aikana suuret sääsket ja hirveä helle vaikeuttivat työtä. Myöskin
typerät samojedit joskus raivostuttaa häntä, niin että hän kerran
kiukuissaan viskasi lasin vettä eräälle kielimestarilleen vasten
kasvoja. Lepyttääkseen häntä antoi hän sitte samojedille kirveen, ja
se lahja oli miehestä niin suuri, että hän ei tiennyt miten kiittää,
vaan polvilleen heittäytyneenä risti lukemattomia kertoja silmiään
Castrénin edessä, kuten pyhänkuvan ainakin!
Vaikkakin talvi oli tulossa -- Turukhanskissa voi toisena päivänä olla
+30°, toisena sataa lunta -- päätti Castrén pyrkiä Jeniseitä pitkin
aina Jäämeren rannalle, Tolstoi-Nosin kalastusasemalle, perehtyäkseen
niin täydellisesti ja monipuolisesti kuin mahdollista samojedeihin,
sillä sehän oli hänen päätarkotuksensa. Retkeläiset astuivat siis taas
veneeseen, joka kyllä oli katettu, mutta ainainen sade, kosteus ja
pohjatuulet tekivät kuitenkin matkan, joka sujui hyvin hitaasti, sangen
rasittavaksi. Paikoitellen oli pakko vauhdin lisäämiseksi kiinnittää
mastoon pitkä nuora, jonka toinen pää sitte kiinnitettiin rannalla
olevaan koiravaljakkoon.
Ensimäinen kolmiviikkoinen pysäys tehtiin Plakhinan talviasemalla,
jossa tutkijain asunnossa katto oli läpikuultava, niin että alituisten
rankkasateitten aikana siellä oli melkein kuin paljaan taivaan alla ja
paperit oli pantava laatikkoihin suojaan. Ikkuna oli paperista ja noin
korttelin korkuinen, ja palavan kynttilän aina lekottava liekki teki
silmille pahaa. Ei silmiä liioin parantanut ainainen savu, joka takasta
levisi huoneeseen. Paljo parempi asunto oli luontonsakin puolesta
kauniissa Kantaikassa, joka oli retkeläisten seuraava 8 päiväinen
pysäyspaikka.
Elokuun lopulla saavuttiin Dudinkan kylään, 567 virstaa Turukhanskista,
ja siellä työskenteli Castrén 3 kuukautta. Hän asui ruoka-aitassa,
"joka saven, uunin ja 19 pyhäinkuvan avulla oli korotettu
kamarin arvoon ja kunniaan". "Kamari" oli niin hatara, ettei
lämpö paraimmallakaan lämmityksellä lattian tasalla noussut +5° C
korkeammalle, kun se kirjoituspöydän kohdalla usein oli 26° C. Ihmekö,
että retkeläiset sairastuivat, Bergstadi niin, että hän ei voinut
enää matkustaa pohjoisemmaksi, vaan ennen pitkää terveydeltään
murtuneena sai palata kotimaahan kuolemaan. Kuolemata likellä oli
Castrénkin. Eräänä lokakuun päivänä hän tunsi, mitenkä jaloissa
tavallinen kylmyys yht'äkkiä levisi yli koko ruumiin. Hän luuli, että
se oli ohimenevää, mutta tunnin kuluttua oli hänen tilansa niin huono,
että hän yht'äkkiä kaatui lattialle ja makasi tajutonna 4 tuntia.
Herätessään hän tunsi hirveitä tuskia, hengitys oli melkein salpautunut
ja koko sivukuntaa poltti. Kaikki luulivat, että hänen hetkensä oli
tullut, mutta kumminkin hän vielä toipui sillä kertaa. Toisen kerran
hän oli jäädä lumipyryyn tundralla Dudinkan ulkopuolella, jossa hän oli
kävelemässä välttääkseen sillä lailla keripukkia.
Mutta ei vielä oltu määrän päässä. Marraskuun 28 p. alkoi vihdoin matka
Tolstoi-Nosiin, jonka asema Jäämeren rannalla näkyy kartasta. Castrén
matkusti nyt ilman toveriaan, sullottuna ruumisarkun tapaiseen
peurannahkoilla päällystettyyn arkkuun. Tukala siinä oli olla, mutta
tuiki tarpeellista se oli, sillä kun hän erään taipaleen oli
tavallisessa reessä, palellutti hän kätensä, jalkansa, poskensa ja
nenänsä.
