kannalle, se on kylläkin tunnettu. Hänen käytännöllinen kantansa,
sanokaamme positiivinen ohjelmansa ilmenee m.m. niissä luennoissa,
joita hän piti tänä lyhyenä kotimaassa olo aikanaan Suomen
kieliopista. On tunnettu, että ne vaikuttivat sytyttävästi, ehkä
sytyttävämmin pienessä piirissään kuin Snellmanin kirjoitukset.
Aug. Schauman muistelmissaan kuvaa tuota vaikutusta, joka m.m.
vaikutti sen, että eräät ylimyskotien lapset lähtivät suomen kieltä
oppimaan sisämaahan. Ja todella! Kuinka mahtoivatkaan tuollaisen
tutkimusmatkailijan suusta vaikuttaa sanat, sellaiset kuin hänen
luentojensa alku- ja loppusanat, joista suomennan eräitä otteita.
"Meidän isämme kuolivat kuin lapset kehdossa, ja se voi olla hyvää ja
kaunista, mutta vähän kunniakasta ja ihmiskunnalle hyödytöntä. Ne
vähäiset rippeet, mitä vielä on jälellä tästä muinen suuresta ja
mahtavasta kansasta, nekin kuolevat ja lasketaan hautaan, sillä he
kieltävät isänsä, ja onhan kirjoitettu: kunnioita isääsi ja äitiäsi,
ettäs menestyisit ja kauan eläisit maan päällä. Mitä sitte tahdomme me,
tämän ikivanhan heimon pojat? Elää vaiko kuolla? Kuollaksemme ja
asiallisesti päästäksemme hautaan on meidän tarvis kulkea vain
vanhaa uraamme, halveksia itseämme, maatamme ja isiämme, epäillä
tulevaisuutta, kykyämme hyviin töihin ja tuloksiin, olla tekemättä
mitään pelosta että emme mitään taida, painaa maahan kaikki suuret
ajatukset ja ihanteet, joita ajan mahtava henki sieluumme nostaa,
lyhyesti, elää täydessä henkisessä laimeudessa ja harrastaa vain omaa
parastamme, omia huvejamme ja nautintojamme." -- -- "Nykyhetkenä ei
mikään uhraus saa olla liika suuri, kun kysymyksessä on äidinkielemme
ja kansallisuutemme säilyttäminen. -- -- Silloin ei pääkallon tutkijain
muutamien vuosisatojen kuluttua ole pakko kaivaa esiin pääkallojamme
niiden avulla määritelläkseen, mitä kansaa me olemme. Jumalan avulla me
olemme jättäneet silloin kauniimpia muistoja itsestämme kuin irvistävät
luurankomme." -- Mutta eikö toiselta puolen ole vaarallista puhua
isänmaasta ja tehtävistä, ja nostaa tunteet kuohuksiin? Jos "tunteemme
kumminkin vain ovat silmänräpäyksen tuotteita, jotka seuraavana
hetkenä haipuvat, miksi silloin heittää näkyville virvatulia, jotka
johtavat harhaan ja ehkä vahingoittavat meitä itseämme? Tunne voi
valehdella; miksi siis levittää valheita ja niin turhaan houkutella
rakastettua isänmaata? Ja eihän isänmaa tarvitse tunteitamme, se
vaatii toimintaa. Mutta onhan tunne toiminnan vaikutin, -- -- eikä
innostuksen, joka tahtoo todella toimia isänmaan hyväksi, ole tarvis
kätkeytyä teeskentelyn kehnon naamarin taakse." Ja mikä se "tunne"
oli, joka oli oleva innostuksen vaikutin ja joka oli kiihottava nuoria
työhön, se selviää siitä juhlallisesta puheesta, jonka Castrén piti
v. 1851 astuessaan hoitamaan uutta virkaansa suomen kielen
professorina, puheesta, jota käsikirjoituksena säilytetään Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuran arkistossa. Sen ajatus on edelleen sama kuin
se, jota Castrén Kalevala-luennoissaan oli esittänyt, vaikka hän nyt
lausui sen entistä selvemmin. Sen pääajatus on, että me suomalaiset
olimme tähän asti aina vaan ottaneet vastaan, mutta emme koskaan
antaneet mitään. Ja kumminkin oli meillä jotain, oli oma kieli ja oma
runous. Meidän tuli sen vuoksi uskoa, että me yksilöinäkin voimme
jotain saada aikaan, koska me kansanakin voimme, ja kansana meidän
oli osotettava, että me voimme muillekin antaa. Ja sen vuoksi tulee
meidän tahtoa, että Suomen nimi sen kansasta nousseiden europpalaisesti
tunnustettujen kykyjen kautta valloittaa itselleen aseman muitten
kansojen ja maitten henkisessä tietoisuudessa. Silloin on meillä pohja,
herää itseluottamus ja tulevaisuuden usko.
