hyvyyttä, hurskautta ja uskollisuutta. Kuinka hän oli kunnioittanut
mestariansa kuin omaa isäänsä, kuinka viimemainittu oli täydellisesti
vastannut Olivierin rakkauteen, kuinka mestari oli valinnut hänet
vävykseen hänen köyhyydestään huolimatta, sillä hän oli yhtä taitava
ammatissaan kuin uskollinen ja jalomielinen käytöksessään.
Kaiken tämän kertoi Madelon mitä vilpittömimmällä tavalla ja lopetti
kertomuksensa vakuutuksella, että vaikka hän olisi omin silmin nähnyt
Olivierin iskevän tikarin hänen isänsä rintaan, niin pitäisi hän sitä
pikemmin saatanan silmänkääntötemppuna kuin uskoisi, että hänen
Olivierinsa voisi tehdä niin kauhean julman rikoksen.
Madelonin suuri suru liikutti syvästi neiti Scuderin mieltä ja hän oli
taipuvainen pitämään Olivier-parkaa aivan viattomana. Tiedusteltuaan
asiaa eri henkilöiltä sai neiti varman vakaumuksen, että Madelonin
kertomus mestarin ja hänen kisällinsä kotoisista suhteista oli kaikin
puolin oikea. Talon muut asukkaat, Cardillacin naapurit ylistivät
yksimielisesti Olivierin mallikelpoista siveellisyyttä, hurskautta,
uskollisuutta ja uutteruutta, kukaan ei tiennyt kertoa hänestä mitään
pahaa, mutta kun tuli puhe tuosta kamalasta teosta, kohauttivat kaikki
olkapäitään arvellen, että siinä oli jotakin käsittämätöntä.
Asetettuna "chambre ardente"-tuomioistuimen eteen kielsi Olivier, kuten
neiti Scuderille kerrottiin, mitä jyrkimmin ja rohkeasti syyllisyytensä
tekoon, josta häntä syytettiin, ja väitti, että hänen mestarinsa päälle
oli hyökätty kadulla hänen läsnä ollessaan ja murhattu hänet, että hän
oli kantanut haavoittuneen mestarinsa vielä hengissä kotiin, jossa tämä
kuitenkin oli pian kuollut. Madelonin kertomus oli siis tässä suhteessa
täysin yhtäpitävä.
Neiti Scuderi johti yhä uudestaan mieleensä tuon pelottavan tapahtuman
pienimmätkin yksityisseikat. Hän tutki tarkoin, oliko mestarin ja
kisällin välillä koskaan ollut mitään riitaa, oliko Olivier vapaa
äkkipikaisuudesta, joka usein valtaa hyväluontoiset ihmiset kuin sokea
raivo ja saattaa heidät tekoihin, jotka ovat kokonaan heidän tahtonsa
vastaisia. Mutta kuta innostuneemmin Madelon puhui siitä tyynestä
kotionnesta, jota nämä kolme ihmistä vilpittömän rakkauden yhdistäminä
olivat nauttineet, sitä enemmän katosi pieninkin epäluulon varjo
murhasta syytettyä Olivieria vastaan.
Harkiten tarkoin kaikki ja edellyttäen, että Olivier kaikesta siitä
huolimatta, mikä selvästi puhui hänen viattomuutensa puolesta, olisi
kuitenkin Cardillacin murhaaja, ei neiti Scuderi voinut keksiä mitään
järjellistä syytä tekoon, joka kaikissa tapauksissa oli turmeleva
Olivierin onnen.
Hän on köyhä, mutta taitava, ajatteli neiti Scuderi. Hänen on
onnistunut voittaa kuuluisimman mestarin suosio, hän rakastaa
mestarinsa tytärtä, mestari antaa suostumuksensa heidän rakkaudelleen,
hänelle avautuu tie onneen ja varallisuuteen koko elinajakseen.
