OUTO INTOHIMO
Kertomus Ludvig XIV:n ajalta
Kirj.
E. T. A. HOFFMANN
Suom. J. E. Eteläpää
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1914.
Oy Weilin & Göös Ab.
E. T. A. HOFFMANN
_Ernst Theodor Amadeus Hoffmann_, esillä olevan teoksen kirjoittaja, on
syntynyt tammikuun 24 päivänä 1776 ja kuollut heinäkuun 24 päivänä
1822. Kotoisin oli hän Königsbergistä, mutta kuoli berliniläisenä. Hän
on omituisimpia kirjailijapersoonallisuuksia mitä koskaan on elänyt.
Hänen "virallinen" elämäntarinansa on lakimiehen. Tutkittuaan
lakitiedettä kotikaupungissaan, palveli hän vuodesta 1796 Grossglogaun
yliamtivirastossa, vuodesta 1798 Berlinin kamarioikeudessa, ja vuodesta
1800 asessorina Posenin maakuntahallituksessa. Eräitten hänen
esimiestensä mielestä liian pisteliäitten pilapiirustusten vuoksi
siirrettiin hänet täältä v. 1802 Plozk'iin ja v. 1803 Warsovaan.
Ranskalaisten tulon jälkeen jäi hän sitten v. 1806 paikattomaksi,
kunnes pelastui v. 1808 Bambergin uuden teatterin kapellimestariksi.
Tätä tointa ei kuitenkaan kestänyt kauan, vaan sai hän viettää vuosia
suuressa kurjuudessa, m.m. kuljeksivan teatteriseurueen, tosin vähän
paremman, soitonjohtajana. Vuonna 1816 sai hän vihdoin neuvoksen paikan
Berlinin kamarioikeudessa, mutta tuskallinen selkäydintauti himmensi
näidenkin hänen jälellä olevien päiviensä onnen. Lakimiehenä on hän
osoittanut voivansa pelottomasti puolustaa sitä, minkä oli huomannut
oikeaksi.
Mutta kuka muistaa enää, että Hoffmann oli lakimies? Hyvin harvat,
mutta yhä useammat sen, että Hoffmann oli taiteilija, jolle olivat yhtä
tuttuja nuotit kuin kynä ja siveltimet, harvinaisen monipuolinen
taiteilijapersoonallisuus, johon nykyinen kirjallishistoriallinen
tutkimus on ruvennut sangen suurella kunnioituksella huomiota
kääntämään.
Musiikkimiehenä Hoffmann tunnetaan kapellimestarina ja säveltäjänä sekä
-- jos se alaan kuuluu -- etevänä musiikkiarvostelijana. Paitsi
sävellyksiään eräisiin pieniin näytelmiin, on hän vielä säveltänyt m.m.
oopperat "Der Kanonikus von Mailand", "Liebe und Eifersucht" ja
"Undine". Musiikkimiehenäkin hän on se, mikä on hänen pääleimansa
kirjailijana, -- romantikko, ja vielä lisäksi romantisen oopperan
perustaja. Hänen teoksissaan esiintyy itsenäinen ja aivan erikoinen
makusuunta, jopa siten, että häntä mainitaan tavallaan Richard Wagnerin
edelläkävijäksi. Hän oli myös ensimäisiä, joka täysin ymmärsi
Beethovenin suuruuden.
Kirjailijanakin hän käsittelee mielellään musiikkiaiheita. Mutta hänen
erikoinen kirjailija-ominaisuutensa on ymmärrettävissä ainoastaan ajan
omaa kirjallista taustaa ja suuntaa vastaan kuvastuvana.
Kun romantiikka 1700-luvun jälkipuoliskolla vihdoin pääsi Englannissa
ja sitten Saksassa, vuosikymmeniä kestäneen "romantisen levottomuuden"
jälkeen, täydellä todella puhkeamaan, saattoi siinä jo alusta saakka
huomata kaksi eri pääsuuntaa, mitä aiheitten valintaan ja
käsittelytapaan tulee: n.s. kauhuromantiikan, jonka tehtäväksi tuli
tärisyttävin kauhunkuvin järkyttää lukijan mielikuvitusta ja saada
"kirjallinen" voitto äärimmilleen kehitetyllä jännittävällä juonella;
ja n.s. "luonnon ja sydämen romantiikan", jos sitä vapaasti uskaltaisi
siksi sanoa, joka luonnon ja rakkauden milloin ihannoivalla, milloin
voimakkaan todelliselta tuntuvalla, milloin liikuttavan tunteellisella
käsittelyllä koetti herättää niitä tunteita ja mielialoja, jotka
jokainen tietää "romantisiksi". Nämä kaksi eri pääsuuntaa eivät
tietenkään ole mitenkään jyrkästi erillään, vaan horjahtavat ne
sekaisinkin. Kauhuromantiikan piiriin tuli siten ensiksikin kuulumaan
koko se suunnaton kirjallisuuden määrä, joka Englannin kirjallisuuden
historiassa tunnetaan "saksalaisten kauhujen" nimellä ja johon kuuluvat
kaikki tämän ajan ritari-, aave- ja rosvoromaanit; mutta sen lisäksi
siihen kuuluvat sellaiset kauhukertomukset kuin -- ottaaksemme
helppotajuisuuden vuoksi esimerkin oman maan kirjallisuudesta --
Topeliuksen "Linnaisten kartanon vihreä kamari" tai -- mennäksemme
jälleen ulkomaille -- Edgar Allan Poen, kuulun amerikalaisen
kirjailijan useimmat kertomukset. Päämääränä on kauhun, jännityksen ja
yleensä salaperäisen tunnelman ja tunteen herättäminen, ja keinoina --
niin, ne ovat liian moninaiset tässä lueteltaviksi. Mainitsemme vain,
että voidaan kuvata jotakin kauheaa ulkopuolella henkilön, mutta myös
jotakin kauheaa hänen sielunelämässänsä.
Kirjailija, joka paljastaa jonkun oudon ja kaamean miellesarjan
kehittymisen kuvattavansa sielunelämässä, on juuri E.T.A. Hoffmann. Hän
yhdistää kauhuromantikon tehtävän hienoon kirjalliseen aistiin ja
kuvauskykyyn, lisää siihen vielä viehättäviä puolia tuosta "luonnon ja
sydämen" romantiikasta, kuulee outoja näkyjä näkevässä sielussaan
ylimaailmallisen musiikin sointuja ja herättää vihdoin lukijassa hänen
tietämättään salaperäisen, kauhun ja kaihon sekaisen tunnelman,
epävarmuuden aistimusten todellisuudesta. Tämän kaiken tekee hän ilman
mitään liikaa tunteellisuutta, tarvitsematta liioin ylenmäärin vanhoja
linnoja tai muita sellaisia aaveitten asuinsijoja. Päinvastoin, hän
mieluimmin sijoittaa toiminnan rehelliseen saksalaiseen tai sitten joka
tapauksessa todellisuuden valaistuksessa olevaan seutuun, jossa
ainoastaan hänen mahtava mielikuvituksensa voi vähitellen saattaa
lukijan ja kertomuksen henkilöt epätodellisen hurman valtaan, ja tekee
tämän kaiken keveällä, leikittelevällä, useinpa ikäänkuin ivaan
vivahtavalla tyylitaidolla. Toisin sanoen: hän on kirjailija, joka
mestarillisella tavalla yhdistää mielikuvitelmat todellisuuteen.
Hänen teoksensa ovat liian monilukuiset tässä lueteltavaksi.