Kohtalo oli määrännyt Castrénin itsensä olemaan ensimäinen uskon
tukipylväs, ensimäinen suomalainen, jolle Europpa tunnusti olevansa
kiitollisuuden velassa.
Toisen kerran Siperiaan.
Se Sjögrenin tekemä ohjesääntö, jonka Venäjän Tiedeakatemia oli
Castrénin matkaa varten valmistanut, sisälsi pääasiassa seuraavaa:
Pääasiallisin tutkimustehtävä olisi ottaa selkoa samojedien
asuma-alueen laajuudesta ja itse samojedikansasta joka suhteessa,
mutta kun samojedien aluetta pitkin matkaa rajoittaa ja osaksi
sen keskuuteenkin ulottuu ostjakkien kansanheimo, oli Castrénin
mahdollisimman tarkkaan perehdyttävä myöskin ostjakkeihin. Sen
lisäksi tuli hänen ottaa selkoa n.s. jenisei-ostjakeista ja muista
niihin luetuista kansoista Jenisein keskijuoksun varsilla ja latvoilla.
Sen sijaan ei hänen olisi tarvis syventyä Jenisein itäpuolella olevan
lukuisan tunguusikansan tutkimiseen.
Sillä tutkimusalueella, joka tämän ohjesäännön mukaan tuli Castrénin
tutkittavaksi, oli hänen viivyttävä 3 vuotta. Jos kohta hän etupäässä
ja perinpohjin tutkisi sikäläisiä kieliä ja niiden eri murteita,
oli hänen myös kerättävä kansanlauluja ja tarinoita, sananlaskuja,
paikkainnimiä, satuja ja pitämyksiä; hänen tuli kerätä maantieteellisiä
ja tilastollisia tietoja, tutkia ja merkitä muistiin kiinteitä
muinaisjäännöksiä, kuten hautoja, kalliokirjoituksia ja -maalauksia
sekä akatemian museota varten hankkia muinaistieteellisiä ja
kansantieteellisiä esineitä.
Niinkuin näkyy, oli annettu ohjesääntö monipuolinen ja tarkka, ja
siitä, että sen toteuttaminen jätettiin Castrénille, näkee, miten
suurta luottamusta hänelle osotettiin ja miten paljo toiveita
häneen kiinnitettiin. Aasian kansallisolot olivat hyvin sekavat ja
niiden selville saaminen oli tieteellisesti tavattoman tärkeä
seikka. Siellä oli kyllä matkustellut ennen Castrénia eräitä
ansiokkaita tutkimusmatkailijoita, mutta näillä oli ollut vain vähän
aikaa käytettävänään ja heidän antamansa tiedot olivat monessa kohden
ristiriitaiset.
Niin vaikeata kuin onkin antaa lyhyttä yleiskatsausta Siperiassa
asuvien kansakuntien maantieteellisestäkään asemasta, on meidän
kumminkin luotava yleissilmäys niihin seutuihin, joihin Castrénin nyt
oli matkustettava, koska ne ja niiden kansakunnat useimmille
suomalaisille ovat aivan vieraat. Tarkemmin perehdymme niihin
tuonnempana Castrénin matkoja seuratessamme.
Läntinen Siperia on suurta alankoa, jota kaakossa rajoittavat korkeat
reunavuoret, Alatau, Altai ja kauvinna idässä Sajaniset vuoret.