Mutta jos nyt, Jumala tiesi, millä tavoin kiihtyneenä, Olivier olisi
vihanvimmassa hyökännyt hyväntekijänsä, isänsä päälle ja murhannut
hänet, niin mitä pirullista teeskentelytaitoa vaadittaisiinkaan, jotta
rikollinen voisi käyttäytyä tällaisen teon jälkeen niin kuin Olivier on
käyttäytynyt.
Ollen nyt varmasti vakuutettu Olivierin syyttömyydestä päätti neiti
Scuderi pelastaa tämän viattoman nuorukaisen, maksoi se mitä maksoi.
Hänestä näytti kuitenkin viisaimmalta, ennen kuin hän anoisi itse
kuninkaalta armoa, kääntyä ensin oikeuden puheenjohtajan Regnien
puoleen, kiinnittää hänen huomiotansa kaikkiin niihin seikkoihin, jotka
epäilemättä puhuivat Olivierin viattomuuden puolesta, ja siten ehkä
saada aikaan oikeuden puheenjohtajassa syytetylle edullinen sisäinen
vakaumus, joka samalla vaikuttaisi edullisesti oikeuden muihin
jäseniin.
Regnie otti neiti Scuderin vastaan sillä korkealla kunnioituksella,
jota tämä arvokas, kuninkaankin suuresti kunnioittama nainen täydellä
syyllä voi vaatia. Hän kuunteli tyynesti kaikkea, mitä neidillä oli
sanomista tuosta kamalasta teosta, Olivierin olosuhteista ja hänen
luonteestaan. Hieno melkein ivallinen hymy oli ainoa, millä hän
todisti, etteivät neiti Scuderin vakuutukset ja runsaiden kyynelten
säestämät kehoitukset, ettei hän, kuten yleensä tuomarit, olisi
syytetyn vihamies, vaan ottaisi myöskin huomioon kaiken sen, mikä puhui
syytetyn puolesta, kaikuneet aivan kuuroille korville.
Kun neiti Scuderi nyt vihdoin aivan väsyneenä ja kuivaten kyyneleitä
silmistään lakkasi puhumasta, lausui Regnie:
-- On täydellisesti teidän hyvän sydämenne mukaista, arvoisa neiti,
että te nuoren rakastuneen tytön kyynelistä heltyneenä uskotte kaikki,
mitä hän teille esittää, niin, vieläpä sekin, ettette voi käsittää
tämän kauhean rikoksen mahdollisia syitä. Mutta toisin on asianlaita
tuomariin nähden, joka on tottunut paljastamaan julkean tekopyhyyden.
Ei ole virkani mukaista, selittää jonkun rikosjutun kulkua jokaiselle,
joka sitä minulta kysyy. Arvoisa neiti, minä täytän velvollisuuteni,
maailman tuomiosta välitän vähät! Vaviskoot rikolliset Chambre ardenten
edessä, joka ei tunne muuta rangaistusta kuin veren ja tulen. Mutta
jotta te, arvoisa neiti, ette pitäisi minua kovaluontoisena ja julmana
hirviönä, sallikaa minun muutamin sanoin selittää teille tämän nuoren
pahantekijän rikollisuuden laatua. Teidän terävänäköisyytenne tulee
varmaankin sen jälkeen halveksimaan sitä hyväntahtoisuutta, joka on
teille kunniaksi, mutta joka ei ollenkaan sovi minulle. Kuulkaa siis!
Aamulla löydetään René Cardillac murhattuna tikarinpistolla. Hänen
luonansa ei ole ketään muita kuin hänen kisällinsä ja tyttärensä.
Olivierin kamarista löydetään m.m. tuoreella verellä tahrattu tikari,
joka sopii tarkalleen murhatun haavaan.
"Cardillac", selittää Olivier, "murhattiin yöllä minun silmieni
edessä."
"Aiottiinko hänet ryöstää?"
"Sitä en tiedä!"
