veden jakajan Indigajoelle oli loppua Castrénille hyvin tuhoisasti.
Nukuttuaan yön ystävällisten samojedein teltassa lähti hän 3
samojedin opastamana matkaansa jatkamaan, koska ilma näytti suopealta.
Mutta matkalla nousi hirmumyrsky, kovin, missä Castrén oli ollut.
Päivällisaikaan ei lumentuprakassa enää voinut erottaa poroja
reen edessä. Tuuli tempasi katoksen Castrénin reestä ja hän kastui
ennen pitkää läpimäräksi, kun ei voinut saada suuruutensa vuoksi ylleen
sitä poronvaatetakkia, jonka eräs samojedeista ystävällisesti hänelle
tarjosi. Lumi peitti aika ajoin koko hänen rekensäkin, että se oli
lapioitava ilmoille. Pahinta oli, että pyryssä oli eksytty oikealta
tieltä, ja kun pitkän ajan kuluttua löydettiin tuttu joki, eksyi toinen
samojedi seurueesta, hänen toverinsa läksi häntä hakemaan ja Castrén
istui yksin ainakin pari tuntia autiolla tundralla, peläten, että
hänen saattajansa pelosta olivat karanneet. Voi ymmärtää, mimmoinen
hänen tilansa oli! Vaatteet olivat läpimärät, ja kun pakkanen yön
tullen koveni, alkoi häntä ankarasti viluttaa. Hän uskoi jo saavansa
matkustaa toisiin maailmoihin, mutta silloin palasivatkin seuralaiset
ja matkaa jatkettiin, kuitenkin vielä useamman kertaa eksyen. Kun sitte
vihdoin päästiin samojedileiriin, polvistui toinen oppaista Castrénin
pulkan juureen, ylistäen jumalaa, sillä "hän on pelastanut meidät tänä
yönä, enkä minä". Ennenkuin Castrén saapui Pustoserskiin oli hän
tutustunut muutamaan samojedilaisylimykseen ja kokenut vaihtelevia
seikkailuja, mutta meidän on kaikkien niiden ohi riennettävä ja
pysähdyttävä "aution järven" kolkkoon ja yksinäiseen pikku kaupunkiin
Petshoran suulle, Pustoserskiin, samojedilaisalueen pääpaikkaan, johon
heidän on tapana lännestä ja idästä kokoontua. Se oli siis oikea
paikka Castrénille hänen tutkimuksissaan, vaikka sen kolkko ympäristö
ei voinut olla tuntumatta kamalalta hänen mielessään. Seutu on niin
hirveätä ja autiota, että se sikäläisen papiston sanojen mukaan ei
voi olla luomisessa luotua, vaan on syntynyt vasta vedenpaisumuksen
jälkeen.
Miltä tuollaisella seudulla myrskyt ja tuulet voivat tuntua, sen sai
Castrén pian huomata. Hänen oli tapansa tehdä joka aamu pieni kävely
ulkona, mutta eräänä aamuna häntä myrskyn takia varotettiin menemästä
ulos. Hän meni kumminkin, mutta oli ottanut vain yhden askeleen
portailta, kun hän huomasi, että myrsky oli häntä voimakkaampi, ja hän
tarttui portaaseen kiinni. "Nyt oli minun taisteltava kova taistelu
ilman näkymättömiä henkiä vastaan. Oli otettava vain yksi askel,
mutta tämä yksi askel vaati kaikki voimani. Epätoivoisen ponnistuksen
jälkeen sain kyllä tuulesta voiton, mutta kun palasin kamariini, olivat
voimani niin tyystin uupuneet, että en voinut nousta vuoteelleni, vaan
voimatonna ja melkein tainnoksissa vaivuin lattialle."
Tässä paikassa viipyi Castrén kaksi kuukautta tutkimuksiaan
varten. Yksikään samojedi ei kyllä ollut kyllin raitis hänen
vakituisesti käytettäväkseen, mutta hän käytti apunaan tilapäisesti
kerjurisamojedeja sekä erästä samojedilais-uutisasukasta, joka asui
lähistöllä ja oli hänelle suureksi hyödyksi.