Matkan varrella hän joutui silloin tällöin tekemisiin samojedein
kanssa, ollen aina ystävällisissä suhteissa, ennen kaikkea viinan,
"Siperian taika-avaimen", avulla. Kun pullon sisus kerran oli jäätynyt,
sulatti muudan samojedi sen, vyöryttämällä pulloa paljaan, rasvasta
kiiltävän vatsansa päällä! Luultavasti otti Castrén myös varteen
samojedien valitukset heitä vastaan tehdystä sorrosta. Ainakin Europan
samojedein luota hän v. 1844 oli kirjoittanut prof. Grotille, pyytäen
toimenpiteitä samojedein hyväksi, kuten olikin tapahtunut.
Tolstoi-Nos, 70:llä leveys-asteella, oli 4:n kurjan tuvan muodostama
kyläasema. Minkälainen Castrénin asunto oli, siitä on hän itse
kirjoittanut kuvauksessaan näin: "Asuinhuoneet ovat niin kehnot,
että vesi väliin valuu seiniä pitkin, väliin taas muuttuu härmäksi.
Jäätävä tuuli puhaltaa sisään seinänraoista ja lahonneiden
lattiapalkkien alta. Huonetta lämmitettäissä, mikä tapahtuu öisin, on
vaarassa tukehtua savuun ja avoimesta ovesta tulvivaan hönkään. -- --
Näin elän nyt ahtaassa tuvassani alituisessa pimeydessä ja vietän
muinaissuomalaisten tapaan suuren osan päivääni lämpimän lieden
ääressä."
Pari viikkoa Tolstoi-Nosissa oltuaan Castrén lähti eteläänpäin, yhtyi
Dudinkassa uudelleen Bergstadiin ja saapui ensinnä Kantaikaan. Mutta
tuo suvella ihanallainen paikka oli talvella hirveä. Asunnossa oli
niin kylmä ja kostea, että seinälle asetetut niinimatot ja vaatteet
jäätyivät ja lähtivät irti vain riekaleina. Siellä kului uusivuosi,
jonka yön Castrén hään ja savun ulosajamana sai kuljeksia hangilla.
Nyt oli kuitenkin tieteellinen työ tundroilla loppumassa. Matka
alkoi kohti Turukhanskia, vaikka se oli tulvivalla Jeniseillä loppua
onnettomasti kesken, mutta perille sentään retkikunta tuli, Castrén
16 koiran vetämässä reessä. Kaupungissa viipyi hän vaan 3 päivää,
niin raihnas ja heikoissa voimissa kuin olikin. Sen sijaan jatkoi hän
eteläänpäin Jenisseiskiin, välillä taas yhä tutkien Jenisei-ostjakkeja,
asuen milloin missäkin, joskus teltassa, jossa lämpömittari aamuisin
säännöllisesti osotti 5-7 pakkasastetta. Tämä asunto oli hänen
sanojensa mukaan vielä kurjempi kuin se, missä hän oli asunut
Tolstoi-Nosissa. "Olisipa edes kahvitippa jäätyneitten jäsentensä
lämmittämiseksi, mutta -- pro dolor! -- matkallani varastettiin minulta
koko kahvi- ja sokeri- y.m. varastoni."
Maaliskuun lopulla v. 1847 oli Castrén vihdoin Jenisseiskissä, vaikka
hän hengitti "huononpuoleisesti", kuten hän kirjoitti. Täältä aikoi hän
lähteä aroille, Jeniseijoen latvoille, lukemattomain entisten kansain
asuinsijoille, muistojen maahan, ilmastollisesti ja luonnoltaankin
kauniiseen seutuun, n.s. "Siperian Italiaan" Atshinskin ja Minussinskin
piiriin. Täynnä riemua kirjoitti hän Suomeen Rabbelle: "Nyt lähden
rientävää vauhtia Minusinskiin, ihaniin laaksoihin, valtaville
vuorille, kuohuville joille, lukemattomien kansojen temmellyskentälle,
kansojen, jotka ovat piirtäneet puumerkkinsä jyrkkiin kallioihin ja
jotka ovat pystyttäneet hautakumpuja, korkeita kuin tornit. Mitenkä
siellä tulenkaan säälimään sinua. joka oleksit viluisessa Helsingissä,
kun taas minä itse istun seetripuun varjossa tai vilvoittelen
ruumistani Abakanin aalloissa!"