Mainittakoon niistä kuitenkin hänen "mielikuvittelunsa", joita on
nelisen nidettä, hänen kamala romaaninsa "Saatanan eliksiiri", ja hänen
merkillinen oma elämäkertansa, jonka hän on kutonut yhdeksi romaaniksi
Murr-nimisen kissan vaiheitten kanssa. Kirjan nimi on "Murr-kissan
maailmankatsomus ynnä kapellimestari Johannes Kreislerin elämäkerta,
kerrottu hajanaisissa makulatuuripapereissa". Nimet "Kaksoisolio",
"Yötutkielmia", "Erään teatterinjohtajan harvinaiset kärsimykset" y.m.
osoittavat tämän kirjailijan erikoista makua. Ja esillä olevassa
romaanissaan hän osoittaa voimaansa aivan suorastaan mielipuolen
intohimojen kuvaajana.
Vielä oli Hoffmann, kuten on mainittu, kuvaavakin taiteilija. Mutta
siinäkin osoitti hän erikoisuuttansa harrastamalla pilakuvaa,
karrikatyyriä. Maalaukseen ja piirustukseen oli hän jo nuorena
innostunut, mutta ei hän tällä alalla ole kuitenkaan mainetta
saavuttanut.
Kotimaassaan ei Hoffmann saanut kirjailijana tunnustusta, ja silloin
julkisuudessa esiintyneet ymmärtämättömät arvostelut ovat vielä
vuosikymmeniä jälkeenpäin olleet tämän kieltämättä harvinaisen
lahjakkaan kirjailijan mainetta himmentämässä. Vasta myöhempinä aikoina
on tutkimus ja ajan hengen puolueeton arviointi myöntänyt hänelle sen
sijan, minkä ranskalaiset jo kauan sitten ovat hänelle ilman ehtoja
määritelleet, sijan Saksan kirjallisuuden klassikkojen vierellä.
OUTO INTOHIMO
Pienessä talossa St. Honoré-kadun varrella asui neiti Magdalena
Scuderi, joka oli tunnettu sievistä runoistaan ja nautti kuningas
Ludvig XIV:n ja markiisitar Maintenonin suurta suosiota.
Myöhään keskiyön aikaan -- tämä tapahtui syksyllä 1680 -- kolkutettiin
hänen talonsa ovelle niin kovasti ja kiivaasti, että koko eteinen
kaikui. Baptiste, joka neidin pienessä taloudessa edusti sekä
keittäjää, palvelijaa että ovenvartijaa, oli herrasväkensä luvalla
matkustanut maalle sisarensa häihin. Talon vartiaksi oli jäänyt
ainoastaan kamarineiti Martinière. Kun tämä nyt vielä valveilla ollen
kuuli yhä uudistuvia iskuja, johtui hänen mieleensä kohta, että
Baptiste oli matkustanut pois ja että hän oli jäänyt neidin kanssa
kahden kesken ilman muuta turvaa. Kaikki murtovarkaudet, ryöväykset ja
murhat, mitä Parisissa koskaan oli tapahtunut, muistuivat nyt hänen
mieleensä ja hän oli pian aivan vakuutettu siitä, että ulkona oven
edessä mellasti joukko roskaväkeä, joka tiesi talon yksinäisyyden ja
aikoi sisään päästyään panna toimeen jonkun konnan työn herrasväkeä
vastaan. Pelosta vavisten jäi hän sen vuoksi huoneeseensa sadatellen
Baptistea ja erittäinkin hänen sisarensa häitä.
Sillä välin jyrisivät iskut yhä kiivaammin ovelle ja Martinière oli
kuulevinansa huutoja: Avatkaa, Kristuksen tähden, avatkaa toki!
Yhä lisääntyvän kauhun valtaamana otti Martinière vihdoin palavan
kynttilän ja riensi eteiseen. Täällä kuuli hän aivan selvästi
kolkuttajan äänen: "Kristuksen tähden, avatkaa!"
"Totta tosiaan", ajatteli Martinière, "noin ei ainakaan puhu mikään
ryöväri ja kukapa tietää, ehkä joku vainottu etsii suojaa emäntäni
luota, joka aina on valmis tekemään hyvää. Mutta olkaamme varovaisia!"
Hän avasi ikkunan ja koettaen muuttaa luonnostaankin matalan äänensä
mahdollisimman miesmäiseksi kysyi hän kovalla äänellä, kuka näin
myöhään yöllä sillä tavoin mellasti ihmisten ovella ja herätti kaikki
unestaan.
Synkkien pilvien lomasta pilkistävän kuun valossa näki hän samassa
pitkän, heleänsiniseen vaippaan kääriytyneen olennon, joka oli painanut
leveän hatun syvään silmilleen. Martinière huusi nyt niin kovalla
äänellä, että alhaalla olevan henkilön täytyi se kuulla:
-- Baptiste, Claude, Pierre nouskaa ja tulkaa katsomaan, minkälainen
heittiö tahtoo murtaa ovemme!
Mutta silloin kuului ulkoa hiljainen, melkein vaikeroiva ääni: -- Oi,
Martinière, tunnen teidät kyllä, hyvä rouva, vaikka koetattekin muuttaa
ääntänne, minä tiedän kyllä, että Baptiste on mennyt maalle ja että te
olette emäntänne kanssa yksin kotona. Avatkaa minulle huoletta, älkää
pelätkö mitään. Minun täytyy ehdottomasti saada puhua neitinne kanssa
vielä tällä hetkellä.
-- Mitä ajattelette, vastasi Martinière, tahdotteko puhua emäntäni
kanssa keskellä yötä? Ettekö tiedä, että hän nukkuu jo aikoja sitten,
enkä minä mistään hinnasta herätä häntä ensimäisestä suloisesta unesta,
jota hänen ikäisensä hyvin tarvitsee!
-- Minä tiedän, vastasi mies ulkona, tiedän, että neiti on juuri pannut
Klelia-nimisen romaninsa käsikirjoituksen syrjään ja kirjoittaa nyt
vielä muutamia runoja, jotka hän aikoo huomenna lukea markiisitar de
Maintenonin luona. Rukoilen teitä, rouva Martinière, olkaa armollinen,
avatkaa ovi! Siten te pelastatte erään onnettoman turmiosta, tästä
hetkestä, jolloin pyydän puhutella emäntäänne, riippuu erään ihmisen
kunnia, vapaus, vieläpä henkikin. Ajatelkaa, että armollisen
valtiattarenne viha tulisi leppymättömänä kohtaamaan teitä, jos hän
saisi tietää, että juuri te julmasti karkoitatte hänen oveltaan
onnettoman, joka on tullut rukoilemaan häneltä apua.
-- Mutta minkä tähden sitten anotte emäntäni apua näin tavattomaan
aikaan vuorokaudesta, tulkaa huomenna hyvissä ajoin uudestaan, --
lausui Martinière. Mutta ulkoa vastattiin:
-- Katsooko kohtalo, kun se tuhoa tuottavana kuin kuolettava salama
iskee uhriinsa, katsooko se aikaa ja hetkeä? Kun pelastus on enää vain
silmänräpäyksen mahdollinen, voidaanko silloin apu lykätä tuonnemmaksi?
Avatkaa minulle ovi, älkää pelätkö onnetonta, joka turvatonna, koko
maailman hylkäämänä, kauhean kohtalon vainoamana ja ahdistamana tahtoo
rukoilla emännältänne pelastusta uhkaavasta vaarasta!