Näiltä vuorilta saa alkunsa joukko runsasvetisiä ja kalarikkaita
jokia, jotka laskevat Jäämereen, leikaten syvät uomat Länsi-Siperian
alankoon, mihin niiden väliin paikoitellen jää suunnattomia
nevoja. Etelässä nämä aavikot muodostuvat suuriksi suola-aroiksi
Aral-järven ympärillä ja pohjoisinna ne muodostavat kylmiä, hyisiä
tundroja. Näillä tundroilla asuu, kuten jo on mainittu, Uralilta
lännessä Khatangaan idässä samojedien kansa, jota idässä ulottuu
jakuutien asuma-alueelle asti. Niiden eteläpuolella idässä Jenisein
varrella on mandshulainen tunguusikansa ja lännessä Jenisein varrella
n.s. jenisei-ostjakit ja heistä länteen varsinaiset ostjakit,
suomalais-ugrilainen kansa. Ostjakkien eteläpuolella Obin ja Uralin
välissä asuvat vogulit ja heistä etelään venäläiset, jotka yleensä
vallitsevat muualla Siperiassa vain jokilaaksoissa, rautatievartta
pitkin ja kaupungeissa. Suola-aroilla asuu kirgisejä. Irtyshin
yläjuoksun varrella asuu tatareja, Obin keski- ja alajuoksun varrella
samojedeja ja vihdoin Jenisein latvoilla tatareja, sojotteja,
karagassia, venäläisiä y.m. Heistä itään Baikaljärven kahden puolen
on mongolilaisten burjattien kotimaa -- mainitaksemme näistä kansoista
vain lukuisimmat ja kansatieteellisesti selvimmät.
Maantieteellisen yleiskatsauksen saavuttamiseksi mainittakoon
vielä, että Itä-Siperian länsiosan pääpaikka on Irkutsk Baikaljärven
länsirannalla, että Jenisein latvoilla on aroseudun pääpaikka
Minusinsk, siitä ylöspäin saman joen varrella kultaseudun keskus
Krasnojarsk ja vielä pohjoisempana hallinnollinen keskus Jeniseisk.
Ylisen Jenisein tärkein kaupunki taas on kaupunki-pahanen Turukhansk.
-- Ob-joen latvoilla -- sillä meidän on kulettava joittain, ne kun
ovat luonnolliset yhdyselimet -- on yliopistokaupunki Tomsk ja sen
suistolla jo aikaisemmin puheena ollut Obdorsk. Irtyshin keskijuoksun
varrella on Tobolsk ja sen latvoilla Omskin kaupunki, kun taas
keskisellä Uralilla on sikäläisen kaivosseudun keskus, Permin lääniin
luettava Jekaterinenburg, ja Siperian rajakaupunki Tjumen.
Kun me nyt lähdemme seuraamaan Castrénia tuonne yhä vieläkin
loistavalta, salaperäiseltä ja kirjavalta tuntuvaan Aasiaan, on
meidän pudistettava yltämme koko nykyisyys. Meikäläinen, joka nyt
matkustaa Siperiaan, tekee matkansa mukavassa rautatievaunussa, jos
kohta hän sieltä syrjäseuduille päästäkseen saa tyytyä kulkemaan
hevosella, laivalla, veneellä, porolla, jalankin. Castrénin aikanahan
ei vielä ollut rautateitä. Välimatkat, jotka nyt tuntuvat mitättömiltä
ja kuletaan muutamassa päivässä, vaativat matkailijalta silloin
kuukauden; ja sen verraten suuren mukavuuden asemasta, joka nyt on
hänen käytettävänään, sai hän silloin valmistautua mitä suurimpiin
puutteisiin ja vastuksiin. Itse asiassa lienee meidän ylen vaikeata
saada mielikuvitukseemme eläväksi sitä tavatonta eroa, joka tässä
kohden oli silloisen ja nykyisen tilan välillä.
Kun Castrén lähti Helsingistä pitkälle matkalleen, seurasi häntä
joukko tovereita Henriksdalin kestikievariin, jossa laulettiin
Bellmanin lauluja ja vietettiin erojaisia. Toiset seurasivat vieläkin
kauvemmaksi, Porvoon lähistölle.