"Sinä kävelit hänen kanssansa, etkä voinut pidättää murhaajaa, ottaa
häntä kiinni, huutaa apua?"
"Mestari kulki viidentoista tai kahdenkymmenen askeleen päässä minun
edelläni, minä seurasin häntä."
"Mutta minkä tähden niin kaukana?"
"Mestari tahtoi niin."
"Mitä oli mestari Cardillacilla muuten niin myöhään kadulla tekemistä?"
"Sitä en voi sanoa."
"Mutta muulloin hän ei koskaan ole lähtenyt kotoaan klo 9 jälkeen
illalla?"
Tässä Olivier takertuu, hän hämmentyy, voihkii, heltyy kyyneliin ja
vakuuttaa kaiken pyhän nimessä, että Cardillac todellakin lähti ulos
mainittuna yönä ja sai surmansa.
Mutta huomatkaa, neiti! On aivan varmasti todistettu, ettei Cardillac
tuona yönä poistunut asunnostaan. Olivierin väite, että he olisivat
todellakin lähteneet yhdessä ulos, on siis julkea valhe. Talon ulko-ovi
on varustettu raskaalla lukolla, joka avattaessa ja suljettaessa pitää
aika melua. Ja sitä paitsi narisevat ja ulvovat portin saranat aivan
kauheasti, niin että, kuten nyt kokeiltaessa on todennettu, siten
syntynyt melu kuuluu aina talon yläkerrokseen saakka. Alakerrassa,
siis aivan ulko-oven vieressä, asuu vanha mestari Claude Patru
emännöitsijänsä kanssa, joka viimemainittu on tosin lähes 80-vuotias,
mutta vielä sangen reipas ja ketterä ihminen. Nämä molemmat henkilöt
kuulivat, kuinka Cardillac kyseenalaisena iltana täsmälleen kello 9
tuli portaita alas, sulki ja lukitsi oven suurella kolinalla, nousi
jälleen ylös asuntoonsa, luki ääneen iltarukouksensa ja, mikäli ovien
käynnistä voi päättää, meni makuukamariinsa. Mestari Claudea vaivaa
unettomuus, kuten tavallisesti vanhoja ihmisiä. Mainittuna yönä ei hän
voinut nukkua hiventäkään. Emännöitsijä sytytti sen vuoksi noin kello
10 aikaan kynttilän ja istuutui mestari Clauden luokse pöydän ääreen
lukemaan. Ajatuksiinsa vaipuneena vanhus milloin istuutui nojatuoliin,
milloin taas nousi ja käveli hiljaa ja hitaasti edestakaisin huoneessa
koettaen siten tyynnyttää hermojaan.
Puoliyöhön saakka vallitsi talossa täydellinen hiljaisuus. Silloin
kuulivat he toisesta kerroksesta raskaita askelia, kovan kolauksen,
ikäänkuin joku raskas esine olisi pudonnut lattialle, ja heti
senjälkeen kumeata voihkinaa. Molemmat valtasi omituinen levottomuus ja
sydämenahdistus. Juuri tapahtuneen kamalan rikoksen kauhut kulkivat
heidän ohitsensa. Aamun valjetessa tuli pimeyden työ sitten
päivänvaloon.
-- Mutta, -- ehätti neiti Scuderi keskeyttämään hera Regnien
kertomusta, -- mutta kaikkien pyhimysten nimessä, voitteko te,
ottamalla huomioon kaikki ne olosuhteet, joista juuri olen
seikkaperäisesti kertonut, voitteko keksiä jonkun syyn tähän kamalaan
tekoon?
-- Sehän on selvää, vastasi Regnie, -- Cardillac ei ollut köyhä,
hänellä oli mainioita jalokiviä.
-- Mutta, -- jatkoi neiti Scuderi, -- tytärhän peri tietysti kaikki?