Martinière kuuli, kuinka mies nämä sanat lausuessaan voihki ja vaikeroi
tuskasta, ja hänen äänensä, joka oli nuorukaisen ääni, sai samalla
pehmeän sävyn ja tuntui ikäänkuin tulevan rinnan pohjasta. Martinière
joutui kokonaan liikutuksen valtaan ja enempää miettimättä otti hän
avaimen esiin.
Mutta tuskin oli hän avannut oven, kun vaippaan kääriytynyt olento
tunkeutui melkein väkivallalla sisään ja rientäen Martinièren ohitse
eteiseen huusi raivoisalla äänellä:
-- Viekää minut neitinne luokse!
Pelästyneenä kohotti Martinière kynttilän ja sen valossa näki hän
kuolonkalpeat, kamalasti vääristyneet nuorukaisenkasvot. Martinière oli
säikähdyksestä lyyhistyä lattialle, kun mies nyt avasi vaippansa ja
hänen rintamuksestaan pisti esiin välkkyvä tikarinkahva. Mies tuijotti
häneen säkenöivin silmin ja huusi vieläkin rajummalla äänellä kuin
ennen: -- Viekää minut neitinne luokse, kuuletteko!
Nyt luuli Martinière mitä suurimman vaaran uhkaavan neitiä ja rakkaus
kallista emäntää kohtaan, jota hän samalla kunnioitti hurskaana,
uskollisena äitinä, leimahti nyt voimakkaampana hänen sydämessään ja
hän osoitti aivan uskomatonta rohkeutta. Hän sulki nopeasti auki
jääneen huoneensa oven, astui sen eteen ja lausui lujalla, päättävällä
äänellä:
-- Teidän mieletön esiintymisenne tässä talossa sopii tosiaankin
huonosti yhteen ulkona lausumainne ruikuttavien sanojen kanssa, jotka,
kuten nyt huomaan, herättivät myötätuntoni aivan sopimattomaan aikaan.
Neitiäni ette nyt saa ettekä voi puhutella. Jollei teillä ole mitään
pahaa mielessä, niin miksikä kammoksutte päivänvaloa, tulkaa huomenna
toimittamaan asianne! Mutta nyt suoriutukaa ulos!
Mies huokasi raskaasti, tuijotti Martinièreen kauhistunein katsein ja
tarttui tikariinsa. Martinière jätti hiljaisuudessa sielunsa Herran
huomaan, mutta pysyi kuitenkin lujana, katsoi miestä rohkeasti silmiin
painautuen yhä lujemmin sitä ovea vastaan, josta tuon kauhean miehen
piti mennä päästäkseen hänen neitinsä luokse.
-- Päästäkää minut neitinne luokse! Kuuletteko! -- huusi mies vielä
kerran.
-- Tehkää mitä tahdotte, -- vastasi Martinière, -- minä en väisty
paikaltani, suorittakaa vain alkamanne ilkityö, mutta tekin
saatte kärsiä tuskallisen kuoleman Grève-torilla [Parisin vanha
raatihuoneentori, jossa ennen mestaukset toimitettiin], kuten teidän
kirotut toverinnekin.
-- Ahaa, huudahti mies, te olette oikeassa, Martinière! Olen asestettu,
olen todellakin kunniattoman ryövärin ja murhaajan näköinen, mutta
minun toverini eivät ole mestatut, he eivät ole mestatut! -- Ja
heittäen myrkyllisiä silmäyksiä puolikuolleeksi säikähtäneeseen naiseen
tempasi hän tikarin huotrastaan.
-- Jeesus! -- parkasi Martinière odottaen kuolettavaa iskua, mutta
samalla hetkellä kuului kadulta aseiden helinää ja hevosenkavioiden
kapsetta.
-- Santarmit -- santarmit! Auttakaa, auttakaa! -- huusi Martinière.
-- Kirottu nainen, tahdot syöstä minut turmioon -- kaikki on lopussa,
kaikki on lopussa! Ota, ota, anna tämä neidille vielä tänään --
huomenna, jos tahdot!
Lausuessaan nämä sanat hiljaa muristen oli mies siepannut kynttilän
Martinièren kädestä ja sammuttanut sen pistäen samalla hänen käteensä
pienen rasian.
-- Sielusi autuuden tähden, anna tämä rasia neidille! -- huusi mies
vielä kerran ja syöksyi sitten ulos talosta.
Martinière oli lyyhistynyt lattialle, vaivoin nousi hän ylös ja hapuroi
pimeässä huoneeseensa, jossa hän aivan voimatonna vaipui nojatuolille.
Nyt kuuli hän jonkun kiertävän avainta, jonka hän oli unhottanut
ulko-ovelle. Ovi sulkeutui ja hiljaisin, epävarmoin askelin lähestyi
joku huonetta, jossa Martinière istui. Hän oli kuin kiinni naulattu ja
kykenemättä liikahuttamaan jäsentäkään odotti hän mitä kauheinta. Mutta
miten olikaan, kun ovi avautui, tunsi hän kohta ensi silmäyksellä
yölampun himmeässä valossa Baptisten rehelliset kasvot. Viimemainittu
oli kalpea kuin ruumis ja näytti aivan murtuneelta mieheltä.
-- Kaikkien pyhimysten nimessä, puhkesi hän puhumaan, -- kaikkien
pyhimysten nimessä, mitä on tapahtunut, kertokaa rouva Martinière. Tuo
painajainen, painajainen! En tiedä, mikä minulle tuli, mutta minun
täytyi ikäänkuin pakosta lähteä pois häistä eilen illalla! Saavun
kaupunkiin. Rouva Martinière, ajattelin, nukkuu keveästi, hän kuulee
kyllä, jos hiljaa ja varovasti koputan ulko-ovelle, ja päästää minut
sisälle. Silloin kohtaan vahvan osaston ratsu- ja jalkamiehiä,
hampaisiin saakka asestettuina. He pidättävät minut eivätkä tahdo
päästää minua menemään. Mutta onneksi on santarmiluutnantti Desgrais
mukana, hän tuntee minut hyvin ja pitäen lyhtyä nenäni edessä sanoo:
Aha, Baptiste, mistä sinä tulet tähän aikaan yöstä? Sinun täytyy pysyä
kiltisti kotona ja vartioida taloa. Täällä ei ole kaikki hyvin, me
aiomme vielä tänä yönä pyydystää hyvän saaliin. -- Ette voi uskoa,
rouva Martinière, kuinka nämä sanat koskivat sydämeeni. Kun sitten
astun portaille, syöksyy talosta vastaani vaippaan kääriytynyt mies,
välkkyvä tikari kädessä ja sysää minut kumoon -- ovi on auki, avain
pistettynä lukkoon -- sanokaa, mitä tämä kaikki merkitsee?
Toinnuttuaan kauhustaan kertoi Martinière, mitä oli tapahtunut.
Molemmat menivät sitten eteiseen ja löysivät sammutetun kynttilän
lattialta, jonne tuo outo mies oli sen paetessaan heittänyt.