Todellakin on se seutu, jonne Castrén nyt lähti, aivan tulvillaan
entisyyden muistoja, häviäviä, sukupuuttoon kuolleita tai kuolevia
kansansirpaleita, kalliomaalauksia tai -kirjoituksia, kirjokiviä,
äärettömiä määriä hautakumpuja. Summaton ja hämmästyttävä on sieltä
kerätty muinaiskalusto, kirjava, komea ja ihmeellinen. Sen haudat,
jotka silmänkantamattomiin kohoavat milt'ei ainoina epätasaisuuksina
yhtätasaisesta arosta, ovat muistoja merkillisen, hävinneen
kultuurin tai sanokaamme kultuurien, sillä nuo muistomerkit ovat
hyvin monelta ajalta ja eri kansallisuuksien jätteitä. Suureksi
osaksi on kiitettävä Castrénin harrastusta ja tutkimuksia siitä,
että noissa haudoissa erotetaan ainakin 2 eri ryhmää: arohaudat,
jotka kalustosta päättäen ovat pronssikautiset ja jotka ovat
nelikulmaiset, pystyn kiviaidan rajoittamat, keskellä aroja, tarinan
mukaan tshuudien hautoja, ja myöhemmät, rautakautiset kummut ja
kiviroukkiot, jotka ainakin osaksi ovat kirgisikansan peruja. Castrén
suoritti tutkimuksia parissakymmenessä haudassa, ja eräs myöhempi
venäläinen muinaistutkija antaa hänestä muinaistutkijana sen
kauniin tunnustuksen, että hän on ensimäinen tieteellinen tutkija
Siperiassa ja ett'ei kenkään samalla huolella kuin hän ollut sikäläisiä
muinaisjäännöksiä tutkinut ja tarkastanut. Haudoista löysi Castrén
tavallisesti useita luurankoja. Pääpuolella oli saviastioita ja
ruumiiden mukana pieniä esineitä, mitkä Castrén kaikki lähetti Venäjän
Tiedeakatemialle.
Noiden hämmästyttävien hautojen levenemisalue on Obin lähdejoen Ijusin
latvus ja Jenisein yläjuoksun lisäjokien ympäristö, nimenomaan Uibatin,
Abakanin, Askysin, osaksi itäisen Tubajoenkin laaksot. Samoilla
seuduilla on noita kummallisia kalliokuvia ja -kirjoituksia, joista
Castrén niinikään teki jäljennöksiä ja lähetti Pietariin.
Näille ikävöimilleen aroille päästäkseen Castrén oli ajanut aika
vauhtia Jenisseiskista Atshinskiin ja risteillyt sitte seutua pitkin
ja poikki. "Kun kalasoppa yhdessä talonpoikaiskylässä alkoi inhoittaa,
matkustin minä toiseen koetellakseni sen vesivelliä", kuten hän
Rabbelle kirjoitti. Pääkortterinaan piti hän vähäpätöistä Minusinskin
kaupunkia, joka sittemmin on tullut niin kuuluisaksi museostaan.
Paikkakunnan asujamisto oli etupäässä tatareja tai tatarilaistuneita
alkuasukkaita, samojedejä ja ostjakkeja. Siellä olivat Jenisein
länsipuolella kisiltsit, katshintsit, sagaitsit ja koibalit, joista
viimemainitut olivat hyvillään, kun heidän kieltään tutkittiin,
sillä olihan se todistus siitä, että tsaari eli valkea khaani piti
heitä suuremmassa arvossa kuin muita tatareja! Castrénia yleensä
kohdeltiin hyvin hyvästi ja usein sai hän ilmaisen asunnon tässä
tavattoman kalliissa seudussa. Hän sai olla mukana tatarien häissä
ja hautajaisissa ja muuan tatarilainen miljoonanomistaja, jolla m.m.
oli n. 6,000 hevosta, tahtoi käyttää häntä asiamiehenään hallituksen
luona. Castrénin matkakertomus on täynnään viehättäviä kuvauksia
noiden tatarien elämästä, muistoista ja vaiheista.