-- Te unhotatte, että Olivierista oli tuleva Cardillacin vävy. Hänen
täytyi ehkä jakaa saalis tahi tehdä murha kokonaan toisten hyväksi,
lausui Regnie.
-- Jakaa, murhata toisten hyväksi? -- kysyi neiti Scuderi
hämmästyneenä.
-- Olkaa varma siitä, jatkoi oikeuden puheenjohtaja, -- olkaa varma
siitä, neiti Scuderi, että Olivier olisi jo aikoja sitten vuodattanut
verensä Grève-torilla, jollei hänen rikoksensa olisi tuon hämärän
salaisuuden yhteydessä, joka tähän saakka on pitänyt koko Parisia
kauhun vallassa. Olivier kuuluu ilmeisesti siihen julmaan
rosvojoukkoon, joka uhmaillen tuomioistuinten valppautta, ponnistuksia
ja tutkimuksia on osannut varmasti ja rangaistusta välttäen suorittaa
konnantekojaan. Hänen kauttaan saadaan, -- on saatava kaikki selville.
Cardillacin haava oli aivan samallainen kuin kaikkien muittenkin
kaduilla ja taloissa murhattujen ja ryöstettyjen. Mutta ratkaisevin
todistus on se, että koko sinä aikana, minkä Olivier Brusson on istunut
telkien takana, ei ole tapahtunut ainoatakaan murhaa eikä ryöväystä.
Kadut ovat nyt yhtä turvallisia yöllä kuin päivälläkin. Tämä todistaa
selvästi, että Olivier on luultavasti ollut tuon murhaajaliiton
johtajana. Hän ei vielä tahdo tunnustaa, mutta meillä on kyllä keinoja
saada hänet puhumaan vastoin tahtoansakin.
-- Entä Madelon, -- huudahti neiti Scuderi, -- Madelon, tuo uskollinen,
viaton kyyhkynen?
-- Turhia, -- lausui Regni myrkyllisesti hymyillen, -- kuka takaa,
ettei hän ole osallisena jutussa.
-- Mitä sanotte? -- voihkasi neiti Scuderi. -- Se on aivan mahdotonta.
Isänsäkö? Tuo tyttöraukka!
-- Oi, kyllä, -- jatkoi Regnie. -- Muistakaa vain Brinvillieriä!
Suonette minulle anteeksi, jos piakkoin katson tarpeelliseksi riistää
teiltä turvattinne ja sulkea hänet vankilaan.
Neiti Scuderia värisytti tämä kauhea epäluuloisuus. Hänestä tuntui,
ettei mikään uskollisuus, mikään hyve voinut löytää armoa tämän
peloittavan miehen edessä, että hän vainusi murhaa ja veritöitä
sisimmissä, salaisimmissakin ajatuksissa.
Neiti Scuderi nousi. "Olkaa inhimillinen", se oli ainoa, mitä hän
raskaasti hengittäen sai sanotuksi. Kun hän juuri aikoi laskeutua
portaita alas, jonne herra Regnie kursailevan kohteliaasti oli
saattanut häntä, heräsi hänessä omituinen ajatus.
-- Sallittaisiinko minun ehkä nähdä onnetonta Olivier Brussonia? --
kysyi hän äkkiä kääntyen oikeuden puheenjohtajalta.
Herra Regnie katsahti häneen epäröivästi, mutta sitten vetäytyivät
hänen kasvonsa niille ominaiseen vastenmieliseen hymyyn.
-- Te varmaankin, sanoi hän, te varmaankin tahdotte nyt, arvoisa neiti,
tutkia Olivierin syyllisyyttä tai syyttömyyttä luottaen enemmän omaan
tunteeseenne, sielunne sisäiseen ääneen kuin siihen, mitä me olemme
nähneet. Jollette kammoksu rikollisten kolkkoa olinpaikkaa, jollei
teitä inhota nähdä turmellusta sen kaikilla eri asteilla, niin ovat
vankilan ovet teille avoinna parin tunnin kuluttua. Ja teille esitetään
Olivier Brusson, jonka kohtalo niin suuressa määrin herättää teidän
myötätuntoanne.