-- On aivan varmaa, lausui Baptiste, että hän aikoi ryövätä ehkäpä
murhatakin neitimme. Mies tiesi, kuten olette kertoneet, että te olitte
kahden kesken neidin kanssa, jopa senkin, että neiti vielä valvoi
kirjoituspöytänsä ääressä. Hän oli varmaankin yksi noista lurjuksista
ja heittiöistä, jotka tunkeutuvat ihmisten asuntoihin urkkien tietoonsa
kaikki, mitä tarvitsevat pirullisia juoniaan toteuttaakseen. Ja tuon
pienen rasian, rouva Martinière, sen heitämme luullakseni Seine-virran
syvimpään poukamaan. Kukapa takaa, ettei joku kirottu paholainen väijy
hyvän neitimme henkeä ja ettei hän avatessaan laatikon kaadu kuolleena
maahan, kuten vanha markiisi de Tournay avatessaan tuntemattoman
kädestä saamansa kirjeen! --
Kauan neuvoteltuaan päättivät uskolliset palvelijat lopulta kertoa
seuraavana aamuna neidille juurtajaksain koko tapahtuman ja antaa
hänelle tuon salaperäisen rasian, joka voitiin ehkä avata suurella
varovaisuudella. Molemmat harkitsivat tarkoin jokaista seikkaa tuon
epäilyttävän muukalaisen esiintymisessä ja arvelivat, että kysymyksessä
oli varmaankin joku salaisuus, jota he eivät voineet ominpäin
ratkaista, vaan joka oli jätettävä neidin paljastettavaksi.
* * * * *
Baptisten pelko oli täysin oikeutettu. Juuri siihen aikaan oli Parisi
mitä julmimpien hirmutöiden näyttämönä, juuri siihen aikaan oli eräs
pirullinen keksintö antanut helvetin voimille mitä helpoimmat keinot
niiden suorittamiseen.
Eräs saksalainen apteekkari Glaser, aikansa paras kemisti, harrasti,
kuten hänen tieteensä edustajat tavallisesti, alkemistisiä kokeita. Hän
oli päättänyt keksiä viisaidenkiven. Häneen liittyi eräs italialainen
nimeltä Exili. Mutta viimemainitulle oli kullantekotaito ainoastaan
tekosyynä. Hän tahtoi vain oppia sekoittamaan, keittämään ja
sublimoimaan niitä myrkkyaineita, joista Glaser toivoi löytävänsä
onnensa, ja hän onnistuikin vihdoin valmistamaan hienon myrkyn, joka
ollen hajuton ja mauton tappoi joko heti paikalla tai kuoletti hitaasti
jättämättä ihmisruumiiseen minkäänlaisia merkkejä. Lääkärien tieto ja
taito oli näin ollen avuton tätä myrkkyä vastaan ja he pitivätkin sen
aiheuttamia kuolemantapauksia luonnollisten syiden seurauksena.
Mutta vaikka Exili toimi mitä suurimmalla varovaisuudella, alettiin
häntä kuitenkin epäillä myrkynmyynnistä ja hänet suljettiin Bastilleen
[Parisin tunnettu vankila]. Samaan koppiin suljettiin pian sen jälkeen
kapteeni Godin de Sainte Croix. Viimemainitulla oli kauan ollut
markiisitar de Brinvillierin kanssa rakkaussuhde, joka oli
häpeäksi koko Brinvillierin perheelle, mutta kun markiisi pysyi
välinpitämättömänä puolisonsa rikollisuuteen nähden, katsoi
markiisittaren isä, Parisin sivililuutnantti Dreux d'Aubray, olevansa
pakoitettu erottamaan tämän rikollisen parin vangituttamalla kapteeni
Sainte Croixin. Tämä oli intohimoinen, turmeltunut, tekopyhä ja
jo nuoruudestaan saakka taipuvainen kaikellaisiin paheisiin,
mustasukkainen ja raivoon saakka kostonhimoinen. Exilin pirullinen
salaisuus oli hänelle hyvin tervetullut, sillä se antoi hänelle keinon
tuhota kaikki vihamiehensä. Hänestä tuli Exilin innokas oppilas ja pian
hän oli opettajansa veroinen myrkynvalmistustaidossa, niin että hän
Bastillesta päästyään voi toimia täysin itsenäisesti.
Markiisitar Brinvillier oli turmeltunut nainen, mutta Sainte Croixin
vaikutuksen alaisena hänestä tuli kerrassaan hirviö. Rakastajansa
yllytyksestä hän myrkytti ensin isänsä, jonka luona hän asui
teeskennellen häntä kohtaan tyttären hellyyttä, sitten molemmat
veljensä sekä lopuksi sisarensa. Isänsä hän murhasi kostosta, veljensä
ja sisarensa saadakseen heidän suuren perintönsä.
On olemassa useita esimerkkejä siitä, kuinka tällainen rikollisuus voi
muuttua vastustamattomaksi intohimoksi. Ilman mitään tarkoitusta,
pelkästä murhanhalusta, kuten kemisti tekee kokeita huvikseen, ovat
myrkkymurhaajat usein surmanneet ihmisiä, joiden elämästä tai
kuolemasta heille ei voinut olla vähintäkään hyötyä tahi vahinkoa.
Kun hotelli Dieu'ssa kerran kuoli äkkiä useita köyhiä, alettiin
myöhemmin epäillä, että ne leivät, joita markiisitar Brinvillier
tavallisesti joka viikko jakoi siellä köyhille, jotta ihmiset olisivat
pitäneet häntä hurskauden ja hyväntekeväisyyden perikuvana, olivat
myrkytettyjä. Varmaa on ainakin, että hän tarjosi kerran vierailleen
myrkytettyjä leivoksia. Ritari du Guet ja useat muut henkilöt joutuivat
tämän helvetillisen aterian uhreiksi.
Sainte Croix ja hänen apurinsa Chaussée ja Brinvillier osasivat kauan
aikaa verhota kamalat tekonsa läpinäkymättömään salaperäisyyden
vaippaan. Mutta suurinkaan viekkaus ei voi pelastaa rikollisia ihmisiä
taivaan ikuisten valtain tuomiosta, joka kohtaa heitä useimmiten jo
täällä maan päällä.
Sainte Croix'in valmistamat myrkyt olivat niin hienoja, että jos
myrkkyjauho (poudre de succession, kuten parisilaiset sitä nimittivät)
oli valmistettaessa avonaisessa astiassa, voi yksi ainoa hengähdys
tuottaa silmänräpäyksessä kuoleman. Työskennellessään piti Sainte Croix
sen tähden hienosta lasista valmistettua naamiota kasvoillaan. Kun
hän eräänä päivänä sekoitti juuri valmistamaansa myrkkypulveria
pitkäkaulaisessa laboratoriopullossa, putosi naamio vahingossa hänen
kasvoiltaan ja hän kaatui heti kuolleena maahan temmattuaan siemauksen
myrkkytomua keuhkoihinsa. Kun hän kuoli perillisettömänä, riensivät
oikeusviranomaiset ottamaan hänen omaisuuttaan takavarikkoon. Eräästä
laatikosta löydettiin tällöin täydellinen myrkkyvarasto, jota Sainte
Croix oli käyttänyt pirullisiin tarkoituksiinsa, mutta samalla
löydettiin myöskin markiisitar Brinvillierin kirjeet, joista hänen
rikollisuutensa kävi selvästi ilmi. Markiisitar onnistui kuitenkin
pakenemaan belgialaiseen kaupunkiin Liègeen, jossa hän sulkeutui
erääseen luostariin. Parisin poliisilaitoksen virkamies Desgrais
lähetettiin ajamaan häntä takaa. Munkin valepuvussa saapui hän
luostariin, onnistui solmimaan salaisen rakkaussuhteen tämän kamalan
naisen kanssa ja houkutteli hänet erääseen kaupungin yksinäiseen
puistoon. Mutta tuskin oli markiisitar saapunut kohtauspaikalle, kun
Desgrais'in apulaiset ympäröivät hänet, tuo hengellinen rakastaja
muuttui äkkiä poliisivirkamieheksi ja pakotti hänet nousemaan puiston
reunassa odottaviin vaunuihin, jotka poliisimiesten vartioimina
lähtivät nyt kiitämään suoraa päätä Parisia kohti. Chaussée oli jo
aikaisemmin mestattu, markiisitar Brinvillier sai nyt kärsiä saman
kuoleman, jonka jälkeen hänen ruumiinsa poltettiin ja tuhka sirotettiin
tuuleen.