Kun samojedit Pustoserskin seudulta siirtyivät etäämmäksi, lähti
Castrénkin sieltä mennäkseen 250 virstaa etelämpänä olevaan venäläiseen
siirtolaiskaupunkiin, _Usttsylmaan_, jossa myös sanottiin samojedeja
liikkuvan. Usttsylmassa asui hurjia, raakoja ja intohimoisia
raskoljnikejä, jotka arvelivat Castrénia pahanhengen kätyriksi,
kaivojen myrkyttäjäksi, vuodentulon tuhoojaksi y.m., ja pari kertaa
he olivat Castrénin tappaa, kun tämä oli kaupungilla kävelemässä.
Kun Castrén ei kumminkaan tahtonut juuri noin kurjaa kuolemaa, lähti
hän nopeasti siitä kaupungista ja noiden hurjistuneiden asukasten
keskuudesta Petshoran latvoille, _Izhemskin_ kylään, joka on
syrjääniläinen. Täälläkin kohdeltiin Castrénia suurella epäluulolla,
sillä maine hänestä oli Usttsylmasta levinnyt tänne ja häntä epäiltiin
noidaksi ja velhoksi. Häiritsemättä sai hän kuitenkin jatkaa
opinnoitaan täällä kelirikon ajan ja tutkia sikäläistä samojedimurretta
ja syrjäänien oloa, elämää, tapoja ja luonnetta. Näiden tutkimusten
tuloksina kertyi runsas kansatieteellinen ainehisto ja syntyi sen
syrjääniläiskieliopin runko, joka kirjoitettiin samana kesänä Kolwassa
ja painettiin pari vuotta myöhemmin Helsingissä, kuten kohta saamme
nähdä.
Sanoimme Castrénin kesällä olleen _Kolwassa_. Se on pieni kaupunki
samojedialueella, 400 virstaa Izhemskista, ja sinne kulki Castrén 15
vuorokaudessa veneellä Ishmaja Petshora-jokia pitkin.
Noiden pohjoisten jokien rannat ovat hyvin luonnonkauniita. Ne ovat
korkeaäyräiset, valkeata tai punertavaa kiveä, ja niiden päällä
kasvaa jylhää ja ihanaa metsää, joiden äärettömyys, yksinäisyys,
majesteettisuus antaa puoleksi alakuloisen värityksen maisemille.
Petshora-joki nimenomaan on leveä ja mahtava ja saaririkas, siihen
yhtyy aina vähä väliä vuolaita jokia Uralilta, ja sen rannoilta hohtaa
aina silloin tällöin huikaisevan kirkas lumihuippu.
Tämä ihana matka oli kuitenkin rasittava hyttysten ja auringon paahteen
vuoksi, eikä sen miellyttävyyttä erikoisesti lisännyt se sattuma,
että veneen masto kerran kaatui ollen vähällä halkaista Castrénin
pääkallon.
Kolwassa viipyi Castrén pari kuukautta asuen kurjassa asunnossa,
hän, syöpäläisten ja kirkuvien lapsien vaivaamana, kirjoittaen
syrjääniläistä kielioppiaan maanalaisessa kellarissa ja jatkaen
samojeditutkimuksiaan yhteisessä tuvassa uupumatta ja reippaasti.
Tiedemiehen into ei luopunut hänestä, sillä nyt hän tiesi olevansa
omalla alallaan ja työnsä oli hänelle jumalanpalvelusta.
Mutta jo lähestyi vähitellen se aika, jolloin hänen oli lähdettävä
Siperiata kohti. Alkuperäinen suunnitelma oli kyllä suuresti muuttunut.
