taitavimpia, mutta samalla kummallisimpia ihmisiä. Ollen kooltaan
pikemmin pieni kuin suuri, mutta leveäharteinen ja ruumiinrakenteeltaan
voimakas ja jäntereinen oli Cardillacilla vielä nuorukaisen voimat ja
notkeus, vaikka hän oli jo lähes viidenkymmenen vanha. Hänen voimaansa
todisti tavallaan myöskin hänen paksu, kiharainen, punertava tukkansa
ja litteät, sileät kasvonsa. Jollei koko Parisi olisi tuntenut
Cardillacia mitä rehellisimmäksi kunnon mieheksi, joka oli epäitsekäs,
vilpitön ja aina valmis antamaan tarvitseville apua, niin olisi hänen
pienten, syvällä kuopissaan säkenöivien, vihreälle vivahtavien
silmiensä sangen omituinen katse saattanut hänet varmaankin epäluulon
alaiseksi salaisesta ilkeydestä ja pahuudesta. Kuten sanottu, Cardillac
oli ammatissaan koko Parisin, ehkäpä koko sen ajan etevin taituri.
Tuntien hyvin erilaisten jalokivien laadun ja luonteen osasi hän
käsitellä niitä sellaisella mestaruudella, että moni koriste, jota oli
pidetty arvottomana, lähti Cardillacin työpajasta täydessä loistossaan.
Jokaiseen tehtävään hän ryhtyi palavalla innolla ja suoritti sen niin
alhaisesta hinnasta, ettei se näyttänyt olleen missään suhteessa
työhön. Työ ei antanut hänelle mitään lepoa, päivin ja öin kuultiin
hänen takovan työpajassaan. Ja sattuipa usein, että kun työ oli jo
melkein valmis, sen muoto ei täydellisesti miellyttänyt häntä tahi hän
epäili jalokivien kiinnityksen siroutta tai jonkun hakasen somuutta,
niin oli tämä hänelle riittävänä syynä heittääkseen koko teoksen
takaisin sulattimeen ja alkaakseen uudestaan. Näin tuli jokaisesta
hänen teoksestaan todellinen, verraton mestariteos, joka saattoi
tilaajan hämmästymään. Mutta kun työ oli valmis, oli melkein mahdotonta
saada hänet luovuttamaan se tilaajalle. Sadoilla tekosyillä
vitkasteli hän viikkoja, jopa kuukausia. Turhaan tarjottiin hänelle
kaksinkertaista maksua. Hän ei tahtonut ottaa penniäkään enemmän, kuin
sovittu hinta oli. Kun hänen sitten vihdoin täytyi taipua tilaajan
hartaisiin pyyntöihin ja luovuttaa koriste, niin ei hän voinut salata
syvän surun, vieläpä sisäisen, kuohuvan raivon selviä merkkejä. Jos
hänen oli täytynyt luovuttaa käsistään erityisen kallisarvoinen teos,
niin juoksenteli hän kuin mieletön kiroten työnsä ja kaikki, mitä
ympärillään näki, alimpaan hornankattilaan. Mutta kun joku lähestyi
häntä sanoen: "René Cardillac, tahdotteko valmistaa kauniin
kaulakoristeen morsiamelleni, -- rannerenkaat tytölleni -- j.n.e.",
pysähtyy hän äkkiä, tuijottaa puhujaan pienillä silmillään ja kysyy
käsiänsä hykerrellen: "Mitä teillä on sitten?" Kun vieras ottaa esiin
aarteensa ja lausuu: "Tässä on jalokiviä, mitään erikoisia ne eivät
ole, aivan halpahintaista rojua, mutta teidän käsissänne" -- Cardillac
ei anna hänen puhua loppuun, vaan sieppaa rasian vieraan kädestä, ottaa
jalokivet, jotka todellakaan eivät ole arvokkaita, pitää niitä valoa
vasten ja huudahtaa riemastuneena: "Ohoo, halpahintaistako rojua?
