ponnistuksistaan tähän aikaan näytti, siitä on Snellman antanut meille
kuvauksen. Hän näki Castrénin kesällä 1849 yksitoista vuotisen
väliajan jälkeen. "Castrén oli miehuutensa täydessä voimassa, hänen
terveytensä oli vakiintunut. Solakka nuorukaisvartalo oli voimistunut
ja vain tuskin huomattava kumaruus todisti, että rintakehä oli
enemmän sisään painunut, kuin täysin terveillä ihmisillä. Koko hänen
esiintymisensä todisti sitä hiljaista tyytyväisyyttä, jota hän tunsi,
jouduttuaan kestämiensä myrskyjen jälkeen levon satamaan. Runsas
ainehisto pitkänkin elämän ajaksi tieteellistä työskentelyä varten
ja ainakin toistaiseksi vapaus toimeentulon huolista tekivät, että
hän voi iloisena katsella tulevaisuutta, ja hänen huulillaan leikki
melkein aina hymy. Katse oli eloisa, samaten harrastus ihanteihin, ja
ajatuksenjuoksu ja esitystapa vilkas. Hän kertoi kernaasti ja hyvin ja
lausui mielipiteensä puheena olevista asioista, mutta ei kernaasti
ryhtynyt väittelyihin."
Snellman esityksessään sanoo Castrénin olleen ainakin toistaiseksi
vapaan elatushuolista. Ansio siitä ei kuitenkaan ollut isänmaan.
Mitään virkaa ja täyden toimeentulon mahdollisuutta ei Suomi
voinut mainiolle pojalleen tarjota. Kehotettiinpa häntä hakemaan
lehtorinpaikkaa Porvoossa ja kirkkoherranpaikkaa, mutta Castrén
sanoi mieluummin elävänsä kylmässä yliskamarissa kuin uhraavansa
tieteensä kolmestakymmenestä hopeapenningistä. Mutta silloin Venäjän
Tiedeakatemia auliisti ja suuremmoisesti otti hänet apujäsenekseen 3
vuodeksi, antaen hänelle 600 ruplaa vuodessa ja oikeuttaen hänet sinä
aikana asumaan missä tahansa, jotta hän voisi ryhtyä tieteellisten
keräystensä muokkaamiseen. Ansio tästä huomaavaisuudesta tulee
suureksi osaksi Sjögrenille, ja hänen kauttaan sai Suomikin
siis jotain tehdä suurimmalle tiedemiehelleen. Mutta katoamattoman
kiitollisuutemme ansaitsee silti Venäjän Tiedeakatemia, ja meidän
on se avoimesti tunnustettava. Tarjottiinpa vielä Castrénille
vakinaisenkin akatemikon paikka, jolloin hän olisi elämänsä loppuun
saanut nauttia säännöllisiä tuloja ja voinut täysin riippumattomana
elää vaan tieteelleen. Mutta tointa olisi seurannut velvollisuus asua
Pietarissa, ja siihen ei Castrén tahtonut suostua. Sama valtava
rakkaus omaan maahan, joka kaikesta syrjäytyksestä huolimatta jaksoi
pitää Snellmanin Pohjanlahden tällä puolella, 'pakotti Castréninkin
vaikuttamaan syntymämaassa. Tuo hänen kieltäytymisensä kunniavirasta
Pietarissa juuri todistaakin, että mitenkä voimakas hänen rakkautensa
tieteeseen olikaan, se kuitenkaan ei ollut hänen suurin rakkautensa.
Suomenhan vuoksi hän oli toiminut, sen syrjäisen kansan ja sen
kaukaisten, halveksittujen ja unohdettujen sukukansojen kunniaksi ja
voimistuttamiseksi, ja kumminkin, lisättäköön se uudelleen,
vailla poliittisia tarkotuksia vain kansallistunnon ja kultuurin
lujittamiseksi.