Koko Parisi huokasi nyt helpotuksesta, kun nuo ihmishirviöt, jotka
voivat rankaisematta tähdätä salaisen murha-aseen niin vihamiestä kuin
ystävääkin kohti, oli saatettu pois maailmasta. Pian saatiin kuitenkin
kokea, että kirotun Sainte Croixin kamala taito oli siirtynyt perintönä
jollekin tuntemattomalle. Kuin näkymätön haamu hiipi murhanenkeli
suljetumpiinkin seurapiireihin, joita ainoastaan sukulaisuus, rakkaus
ja ystävyys voivat muodostaa, ja iski varmasti ja nopeasti onnettomiin
uhreihinsa. Henkilö, joka tänään oli kukoistava kuin itse terveys,
horjui jo huomenna sairaana ja kuihtuvana eikä mikään lääkärintaito
voinut pelastaa häntä varmasta kuolemasta. Rikkaus, hyväpalkkainen
virka, kaunis, nuori vaimo -- kaikki nämä olivat riittäviä syitä
murhaajan vainohimolle. Mitä tuskallisin epäluulo ratkoi pyhimmätkin
siteet. Aviomies pelkäsi vaimoansa, isä poikaansa, sisar veljeänsä.
Koskemattomiksi jäivät ruuat ja viinit aterioilla, joita ystävät
toisilleen tarjosivat, ja missä ennen ilo ja leikki vallitsivat,
vainusivat nyt kauhuiset katseet valepukuista murhaajaa. Perheenisien
nähtiin ostavan elintarpeita kaupungin syrjäisimmistä seuduista ja
valmistavan niitä omin neuvoin jossakin likaisessa ravintolakeittiössä,
peläten kotonansa väijyvää vaaraa. Ja kumminkin oli usein suurinkin
varovaisuus turhaa.
Hillitäkseen tätä yhä vain lisääntyvää kurittomuutta asetti kuningas
erityisen tuomioistuimen, joka sai tehtäväkseen yksinomaan näiden
salaperäisten rikosten tutkimisen ja tuomitsemisen. Tämä tuomioistuin
-- n.s. Chambre ardente -- piti istuntojaan Bastillen läheisyydessä ja
sen puheenjohtajana toimi ankaruudestaan tunnettu Regnie. Kauan aikaa
olivat Regnien innokkaat ponnistukset turhia, vaikka viekas Desgrais
sai tehtäväkseen tutkia Parisin salaisimmatkin rikoksenpesäpaikat.
Saint Germainin esikaupungissa asui eräs vanha nainen, Voisin
nimeltään, joka harjoitti ennustamista ja henkien manausta.
Apulaistensa Sagen ja Vigoureuxin avulla hän osasi herättää pelkoa ja
hämmästystä sellaisissakin henkilöissä, joita muuten ei juuri voitu
sanoa heikoiksi tai herkkäuskoisiksi. Mutta eipä siinä kyllin. Ollen
Exilin oppilas, kuten Croix, valmisti hänkin tuota hienoa, hajutonta ja
mautonta myrkkyä ja auttoi halpamaisia poikia pääsemään tavallista
aikaisemmin käsiksi isänperintöön, turmeltuneita vaimoja saamaan
nuorempia puolisoita. Desgrais pääsi hänen salaisuutensa perille, hän
tunnusti kaikki, Chambre ardente tuomitsi hänet roviolla poltettavaksi
ja hän kärsi tämän rangaistuksen Grève-torilla. Hänen asunnostaan
löydettiin luettelo niistä henkilöistä, jotka olivat käyttäneet hänen
apuaan. Mestaus seurasi nyt toistaan ja monet korkea-arvoiset henkilöt
joutuivat raskaan epäluulon alaisiksi. Niinpä luultiin, että kardinali
Bonzy oli saanut vaimo Voisinilta keinon, jonka avulla hän lyhyessä
ajassa toimitti manalaan kaikki ne henkilöt, joille hänen Narbonnen
arkkipiispana täytyi maksaa eläkettä. Niinpä syytettiin Bouillonin
herttuatarta ja Soissons'in kreivitärtä, joiden nimet löydettiin
mainitusta luettelosta, suhteista tuohon pirulliseen naiseen eikä edes
François Henri de Montmorencia, Luxemburgin herttuata, valtakunnan
pääriä ja marsalkkaa säästetty. Peloittava chambre ardente vainosi
häntäkin. Hän saapui itse vapaaehtoisesti Bastillen vankilaan, jossa
hänet suljettiin kuusi jalkaa pitkään komeroon. Kuukausia kului, ennen
kuin saatiin täysin selville, että herttuan rikos ei ollut rangaistava.
Hän oli kerran tilannut Sagelta ennustuspeilin.
Chambre ardenten puheenjohtajan Regnien sokea into vei toiselta puolen
väkivaltaisuuksiin ja julmuuksiin. Tuomioistuin sai kerrassaan
inkvisitsionin luonteen. Pieninkin epäluulo oli riittävä aihe mitä
ankarimpaan vankeuteen ja vain sattuma pelasti usein viattoman
kuolemantuomiosta. Sen ohessa oli Regnie julmannäköinen ja luonteeltaan
viekas, niin että hän joutui pian kaikkien niiden vihoihin, joiden
kostajana tahi suojelijana hänen tuli olla. Kun hän kuulustellessaan
Bouillonin herttuatarta kysyi häneltä, oliko hän nähnyt paholaista,
vastasi herttuatar: Luulen näkeväni hänet tällä hetkellä!
Sillä välin kun sekä syyllisten että epäluulonalaisten veri virtanaan
vuosi Grève-torilla, ja salaperäiset myrkkymurhat vihdoin alkoivat
käydä yhä harvinaisemmiksi, ilmaantui pian toisenlaatuinen vitsaus,
joka levitti ympärilleen uutta kauhua. Joku rosvojoukko näytti
päättäneen koota kaikki jalokivet huostaansa. Niin pian kuin joku oli
ostanut kallisarvoisen koristeen, katosi se käsittämättömällä tavalla,
vaikka sitä kuinka olisi säilytetty. Mutta vielä pahempi oli, että
jokainen, joka vain uskalsi iltaisin pitää jalokiviä mukanaan, joutui
avoimella kadulla tai talojen pimeissä käytävissä ryövärien käsiin,
vieläpä usein menetti henkensä salamurhaajan käden kautta. Ne, jotka
tällaisesta seikkailusta pääsivät hengissä, kertoivat saaneensa
päähänsä nyrkiniskun ja kaatuneensa kuin salaman iskeminä maahan, ja
kun he sitten heräsivät tainnoksista, huomasivat he olevansa aivan
toisessa paikassa ja putipuhtaaksi ryöstettynä. Murhatuilla, joita
melkein joka aamu löydettiin kaduilta ja käytävistä, oli kaikilla sama
kuolettava haava, tikarinpisto sydämessä. Lääkärien lausunnon mukaan
oli tällainen pisto niin nopeasti ja varmasti tappava, että
haavoittunut kaatui varmaankin ääntä päästämättä maahan.