Kauvan puuhatusta siperialaisesta retkikunnasta ei lopuksikaan tullut
mitään ja Castrénin tuli tehdä matkansa yksin. Mutta matkan varat
antoi kuitenkin Venäjän Tiedeakatemia, ja itse asiassa oli Castrénin
tieteellisille töille ehkä edullisinta, että hän nyt sai suunnitella
matkansa vapaasti ja riippumattomasti. Ja niin läksi hän syyskuun 16
p. kulkemaan retkeänsä Aasiata kohti, päämääränä Obdorskin kaupunki
Ob-joen suussa.
Castrénin omien sanojen mukaan oli tämä hänen kaksikuukautinen
matkansa vaivaloisin, mitä hän tähän asti oli tehnyt tai vast'edeskään
tuli tekemään. Alku tuntui kyllä hyvin edulliselta, sillä matka tehtiin
ylöspäin pitkin Petshora-jokea veneellä, n.s. kajukilla, joka oli
leveäkeulainen, taaksepäin kapeneva purjealus. Veneessä kulki joukkue
syrjäänejä sekä pari samojedia, joiden kaikkien tarkotus oli mennä
Obdorskiin talvimarkkinoille. Tämä kajuk oli paras saatavissa oleva ja
jotenkin hyväkulkuinen. Vahinko vain, että ruoka oli pilaantunutta ja
että välikansi vuoti; Castrén oli sen alle pystyttänyt teltan sateen
suojaksi. Kolme muutakin telttaa oli kannen alla, ja yhdessä niissä
asui samojeditar, jonka Castrén kerran matkalla yllätti noitatempuilla
lepyttämästä tuulten ja sään jumalia. Kohtaus oli sangen lystikäs,
ja hämmästyneeltä taikuriakalta sai Castrén nyt kuulla suuret määrät
samojedilaisia käsityksiä ja tietoja, joita hän myöhemmin käytti
jumalaistarullisissa ja kansatieteellisissä julkaisuissaan.
Sanoimme, että tuo noita-akka koetti lepytellä ilman jumalia. Aluksi
ei se kumminkaan ollut tarpeen, sillä mitä paras myötätuuli kuletti
heitä virtaa ylöspäin. Ohitse kiitivät vehmaat niityt ja metsät, joiden
takana häämötti aukeita nevoja, ja lähestyttiin yhä tundramaisempia,
autioita, kasvuttomia seutuja. Missä joki polvitteli enemmän etelään ja
itään, näkyi taas suomaita ja niillä liikkui aina jokunen karhu ja
näkyi lintuja, korkealla liitelevä kotka y.m.s.
Milloin Castrén ei levännyt tuli- ja hietakivistä tehdyllä
vuoteellaan, jatkoi hän tieteellisiä töitään ja havainnoltaan, otti
selkoa tundrojen kansan elinehtojen huononemisesta ja syrjäänien
ja samojedien välisistä suhteista, joissa hän pääasiassa asettuu
jälkimäisten puolelle. Hän ei ainoastaan ollut oppinut tuntemaan
tieteellistä myötätuntoa tuota erinomaisen alhaisella sivistysasteella
olevaa kansaa kohtaan, hän lisäksi suunnittelee toimenpiteitä,
joiden avulla sen elämä voisi jatkua ja joiden kautta se voisi kohota
aineellisesti ja henkisesti.
Syyskuun lopulla saapui retkikunta erääseen autiomajaan Uralin
länsipuolelle, Uusa-joen latvoille, ja siellä päätettiin odottaa
talven tuloa, ennenkuin matkaa jatkettiin. Castrén kyllä, kauhistuen
odotuskuukautta, halusi lähteä jo kohta jalan, mutta syrjäänit
eivät antaneet hänelle seuralaista ja hänen oli pysyttävä heidän
mukanaan. Kuukauden kesti odotusta ja se oli raskas aika. Castrén ei
voinut mitään tehdä omia töitään, sillä paitsi häntä asui majassa
14 muuta henkeä, ja savu, häkä, kuumuus ja huono ilma olivat siinä
niin hirveät, että syrjäänitkään, jotka kumminkin olivat tottuneet
vähä kuhunkin, eivät voineet päivällä majassa oleksia, vaikka ulkona
melkein lakkaamatta satoi. Pahimmaksi tuli olo, kun syrjäänit rupesivat
kovasti juomaan aamusta iltaan, ja helpotuksella ja ihastuksella
Castrén vihdoin lokakuun lopulla otti vastaan sanoman, että matkaa
jatkettaisiin. Se ei tosin tapahtunut millään ylenpalttisella
kiireellä, kaukana siitä, mutta saavuttiinpahan kuitenkin vihdoin
Uralin juurelle, ajaen aina 15 rekeä peräkkäin, jälkimmäisen poro aina
etumaiseen sidottuna ja 3-4 poron vetämä ajomiehen pulkka kaikkein
ensimäisenä.