Castrén tahtoi hienotunteisuudesta Venäjän Tiedeakatemiaa ja
suosijaansa Sjögreniä kohtaan pian saada jotain käsistään, todisteeksi
ahkeruudestaan ja töistään. Hän senvuoksi valmisti painokuntoon
ostjakkilaisen kieliopin ja sanaluettelon, joka ilmestyi v. 1849, ja
eräitä pienempiä kirjoitelmia. Mutta innokkaimmin kävi hän kuitenkin
käsiksi samojedilaisaineksiinsa, sillä samojedeja oli hän kauimmin
ja perinpohjaisimmin tutkinut ja sen kielioppinsa tahtoi hän saada
parhaimmaksi, mitä hän voi, tahtoi tehdä sen elämänsä päätyöksi.
Vaikkakaan hänellä ei ollut mitään virallista velvollisuutta, olisi
hän tahtonut niiden kolmen vuoden kuluessa, jolloin hän oli Venäjän
Tiedeakatemian palveluksessa, saada tämän kypsimmän työnsä valmiiksi.
Niin ei kuitenkaan käynyt. 63 arkkia oli käsikirjoitusta valmiina
silloin, kuin kynä ainiaaksi kirposi tutkijan kädestä.
Se että Castrén ei ehtinyt lopettaa tätä työtään, riippui siitä,
että näinä vuosina oli hänelle tullut useita uusia velvollisuuksia ja
hänen elämänsä puitteet olivat saaneet uuden muodon. Maaliskuun 14
p. 1851 oli hän saanut valtakirjan vastaperustettuun suomenkielen ja
kirjallisuuden professorinvirkaan ja sitä varten oli hänen ollut pakko
julaista väitöskirja ja sen jälkeen pitää säännölliset yliopistolliset
luennot ja ottaa osaa paljotöisiin konsistorinistuntoihin.
Suomenkielen professorinviran perustaminen oli merkkitapaus
maan historiassa. Yliopistossa oli kyllä v:sta 1826 alkaen ollut
lehtorinvirka suomenkielessä, mutta mitään tieteellistä oppituolia ei
siinä ollut. Se kyllä ei ollut niin oudoksuttavaa, sillä samallainen
oli kansalliskielen laita ollut Europan muissakin maissa milt'ei
samoihin aikoihin asti. Mutta sittekin! Kymmenkunta vuotta aikaisemmin
tuskin kukaan meillä olisi kuvitellutkaan tällaista mahdolliseksi.
V. 1843 oli kyllä konsistorissa prof. Ilmoni tehnyt ehdotuksen
suomenkielen ylimääräisen professorinviran perustamiseksi, mutta
asia ei aiheuttanut mitään toimenpiteitä. Rabbe kirjoitti usein
Castrénille Siperiaan tästä virasta, jota hän toivoi Castrénille,
mutta näihin aikoihin oli koko suomenkielen harrastusta ruvettu
katsomaan uudelta kannalta, sitä pidettiin kansanyllytyksenä, ja
kun kuuluisan vapaustaistelujen vuoden 1848 jälkeen taantumus
kaikkialla nosti päätään, annettiin meidänkin maassa tuo surullinen
säädös suomenkielestä, että sillä saisi painaa vain uskonnollista
ja taloudellista laatua olevia kirjoituksia. Tunnettua on, että
tarkotus oli näin estää "vaarallisten" aatteiden tunkeutuminen
kansan keskuuteen, ja että asetusta semmoisenaan ei tähdätty
suomenhieltä vastaan. Mutta kumminkin mahtoi tuntua oudolta, kun tuli
tunnetuksi, että juuri tähän aikaan perustettiin professorinvirka
samaisessa kielessä. Totta kyllä, että virasta ei tehty tavallista
virkaa, johon annetaan valtakirja, suomenkielen professorille annettiin
ainoastaan virkavahvistus, jotta voitaisiin, jos tarpeellista
olisi, virka lakkauttaa ja erottaa sen haltija, jos hän käyttäytyisi
vahingollisesti, mutta yhtäkaikki muodostui itse virka vakinaiseksi
ja säännölliseksi yliopistonopettajaviraksi. -- Castrénin kuuluisa
tieteellinen toiminta tietysti suurimmassa määrin vaikutti tähän
onnelliseen ratkaisuun, ja niin oli meidän maalla onni palkita poikansa
uhrautuvaisuus ja yliopistolla kunnia kiinnittää nerokkain tiedemies
palvelukseensa. Professorinviran hakijana oli ollut myös suomenkielen
lehtori C.A. Gottlund, mutta useista syistä katsottiin päteväksi
vain Castrén, "joka ei ainoastaan tavallisilla yliopiston asetusten
määräämillä opinnäytteillä, vaan myös useammilla julkaisemillaan
teoksilla, joilla oli suuri tieteellinen arvo, oli erinomaisella
tavalla osoittanut pätevyytensä puheenalaiseen professuuriin."