Neiti Scuderi ei todellakaan voinut tulla vakuutetuksi tämän nuoren
miehen syyllisyydestä. Kaikki puhui Olivieria vastaan ja mikään tuomari
maailmassa ei olisi voinut näin ratkaisevien tosiasiain vallitessa
menetellä toisin kuin Regnie. Mutta se perheonnen sopusointuisuus, jota
Madelon niin elävästi oli kuvannut neiti Scuderille, himmensi kaikki
pahat epäluulot, ja näin ollen uskoi hän mieluummin selittämättömän
salaisuuden kuin sitä, jota koko hänen sisäinen olemuksensa jyrkästi
vastusti.
Hän päätti vielä kerran kuulla Olivierin suusta tarkan kertomuksen tuon
onnettoman yön tapahtumista ja, mikäli mahdollista, päästä sen
salaisuuden perille, joka ehkä tuomareilta jäisi selittämättä, koska
heidän mielestään oli ehkä hyödytöntä huolehtia siitä sen enempää.
Kun neiti Scuderi oli saapunut vankilaan, vietiin hänet suureen,
valoisaan odotushuoneeseen. Pian kuuli hän kahleiden kalinaa. Olivier
Brusson tuotiin huoneeseen, jossa neiti odotti. Mutta samalla kun
Olivier näyttäytyi kynnyksellä, vaipui neiti Scuderi pyörtyneenä
maahan. Kun hän jälleen tointui, oli Olivier kadonnut. Hän tahtoi heti
päästä vaunuihinsa, pois näistä rikollisuuden saastuttamista huoneista.
Heti ensimäisellä silmäyksellä oli hän tuntenut Olivier Brussonin
samaksi nuorukaiseksi, joka Pontneuf-sillalla oli heittänyt kirjelapun
hänen vaunuihinsa ja joka oli tuonut hänelle jalokivirasian. Kaikki
epäilykset olivat nyt haihtuneet, Regnien kauhea epäluulo oli saanut
vahvistuksensa. Olivier Brusson kuului pelättyyn murhaajaliittoon, hän
varmaankin oli murhannut myöskin mestari Cardillacin.
Entä Madelon?
Tuntien katkeraa pettymystä ja ankaraa mielenahdistusta alkoi neiti
Scuderi epäillä kaikkea. Hänen sieluunsa hiipi kauhea epäluulo
Madelonia kohtaan. Ehkä hänkin kuului salaliittoon ja oli syyllinen
tähän hirmuiseen verityöhön. Kun ihmisen sielussa syntyy joku kuva,
hakee ja löytää hän värejä maalatakseen sen yhä räikeämmäksi.
Niin myöskin neiti Scuderi, harkitessaan uudestaan tapahtuman
yksityisseikkoja ja pienimpiäkin piirteitä Madelonin käyttäytymisessä,
löysi nyt paljon sellaista, joka tuki tätä epäluuloa. Monet seikat,
jotka tähän saakka olivat hänen mielestään todistaneet viattomuutta ja
puhtautta, näyttivät nyt synnillisen pahuuden ja harkitun teeskentelyn
varmoilta merkeiltä. Sydäntäsärkevät valitukset, katkerat kyyneleet,
nehän voivat aiheutua kuolemanpelosta, kauhusta saada nähdä
rakastettunsa mestattuna, vieläpä itse kaatua pyövelin käden kautta.