Kukapa Ludvig XIV:n loistavassa hovissa ei olisi ollut kietoutunut
salaisiin rakkaussuhteisiin ja hiipinyt myöhään yöllä rakastettunsa
luokse vieden usein kallisarvoisia lahjoja mukanaan. Mutta ikäänkuin
nuo rosvot olisivat olleet henkien kanssa liitossa, niin tarkoin he
tiesivät, milloin tällainen lemmenkohtaus tapahtui. Usein ei onneton
rakastaja ennättänyt edes sen talon luo, jossa hän toivoi saavansa
nauttia lemmenriemua, usein kaatui hän portaille, vieläpä rakastettunsa
oven eteen, josta tämä sitten löysi hänen verisen ruumiinsa.
Turhaan vangitutti Parisin poliisiministeri Argenson kaikki vähänkin
epäilyttävät henkilöt kaupungissa, turhaan raivosi Regnie koettaen
pakoittaa uhrejaan tunnustamaan, turhaan lisättiin vartioita ja
sotilaspatrulleja, ilkityöntekijäin jälkiä oli mahdoton löytää.
Ainoastaan sellaiset varokeinot kuin olla hampaisiin saakka asestettuna
ja antaa palvelijan kantaa lyhtyä edessään, takasivat jossain määrin
kulkijan turvallisuuden, mutta usein tapahtui, että nuo konnat
peloittivat kiviä heittämällä palvelijat pakenemaan ja murhasivat ja
ryöstivät samassa silmänräpäyksessä heidän herransa.
Huomiota herätti myöskin se seikka, että vaikka kaikkialla, missä vain
jalokivikauppaa harjoitettiin tai luultiin harjoitettavan, pidettiin
ankaraa valvontaa ja toimitettiin tarkkoja tutkimuksia, ei pienintäkään
ryöstetyistä kalleuksista ilmestynyt kauppaan, joten tältäkään taholta
ei löydetty mitään jälkiä, jotka olisivat voineet johtaa rikollisten
ilmisaamiseen.
Desgrais hikoili raivosta nähdessään, että nuo roistot osasivat välttää
hänenkin viekkautensa. Sitä kaupunginosaa, missä hän kulloinkin
oleskeli, säästettiin, mutta toisissa kaupunginosissa, missä ei mitään
pahaa aavistettu, korjasi ryöstömurhaaja runsaita uhreja.
Desgrais keksi juonen. Hän hankki itselleen useita apulaisia, jotka
käynniltään, ryhdiltään, puhetavaltaan, vartaloltaan ja ulkonäöltään
olivat siinä määrin hänen kaltaisiaan, että poliisitkaan eivät
tienneet, kuka heistä oli oikea Desgrais. Sillävälin hiiviskeli ja
väijyi hän yksin oman henkensä uhalla salaisimmissakin sopukoissa ja
lymypaikoissa, seurasi kaukaa milloin mitäkin henkilöä, joka hänen
toimestaan kantoi mukanaan kallisarvoista koristetta. Näitä henkilöitä
ei ahdistettu. Rosvot tunsivat siis tämänkin juonen. Desgrais joutui
epätoivon valtaan.
Eräänä aamuna saapui Desgrais Regnien luokse kalpeana, murtuneena,
epätoivoisena.
-- Mitä uutisia te tuotte? Oletteko löytänyt jäljet? -- huutaa
oikeudenpuheenjohtaja hänelle tervehdykseksi.
-- Oi, armollinen herra, -- lausuu Desgrais raivosta änkyttäen, -- oi,
armollinen herra -- viime yönä -- Douvren lähellä hyökättiin markiisi
de la Faren päälle minun silmieni edessä.
-- Taivas ja maa, huudahti Regnie riemusta, -- he ovat käsissämme!
-- Ah, kuulkaa, jatkoi Desgrais katkerasti hymyillen, -- kuulkaahan
ensin, kuinka tämä kaikki tapahtui. Minä seisoin siis Douvren luona ja
odottelin noita paholaisia, jotka halveksivat minua. Silloin saapui
eräs olento epävarmoin askelin, yhä vilhuen taakseen, ja meni ohitseni
näkemättä minua. Kuun valossa tunsin hänet markiisi de la Fareksi. Minä
odotin häntä, sillä tiesin kyllä, minne hän hiipi. Mutta tuskin oli hän
kulkenut kymmenen, kaksitoista askelta ohitseni, kun ikään kuin maasta
kohoten hyökkäsi esiin eräs mies, iski hänet maahan ja heittäytyi hänen
kimppuunsa. Hämmästyneenä tästä äkillisestä kohtauksesta, joka voi
saattaa murhaajan käsiini, huudahdin ajattelematta ja tahdoin yhdellä
hyppäyksellä hyökätä lymypaikastani hänen niskaansa. Silloin kompastuin
vaippaani ja kaaduin. Näin miehen ikäänkuin tuulen siivillä kiitävän
pois, kompuroin ylös ja lähdin juoksemaan hänen jälkeensä. Juostessani
puhallan torveeni, -- kaukaa vastaavat poliisien pillit, syntyy yleinen
melu -- aseiden kalinaa, hevosten kavioiden kapsetta kuuluu kaikilta
puolilta. Tänne päin, tänne -- Desgrais -- Desgrais! huudan, että kadut
kaikuvat. -- Yhä vielä näen edessäni miehen kirkkaassa kuunvalossa
hänen koettaessaan eksyttää minua kääntymällä milloin toiselle, milloin
toiselle kadulle. Saavumme Nicaisekadulle, hänen voimansa näyttävät
väsyvän, minä ponnistan omiani kaksin verroin -- hän on enää
korkeintaan viisitoista askelta minusta edellä --
-- Te otatte hänet kiinni, voitatte hänet, poliisit saapuvat! -- huutaa
Regnie silmät säkenöiden ja tarttuu Desgraisin käsivarteen ikäänkuin
hän olisi tuo pakeneva murhamies.
-- Viisitoista askelta, -- jatkaa Desgrais kumealla äänellä ja
raskaasti hengittäen -- viidentoista askelta edelläni hyppää mies
sivulle muurin varjoon ja katoaa -- muurin läpi.
-- Katoaa? -- muurin läpi! Oletteko pähkähullu! -- huutaa Regnie astuen
pari askelta taaksepäin ja lyöden kätensä yhteen.
-- Sanokaa minua, -- jatkaa Desgrais hieroen otsaansa kuin pahojen
ajatusten vaivaamana, -- sanokaa minua, armollinen herra, vaikka
pähkähulluksi, narrimaiseksi henkiennäkijäksi, mutta asia on, kuten
olen Teille kertonut. Tyrmistyneenä seison muurin edessä, kun paikalle
saapuu hengästyneinä useita poliiseja ja heidän mukanaan myöskin
markiisi de la Fare, joka on tointunut saamastaan iskusta, pitäen
paljastettua miekkaa kädessään. Me sytytämme tulisoihdut, kuljemme
muurin sivua edes ja takaisin. Ei mitään merkkiä ovesta, ikkunasta tai
muusta aukosta. Vain luja kivimuuri, joka erottaa kadusta talon, jonka
asukkaita ei vähääkään voida epäillä. Tänään olen tutkinut paikan vielä
tarkemmin. Itse piru se ilvehtii kanssamme.