Eipähän, -- kauniita kiviä, ihania kiviä, antakaa minun vain tehdä! Ja
jollette sääli muutamia markkoja, niin panen lisäksi vielä pari kiveä,
jotka säteilevät silmissänne kuin ihana aurinko itse." -- Vieras
lausuu: "Tehkää, kuten haluatte, mestari René, minä maksan, mitä
tahdotte!"
Ja välittämättä siitä, onko vieras rikas porvari vai ylhäinen
hoviherra, heittäytyy Cardillac nyt hillittömänä hänen kaulaansa,
puristaa ja suutelee häntä, sanoen olevansa nyt taas täysin onnellinen
ja lupaa valmistaa työn viikon kuluessa. Hän rientää suoraa päätä
kotia, työpajaansa, rupeaa heti takomaan ja viikon kuluttua on
mestariteos valmis. Mutta kun tilaaja saapuu maksaakseen sovitun
vähäisen hinnan ja saadakseen valmiin taideteoksen mukaansa, on
Cardillac kohta pahalla tuulella, raaka ja töykeä.
-- Mutta, mestari Cardillac, ajatelkaa, huomenna ovat hääni!
-- Mitä teidän häänne minua koskevat, tulkaa kahden viikon kuluttua
uudestaan!
-- Koriste on valmis, tässä ovat rahat, minun täytyy saada se.
-- Mutta minä sanon teille, että minun on vielä tehtävä monta korjausta
teokseen, enkä voi sitä tänään antaa teille.
-- Ja minä sanon teille, että jollette hyvällä anna minulle koristetta,
josta kaikissa tapauksissa maksan kaksinkertaisen hinnan, niin saavun
tänne kohta Argensonin palvelusintoisten käskyläisten kanssa!
-- Saatana teitä kiduttakoon sadoilla hehkuvan kuumilla pihtimillä ja
ripustakoon kolmen sentnerin painon kaulakoristeeseen, niin että se
kuristaa morsiamenne!
Näin lausuen pistää Cardillac koristeen sulhasen povitaskuun, tarttuu
häntä käsivarteen, heittää ovesta ulos, niin että hän kaatuen kumoon
vierii portaita alas. Ja pirullisesti nauraen katsoo Cardillac
ikkunasta, kuinka mies-parka hoipertelee pois talosta painaen
nenäliinaa veristä nenäänsä vasten.
Aivan selittämätöntä oli myöskin, että Cardillac usein, ryhdyttyään
innolla johonkin työhön, alkoi yhtäkkiä hyvin kiihtyneessä
mielentilassa, vieläpä kyyneleet silmissä ja huokaillen rukoilla, että
tilaaja pyhän Neitsyn ja kaikkien pyhimysten nimessä ottaisi alotetun
työn keskeneräisenä takaisin. Monet kuninkaan ja kansan suuresti
kunnioittamat henkilöt olivat turhaan tarjonneet suuria rahasummia
saadakseen vaikka kuinka pienen teoksen Cardillacin kädestä. Hän
heittäytyi kuninkaan jalkoihin ja rukoili armoa, ettei hänen tarvitsi
mitään valmistaa hänen majesteetillensa. Niinikään kieltäytyi hän
ottamasta mitään tilauksia vastaan markiisitar de Maintenonilta.
Kauhulla hylkäsi hän markiisittaren pyynnön, että hän valmistaisi
pienen, taiteen merkkikuvalla koristetun sormuksen, jonka markiisitar
olisi antanut Racinelle.
-- Lyönpä vetoa, -- sanoi sen vuoksi markiisitar de Maintenon, --
lyönpä vetoa, että jos lähetän noutamaan Cardillacia tänne saadakseni
ainakin tietää, kenelle hän on tämän koristeen valmistanut, hän
kieltäytyy saapumasta, sillä hän pelkää tilausta eikä tahdo valmistaa
minulle mitään. Tosin hän näyttää joku aika sitten luopuneen tästä
itsepäisyydestä, sillä mikäli kerrotaan, työskentelee hän nykyään
ahkerammin kuin koskaan ennen ja jättää valmistamansa esineet
tilaajille määräajallaan, vaikkakin yhä suurella surulla ja kasvot pois
käännettyinä.