Tälle matkalleen oli Castrén kustantanut toverin mukaansa ja oli
valinnut siksi nuoren hämäläisen kandidaatin, _J.R. Bergstadin_. Hän
oli ajatellut toisiakin tovereitaan, W. Nylanderia ja Oskar Ranckenia
sekä C.A. Alceniusta. Hänelle oli ehdotettu myös D.E.D. Europaeusta ja
H.A. Reinholmia sekä unkarilaista Regulyä, mutta syystä tai toisesta ei
kukaan näistä matkalle joutunut.
Castrén viipyi jonkun aikaa Pietarissa matkavalmistuksissa, etupäässä
henkisissä, mutta aineellisissakin. Hän osteli kaikellaisia varustuksia
ja eväitä, jollaisia siperialainen retkikunta luonnollisesti aina ostaa
kaupungeista matkan varrella maaseudulla käytettäväksi.
Maaliskuun 24 p. lähti Castrén kovassa pyryilmassa liikkeelle
Pietarista itää kohti. Matka kulki Moskovan kautta Kasaniin, jonne
saavuttiin 16 vuorokauden kuluttua. Nykyisillä kulkuneuvoilla
kulkee saman matkan kahdessa päivässä. Viivyttyään Kasanissa
kuukauden päivät kelirikon takia ja täydentäen tsheremissin
kielioppiaan Castrén ajoi rattailla Vjatkan läänin kautta Permiin,
sieltä Jekaterinenburg'iin ja edelleen Tjumeniin. Tästä matkasta on hän
kirjoittanut hauskat, sukkelat ja leikilliset matkakirjeet, kuvaten
oloja ja elämää. Me emme nyt kumminkaan niihin enemmälti kajoa, vaan
lähdemme retkeilijäin mukana itse Siperiaan. He ajoivat yksitoikkoisen
alangon läpi Tobolskiin, ja siellä Castrénin oli tehtävä varsinainen
matkasuunnitelma. Tiedeakatemiahan oli hänen varsinaiseksi työalakseen
osottanut samojedit, ja Castrén aikoikin lähteä suoraan heidän
luokseen, jatkaakseen edellisellä kerralla keskeynyttä matkaansa
Obdorskista itään. Mutta moninaiset seikat panivat hänet luopumaan
tästä aikomuksesta, ennenkaikkea se, että hän arveli osan luultuja
samojedejä ehkä ostjakkilaistuneen, ja silloin ei tutkimusmatka heidän
alueellaan antaisi täysiä tuloksia ostjakkia perusteellisesti
taitamattomalle. Niinpä päätti Castrén käyttää kesänsä "ostjakkeja
oppiakseen". Hiukan Tobolskin pohjoispuolella hän senvuoksi astui
veneeseen kulkeakseen Irtyshia alaspäin ostjakkialueelle.
Castrén oli onnellinen päästessään taas veneellä vesiä viiltämään,
elvyttämään lapsuusvuosiensa hauskimpia muistoja. Mielihyvää lisäsi
vielä maisemien vaihtelevaisuus ja kauneus, sillä Irtysh-joen rannat
ovat pohjolan kauneimpia. Joen juoksu on vuolas mutta tasainen,
siinä on lukematon joukko saaria, niemiä ja lahdelmia, rannat ovat
milloin korkeita, milloin loivia niittymaita, joita vihanta ja upea
kasvullisuus verhoo.
Matkustajat pysähtyivät toistaiseksi pieneen Tsingalinskin kylään,
joka oli puhdas ostjakkikylä. He viipyivät siellä n. kolme viikkoa
ja nauttivat ystävällistä kohtelua, vaikka heidän aluksi näytti olevan
melkein mahdotonta saada tulkkia ja kielimestaria. Ostjakit samoin kuin
monet muut luonnonkansat, joiden kanssa Castrén tuli tekemisiin, olivat
näet epäluuloisia, kun joku tutki heidän kieltään, sillä kukapa takasi,
eikö sitte painettaisi kirjoja heidän kielellään, joita heidän lastensa
olisi pakko opetella lukemaan!
Tsingalinskista Castrén jatkoi matkaansa Siljarskoihin, joka on lähellä
Irtyshin ja Obin yhtymäkohtaa, mutta kumminkin jo Obin varrella. Siellä
venäläisessä kylässä pidettiin näet vuosittain suuria markkinoita,
joille samojedien ja ostjakkien oli tapana kokoontua, ja Castrén
tahtoi halusta olla mukana. Sinä vuonna ei kuitenkaan markkinoista
tullut mitään, sillä tulvavesi peitti silmänkantamattomiin koko seudun
ja oli tehnyt metsästyksen mahdottomaksi.