Desgraisin seikkailu tuli yleisesti tunnetuksi Parisissa. Ihmisten päät
olivat täynnä kertomuksia Voisinin, Vigoureuxin ja kuuluisan pappi
Sagen noituudesta, henkienmanauksesta ja liitoista paholaisen
kanssa. Ja kun yleensä oli ihmisluonnon mukaista, että taipumus
yliluonnollisuuteen ja ihmeelliseen voittaa kaiken järjen, niin
uskottiin pian epäilemättömänä tosiasiana, että paholainen todellakin
suojelee rikoksellisia ihmisiä, jotka ovat myyneet hänelle sielunsa. On
sanomattakin selvää, että Desgraisin kertomusta kaunisteltiin mitä
hullunkurisimmilla lisäyksillä. Kaikissa kadunkulmissa myytiin pian
painettua kertomusta, joka oli varustettu sen kamalannäköisen
paholaisen kuvalla, joka oli vajonnut maan sisään hämmästyneen
Desgraisin silmien edessä. Tämä oli tietysti omiaan yhä enemmän
peloittamaan kansaa ja riistämään rohkeuden poliiseiltakin, jotka nyt
pelosta vavisten harhailivat öisin kaduilla lyhdyillä varustettuina ja
vihkivedellä siunattuina.
Kun poliisiministeri Argenson näki Chambre ardenten ponnistukset
turhiksi, ehdotti hän kuninkaalle, että näitä uusia rikoksia varten
perustettaisiin tuomioistuin, jolle myönnettäisiin vieläkin laajempi
valta vainota ja rangaista rikollisia. Mutta kuningas, joka mielestään
oli antanut Chambre ardentelle jo liian suuren vallan ja jota Regnien
toimeenpanemat lukemattomat mestaukset olivat kauhistuttaneet, hylkäsi
jyrkästi Argensonin uuden ehdotuksen.
Mutta silloin keksittiin uusia keinoja kuninkaan taivuttamiseksi asian
puolelle.
Markiisitar de Maintenonin huoneissa, jossa kuningas oleskeli
iltapäivisin, vieläpä usein työskenteli ministeriensä kanssa myöhäiseen
yöhön, jätettiin kuninkaalle eräs runoelma vainottujen rakastajien
puolesta, jotka valittivat vaaranalaista asemaansa. Jos kohteliaisuus
vaati heitä viemään rakastetulleen kallisarvoisia lahjoja, täytyi
heidän aina panna henkensä alttiiksi, sanottiin runossa. Kunnia ja ilo
olisi vuodattaa vertaan rakastettunsa puolesta ritarillisessa
taistelussa, mutta toinen oli asian laita murhaajan kavaliin
hyökkäyksiin nähden, joita vastaan aseetkin olivat turhat. Kuningas
Ludvig, tuo kaiken rakkauden ja kohteliaisuuden loistava pohjantähti,
hajoittakoon kirkkaalla valollaan yön pimeyden ja paljastakoon siinä
piilivän synkän salaisuuden. Tämä jumalallinen sankari, joka lyö
murskaksi kaikki vihollisensa, tarttukoon nytkin voitokkaasti
säkenöivään säiläänsä ja taistelkoon kuten Herkules Dernan käärmettä,
kuten Theseus Minotaurusta, tuota uhkaavaa petoa vastaan, joka turmelee
kaiken lemmenilon ja muuttaa kaikki riemut tuskaksi ja lohduttomaksi
murheeksi.
Niin vakava kuin asia olikin, ei runosta kuitenkaan puuttunut henkeviä
ja sukkelia käänteitä, varsinkin kun siinä kuvattiin, miten levottomina
rakastajain täytyy hiipiä lemmittyjensä luokse, kuinka pelko ja kauhu
tukahuttaa jo alkuunsa kaiken rakkauden ja kauniit lemmenseikkailut.
Kun lisäksi runon loppuun oli liitetty lennokas ylistyslaulu Ludvig
XIV:lle, niin luki kuningas epäilemättä tämän runoelman ilmeisellä
mielihyvällä. Luettuaan runon loppuun kääntyi kuningas, siirtämättä
silmiään paperista, nopeasti markiisitar Maintenonin puoleen, luki
runoelman vielä kerran ääneen ja kysyi sitten viehättävästi
hymyillen, mitä hän piti ahdistettujen rakastajain toivomuksista?
Vakavan mielenlaatunsa mukaisesti ja hänelle aina ominaisella
hurskasmielisyydellä vastasi markiisitar, että salaiset kielletyt
retket eivät juuri ole erityisen suojeluksen arvoisia, mutta että
julmien rikoksentekijäin hävittämiseksi olisi kyllä ryhdyttävä
erityisiin toimenpiteisiin. Tyytymättömänä tähän epämääräiseen
vastaukseen taittoi kuningas paperin kokoon ja aikoi palata viereisessä
huoneessa työskentelevän valtiosihteerinsä luokse, kun hän samalla
katsahtaessaan sivulleen huomasi neiti Scuderin, joka oli istuutunut
pieneen nojatuoliin aivan markiisitar Maintenonin lähelle. Kuningas
kääntyi nyt hänen puoleensa. Tuo miellyttävä hymy, joka ensin oli
leikkinyt hänen huulillaan ja poskillaan, mutta sitten kadonnut, pääsi
nyt taas voitolle ja asettuen aivan neiti Scuderin eteen sekä aukaisten
jälleen paperin, lausui kuningas lempeästi:
-- Markiisitar ei nyt kerta kaikkiaan näytä tietävän mitään meidän
rakastuneiden herrojemme lemmenseikkailuista ja puhuu minulle retkistä,
jotka ovat kerrassaan kiellettyjä. Mutta te, neiti, mitä te pidätte
tästä runollisesta anomuskirjasta?
Neiti Scuderi nousi kunnioittavasti nojatuoliltaan, heikko puna peitti
iltaruskon tavoin tuon vanhan arvokkaan naisen kalpeat kasvot, kun hän
hitaasti kumartaen ja silmät alas luotuina lausui:
Un amant, qui craint les voleurs,
n'est point digne d'amour.
[Rakastaja, joka pelkää rosvoja, ei ansaitse rakkautta.]
Aivan hämillään näiden sanojen ritarillisesta hengestä, sanojen, jotka
kokonaan musersivat tuon runon metrinpituisine säkeineen, huudahti
kuningas silmät loistaen:
-- Pyhän Dionysiuksen kautta, olette oikeassa, neiti! Vapautta ei sovi
suojella ajattelemattomilla toimenpiteillä, jotka voivat kohdata
viatonta syyllisen ohella. Argenson ja Regnie tehkööt tehtävänsä. --
* * * * *
Kaikki nämä sen ajan kauhujutut kuvasi Martinière vilkain värein, kun
hän seuraavana aamuna kertoi neiti Scuderille, mitä yöllä oli
tapahtunut, ja antoi hänelle kauhusta vapisten tuon salaperäisen
rasian. Sekä hän että Baptiste, joka aivan kalpeana seisoi nurkassa ja
peukaloiden yömyssyä käsissään kykeni tuskin puhumaan, rukoilivat
neitiä mitä hartaimmin kaikkien pyhimysten tähden avaamaan rasian
ainoastaan mitä suurimmalla varovaisuudella. Punniten ja koetellen
suljettua salaisuutta kädessään lausui neiti Scuderi naurahtaen:
-- Te molemmat näette kummituksia! Etten ole rikas, ettei minun luonani
ole saatavissa mitään murhan arvoisia aarteita, sen tietävät nuo
inhottavat salamurhaajat, jotka, kuten te itse sanotte, tuntevat
talojen sisimmätkin salaisuudet. Vai väijyisivätkö he ehkä minun
henkeäni? Mutta kukapa tahtoisi murhata 73 vuotta vanhan henkilön,
joka ei ole vainonnut ketään muita kuin romanien peikkoja ja
rauhanhäiritsijöitä, jotka hän itse on luonut, joka kirjoittaa
keskinkertaisia runoja, jotka eivät voi herättää kenenkään kateutta,
joka ei jätä jälkeensä muuta perintöä kuin vanhan hovineidin talouden
ja pari tusinaa hyvin sidottuja kirjoja. Ja vaikkapa sinä, Martinière,
kuvaisit tuon oudon miehen esiintymistä kuinka peloittavin värein
hyvänsä, niin en kuitenkaan voi uskoa, että hänellä olisi ollut jotakin
pahaa mielessään.