Neiti Scuderi, joka välttämättömästi tahtoi toimittaa koristeen
mahdollisimman pian oikean omistajan haltuun, arveli, että tuolle
mestari Kummalliselle voitaisiin sanoa suoraan, ettei häneltä vaadita
mitään työtä, vaan ainoastaan lausuntoa jalokivistä. Markiisitar oli
samaa mieltä. Lähetettiin noutamaan Cardillacia, ja ikäänkuin hän olisi
ollut jo matkalla, astui hän muutaman minuutin kuluttua markiisittaren
huoneeseen.
Huomatessaan neiti Scuderin näytti hän hämmästyvän ja kuten henkilö,
joka äkkiä kohtaa jonkun odottamattoman, unhoittaa hetken vaatimukset,
kumarsi hän ensin syvään ja kunnioittavasti tälle arvokkaalle naiselle
ja kääntyi vasta sen jälkeen markiisittaren puoleen. Ottaen käteensä
koristeet, jotka säteilivät tumman vihreällä veralla päällystetyllä
pöydällä, kysyi markiisitar häneltä yhtäkkiä, olivatko ne hänen
työtänsä? Cardillac tuskin katsahti niihin ja tuijottaen markiisitarta
silmiin pisti rannerenkaat ja kaulakoristeen nopeasti rasiaan sekä
sysäsi sen kiivaasti luotansa. Ilkeä hymy punertavilla kasvoillaan
lausui Cardillac:
-- Rouva markiisitar, täytyypä todellakin tuntea huonosti René
Cardillacin työtä, voidakseen hetkeäkään luulla, että joku muu
kultaseppä maailmassa voisi valmistaa tällaisia koristeita. Ne ovat
tietysti minun työtäni.
-- Sanokaa sitten, -- jatkoi markiisitar, kenelle olette valmistaneet
nämä koristeet?
-- Vain itselleni, -- vastasi Cardillac, -- niin, teistä se voi, --
jatkoi hän, kun molemmat naiset katsahtivat häneen aivan hämillään,
markiisitar de Maintenon epäluuloisena, neiti Scuderi odottaen
levottomana, minkä käänteen asia nyt saisi, niin, teistä se voi tuntua
kummalliselta, rouva markiisitar, mutta asian laita on kuitenkin niin.
Valmistaakseni oikein kauniin teoksen valikoin parhaimmat jalokiveni ja
työskentelin ahkerammin ja huolellisemmin kuin koskaan ennen. Mutta
joku aika sitten katosi koriste käsittämättömällä tavalla työpajastani.
-- Jumalan kiitos! -- huudahti neiti Scuderi silmät riemusta säteillen
ja nousi reippaasti kuin nuori tyttö nojatuolistaan, astui nopeasti
Cardillacin luo, pani molemmat kätensä hänen olkapäälleen ja lausui:
-- Ottakaa, mestari René, ottakaa omaisuutenne, jonka kirotut heittiöt
teiltä ovat varastaneet.
Neiti Scuderi kertoi sitten seikkaperäisesti, kuinka koristeet olivat
joutuneet hänen haltuunsa. Cardillac kuunteli vaieten ja silmät maahan
luotuina. Ainoastaan silloin tällöin pääsi häneltä epämääräinen
huudahtus: hm! -- niinkö! oi, ahaa! -- ja hän pani välistä kädet
selkänsä taakse, välistä hiveli leukaansa ja poskiansa.