Varmasti päättäen heti karkoittaa luotansa tuon käärmeen, jota hän oli
povellaan vaalinut, astui neiti Scuderi vaunuista. Kun hän astui
huoneeseensa, heittäytyi Madelon hänen jalkainsa juureen. Nostaen
ihanat silmänsä hyväntekijänsä puoleen, pusertaen käsiään aaltoilevaa
poveansa vastaan, rukoili hän apua ja lohdutusta. Vaivoin hilliten
itsensä ja koettaen antaa äänellensä mahdollisimman vakavan ja
levollisen sävyn lausui neiti Scuderi:
-- Mene! Mene! Sure vain murhaajaa, joka odottaa häpeällisen tekonsa
ansaittua rangaistusta. Pyhä Neitsyt varjelkoon, ettei sinua itseäsi
syytetä raskaasta rikoksesta.
-- Ah, kaikki on nyt hukassa!
Kimakasti parkaisten kaatui Madelon pyörtyneenä lattialle. Neiti
Scuderi käski Martinièren huolehtia tytöstä ja poistui itse toiseen
huoneeseen.
Sisäisesti raadeltuna ja kyllästyneenä kaikkeen maalliseen toivoi neiti
Scuderi pääsevänsä pois tästä pahuuden maailmasta. Hän kirosi kohtaloa,
joka katkeraa ivaa tehden oli suonut hänelle niin pitkän iän
vahvistaakseen uskoansa hyvään ja oikeaan, mutta nyt vanhuuden päivillä
hävitti tämän kauniin kuvan, joka oli luonut valoa hänen elämäänsä.
Hän kuuli, kuinka Martinière vei pois Madelonin, joka huokaili ja
valitti hiljaa: -- Ah hänetkin -- hänetkin ovat nuo julmurit
villinneet. Voi, minua kurjaa! Oi, onnetonta Olivieria!
Nämä valitukset tunkeutuivat neiti Scuderin sydämeen ja uudestaan alkoi
hänen sielussaan herätä aavistus tuntemattomasta salaisuudesta, usko
Olivierin viattomuuteen. Ristiriitaisten tunteiden ahdistamana, aivan
mielettömänä huudahti Scuderi:
-- Mikä helvetillinen voima on sekoittanut minut tähän ilettävään
juttuun, joka maksaa ehkä henkeni!
Samassa astui Baptiste sisään kalpeana ja pelästyneenä ilmoittaen, että
santarmiluutnantti Desgrais odotti oven ulkopuolella. Voisinin
ilettävän jutun jälkeen pidettiin Desgraisin ilmestymistä johonkin
taloon varmana enteenä kiusallisista syytöksistä. Siitä johtui
Baptisten pelko ja sen vuoksi kysyi neiti häneltä lempeästi hymyillen:
.- Mikä sinua vaivaa, Baptiste? Olikohan Scuderin nimi Voisinin
luetteloissa?
-- Kristuksen tähden! -- vastasi Baptiste kokonaan vavisten, -- kuinka
voitte edes lausua jotain sellaista. Mutta Desgrais -- tuo kauhea
Desgrais tekeytyy niin salaperäiseksi, tahtoo ollenkaan odottamatta
päästä puheillenne!
-- No, kunnon Baptiste, -- lausui Scuderi, tuokaa vain kohta sisälle
tuo mies, joka teistä näyttää niin pelottavalta, mutta joka ei
laisinkaan huolestuta minua!