Castrén jatkoi siis matkaansa tulvivaa Obia ylöspäin. Nuo kevättulvien
paisuttamat venäläiset ja siperialaiset joet tarjoovat omituisen
näyn. Ne näyttävät silloin aavalta meren selältä, josta siellä täällä
kohoaa näkyviin jokunen lehtevä kumpusaareke tai kyläpahanen, ja
oudon komealta näyttää iltasin sellaisella "joella" vastaan tuleva
tulilaiva välkkyvine valkeineen. Sellaisia laivoja Castrén tietysti ei
tavannut, näkihän vaan silloin tällöin jonkun ostjakkilaisveneen,
kunnes saavuttiin ylemmäksi jokivartta, jolloin näkyivät joen
molemmat rannat mataloina, paksun jokimudan peitossa. Mitenkä
toisellainen olikaan siis näky kuin Irtyshillä! Kaikkialla vallitsi
ääretön autius, rannat olivat asumattomia tai ylen harvaan asuttuja
ja siellä täällä näkyi suon keskellä jokunen autioksi heitetty
ostjakkilaisjurtta. Ostjakit asuivat näet varsinaisesti Obin pienten
syrjäjokien varsilla -- niin ainakin Castrénin aikana.
Castrén ei muuten tällä matkalla tavannut vain ostjakkeja.
Yllätyksekseen ja ilokseen tapasi hän myös 8-henkisen samojediheimon
jätteet, jonka murretta hän tutki parin viikon kuluessa. Se oli hänelle
hauska löytö, ja hän lähetti ihastustaan todistavia kirjeitä
kotimaahan. Hän katsoi nyt samojedilais-suomalaisen kieliheimolaisuuden
melkein todistetuksi ja arveli voivansa seurata tuon heimon jälkiä
milt'ei keskeymättä Itämereltä Altaille.
Surgutin kasakkakaupungista oli Castrén aikonut lähteä nevojen poikki
Jenisein jokilaaksoon, mutta luopui tästä aikeestaan ja lähtikin Obia
pitkin vielä kauvemmaksi ylöspäin. Matka suoritettiin tälläkin kertaa
veneellä, josta eräs Surgutin porvari väitti, "että niin hyvää
asuntoa ei ollut Diogeneelläkään". Ja miks'ei! Aluksessa oli kajuutta,
jonka ovesta pääsi vain ryömimällä sisään ja jossa voi oleskella
vain pitkällään ja jonne päivänvaloa hiukan kiilui maston kohdalta.
Kajuutta oli mm. tehty laivan keskikohdalle ja noin pieneksi sen
vuoksi, että sen ulkopuolella olisi tilaa miehille, m.m. ostjakille,
joka olisi retkikunnan tulkkina, palvelijana, kokkina, kyyditsijänä
ja kurissapitäjänä sekä matkapassina! Mutta kajuutta, niin "pimeyden
asunto" kuin olikin, oli oivallinen suoja ilmoja vastaan eikä ollut
hulluimpia työhuoneeksikaan.
Matkan varrella noustiin aina siellä täällä maihin tutkimuksia tekemään
ostjakkien keskuudessa. Kerran kokoontui niitä pyytämättäkin hänen
yöpymisasemalleen valittelemaan papistaan, joka tahtoi opettaa
heidän lapsiaan koulussa ja joka pakotti heitä työhön ja antoi heille
muka liika laihaa ruokaa, väittäen olevan paastonajan! Castrénin oli
pakko lähteä jatkamaan matkaansa yön selkään vapautuakseen
"ystävistään".