No niin! Katsokaammepa!
Martinière ponnahti kolme askelta taaksepäin ja Baptiste oli melkein
kaatua polvilleen, kun neiti painoi rasian laidasta ulkonevaa
teräsnappulaa ja kansi raksahti auki.
On vaikea kuvitella neiti Scuderin hämmästystä, kun hän näki rasiassa
parin kultaisia, runsaasti jalokivillä koristettuja rannerenkaita ja
samallaisen kaulakoristeen. Hän otti nämä koristeet käteensä ja hänen
ihaillessaan kaulakoristeen ihmeellistä tekotapaa, tarkasteli
Martinière kallisarvoisia rannerenkaita huudahtaen tuontuostakin, ettei
edes turhamaisella Montespanilla ollut tällaisia koristeita. Mutta mitä
tämä merkitsee? ihmetteli neiti Scuderi! Samassa huomasi hän rasian
pohjalla pienen, kokoonkäärityn paperilapun. Se varmaankin sisälsi
salaisuuden selityksen. Mutta tuskin oli hän lukenut sen sisällön, kun
paperi putosi hänen vapisevista käsistään. Hän loi rukoilevan katseen
taivasta kohti ja vaipui puolitainnuksissa nojatuoliinsa. Säikähtäneenä
riensivät Martinière ja Baptiste hänen luoksensa.
-- Oi! huudahti neiti Scuderi kyynelten tukahuttamalla äänellä. Mikä
loukkaus, mikä häväistys! Täytyykö minun kokea tällaista vielä vanhalla
iälläni! Olenko kevytmielisyydessäni tehnyt syntiä kuin joku
ajattelematon hupakko? Oi Jumalani, voidaanko puoleksi leikillä
lausutut sanat tulkita niin kauhealla tavalla. Tehdäänkö minut, joka
lapsuudestani alkaen olen pysynyt uskollisena hyveelle ja hurskaudelle,
tehdäänkö minut osalliseksi tuon pirullisen liiton rikoksiin?
Neiti painoi nenäliinan silmilleen ja itki niin katkerasti, että
Martinière ja Baptiste joutuivat aivan hämilleen eivätkä hädissään
tienneet, kuinka olisivat auttaneet emäntäänsä hänen suuressa
surussaan.
Martinière oli nostanut tuon onnettomuutta tuottavan paperin lattialta.
Siihen oli kirjoitettu:
Un amant, qui craint les voleurs,
n'est point digne d'amour.
'Teidän terävä järkenne, korkeasti kunnioitettava neiti, on pelastanut
meidät suuresta vaarasta, meidät, jotka heikkoudesta ja pelkuruudesta
käytämme vahvemman oikeutta ja anastamme aarteita, jotka muutoin
arvottomalla tavalla tuhlattaisiin. Todistukseksi kiitollisuudestamme
ottakaa hyväntahtoisesti tämä koriste. Se on kallisarvoisin,
mitä pitkiin aikoihin olemme voineet hankkia, vaikka Teidän
kaunistukseksenne, arvoisa neiti, olisikin pitänyt olla paljon
kauniimpi taideteos kuin tämä. Pyydämme, ettette kieltäisi meiltä
ystävyyttänne, vaan säilyttäisitte meidät armollisessa muistissanne.
Näkymättömät.'
-- Onko tämä mahdollista, -- huudahti neiti Scuderi jonkun verran
toinnuttuaan, -- voiko hävytön julkeus ja julma iva todellakin mennä
niin pitkälle?
Aurinko paistoi kirkkaasti heleänpunaisten silkkiuutimien läpi ja
avoimen rasian vieressä pöydällä olevat jalokivet säkenöivät
veripunaisina. Tämän nähdessään peitti neiti Scuderi kauhistuneena
kasvonsa ja käski Martinièrea viemään heti pois nämä kauheat koristeet,
jotka olivat tahritut murhattujen ihmisten verellä. Suljettuaan
kaulakoristeen ja rannerenkaat kiireimmiten rasiaan arveli Martinière,
että olisi ehkä viisainta jättää nämä jalokivet poliisiministerille ja
selittää hänelle juurtajaksain, kuinka tuo nuori mies oli ilmestynyt ja
jättänyt taloon tämän rasian.
Neiti Scuderi nousi ja käveli vaieten edes takaisin huoneessaan
ikäänkuin miettien, mitä oli tehtävä. Hän käski sitten Baptistea
noutamaan kantotuolin, joka Martinièren oli pantava kuntoon, sillä
neiti tahtoi heti lähteä markiisitar de Maintenonin luokse.
Neiti Scuderi saapui markiisittaren luokse juuri siihen aikaan
päivästä, jolloin viimemainittu tavallisesti oleskeli yksin
huoneissaan. Jalokivirasian oli neiti ottanut mukaansa.
Markiisitar hämmästyi kovin nähdessään neiti Scuderin, tämän arvokkaan
ja korkeasta iästään huolimatta herttaisen ja mielevän naisen astuvan
sisään kalpeana, murtuneena ja horjuvin askelin.
-- Kaikkien pyhimysten nimessä, mitä Teille on tapahtunut? -- huudahti
hän tuolle huolestuneelle naiselle, joka vaivoin hilliten itseään ja
tuskin pysyen jaloillaan kiirehti mitä pikimmin istuutumaan
nojatuoliin, jonka markiisitar tarjosi hänelle. Kun neiti Scuderi
vihdoin kykeni puhumaan, kertoi hän minkä katkeran loukkauksen se
ajattelematon pila, jolla hän oli vastannut vainottujen rakastajain
anomukseen, oli nyt hänelle tuottanut.
Kuultuaan neiti Scuderin seikkaperäisen kertomuksen tapauksesta arveli
markiisitar, että neiti oli ottanut tämän kummallisen tapahtuman liian
vakavalta kannalta, että turmeltuneen roskaväen pilkka ei koskaan voi
loukata hurskasta ja jaloa mieltä, ja lopuksi pyysi markiisitar saada
nähdä koristeet.
Neiti Scuderi antoi hänelle rasian. Kun markiisitar näki
nuo kallisarvoiset taideteokset, ei hän voinut pidättää
ihmetyksenhuudahtusta. Hän otti kaulakoristeen ja rannerenkaat rasiasta
ja meni ikkunan luo, jossa hän vuoroin antoi jalokivien säteillä
auringonvalossa, vuoroin tarkasteli niitä huolellisesti oikein
nähdäkseen, millä ihmeellisellä taidolla näiden kiemuraisten ketjujen
pieninkin rengas ja hakanen oli valmistettu.
Äkkiä kääntyi markiisitar neiti Scuderin puoleen huudahtaen:
-- Tiedättekö, neiti, näitä rannerenkaita ja tätä kaulakoristetta ei
ole voinut valmistaa kukaan muu kuin René Cardillac?