Kun neiti Scuderi oli lopettanut kertomuksensa, näytti Cardillac
taistelevan jonkun itsepintaisen ajatuksen kanssa, joka sillävälin oli
herännyt hänen mielessään ja josta hän ei näyttänyt pääsevän varmaan
päätökseen. Hän hieroi otsaansa, huokasi syvään, vei käden silmilleen
ikäänkuin pyyhkiäkseen kyyneleitä. Vihdoin tarttui hän rasiaan, jonka
neiti Scuderi hänelle tarjosi, laskeutui toiselle polvelleen ja lausui:
-- Teille, jalo ja kunnioitettava neiti, on kohtalo määrännyt tämän
koristeen. Nyt vasta sen tiedän, että sitä valmistaessani ajattelin
juuri teitä ja työskentelin teitä varten. Älkää halveksiko pyyntöäni,
vaan ottakaa vastaan ja käyttäkää tätä koristetta, joka on paras, mitä
pitkiin aikoihin olen tehnyt.
-. Oi, ei, -- vastasi neiti Scuderi suloisesti hymyillen, -- mitä
ajattelette, mestari René, sopiiko minun ikäiseni naisen koreilla
loistavilla jalokivillä? Ja mikä saattaa teidät antamaan minulle niin
kallisarvoisen lahjan? Ei, ei, mestari René, jos olisin kaunis kuin
markiisitar de Fontange ja rikas, niin en todellakaan päästäisi tätä
koristetta käsistäni, mutta mitä tekevät nämä kuihtuneet käsivarret
turhamaisella loistolla, mitä tämä kaula upeilla koristeilla?
Menettäen kokonaan malttinsa lausui Cardillac tarjoten yhä rasiata
neiti Scuderille:
-- Olkaa minulle armollinen, neiti, ja ottakaa tämä koriste! Ette voi
uskoa, kuinka suuresti kunnioitan teidän hyveitänne ja ansioitanne!
Ottakaa vastaan vähäpätöinen lahjani vain sen vuoksi, että sen kautta
tahdon osoittaa teille sisimmän mielenlaatuni!
Kun neiti Scuderi yhä vielä epäröi, otti markiisitar de Maintenon
rasian Cardillacin kädestä sanoen:
-- Mutta, hyvä neiti, aina te puhutte korkeasta iästänne. Mitä meillä,
minulla ja teillä on vuosien kanssa tekemistä! Älkää olko kuin nuori
hemmoteltu tyttöriepu, joka kernaasti ottaisi tarjotun makean hedelmän,
jos se vain kävisi päinsä sormeakaan nostamatta. Älkää hylätkö kunnon
mestari Renén tarjousta saadessanne vapaaehtoisena lahjana sen, mitä
tuhannet muut eivät voi saada kullalla, rukouksilla eikä kyyneleillä.
Näin puhuessaan oli markiisitar pakoittanut neiti Scuderin ottamaan
koristerasian. Silloin heittäytyi Cardillac polvilleen, suuteli neiti
Scuderin vaatteita ja käsiä, voihki, huokaili ja itki, hypähti sitten
ylös ja syöksyi mielettömän raivon valtaamana ulos huoneesta kaataen
mennessään tuolit ja pöydät.
Aivan säikähtyneenä huudahti neiti Scuderi:
-- Kaikkien pyhimysten nimessä, mikä tuota miestä vaivaa!
Mutta markiisitar remahti heleään nauruun ja lausui:
-- Tämäpä on somaa, neiti, mestari René on teihin mielettömästi
rakastunut ja alkaa yleisen tavan ja koetellun suunnitelman mukaan
piirittää teidän sydäntänne kallisarvoisilla lahjoilla.
Markiisitar jatkoi leikinlaskua ja varoitti neiti Scuderia olemasta
liian julma tälle epätoivoiselle rakastajalle. Tämä vallaton mieliala
tarttui myöskin neiti Scuderiin ja houkutteli hänet lausumaan monta
iloista sutkausta. Hän arveli, että koska asiat nyt kerran olivat
tällä kannalla, ei hän enää voinut perääntyä, vaan oli pahoitettu
esittämään maailmalle 73-vuotiaan kultasepänmorsiamen moitteetonta
aatelissukua. Markiisitar lupasi sitoa hänelle morsiuskruunun ja
opettaa hänelle hyvän emännän velvollisuuksia, joista noin nuorella
tytönheikaleella ei voinut olla suurtakaan käsitystä.