Kierreltyään Jenisein itärannalla Tuba- ja Amyljokien tatarilaisen
ja venäläisen asujamiston keskellä ihastuttavassa vuoriseudussa
päätti Castrén pistäytyä Kiinan puolella rajaa Sajanin vuorten
toisella puolella, saadakseen jonkinlaisen käsityksen siellä olevain
sojoottien kielestä ja kansallisuudesta. Kun hänen "venäläisenä
virkamiehenä" ei ollut hyvä esiintyä "Taivaan valtakunnassa", pukeutui
hän tavalliseen kameelinkarvoista tehtyyn kirgisiläiseen kauhtanaan,
hevosen jouhista tehtyyn huntuun ja pyöreään leveälieriseen
tatarilaiseen hattuun ja lähti kullankaivajana kaikellaisten ihmisten
kanssa kiipeämään hevosen selässä vuorten yli. Se oli hauska ja
jännittävä, mutta samalla vaarallinen matka, sillä tienä oli kapea
polku, joten kaikkien oli ratsastettava peräkkäin veteläliejuista tietä
pitkin, jonka molemmin puolin kasvavat puut usein kolhivat ja olivat
ruhjoa ratsastajan sääret ja hartiat ja päänkin. Yövyttiin taivasalle
syöden, juoden ja lauluja laulaen, satoipa rankasti tai heloittipa
heleä valo. Myöhemmin tuli taival aivan tiettömäksi, ja kerran eksyi
Castrén niin, että vain hevosensa vaisto hänet jälleen saattoi toverien
luo. Kumminkin saapui hän vuorten yli parin kasakan seurassa, ja palasi
parin päivän kuluttua takaisin "kiinalaisesta taivaasta" tehtävänsä
suoritettuaan. Hän oli saanut todettua, että ainakin osa sojooteista
oli tatarilaistuneita samojedeja.
Palattuaan Minusinskiin alkoi Castrén vähitellen suunnata kulkuansa
Irkutskia kohden pysähtyen aluksi Kanskin piiriin Krasnojarskista
itään. Hän tutki siellä kamasintseja ja karagasseja, kahta
kansallisuusryhmää, joista jälkimmäiset olivat tatareja, edelliset
taas puhuivat osaksi samojedia, osaksi venäjää, osaksi kottin
kieltä. Viimemainittua kieltä, joka oli Jenisei-ostjakin sukua,
oli jo pidetty ammoin sukupuuttoon kuolleena. Castrén tapasi 4 tai
oikeastaan 6 vanhusta, jotka vielä osasivat tätä kieltä, niin että hän
tuli todella viimeisessä hetkessä tehdäkseen sanaluettelon tästä
mieltäkiinnittävästä kielestä ja kerätäkseen aineksia sen kielioppiin.
Tämän tärkeän työn vuoksi asui hän kolmisen kuukautta huonossa
tatarilaistuvassa, syöden aamuksi, päivälliseksi ja illalliseksi
perunoita ja vuohenlihaa!
Saatuaan, selville että kottit ja koibalin, karagassin ja sojootien
entiset samojedilais- ja ostjakkilaisheimot olivat tatarilaistuneet,
katsoi Castrén velvollisuudekseen perehtyä vielä burjattien
mongolilaiseen kieleen, saadakseen selkoa, missä määrin se
välillisesti tai välittömästi oli vaikuttanut hänen tutkimiinsa
kieliin. Burjattia kansankielenä ei milloinkaan oltu tutkittu, joten
Castrén sai taas tehdä työtä aivan uutten uhkain.
Kaikessa tässä kului vuosi 1847 loppuun, ja samassa sairastui
Castrén taas ankarasti, liikuttuaan ulkona yötä päivää kireässä
talvipakkasessa. Hän oli jo aijemminkin tuntenut usein tuskia,
mutta nyt oli hänen heittäydyttävä vuoteelle, kelvottoman välskärin
hoitoon, joka tahtoi parantaa häntä piimällä ja happamilla
sotilaslimpuilla. Niinpä kirjoittikin hän ystävälleen Rabbelle, että
tämän kirjeet luultavasti saisivat odottaa häntä tuomiopäivään, "ellei
sitä ennen saada järjestettyä postinkulkua taivaaseen".