Noista ostjakeista, joiden alueen läpitse Castrén kulki, on hän
matkakertomuksessaan antanut monenlaisia hauskoja tietoja, hän kun
oli heidän parissaan talviasumuksissa, tuohisissa kesäjurtissa,
myrskysäällä ja juhlissa. Hän kehuu heidän ystävyyttään ja
avuliaisuuttaan, mutta manaa heidän hirveätä laiskuuttaan ja
juoppouttaan, samoja ominaisuuksia, jotka vieläkin ovat tuon kansan
kirous ja varmasti vievät sen sukupuuttoon ja kuolemaan. Juoppous
yleensäkin on noiden luonnonkansojen surma. Samojedeistä näillä
samoilla seuduin Tomskin läänissä puhuessaan Castrén kertoo, että
muutaman kylän ja sen köyhän ja harvaan asutun ympäristön kapakka
yhtenä ainoana päivänä paaston edellisellä viikolla korjasi tuloja
1,800 ruplaa. Niinpä juoppoutta ei pidetäkään häpeänä. Nuoret tytötkin
voivat ottaa juhlahumalan, joskaan eivät kernaasti saa tehdä sitä
jokapäiväisessä elämässä. Vaimot sen sijaan juovat melkein jokainen,
kuten Castrén eräässä Suomeen lähettämässään kirjeessä kertoo.
Mutta sitä mukaa kuin Obin yksitoikkoiset rannat väistyivät taappäin
Castrénin niitä veneestään katsellessa, sitä mukaa lähestyi
Siperian talvi. Satoi muutamia päiviä aivan lakkaamatta, niinkuin
vedenpaisumuksen aikana. Jäämeren tuulet ulvoivat kilpaa susien
kanssa autioilla aroilla, ilma peittyi yön sumuun, savensekaiset
sadepurot kohisivat liuonneella maalla. Castrénille muistui monasti
kauhistuksella mieleen talvi Kolwan--Obdorskin välillä ja sellaista ei
hän millään hinnalla enää tahtonut viettää. Onneksi hän saapui 7 p.
lokakuuta veneellä Narymin kauppalaan. Pari päivää sen jälkeen oli joki
jäässä ja talvi alkanut.
Narymin ja Tomskin välisellä 470 virstan taipaleella viipyi Castrén
tutkimuksiaan tehdäkseen n. kolme kuukautta. Ei sekään mikään
huvimatka ollut, sillä Herramme tahto on ollut -- Castrénin sanoja
käyttääksemme -- että samojediheimojen tulee elää ja asua ihmiskunnan
viheliäisimmillä ja kurjimmilla syrjämailla. Täällä täyttävät alueen
myrkkyhöyryiset Barabanin arot, joiden asukkaat ovat inhoittavia,
melkein raakalaisia.
Eivät kuitenkaan kaikki. Joulunsa saivat Castrén ja Bergstadi viettää
koko lystin, puheliaan ja näppärän samojedin kanssa. Mies oli
rakennusmestari ja muurari, nuolien valmistaja, jumalankuvien tekijä
ja kieliniekka, sillä hän puhui neljää niistä 77 kielestä, joita hän
väitti maailmassa puhuttavan. Osasipa hän lääketiedettäkin, sillä hän
tiesi katajan ja taulan arvon ja ymmärsi, että lääkkeitä nautitessa
oli kartettava karhun lihaa. Eipä hän liioin turhista välittänyt,
eli sovussa papin kanssa, vaikka ei kuoleman jälkeiseen elämään
uskonutkaan, ja vaimonsa kanssa, jota hän harvoin pieksi, jolta hän ei
tupakkaa kieltänyt ja jonka hän aina antoi olla kesteissä mukana, kun
hän humalan otti.
Retkikunnan jokapäiväisestä elämästä Irtyshin ja Obin varsilla
antaa Bergstadi tietoja päiväkirjassaan. Syyskuun 22 p. esittää hän
kokonaisen päiväjärjestyksen: vuoteelta tavallisesti klo 6-7, jolloin
kohta kumpikin juo useita lasillisia raitista vettä ja kävelee jonkun
kerran edestakaisin huoneessa virkistyäkseen, jonka ohessa toinen
valmistelee kahvia. Nyt on työaika klo 12 asti, kirjoitustyötä, mikä
terveydellisistä syistä tavallisesti tapahtuu seisovassa asennossa.
Työskentelyn keskeyttää kumpikin silloin tällöin kulkeakseen
huoneessa ja juodakseen vettä tai syödäkseen voileivän. Klo 12-2 on
kävelyaika, sen jälkeen päivällinen ja 15-20 minuutin päivällislepo,
jonka jälkeen työskentely äänettömyyden vallitessa jatkui klo 6:een.