Itse nimitys muodostui harvinaisen juhlalliseksi, sillä yliopiston
kansleri, perintöruhtinas, sittemmin keisari Aleksanteri II, joka oli
saapunut Helsinkiin, läsnäolevien yliopiston opettajain ja oppilasten
joukosta "kutsutti erityisesti esiin suomen ja muinaispohjoismaisten
kielten dosentin, tohtori M.A. Castrénin, ja suvaitsi hänelle
armossa antaa Hänen Keisarillisen Korkeutensa samana päivänä
(14/3 1851) allekirjoittaman virkavahvistuskirjan olla professorina
suomenkielessä tässä yliopistossa".
Professorinviran saamista varten oli Castrén julaissut latinaisen
väitöskirjan, "Altailaisten kielten suffikseista", joka oli ensimmäinen
tieteellinen teos, millä koetettiin todistaa kielten omalla
avulla altailaisten, suomalais-ugrilaisten ja samojedilaiskielten
sukulaisuutta, ydinkohtaa Castrénin tieteellisestä työssä, josta
puhumme kohta tuonnempana. Tätä ainetta ei Castrén kuitenkaan voinut
käyttää luennoissaan, ja sen vuoksi oli hänen niitä varten
valmistettava eri sarjat. Sellaisia piti hän yhden keväällä 1851
toukokuussa, toisen seuraavana syyslukukautena. Kolmatta lukukautta
ei hänen enää ollut sallittu terveenä elää. Ensimmäinen luentokurssi
käsitti altailaisten kansojen etnologiaa, toinen suomalaista
mytologiaa. Edellinen käsittelee tunguuseja, mongoleja, turkkilaisia,
samojedeja, jenisei-ostjakkeja, ostjakkeja, voguleja, unkarilaisia,
tsheremissejä, mordvalaisia, permalaisia, syrjäänejä, votjakkeja
ja Itämeren suomalaisia. Jälkimmäinen käsittelee niin ikään suomen
heimokansoja, ja siinäpä Castrénin suuri merkitys tällä alalla
onkin, että hän laajensi suomalaisen jumalaisopillisen tutkimuksen
suomalais-ugrilaiseksi, antaen sille siten oikean pohjan, jos kohta
monet Castrénin mielipiteistä tällä alalla eivät enää pidäkään
paikkaansa.
Castrénin luentoja, jotka hänen kuolemansa jälkeen toimitettiin
painosta, lukee vieläkin lämmöllä ja myötätunnolla. Minkä vaikutuksen
ne tekivät hänen kuulijoihinsa ylioppilaisiin, siitä kirjoittaa
hänen ystävänsä C.G. Borg Pohjalaisen osakunnan "Joukahaisessa":
"Elähyttävästi hän vaikutti koko ylioppilasnuorisoon sillä lämpimällä
harrastuksella, jota hän osotti kaikkeen nuorelle mielelle kalliiseen
ja pyhään. Hänen suojaamanaan ja kehottamanaan vähemmänkin kyvykäs
tunsi itsensä voimakkaaksi kantamaan kortensa isänmaan alttarille, ja
ylioppilaalle teki hyvää nähdä, miten Castrénin jalo henkilöllisyys
ja suuret tieteelliset ansiot voivat herättää arvonantoa hänen
ajamaansa asiaa kohtaan niissäkin, jotka olivat tottuneet katsomaan
sitä epäsuopein silmin, ja jotka jäätävällä kylmyydellä olivat
halveksuen katselleet jokaista isänmaallista yritystä."