Mutta kun neiti Scuderi vihdoin nousi lähteäkseen markiisittaren luota,
valtasi hänet jälleen kaikista pilapuheista huolimatta vakava mieliala.
Ottaessaan koristerasian käteensä lausui hän:
-- Näitä koristeita, rouva markiisitar, en kuitenkaan koskaan tule
käyttämään. Ne ovat kaikissa tapauksissa olleet noiden heittiöiden
käsissä, jotka paholaisen julkeudella, ehkäpä liitossa hänen kanssansa,
ryöstävät ja murhaavat. Minä kauhistun verta, jolla nämä säkenöivät
koristeet näyttävät olevan tahritut. Ja itse Cardillacin käytöksessä
oli mielestäni jotakin tuskallista ja epämiellyttävää. En voi
karkoittaa mielestäni hämärää aavistusta, että kaiken tämän takana
piilee joku kauhea, pelottava salaisuus. Mutta vaikka ajattelen asiaa
yhä uudestaan, en kuitenkaan voi käsittää, mikä tämä salaisuus on ja
kuinka rehellinen, kunnon mestari René, hyvän ja hurskaan kansalaisen
perikuva, voisi ylimalkaan olla tekemisissä minkään pahan ja
rangaistavan kanssa. Mutta varmaa on kuitenkin, etten koskaan tule
käyttämään näitä koristeita.
Markiisittaren mielestä neiti Scuderi meni liian pitkälle
epäluuloissaan. Mutta kun viimemainittu pyysi markiisitarta omantunnon
mukaan vastaamaan, mitä hän tässä asemassa tekisi, vastasi hän
vakavasti ja empimättä:
-- Mieluummin heittäisin koristeet Seine-virtaan, kuin koskaan
käyttäisin niitä.
Useita kuukausia oli kulunut ylläkerrotuista tapahtumista, kun neiti
Scuderi eräänä päivänä sattumalta ajoi Montansierin herttuattaren
lasivaunuissa Pontneuf-sillalla. Nämä sirot lasivaunut olivat siihen
aikaan vielä niin uusi ilmiö, että kun tällaiset ajopelit ilmestyivät
kadulle, tungeskeli niiden ympärillä aina suuret joukot uteliaita
ihmisiä. Niinpä ympäröivät uteliaat väkijoukot nytkin Pontneuf-sillalla
herttuattaren vaunut sulkien niiltä melkein kokonaan tien. Äkkiä kuuli
neiti Scuderi haukkumasanoja ja kirouksia sekä huomasi erään miehen
nyrkeillään ja kyynärpäillään raivaavan itselleen tietä taajan
väkijoukon läpi vaunuja kohti. Kun mies oli saapunut lähemmäksi, näki
neiti Scuderi kuolonkalpeat, tuskanvääristämät nuorukaisen kasvot.
Kääntämättä katsettaan neidistä murtautui nuori mies yhä lähemmäksi, ja
kun hän oli saapunut vaunujen luokse, tempasi hän salamannopeudella
vaunujen oven auki, heitti paperilapun neiti Scuderin syliin ja katosi
väkijoukkoon samalla tavalla kuin oli tullutkin. Kauhusta huudahtaen
oli Martinière, joka istui emäntänsä vieressä, kaatunut tajuttomana
vaununnurkkaan nähtyään nuoren miehen vaununovella. Turhaan koetti
neiti Scuderi saada ajomiestä pysähyttämään vaunut. Kuin pahojen
henkien vainoamana piiskasi hän hevosia, jotka vaahdossa suin nousivat
pystyyn ja laukkasivat pillastuneina yli sillan. Neiti Scuderi valeli
hajuvedellä pyörtyneen kamarineitinsä kasvoja. Martinière avasi vihdoin
silmänsä, tuska ja kauhu kuvastuivat hänen kasvoistaan ja pelosta
vavisten tarttui hän suonenvedon tapaisesti kouristunein käsin
emäntäänsä. Voihkien sai hän vihdoin sanotuksi: -- Pyhän Neitsyn
tähden, mitä tahtoi tuo kauhea mies? Ah, juuri hän, juuri hän toi
teille tuona hirveällä yönä koristerasian.