Toipuipa Castrén sentään tuostakin taudista, sillä yksi on surma miehen
surma! Hän lähti Irkutskiin, jonka ympäristöllä hän tutki erästä
sojoottiheimoa ja koetti Irkutskin kaupungissa parantaa sairauttaan,
yskää, kurkunpolttoa ja pakotusta. Saatuaan pyyntönsä mukaan
Tiedeakatemialta määrärahan vielä puolivuotista Siperiassa oleskelua
varten, sillä alkuperäinen määräaika, 3 vuotta, oli nyt umpeen kulunut,
lähti hän talvisydännä Irkutskista jylhärantaisen jäätyneen Baikalin
yli Selengaan ja sieltä Kiinan rajan yli Kiahtaan ja vihdoin itään
Nertshinskin kaupunkiin. Näillä matkoilla tutki hän burjattien
ja tunguusien kieliä, suoritti muinaistieteellisiä kaivauksia,
perehtyi Buddhan oppiin ja hänen pappeihinsa sekä keräsi kaikellaista
kansantieteellistä ainesta. Nertshinskissä vihdoin oli hän matkansa
päättävä ja nyt oli alkava paluu kotimaahan kesäkuussa 1848. Suomeen
oli matkaa 10,000 virstaa.
Jo olikin Castrénin aika ajatella kotiutumista, sillä Nertshinskissä
hän oli uudelleen sairastunut ja tauti uhkasi tulla niin kovaksi,
että kysymys näytti vain olevan, ehtisikö hän kotimaahan kuollakseen.
Hänet oli eräässä kurjassa kasakkakylässä yllättänyt vilutauti, joka
hirveästi ahdisti häntä, milloin joka päivä, milloin joka toinen.
Kohtausten aikana hänen oli pakko maata yhdessä kohden, olipa sitte
vaikka taivasalla. Kohtausten väliaikana jatkoi hän matkaansa
päästäkseen edes apteekin ja lääkärien ulettuville. Ennenpitkää
sairastui hän vielä punatautiin ja alkavaan keripukkiin. Melkein
tunnotonna saapui hän Baikalin etelärannalle, josta hän myrskyisenä
yönä pääsi laivalla järven yli ja sitte loput 60 virstaa maamatkaa
huonoilla rattailla Irkutskiin, minne hän saapui hirveitä tuskia
kärsien. Hänen ainoa lohdutuksensa oli tieto, että joka askel, minkä
hän tämän jälkeen otti, oli askel Suomea kohti, ja hän toivoi vaan
ehtivänsä Suomeen kuolemaan, sillä "toivon, että itse kuoleman sydän
siellä on lempeämpi, kuin jaloimmankaan miehen Siperian maassa".
Irkutskista tahtoi Castrén kuitenkin kaikesta huolimatta lähteä
liikkeelle niin pian kuin hänen terveytensä suinkin sallisi
ehtiäkseen Omskiin, missä elämä oli halvempaa ja missä hän saisi
tilaisuuden jatkaa tutkimuksiaan. Vaikkakin tietäen, että rattailla
kulkeminen Siperian teillä olisi hänen heikolle rinnalleen hyvin
turmiollista, lähti hän siis Irkutskista muutaman viikon kuluttua,
lähimpänä päämääränä Krasnojarsk. Tämä matka oli tulla hänen
viimeisekseen. Itse kirjoittaa hän siitä kirjeessä akatemikko
Sjögrenille:
"Matkallani Irkutskista Krasnojarskiin saavuin eräänä myöhäisenä
elokuun iltana Balain kylään Kanskin piirissä, n. 80 virstaa
Krasnojarskista. Päätin yöpyä kylään, en oikeastaan levon tarpeesta,
vaan koska odotin vilutaudin kohtausta, joka Irkutskista lähdettyäni
yhä on minua joka toinen päivä vaivannut. Vastoin luuloani ei
taudin puuskaa nyt tullutkaan, ja minä paneuduin ilomielin levolle
toivoen seuraavana päivänä pääseväni Krasnojarskiin. Estääkseni
vilutaudin puhkeamista yöllä otin ennen nukkumistani erään kuuluisan
irkutskilaisen lääkärin minulle määräämää lääkettä. Vaikkakin
lääkettä sanottiin aivan viattomaksi, olin huomannut sen aiheuttavan
minussa rykimistä ja pistoksia rinnassani sekä sen vuoksi lakannut
lääkettä käyttämästä, kunnes Balaissa taas johtui mieleeni käyttää
sitä viimeisen kerran. Kuten aina ennenkin sain nytkin hirmuisen
yskäkohtauksen, jota tällä kertaa seurasi verensylky, niin voimakas,
että sekä itse että läsnäolijat luulimme viimeisen hetkeni tulleen.