6-7 on taas kävelyaika, sitte juodaan teetä ja työskennellään klo
10:een, jolloin valmistaudutaan yölevolle. -- Kävelyretkillä, joita
Bergstadi sanoo Castrénin yleislääkkeiksi tauteja vastaan, sopivana
vuoden aikana säännöllisesti uitiin.
No niin, loppuipa sekin lysti. Castrén siirsi raihnaan tomumajansa
1,000 virstaa etäämmäksi ja alkoi valmistautua matkansa vaivaloisinta
osaa varten, Jeniseitä ylöspäin Turukhanskiin ja ehkä vieläkin
kauvemmaksi. Pelolla ja vavistuksella hän tuota matkaa oli ajatellut.
Jo Narymista kirjoittaa hän ystävälleen Rabbelle, että se matka oli
oleva hänelle oikea koetuskivi, jota hän -- häpeä tunnustaakseen --
kauhulla ajatteli. "Jos Jumala minut kerran onnellisesti palauttaa
Turukhanskista, pääsen minä ainaiseksi Siperian pohjolasta, joka jo
tuntuu minusta sietämättömältä"; ja kuukautta kahta myöhemmin hän
kirjoittaa samasta asiasta: "ellei tämä työ minua surmaa, on minulla
toivoa vielä kerran elävänä palata Siperiasta, sillä Baikalin rannalla"
-- jonne Castrén Turukhanskista aikoi -- "olisi häpeällistä
kuolla". Ja kun sitte matka todella on edessä, saapi Snellman, joka
oli Castrénia kirjeellään ilahuttanut, kirjeen, että Castrén nyt
lähtisi "Turkhanin maan sumuiseen ilmastoon. Jumala suokoon, että
siltä maikalta tulisin onnellisesti takaisin! Matka on oikea Pohjolan
matka, jota varten on varustauduttava Lemminkäisen miehuullisella
lohdutuksella: yks on surma miehen surma!" -- "Sanotaan, ett'ei
yksikään tulokas Turukhanskissa tule pitkäaikaiseksi. Semmoiset
pelontunteet lienevät kumminkin harvoin pidättäneet tieteellistä
matkustajaa menemästä sinne, minne tutkimus vaatii", ja niin, lähti
rohkea Castrén tovereineen tuonne vaaralliselle matkalle. Alku näytti
kumminkin hankalalta, sillä joku toinen "virkamies" ottikin hänen
tilaamansa hevoset, viinalla lahjottuaan maistraatin jäsenet, ja
Castrén sai uudet vasta, kun oli ollut "kiukkuinen kuin hämähäkki" ja
oikein kaiken kansan läsnäollessa kurittanut staarostaa eli kaupungin
pormestaria torilla tämän hävyttömyydestä.
Hyvällä tuulella Castrén kuitenkin matkakirjeistään päättäen
lähdettäissä oli, vaikkakin häntä laivarannassa oli saattamassa
ja siunaamassa vain yksi henkilö, maanpakoon lähetetty tarttolainen
leipuri. Hän pyytää tohtori Rabbea Suomesta lähettämään hänelle jonkun
teologisen väitöskirjan, josta hän hyödykseen voisi oppia, millä Noan
arkki oli ollut suojattu kosteutta vastaan! Oli toukokuun 30 p. ja
kevät juuri alkanut. Jäät seisoivat rantoja pitkin suurina tornimaisina
roukkioina, ja niiden takana oli moninpaikoin kultahuuhtomoita,
sillä Jenisein aallot kulettavat kultahietaa Sajanin vuorilta.
Rannat olivat ylipäänsä kauniit, mutta hyvin yksitoikkoiset, ja
niiden varsilla oli kullanhuuhtojina jos minkä kansan jäseniä. Mitä
kauvemmaksi pohjoiseen päin tultiin, sitä harvinaisemmiksi kävivät
huuhtomot ja ihmiset, joen rannat madaltuivat, niityt hävisivät ja
metsät muuttuivat silmänkantamattomiksi soiksi. Harva asujamisto
oli nyt vain alkuasukkaita, ostjakkeja, tunguuseja ja samojedeja.