Niin lyhytaikainen kuin Castrénin yliopistollinen toiminta olikin,
jätti se syvät jäljet ylioppilaisiin ja heidän henkiseen toimintaansa
vastaisuudessa. Hänen luennoissaan ei ollut elähyttävänä voimana
vain tieteellisyys, vaan myös miehuullinen isänmaallinen henki,
kuten kuvastuu jo niistä otteista, joita ylempänä olemme esittäneet,
Kalevalaa ja Suomen kielioppia koskevista jaksoista.
Mainitsin Kalevalan. Tämä Castrénin henkinen herättäjä oli hänen
harrastustensa ja toimiensa esineenä 1850:kin vaiheessa. Olihan v.
1849 ilmestynyt Kalevalan toinen, uudistettu laitos, josta Castrén
kirjoitti laajan selostuksen ulkomaalaisille, ja hänen välityksellään
tunnollinen ja lämminsydäminen akatemikko Schiefner Pietarissa kohta
ryhtyi Kalevalaa saksaksi toimittamaan, sama Schiefner, joka sittemmin
sellaisella uutteruudella ja uhraavaisuudella otti toimittaakseen
Castrénin käsikirjoitukset ja muistiinpanot painokuntoon hänen
kuolemansa jälkeen. Syksyllä 1851 luennoi Castrén myöskin Kalevalasta,
ja luentojensa myöhemmin painetussa johdannossa sanoo hän m.m., että
viimeisten kymmenen vuoden kuluessa hänen mielipiteensä monessa kohden
olivat muuttuneet ja moni seikka, mikä aikaisemmin oli herättänyt
innostusta, oli nyt vierasta ja vähäpätöistä. "Mutta näissä ajatusten,
mielipiteiden, aikomusten ja harrastusten vaihteluissa on jotakin
kuitenkin jäänyt muuttumattoman yhdellaiseksi. Sellaista, jota aina
olen rakastanut yhdellaisella lämmöllä ja innostuksella, on suomalainen
muinaisrunous ja etusijassa Kalevala."
Mutta Castrén ei kuitenkaan näinä vuosina ollut yksinomaan
tieteellisissä toimissa, vaikkakin tiede hänelle epäilemättä oli ylin
ja vaikka hän mieluimmin käänsi keskustelun sille alalle. Myöskin kodin
ja yhteiskunnan elämään otti hän osaa.
Sanoin kodin. Castrénin kelpo ja hellä äiti, jota hän ei ollut
nähnyt sitte v. 1839, oli kuollut v. 1848, ja Castrén oli saanut
kuolemansanoman Siperiaan, jossa hän juuri oli huonona sairaana. Mutta
kun tuo sanoma hänet saavutti, silloin: "tuntui sydämen ympärillä
lämpenevän, vilutautipuuska paikalla lakkasi, eikä sittemmin enää ole
uusiintunut", kuten hän Tshitasta kirjoitti Rabbelle heinäkuussa
v. 1848.