Neiti Scuderi rauhoitti pelästynyttä naisparkaa selittäen, ettei mitään
pahaa ollut tapahtunut ja että heidän tarvitsi vain ottaa selville,
mitä kirjelappu sisälsi. Hän avasi paperin ja luki:
"Onneton kohtalo, jonka Te voitte torjua, uhkaa syöstä minut
perikatoon! Minä rukoilen Teitä kuin poika rakastettua äitiänsä, viekää
minun kauttani saamanne kaulakoriste ja rannerenkaat jollakin
tekosyyllä -- antaaksenne esim. tehdä niihin joitakin korjauksia tai
muutoksia mestari René Cardillacille! Siitä riippuu koko onnenne ja
elämänne. Jollette tee sitä ennen ylihuomenta, tunkeudun asuntoonne ja
murhaan itseni Teidän edessänne!"
-- Nyt olen aivan varma siitä, -- lausui neiti Scuderi luettuaan nämä
rivit, -- tuolla salaperäisellä miehellä, kuulukoonpa hän kirottuun
varas- ja ryöväriliitoon tai ei, ei ainakaan ole mitään pahoja
aikomuksia minua kohtaan. Jos hän olisi tuona yönä onnistunut pääsemään
luokseni, kukapa tietää, minkä kummallisen salaisuuden olisin saanut
tietää, salaisuuden, josta nyt turhaan koetan mielessäni saada
pienintäkään aavistusta. Olkoonpa asianlaita nyt kuinka hyvänsä, tulen
kaikissa tapauksissa tekemään sen, mitä minulta tässä kirjeessä
pyydetään, jo yksistään sen vuoksi, että vihdoinkin pääsisin noista
onnettomuutta tuottavista koristeista. Vanhan tapansa mukaan ei
Cardillac varmaankaan tule niitä niin hevillä luovuttamaan minulle
takaisin.
Jo seuraavana päivänä aikoi neiti Scuderi viedä koristeet kultasepälle.
Mutta kaikki Parisin kaunosielut näyttivät tänä päivänä liittoutuneen
neiti Scuderia vastaan pommittaakseen häntä varhaisesta aamusta alkaen
runoilla, näytelmäkappaleilla ja tarinoilla, kuullakseen niistä hänen
hyväksyvän lausuntonsa. Päivä kului näin iltapuoleen, neiti Scuderin
täytyi mennä Montansierin herttuattaren luokse ja käynti mestari René
Cardillacin luona lykkäytyi seuraavaan päivään.
Neiti Scuderia kiusasi omituinen levottomuus. Sielunsa silmien edessä
näki hän alituisesti tuon oudon nuorukaisen ja hänen mielessään väikkyi
hämärä muisto, ikäänkuin hän olisi joskus, kauan aikaa sitten nähnyt
nuo samat kasvot, nuo piirteet. Hänen pienintäkin lepoansa häiritsivät
rauhattomat unet. Hänestä tuntui, kuin olisi hän kevytmielisesti ja
rikollisesti laiminlyönyt auttaa onnetonta ihmistä, joka turmioon
vajotessaan oli kurottanut hänelle kätensä, vieläpä hänestä tuntui,
kuin olisi hän voinut ehkäistä jonkun turmiollisen tapahtuman, julman
rikoksen.
Jo varhain aamulla pukeutui hän nopeasti ja lähti koristerasia mukanaan
kultasepän luokse.