Pienessä leirissä Sym-joen suulla tavattiin niin muodoin kaksi
ruhtinastakin, tunguusi ja ostjakki, jotka olivat tulleet veron
maksoon, ja Castrén seuralaisineen laski tässä maihin. Ne olivat
melkolailla erilaiset, nuo kaksi ruhtinasta, samoinkuin heidän
heimonsakin, joiden kesken ei vallinnut mikään erikoinen ystävyys.
Ostjakki oli tanakka, hyväntahtoinen, leveä mies, puettuna
nahkatakkiin, joka oli vaatteella päällystetty, vaikka selkämys oli
pois kulunut; tunguusi taas pitempi ja komeampi, tatuerattu, omasta
arvostaan tietoisempi. Hän, kuten hänen miehensäkin, oli puettu
ahtaaseen peurannahkaiseen hännystakkiin ja polvihousuihin, niskassa
oli vahvasti helmillä koristettu palmikko eli hiuspiiska ja muutenkin
oli koruina ja vaatetuksissa runsaasti helmiä.
Kumpikin ruhtinaista kohteli retkeläisiä hyvin ystävällisesti ja
kestitsi ja huvitti heitä telteissään, jotka niin ruhtinasten asuntoja
kuin olivatkin, olivat tavallisia poronnahkatelttoja, liedensija
kivistä keskellä telttaa maassa. Ostjakkiteltassa tapasivat he
ostjakkiruhtinattarenkin, yksinkertaisen vaimon, joka oli puettu vain
kirjavaan, jalkoihin ulottuvaan liinapaitaan.
Kaksi päivää viipyi retkikunta markkinapaikalla, jonka jälkeen matkaa
jatkettiin Turukhanskiin. Matkan varrella oli hyvin vaikea saada
asuntoja, sillä seutu, josta ennen oli saatu paljo turkiksia, oli hyvin
köyhtynyt, ja kaikki harvat "kylät" rannoilla olivat rappiolla. Mikä
ilo siis saapua Turukhanskiin! Ei matkailijoille kuitenkaan heidän
sitä lähestyessään jokea pitkin loistanut vastaan mikään kullattu
kirkonkatto tai palatsikaupunki, vaikka kirkas kesäilta kyllä näytti
heille kaupungin koko komeudessaan. Sinne saavuttuaan huomasivat he,
että siinä oli kaksi katua, että kaduilla ja "torilla" porot söivät
heinää ja että taloja vartioivat julmat ajokoirat. Castrén kirjoitti
Lönnrotille, että Turukhanskin rinnalla olisi hänen Kajaaninsa
pääkaupunki, ja että Turukhanskissa oli 305 asukasta, niistä "viisi
porvaria ja joitakuita kasakkoja, mutta ei yhtään kauppiasta", ja 4
asunnoksi kelpaavaa rakennusta! Ja kumminkin sai Castrén myöhempien
kokemustensa nojalla pitää sitä piankin ikävöitävänä kaupunkina!
Hän asui v.t. nimismiehen luona, joka ystävällisesti oli ohjannut
hänet asuntoonsa, puettuna pitkään takkiin ja punaisiin kenkiin,
viheriäiset lasisilmät päässä. Sääli vaan, että asunnon alla oli
ilkeätä suovettä suurena lätäkkönä, jota ei millään saanut kuivumaan.
Turukhanskissa vietettiin tähän aikaan markkinoita, ja juuri tämäpä
seikka oli Castrénin sinne houkutellut, sillä hän tiesi ympäristön
alkuasujanten silloin saapuvan kaupunkiin ostoksille ja maksamaan
veroa, minkä viimemainitun kansansa puolesta tekevät ruhtinaat, jotka
jo aikaisemmin ovat keränneet alamaisiltaan verot. Nuo ruhtinaat
kävivät miehissä Castrénia tervehtimässä, lähettivät terveisiä
keisarille ja suosittelivat itseään kaikin tavoin. Yksi heistä, muuan
ostjakki, kumminkin alkoi epäillä, että Castrén ei olisikaan kolmas,
ehk'ei viideskään mies keisarista, ja kun hän siitä tuli lopulta
vakuutetuksi, olisi hän vaatinut, että Castrén olisi suudellut häntä
kädelle, mutta asia sovittiin sentään ryypyllä.