Lapsuudenkodin hävittyä oli Castrén Helsingissä perustanut syksyllä
1850 itselleen oman kodin. Hän oli valinnut puolisokseen 19 vuotiaan
Sofia Natalia Tengströmin, filosofian professorin J.J. Tengströmin ja
tämän puolison, syntyisin af Tengström, tyttären, jota hän kirjeensä
mukaan Sjögrenille puoli vuotta oli omakseen toivonut, ja sai nyt
hellän ja rauhallisen kodin. [Häätilaisuuteen, joka oli riemukas ja
onnellinen, oli Snellman sepittänyt humoristisen onnittelurunon "ukko
Castrénille, joka kosteudessa ja pakkasessa valvoen ja ikävyyksien
keskellä oli kirjoittanut 14 kielioppia, ja joka nyt oli ehtinyt 15:een
kielioppiinsa, sen kielen, jota paratiisissa puhuttiin: rakkauden, ja
jolla voi kirjoittaa väitöskirjaa koko elämänsä ajan ilman sensoria ja
kateederia."]
"Puutteiden, vaivain, taistelun ja kamppailun perästä sai hän nyt
rauhallisen elämän ja tyynen sataman ja saattoi nauttia hedelmiä
väsymättömästä työstänsä. Nyt eli hän onnellisimpia päiviänsä.
Ystävyys ja rakkaus ojensivat hänelle kättä, maanmiesten ja
ulkomaalaisten kunnioitus seurasi häntä, köyhyys pakeni häntä
ensikerran hänen elämässään ja oppineen maineet tulivat hänen
osakseen", kuten jo mainittu C.G. Borg kirjoittaa.
Seurapiiri, jossa Castrén tähän aikaan liikkui, oli verraten pieni.
Siihen kuuluivat Tengströmin perheet, J.W. Snellman, E.A. Ingman,
H. Kellgren, F. Collan ja jokunen muu, kuten Runeberg Helsingissä
ollessaan. R. oli m.m. ollut mukana Castrénin professorin
väittäjäisillatsussa. Väliin esiintyi hän julkisemminkin, kuten
v. 1849, jolloin hän n.s. kirjallisissa illanvietoissa Porthanin
päivänä piti luentonsa "Suomen suvun alkukodista". Castrén oli pienessä
seurassa mainio, satirinen, täynnä huumoria, suuremmassa, piirissä
oli hän vieras ja jäykempi, aristokraati, kuten Aug. Schauman sanoo
muistelmissaan.
Niinä vuosina, jolloin Castrén oli ollut tutkimusmatkoillaan, oli
kotona ja Europassa tapahtunut yhtä ja toista, joista hänen ystävänsä
säännöllisesti olivat kirjoittaneet, toht. Rabbe kahdesti kuukaudessa
koko ajan. Europassa kävivät levottomuusvuoden 1848 mainingit
vielä korkealla. Suomessa oli Snellmanin taisteluhuuto herättänyt
liikkeelle ystävät ja vastustajat, Se korkea innostus, joka oli
syttynyt 1830-luvulla, oli kyllä vielä voimassa: isänmaa ylinnä, mutta
keinoista oltiin eri mieltä. Me tiedämme edellisestä, että Castrén ei
ollut niihin nähden Snellmanin kannalla. Hän oli matkustellut kansojen
keskuudessa, jossa yhteiskunnallista ja valtiollista toimintaa
ei ollut ajateltavissakaan, ja hän arvosteli jossain määrin oman
maan oloja samalla lailla. Hänen mielestään oli tehtävä hiljaista
uutteraa työtä tulevaisuutta varten, eikä puhuttava, pauhattava ja
innostutettava, jotta henkilö, "menetettyään innostuksensa kauneimmat
kuvittelut, ei seisoisi alastomana kuin Aadam paratiisissa häveten,
tietämättä, millä peittäisi alastomuutensa". Erikoisesti suomen
kieleen nähden hän pelkäsi, että "ruotsin kielen ja ruotsinkielisen
sivistyksen sortuminen aikana, jolloin suomi ei läheskään ollut
niin kehittynyttä, että se kelpaisi viralliseksi kieleksi, saisi
seurauksekseen kolmannen kielen asettamisen hallitsevaan asemaan".
Mutta isänmaan hyväksi oli toimittava, isänmaan ja suomen kielen, että
se kerran voisi valloittaa sijansa "komeana valtion kielenä".