Tietäen, että tällaisissa tapauksissa suonen isku on välttämätöntä,
koetin viimeisin voimin saada jonkun suoneni avatuksi, mutta kohta
huomasin verensylyn tästä yhä yltyvän. Uskoin sen vuoksi kohtaloni
Herran huomaan, mutta minun tietämättäni lähetti kylän vanhin sanan
tilastani Krasnojarskiin, pyytäen kuvernööriltä pikaista lääkärinapua.
"Yön kuluessa verensylky uusiintui yhtä voimakkaana. Sen jälkeen
vaivuin sikeään uneen, jota kesti lähes 20 tuntia ja olisi kestänyt
enempikin luultavasti, elleivät muutamat piirikunnan oikeuspalvelijat
olisi minua herättäneet. Heitä oli viisi miestä ja heidän puhemiehenään
oleva kirjuri luki piiripäällikön valtuuden noille viidelle miehelle
kirjoittamaan luettelon omaisuudestani ja leikkaamaan kuolleen
ruumiini. Paremmin muistaakseni sisällön luettiin valtuus minulle
kolmasti, ja sinä aikana lähetit hyvin halukkaasti tarkastelivat
kelloani ja muita irtaimia kapineitani. Kun kirjurin ääni vihdoin oli
vaiennut, puuttuivat oikeudenpalvelijat puheeseen, sanoen aikovansa
paikalla ryhtyä omaisuuteni luettelemiseen. Ruumiin leikkaus
tahdottiin luonnollisesti jättää siksi, kunnes olisin kuollut, mutta
ellei kuolema tulisi vuorokauden kuluessa, tahtoivat oikeudenpalvelijat
palata päämiehensä luo, ja antaa kuolleen ruumiini käsittelyn kylän
vanhimman tehtäväksi. Minä arvelin, että sama mies voisi huolehtia
muustakin omaisuudestani, mutta oikeudenpalvelijat tahtoivat itse
huolehtia tuosta mielestään edullisemmasta tehtävästä.
"Tästä keskustellessamme saapui toinen lähetystö, jonka luultavasti
oli lähettänyt arvoisa kirkkoneuvosto, kumminkin ilman valtuutusta.
Lähetystön puhetta johti muuan vanhus, joka suurella kaunopuheisuudella
esitteli ihmisen kuolevaisuutta ja kaiken katoovaisuutta. Tämä
mies koetti koettamasta päästyään taivuttaa minua kutsumaan pappia
ripittämään itseäni. Hän ohimennen antoi minun ymmärtää, että kuoleva
sellaisissa tilaisuuksissa tavallisesti muistaa kirkkoa ja sen
palvelijoita lehmillä ja muilla hyvyyksillä.
"Tämä puhuja oli tuskin puhettaan lopettanut, kun ulkoa kuului
aisakellon ääni ja korirattaitten kolina, mikä lakkasi minun porttini
ulkopuolella. Samassa astui huoneeseeni kolme miestä, joista
ensimmäinen esittihe lääkäriksi, toinen haavuriksi ja kolmas
virkaatekeväksi kruununvoudiksi. Virkainnoissaan oli Krasnojarskin
kuvernööri käskenyt näiden herrojen lähtemään Balaihin minusta
huolehtimaan. Lääkäri, joka tällaisessa tapauksessa oli kaikki
kaikessa, isketti heti suontani ja määräsi erilaisia lääkkeitä
ulkoisesti ja sisäisesti käytettäväksi, mutta hänkään ei voinut estää
kolmatta verensyöksyä, joka kohtasi minut samana päivänä ja hetkenä
kuin tavallinen vilutautikohtaus yleensä. Nyt iskettiin uudelleen
suonta, ja seuraus oli, että verensyöksy hetken kuluttua lakkasi."
Nyt kuletettiin Castrén kahdessa vuorokaudessa Krasnojarskiin,
jossa hän 14:ssä vuorokaudessa oli voittanut kuoleman vaaran.