-- Oikeuden puheenjohtaja Regnie, -- lausui Desgrais astuttuaan
huoneeseen, -- on lähettänyt minut teidän luoksenne, arvoisa neiti,
esittämään erään pyynnön, jonka täyttämistä hän ei suinkaan voisi
toivoa, jollei hän tuntisi teidän hyvyyttänne, teidän rohkeuttanne,
jollei viimeinen keino julman verityön selville saamiseksi olisi juuri
teidän kädessänne, jollette te itse jo olisi ottanut osaa tuohon
ilettävään juttuun, joka pitää Chambre ardentea ja meitä kaikkia
suuressa jännityksessä. Sen jälkeen kun Olivier Brusson näki teidät, on
hän ollut puolihulluna raivosta. Oltuaan jo hyvin taipuvainen
tunnustamaan, vannoo hän nyt uudestaan Kristuksen ja kaikkien
pyhimysten nimessä olevansa aivan viaton Cardillacin murhaan, niin
kernaasti kuin hän tahtookin kärsiä kuolemanrangaistuksen, jonka hän on
muka ansainnut. Huomatkaa, neiti, tuo viimeinen lisäys viittaa
ilmeisesti muihin rikoksiin, jotka painavat hänen omaatuntoaan. Turhia
ovat kuitenkin olleet kaikki ponnistuksemme saada hänet lausumaan
sanaakaan, ei edes uhkauksemme kiduttaa häntä ole auttanut. Hän
rukoilee ja vannottaa meitä, että antaisimme hänen keskustella teidän
kanssanne, ainoastaan teille tahtoo hän tunnustaa kaikki. Alennutteko,
arvoisa neiti, kuulemaan Brussonin tunnustusta?
-- Kuinka! -- huudahti neiti Scuderi vihanvimmassa. -- Tuleeko minun
toimia kuolemanrikoksia käsittelevän tuomioistuimen apurina, pitäisikö
minun väärin käyttää tuon onnettoman miehen luottamusta saattaakseni
hänet mestauslavalle. Ei, herra Desgrais! Vaikkapa Brusson olisikin
kurja murhaaja, en kuitenkaan voisi kavaltaa häntä niin halpamaisesti.
En halua tietää mitään hänen salaisuuksistaan, jotka kumminkin pyhänä
tunnustuksena sulkisin sydämeeni.
-- Ehkäpä kuitenkin, -- lausui Desgrais viekkaasti hymyillen, ehkäpä
kuitenkin, arvoisa neiti, muutatte mielenne, kun olette kuulleet, mitä
Brussonilla on sanomista. Tehän itse pyysitte oikeuden puheenjohtajaa
olemaan inhimillinen? Hän noudattaa pyyntöänne suostuessaan Brussonin
mielettömään toivomukseen ja tahtoo täten koetella vielä viimeistä
keinoa, ennen kuin hän ryhtyy kidutukseen, jota Brusson muuten jo kauan
sitten olisi ansainnut.
Neiti Scuderi hätkähti vaistomaisesti.
-- Katsokaas, arvoisa neiti, -- jatkoi Desgrais, teidän ei suinkaan
tarvitse vaivautua toistamiseen noihin synkkiin vankilahuoneisiin,
jotka herättävät teissä kauhua ja inhoa. Yön hiljaisuudessa, huomiota
herättämättä tuodaan Olivier Brusson kuin vapaa mies teidän luoksenne
kotia. Kenenkään kuulematta, mutta hyvin vartioituna voi hän sitten
vapaasti tunnustaa teille kaikki. Ettei teidän tarvitse pelätä mitään
tuon onnettoman puolelta, siitä vastaan teille omalla hengelläni. Hän
puhuu teistä vilpittömällä kunnioituksella. Hän vannoo, että ainoastaan
kova kohtalo, joka on estänyt häntä tapaamasta teitä aikaisemmin, on
syössyt hänet kuolemaan. Ja onhan teillä sitten täysi vapaus ilmaista
siitä, mitä Brusson teille kertoo, niin paljon kuin itse haluatte.
Eihän teitä voi pakoittaa puhumaan enempää.
Neiti Scuderi vaipui syviin mietteisiin. Hänestä tuntui kuin olisi
hänen täytynyt totella korkeampaa voimaa, joka vaati häneltä jonkun
kauhean salaisuuden paljastamista, ikäänkuin hän ei enää voisi vapautua
siitä ihmeellisestä tapahtumain vyyhdestä, johon hän tahtomattansa oli
sekaantunut. Nopeasti päättäen lausui hän arvokkaasti:
-- Jumala antakoon minulle lujuutta ja kestävyyttä! Tuokaa Brusson
tänne, tahdon puhutella häntä.