Castrénin hehkuva henki oli kuitenkin jo aikansa vaikuttanut. Sen
väsynyt kuori oli palamassa loppuun. Tammikuussa 1852 laskeutui hän
vuoteelle, jolta ei enää noussut. Kolkko tuberkkelitauti oli uudella
voimalla kuluttamassa hänen ruumistaan. Häntä odotettiin Pietariin,
mutta huolestuneet ystävät saivat tyytyä kirjeisiin, lopuksi hänen
vaimonsa kirjoittamiin sanelun mukaan, kirjeisiin, joihin hän tuskin
oli jaksanut vapisevin käsin kirjoittaa nimensä alle. Ja kumminkin
toivoi hän vielä voivansa pelastua, kuten hän toivorikkaasti
kirjoitti Sjögrenille Pietariin 2 p. maaliskuuta. Koko ajan teki hän
työtä, viimeistellen kuumeisesti samojedikielioppiaan, kirjoitellen
sitä lopuksi lyijykynällä. Mutta sillä välin tuskat vain kovenivat.
Hirmuiset vatsanpoltot kalvoivat elimistöä.
Valkeni toukokuun seitsemäs. Kun hänen vuodettaan aamulla korjattiin,
sanoi hän tietävänsä, että se nyt oli viimeinen kerta. Kello 1
päivällä sumenivat silmät ja katosi puhekyky, ja kun kello osotti
puoli neljää, sammui tutkijan heikkona tuikkiva elonkipinä. Kuolo
oli korjannut ihanimman saaliin ja Suomi menettänyt tunnetuimman ja
yhden tunnollisimmista pojistaan. Ja vainaja, suomenkielen ensimäinen
professori ja vertailevan ural-altailaisen kielitieteen perustaja,
mies, joka hallitsi noin 40 mitä erilaisinta kieltä, oli vasta 38
vuotias.
Surren ja masennuksissa seisoivat isänmaanystävät toukokuun 12
p. Castrénin avatun haudan ääressä Helsingin luterilaisella
kirkkomaalla. Ruumiinsiunaus tapahtui kirkossa, jonne ylioppilaat
kantoivat arkun. Paarien ääressä puhui F. Cygnaeus, ja ylioppilaslaulun
kaiuttua vietiin ruumis lepopaikkaansa suuren, äänettömän kansajoukon
seuraamana. Haudalla piti Snellman puheen, joka kuvaa sitä masennusta
ja toivottomuutta, joka oli mielet vallannut, ja ylioppilaat lauloivat
Z. Topeliuksen ja A. Oksasen sepittämät kuolinlaulut. Jälkimmäinen oli
suomenkielinen ja sen loppusanat kuuluvat:
"Kyynelsilmin huoliva Suomi seisoo,
Pojan parhaimpansa nyt peitti hautaan,
Miehen parhaan, tietäjän taitavimman,
Ystävän uljaan.
Veljet, pois on johtaja meiltä mennyt,
Pois, jok' oksat karsi ja tiemme neuvoi,
Jonk' ois turvin rientomme riemu ollut,
Voittomme varma.
Hälle patsaan nostamme, kun lupaamme:
Miehuudella lempiä synnyinmaata,
Helleydelläpä hoitaa äitinkieltä,
Kuin teki Castrén."
Ihanammin ja runollisemmin tulkitsi Castrénin merkityksen romantikko
Topelius, jonka herkkä muistoruno suomennettuna kuuluu:
Uinuos maassasi, siunattu miesi,
Valtava henki, mi suuntasit tiesi
Ääriltä jäämeren rantamaan
Suomelle satoa korjaamaan.
Suomi löys sukunsa kätketyn juuren,
Unhosta nousevan heimon suuren.
Kuolevain kielten äänteet toit
Säilyyn, -- ne polville uusille soit.
Kaaduit; pois sait sauvasi siirtää.
Suomesi surren ijäksi piirtää
Nimesi kallihin aarteekseen
Lehdille tarunsa selvinneen.