Rohkeampana kirjoittaa hän Rabbelle, antaessaan tälle kaiken varalta
viimeisen tahtonsa tiettäväksi ja määräten kuoleman sattuessa
omaisuutensa käytettäväksi samojeditutkimusten jatkamiseksi, m.m.:
"Krasnojarskissa väittävät, että minä juon ja että tautini johtuu
juopottelusta, mutta sinä tiedät, että tämä on panettelua. Niinä 4-5
vuonna, jotka olen Siperiassa ollut, olen korkeintaan juonut muutaman
lasin viiniä, enkä maistanut koskaan muita väkeviä. Vaikka en olekaan
Mowitz, voi siis minustakin sanoa: -- -- keuhkotautisi vie sinut
hautaan." (Viittaus ruotsalaisen runoilijan C.M. Bellmanin tunnettuihin
sanoihin: "Mowitz, din lungsot den för dig i graven".)
Talvikelillä joulukuun alussa voi Castrén jättää Krasnojarskin ja
lähteä pikakyydillä länteen. Kahdessatoista päivässä ajoi hän 1,000
virstaa Omskiin, jossa viipyi muutamia tunteja ja kirjoitti Rabbelle
terveydestään m.m., että hänen vasemmassa keuhkossaan "polttaa,
surisee ja pärisee", joten hän matkusti valmiina veren iskoksiin,
vaikkakin lähin matka, n. 1,000 virstaa autioita aroja, tuntui
kauhistavalta. Matka kuitenkin päättyi elämään, ja Castrén saapui
Slatoustin kautta, vaikka arveluttavan huonossa tilassa, vuoden
viimeisenä päivänä Ufaan ja jatkoi matkaansa, uskaltamatta raivoavan
koleran takia pysähtyä pitemmäksi aikaa minnekään. 25 p. tammikuuta
1849 saapui hän viimein Pietariin muiden ja ehkä enimmin omaksi
ihmeekseen.
Pietarissa hänen terveytensä alkoi parata, ja viipyi hän siellä
muutaman viikon. Helmikuun lopulla hän vihdoin ystäväin ja kansalaisten
iloksi ja ihastukseksi saapui Helsinkiin, josta hän oli ollut poissa
neljä pitkää vuotta. Ystävät järjestivät hänelle lämpöisän
tervetuliaisjuhlan akateemisten juhliemme muistorikkaassa
Kaisaniemessä, jossa toverien puolesta puhui maan paras kaunopuhuja
ja Castrénin personallinen ystävä Fredrik Cygnaeus.
Elämän viime vuodet. Kuolema.
Castrén oli uudelleen kotimaassa. Pitkän pitkät tutkimusmatkat olivat
lopussa jos kohta terveyden kustannuksella. Mutta velvollisuus itseä,
isänmaata ja tiedettä kohtaan oli täytetty ja nyt oli vaan jälellä
kerättyjen ainesten muokkaaminen ja kelvolliseksi tekeminen.
Kun Castrén joutui lääkärien hoitoon, niin hänen tilansa heti parani,
mutta kohta voitiin myös todeta, että hän sairasti vaarallista
tuberkkelitautia. Se oli ehkä alkuaan perinnöllinenkin, mutta oli
päässyt varsinaisesti kehittymään sillä sanomattoman rasittavalla
matkalla, jonka hän v. 1843 oli tehnyt Kolwasta Obdorskiin. Joksikin
aikaa paranneena oli tauti alkanut hävitystyönsä uudelleen Jenisein
matkalla, kuluttaen milloin rintaa milloin vatsaonteloa ja sen
elimiä. Vielä saatiin kuitenkin lopullinen tuho toistaiseksi lykätyksi,
mistä on kiitettävä paitsi pietarilaisia lääkäreitä, sitä harrasta
ja huolellista hoitoa, jota Castrénille hänen Helsinkiin palattuaan
antoivat hänen entinen oppilaansa, lääketieteen tohtori K.F. v.
Willebrand ja professori E.A. Ingman. Hoidon tulokset näyttäytyivät
aluksi erinomaisilta, vaikka Ingman kohta oli selvillä, ettei mikään
maallinen mahti voinut estää kuolemaa läheisessä tulevaisuudessa.