotona
neiti Scuderia odotti lämpimämmät kiitokset, kuin kuningas voi häneltä
vaatia, sillä tällä hetkellä onnellinen Olivier varmaankin jo syleili
Madeloniansa. Kuningas lopetti puheensa seuraavin sanoin:
-- Bontems maksaa teille 100 louisdoria, antakaa ne minun puolestani
morsiuslahjaksi pikku Madelonille. Menköön hän naimisiin Brussonin
kanssa, joka tosin ei ollenkaan ansaitse sellaista onnea, mutta sen
jälkeen on molempien lähdettävä Parisista. Se on tahtoni.
Martinière tuli ovella neiti Scuderia vastaan, häntä seurasi Baptiste,
molemmat ilosta loistavin kasvoin, riemuiten ja huutaen: Hän on täällä,
hän on vapaa! Voi noita onnellisia nuoria ihmisiä!
Onnellinen pari lankesi Scuderin jalkojen juureen.
-- Oi, tiesinhän, että te, vain te voitte pelastaa puolisoni! --
huudahti Madelon.
-- Luottamukseni teihin, armas äiti, oli lannistumaton! -- huudahti
Olivier.
Molemmat suutelivat neiti Scuderin käsiä vuodattaen kuumia kyyneleitä.
Sitten syleilivät he taas toisiaan ja vakuuttivat, että tämän hetken
ääretön onni korvasi kaikki menneiden päivien suuret kärsimykset. Ja he
vannoivat ikuista uskollisuutta toisillensa. Vain kuolema oli heidät
eroittava.
Muutaman päivän perästä vahvistettiin heidän liittonsa
papinsiunauksella. Vaikka kuningas ei olisikaan käskenyt heitä
poistumaan Parisista, ei Brusson missään tapauksessa olisi voinut jäädä
kaupunkiin, jossa kaikki muistutti hänelle Cardillacin hirmutöiden
kauheita aikoja, jossa sattuma voi saattaa ilmi hänen ikävän
salaisuutensa, jonka jo nyt useammat henkilöt tunsivat, ja ainaiseksi
turmella hänen rauhallisen elämänsä. Kohta häiden jälkeen matkusti hän,
neiti Scuderin siunausten saattamana, nuoren vaimonsa kanssa Genèveen.
Käyttäen hyväkseen Madelonin runsaita myötäjäisiä, ollen itse taitava
ammatissaan sekä kaikin puolin kunnon kansalainen, hankki hän siellä
perheelleen onnellisen ja huolettoman toimeentulon. Hän toteutti kaikki
ne toiveet, jotka niin katkerasti olivat pettäneet hänen isänsä.
Noin vuosi sen jälkeen, kun Brusson perheineen oli matkustanut
Parisista, julkaistiin Parisin arkkipiispan Harloy de Chanvalonin ja
parlamenttiasianajaja Pierre Arnaud d'Andillyn allekirjoittama
virallinen tiedonanto, jossa ilmoitettiin, että eräs katuvainen
syntinen oli rippisalaisuuden nojalla luovuttanut kirkolle rikkaan
kokoelman ryöstettyjä jalokiviä ja kultaesineitä. Kaikkia niitä, joilta
ennen vuoden 1680 loppua oli ryövätty kulta- ja jalokivikoristeita,
pyydettiin ilmoittautumaan asianajaja Andillyn luona, jolta he voivat
periä menettämänsä esineet, jos voivat antaa tarkan kuvauksen niiden
laadusta sekä muuten todistaa olevansa asianomaisen koristeen oikeita
omistajia. Monet Cardillacin uhreista, jotka olivat päässeet hengissä
hänen käsistään, saapuivat vähitellen asianajajan luokse ja saivat
häneltä suureksi ihmeekseen ryöstetyt kalleutensa takaisin. Ne
arvoesineet, joille omistajaa ei löytynyt, joutuivat St. Eustachen
kirkon rahastolle.