Ja kukapa olisi voimakkaampi kannustaja itsekkyyden ja velttouden
houkuttelevia ääniä vastaan kuin se, joka elämällään oli näyttänyt,
että on mahdollista noudattaa kehotusta:
Vakaasti kautta elonties
päin määrää astu, matkamies,
se mittaa, -- älä vaivojas,
äläkä vaarojasi
Mikä Castrénin suuri, pilviä tavoitteleva elämän sisältö ja
johtolanka oli, sen on hänen ystävänsä Snellman hautapuheessaan
selvästi ja suuripiirteisesti sanonut: "Tieto Suomen suvun kielestä ja
kohtaloista ei enää ollut hänen tutkimuksensa päämäärä, tämän tiedon
esittäminen maailmalle ei enää hänen lopullisin tarkotuksensa. Hän
tahtoi käyttää tuota tietoa välikappaleena, poistaakseen perityt
väärät mielipiteet yleensä kielitieteessä ja historiassa. Hän ei niin
muodoin tahtonut ainoastaan antaa Suomen suvulle sen oikeaa asemaa
kansojen suuressa perheessä, vaan myös ensi kerran antaa suomalaiselle
nimelle itsenäisen sijan kansojen historiassa." Ja niinpä voi
Snellman avoimen haudan ääressä sanoa, että Suomessa ei ollut ennen
ollut eikä silloin elävissäkään ollut ketään, jonka kuolema oli tai
olisi ollut yhtäläinen tappio ja menetys kuin Castrénin. Ja todella
oli ehkä Snellman oikeassa, sillä Castrénin kuningasajatus oli rakkaus
Suomen kansatieteelliseen elimistöön, sen rotuun, sen korottaminen
kelpoiseksi _eo ipso_ kansojen ja ihmiskunnan sivistystyössä. Ennen
häntä ei kukaan ollut tuollaista sytyttävää ajatusta ajatellut,
harva rohkealla itsetietoisuudella hänen kuolemansa jälkeenkään.
Sillä "epätoivoon joutumisen taidon osaa kyllä suomalainen", ja
hiipivä epäily kysyy: oliko Castrénin kuningasaate vain haave, onko
suomalais-ugrilaisuus semmoisenaan pystyvä itsenäiseen luomistyöhön?
Castrénin haudalle pystytettiin yleisellä rahainkeräyksellä
muistomerkki, joka paljastettiin 20 p. toukokuuta 1858. Kuva siitä on
tähän jäljennetty. Sen etusivulla on kullatuin kirjaimin M.A. Castrén
ja vastakkaisella puolella:
Maansa rakastajalle
surevilta suomalaisilta.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran haltuun jätettiin Castrénin
marmorinen rintakuva, ja yliopiston luentosaliin tilattiin hänen
öljymaalattu muotokuvansa. Toinen sellainen, aikaisemmilta ajoilta,
maalari Budkowskin tekemä, on pohjalaisen osakunnan hallussa. Ja nyt
vihdoin, Castrénin syntymän sadanneksi vuosipäiväksi valmistuu
Castrénin muistopatsas, joka pystytetään Suomen uuden Kansallismuseon
ja pohjalaisten osakuntain talon väliin Suomen kansan kiitollisuuden
todistajaksi sille miehelle, joka on antanut tälle kansalle heimon
ja suvun, ja avaimen sen menneisyyden valaisemiseksi. Mitä siitä, onko
heimo suuri vai pieni, kunhan vaan on juurta? Eräässä kirjeessään
Siperiasta Rabbelle Castrén itse tästä asiasta oli kirjoittanut
humoristisesti: "Minä puolestani en tunne mitään kunnioitusta
korkeita esi-isiä kohtaan, vaan pidän enempi semmoisista jätkistä,
joiden isät ovat olleet mylläreitä, kivenhakkaajia, sukankutojia y.m.s.
Onhan sitäpaitsi pienempi vaara olla suutarin kuin senaatorin poika.