Nicaise-kadulla, jossa Cardillac asui, tulvi suuri väkijoukko, joka
huutaen ja meluten kokoontui Cardillacin talon edustalle. Suurella
vaivalla onnistuivat santarmit estämään sen murtautumasta taloon.
Kuului uhkaavia huutoja: repikää kappaleiksi, musertakaa kurja
murhaaja!
Vihdoin saapuu luutnantti Degsrais suuren santarmiosaston kanssa ja
piirittää talon. Ovi avautuu ja kahleisiin kytketty mies laahataan
kadulle hurjistuneen väkijoukon kirousten ja uhkausten kaikuessa.
Samalla hetkellä, kun neiti Scuderi säikähdyksestä puolipyörryksissä ja
peloittavien aavistusten valtaamana näkee kaiken tämän, tunkeutuu hänen
korviinsa kimakka valitushuuto.
-- Eteenpäin, ajakaa eteenpäin! -- huudahtaa neiti Scuderi maltittomana
ajurille, joka taitavalla ja rivakalla käänteellä pakoittaa väkijoukon
tekemään tietä, ja vaunut pysähtyvät aivan Cardillacin talon oven
eteen. Neiti Scuderi huomaa samassa Desgraisin ja hänen jalkainsa
juuressa nuoren kauniin tytön, joka tukka hajallaan, puolialastomana,
kasvot tuskan ja epätoivon vääristäminä syleilee hänen polviansa ja
huutaa sydäntä särkevällä äänellä: -- Hän on viaton, hän on viaton!
Turhaan koettavat Desgrais ja hänen miehensä irroittaa häntä ja nostaa
hänet maasta. Vihdoin tarttuu eräs voimakas, raaka mies kömpelöillä
käsillään onnettomaan tyttöön, irroittaa hänet väkivallalla
Desgrais'ista, kompastuu ja päästää tytön irti, joka kaatuu kivisiä
portaita vasten jääden näennäisesti kuolleena makaamaan kadulle.
Kauemmin ei neiti Scuderi voinut pidättyä.
-- Kristuksen nimessä, mitä on tapahtunut, mitä täällä on tekeillä? --
huudahtaa hän, avaa nopeasti vaununoven ja astuu kadulle.
Kunnioittavasti väistyy väkijoukko tämän arvokkaan naisen tieltä.
Nähdessään kahden säälivän naisen nostavan tyttöä kadulta, asettavan
hänet portaille ja valelevan hänen otsaansa kylmällä vedellä, lähestyy
neiti Scuderi luutnantti Desgraisiä ja toistaa kiivaalla äänellä
äskeisen kysymyksensä.
-- Täällä on tapahtunut kauhea teko, -- vastaa Desgrais, -- René
Cardillac löydettiin tänä aamuna murhattuna tikariniskulla. Hänen
kisällinsä Olivier Brusson on murhaaja. Hänet vietiin juuri vankilaan.
-- Ja tuo tyttö...? huudahti neiti Scuderi.
-- ... on Madelon, Cardillacin tytär, -- jatkoi Desgrais. -- Tuo
kurja mies oli hänen sulhasensa. Nyt itkee tyttö ja vakuuttaa
vakuuttamistaan, että Olivier on viaton, aivan viaton. Itse
asiassa tietää tyttö rikoksen ja minun täytyy korjata hänetkin
tutkintovankilaan!
Näin sanoen heitti Desgrais tyttöön ilkeän, vahingonilosta välähtävän
silmäyksen, joka saattoi neiti Scuderin vapisemaan.
Tyttö alkoi samassa hengittää heikosti, mutta jäi edelleen makaamaan
äänettömänä, liikkumattomana ja suljetuin silmin. Poliisimiehet
epäröivät, mitä hänelle tehdä, kantaako hänet taloon vaiko antaa maata,
kunnes hän tulisi tuntoihinsa.