Samoin kuin silloin, kun Brusson oli tuonut jalokivirasian,
kolkutettiin nytkin yöllä neiti Scuderin talon ovelle. Baptiste,
jolle oli ilmoitettu odotetusta käynnistä, avasi oven. Neiti Scuderi
tunsi kylmää väristystä kuullessaan hiljaisista askeleista ja
puheenmuminasta, että Brussonia saattaneet vartiat hajautuivat talon
kaikille käytäville.
Huoneen ovi avautui hiljaa. Desgrais astui sisään, häntä seurasi
Olivier Brusson kahleista vapaana, siististi puettuna.
-- Arvoista neiti, tässä on Brusson, -- lausui Desgrais kohteliaasti
kumartaen ja poistui kohta huoneesta.
Brusson vaipui polvilleen neiti Scuderin eteen, rukoilevasti kohotti
hän ristiin pannut kätensä, samalla kun vuolaat kyyneleet valuivat
hänen silmistään.
Neiti Scuderi katsoi häneen kalpeana, voimatta lausua sanaakaan. Vaikka
nuorukaisen kasvot olivat kauhun ja tuskan vääristämät, loisti niistä
kuitenkin rehellisen sielun puhdas ilme. Kuta kauemmin neiti Scuderi
katseli Brussonia, sitä elävämpänä heräsi hänessä muisto jostakin
rakkaasta henkilöstä, jota hän ei nyt kuitenkaan voinut selvästi
muistaa. Kauhun tunne katosi kokonaan, hän unhotti, että hänen edessään
oli Cardillacin murhaaja, ja hänelle ominaisella hyväntahtoisen
lempeällä äänellä lausui hän:
-- No, Brusson, mitä teillä on minulle sanomista?
Ollen yhä vielä polvistuneena pääsi Olivierilta syvän, vilpittömän
murheen huokaus, kun hän lausui:
-- Oi, arvoisa, korkeasti kunnioitettava neiti, onko pieninkin muisto
minusta jo haihtunut?
Katsellen häntä vieläkin tarkkaavammin vastasi neiti Scuderi, että
hänen piirteensä muistuttivat kyllä jotakin rakastettua henkilöä ja
että Olivier sai kiittää tätä yhdennäköisyyttä, jos hän voi voittaa
syvän inhonsa murhaajaa kohtaan ja kuunnella häntä tyyneesti.
Kovin loukkaantuneena näistä sanoista nousi Brusson nopeasti ja luoden
synkistyneen katseensa lattiaan astui askeleen taaksepäin. Sitten
lausui hän kolkolla äänellä:
-- Oletteko siis kokonaan unhottanut Anna Guiot'in? Hänen poikansa
Olivier, -- poika, jota te olette keinutelleet polvellanne, seisoo
edessänne!
-- Kaikkien pyhimysten tähden! -- huudahti neiti Scuderi peittäen
kasvonsa käsillään ja vajoten hervottomana sohvatyynyjä vastaan.
Hänen kauhistumisensa oli kyllä ymmärrettävä. Anna Guiot, köyhän
porvarin tytär, oli pienestä pitäen asunut neiti Scuderin luona, joka
hellän äidin tavoin kasvatti häntä kaikella hartaudella ja huolella,
kuten omaa lastansa. Kun tyttö oli tullut täysikasvuiseksi, kosi häntä
eräs kaunis, siveellinen nuorukainen Claude Brusson. Kun tämä oli
taitava kelloseppä, joka varmaankin tuli hyvin toimeen Parisissa, ja
kun Annakin rakasti häntä sydämellisesti, niin antoi neiti Scuderi
empimättä suostumuksensa kasvattityttärensä avioliittoon Brussonin
kanssa. Nuoret perustivat kodin, elivät hiljaisessa onnessa ja heidän
rakkausliittonsa kävi vielä lujemmaksi, kun heille syntyi kaunis poika,
joka oli kuin armaan äitinsä kuva.