Jos meistä tulee ihmisiä -- sitä suurempi kunnia! Torppareina voimme
lohduttaa itseämme sillä, että isämmekin olivat torppareita."
Jälkimuisto. Tieteellinen merkitys.
"Kuka voi siinä kuolinpesässä suorittaa pesäkirjoituksen", sanotaan
Runebergin kysyneen silmällä pitäen Castrénin käsikirjoituksia ja
tieteellisiä muistiinpanoja, saadessaan sanan Castrénin kuolemasta.
Ja se työ ei todellakaan ollut vähäinen eikä helpoimpia, sillä
matkoillaan oli Castrén kerännyt valtavat ainehistot, joita hän ei
ollut vielä ehtinyt muokata eikä painokuntoon valmistaa, ja kumminkin
oli niillä tavaton arvonsa, joten ne tuli yrittää pelastaa tieteelle.
Paitsi Kalevala-käännöstä, matkakertomuksiaan, kolmea väitöskirjaansa
ja lukuisia pienempiä kirjoituksia oli Castrén itse eläessään
ehtinyt julaista vain syrjäänin ja tsheremissin kieliopit. Samojedin
kielioppi oli myös suurimmaksi osaksi valmiina, ja luentonsa oli hän
myös kirjoittanut, vaikkakaan ei ollut pitänyt niitä painokelpoisina.
Nämä kaikki kuitenkin painatettiin, saksaksi Castrénin ystävän, jo
mainitun Schiefnerin toimesta Venäjän Tiedeakatemian kustannuksella
ja ruotsiksi amanuenssi B.O. Schaumanin ja maisteri C.G. Borgin
avulla suureksi osaksi yliopiston kustantamana erikoisena sarjana,
jonka nimi Castrénin oman valinnan mukaan oli "Nordiska resor
och forskningar". (Pohjoismaisia matkoja ja tutkimuksia). Mutta
tutkijan rikkaissa kirjallisissa peruissa oli kuitenkin niin paljo
muitakin aineksia, että väsymätön Schiefner niiden nojalla Castrénin
nimissä voi julaista tunguusin, burjatin, koibalin, karagassin,
jenisei-ostjakin ja kottin kieliopit saksan kielellä. Myöhemmin
löydettyjen päiväkirjamuistiinpanojen nojalla on vielä julaistu hänen
kertomuksensa hautatutkimuksista Minusinskin piirissä Siperiassa.
Jos nyt kysymme Castrénin tieteellisen työn laatua ja kestävyyttä,
on meidän muistettava ensinnäkin, miten lyhyt aika hänen oli suotu
elää ja miten ylen tukalissa olosuhteissa hänen oli työskenneltävä;
lisäksi, että hän elämänsä lopulla työskenteli kuumeisella
joutuisuudella saadakseen työnsä valmiiksi ja että sittekin suurin osa
hänen julkaisuistaan jäi häneltä itseltään viimeistelemättä. Ja vihdoin
on muistettava, että vertaileva kielitiede tällöin vielä oli nuori ja
että se on romanttisen ajan lapsi, joka toivoi voivansa ratkaista
suuria ja vaikeita kysymyksiä. Ja vihdoin, kun me tiedämme kaiken
tämän, on meidän muistettava, minkälaisia kieliä Castrén todella
tutki. Hän tuli Siperiassa tutustumaan kieliin ja kansoihin, joista
useat tuskin nimeksikään olivat tunnetut, hän tunkeutui niiden kielten
olemukseen ja antoi kullekin sijan ennen tunnettujen kielten
joukossa. Hän sai luoda tyhjästä. Siperian tatarilaiskansoista ei
mikään ollut kielitieteellisesti tunnettu, jenisei-ostjakeista ei ennen
häntä ollut mitään tietoa, ja muista hänen tutkimistaan kielikunnista
kuuluivat toiset mongolilaiseen, toiset aivan eroaviin mandshulaisiin
kieliryhmiin.