Syvästi liikutettuna ja kyynelsilmin katseli neiti Scuderi tätä
viatonta enkeliä, ja hän kauhistui mielessään ajatellessaan, että tuo
tyttö joutuisi Desgrais'in ja hänen apuriensa käsiin. Portailta kuului
nyt raskaita askelia, sieltä kannettiin Cardillacin ruumista. Nopean
päättäväisesti huudahti neiti Scuderi:
-- Minä otan tytön mukaani, huolehtikaa te muusta, Desgrais!
Kumea hyväksymisen sorina kulki läpi väkijoukon. Naiset nostivat tytön
maasta, kaikki tunkeutuivat esiin, sadat kädet riensivät heitä
auttamaan, ja korkealle ilmaan kohotettuna kannettiin tyttö vaunuihin.
Kaikkien huulilta kuului siunauksia tälle kunnianarvoiselle naiselle,
joka pelasti viattoman verenhimoisen tuomioistuimen käsistä.
Parisin kuuluisin lääkäri Seron onnistui vihdoin herättämään tajuihinsa
Madelonin, joka tuntikausia makasi tiedottomana. Neiti Scuderi täydensi
lääkärin alkamaa työtä valamalla tytön sieluun toivonsäteitä, kunnes
äkillinen kyynelvirta lievensi hänen tuskaansa. Valtavan surun silloin
tällöin tukahuttaessa hänen sanansa nyyhkytyksiin voi Madelon vihdoin
kertoa, kuinka kaikki oli tapahtunut.
Hän oli herännyt puoliyön aikaan siihen, että joku kolkutti hiljaa
hänen makuukamarinsa ovelle. Hän oli tuntenut Olivierin äänen, kun tämä
rukoili häntä nousemaan kiireimmän kautta ylös, koska hänen isänsä muka
oli kuolemaisillaan. Kauhistuneena oli hän hypännyt vuoteeltaan ja
avannut oven. Kalpeana, murtuneena ja tuskanhikeä valuen oli Olivier
mennyt kynttilä kädessä horjuvin askelin työpajaan ja Madelon oli
seurannut häntä. Siellä oli isä maannut tuijottavin silmin ja
kuolonkamppailussa koristen. Ääneensä itkien oli Madelon heittäytynyt
isänsä päälle ja vasta tällöin huomannut, että hänen paitansa oli
verinen. Olivier oli hellästi työntänyt hänet syrjään ja koettanut
sitten pestä haavapalsamilla isän rinnan vasemmalla puolella olevaa
haavaa ja sitoa sen. Sillä välin oli isä tullut jälleen tajuihinsa,
lakannut korisemasta, katsonut ensin Madeloniin, sitten Olivieriin
lempein silmin, tarttunut Madelonin käteen ja pannut sen Olivierin
käteen sekä puristanut kiihkeästi heidän molempien käsiä. He olivat
langenneet polvilleen isän viereen, hän oli kohottautunut ylös päästäen
sydäntä viiltävän huudahtuksen, mutta retkahtanut hervottomana takaisin
lattialle ja kuollut syvään huokaisten. Nyt he molemmat olivat itkeneet
ja valittaneet ääneen. Olivier oli kertonut, kuinka mestari oli
murhattu hänen silmiensä edessä eräällä käytävällä, jonne Olivierin oli
mestarin käskystä täytynyt yöllä seurata häntä, ja kuinka hän oli
suurimmilla voimanponnistuksilla kantanut kotiin tuon raskaan miehen,
jota hän ei luullut kuolettavasti haavoittuneeksi. Aamun valjetessa
olivat talon muut asukkaat, joiden huomiota oli herättänyt yöllinen
kolina, äänekäs itku ja valitus, saapuneet työpajaan ja löytäneet
heidät yhä vielä polvistuneina isän ruumiin ääressä. Syntyi yleinen
melu, santarmit tunkeutuivat sisään ja syyttäen Olivieria mestarinsa
murhasta veivät hänet vankilaan.