Voi kuvitella, millaiset tunteet Castrénissa liikkuivat kun hän nyt
vihdoin oli Uralin juurella. Edessä olivat nuo huimaavan korkeat
huiput, joista korkeimpia samojedit kutsuvat "Uralin ruhtinaiksi",
ja ne leimusivat ja kumottivat etäisen auringon valossa illalla, ja
yöllä taas lukemattomien tähtien ympäröimänä; vuorten takana olisi
Aasia, kansojen kehto ja Suomen suvun syrjäinen asumatanner, satujen
ja muistotietojen salainen ja pyhä maa, se kuningaskunta, jonka salatut
kätköt ja vaiheet Castrénin oli määrä vetää uudelleen esiin. Kahden
maanosan rajavuoret, jotka ulottuivat pilviin, ja niiden juurella
hän, vanhojen permalaisten ja Suur-Juugrian asujanten kaukainen ja
myöhäsyntyinen jälkeläinen! Kukapa ei tahtoisi olla hänen sijassaan,
kukapa ajattelisi vastuksia ja kärsimyksiä!
Matka vuoriketjun läpi solapaikasta meni yhdessä vuorokaudessa
onnellisesti kauniin sään vallitessa, mutta seuraavana päivänä nousi
hirmuinen länsimyrsky, joka vuoren itärinteelläkin tuntui ankarana.
Sellaisen sään vallitessa ei vuoren poikki kulkeminen olisi ollut
leikintekoa! Aasian puolella nyt kumminkin oltiin, pian näkyi
jalkojen edessä leveä, suunnaton Ob-joki, ja ostjakkilaisvene kuletti
väsyneen tutkimusretkeilijämme sen suistolla olevaan Obdorskiin.
Vihdoin saisi hän hiukan lepoa, saisi vapautua kauheasta raa'an lihan
ja kalan syönnistä ja asua jonkun verran mukavammin kuin ennen. Tarpeen
se jo olikin, sillä terveys alkoi taas suuresti horjua. Suomen suvun
keskellä hän nyt oli, "sai hengittää ilmaa, joka oli luonut ensimmäisen
hengen kipinän esi-isäin rintaan ja jota vieläkin monet heidän
surkuteltavat jälkeläisensä hengittivät", ja hän toivoi parantuvansa
täällä, "unelmiensa maassa", kuten hän sanoi, "kansojen luona, jotka
etäämpää tai lähempää polveutuvat Kalevaäidistä".
_Obdorsk_ oli pienellainen kaupunki, jonka varsinainen asujamisto
oli venäläisiä ja syrjääniä, tunnottomia seikkailijoita, jotka
tahtoivat kaikin tavoin rikastua ympäristön samojedien ja ostjakkien
kustannuksella. Nämä olivat joutuneet säälittävän riippuvaisiksi
noista kauppamiehistä, ottamalla velaksi heiltä tavaraa, niin että
heidän aina oli pakko myydä vuotuiset antimensa samalle kauppiaalle,
joka sai maksaa tavarasta niin pienen hinnan kuin ikinä viitsi. Nämä
herratpa ne luonnollisesti suurella epäluulolla katselivat Castrénin
seurustelua noiden kehnojen alkuasukasten kanssa, sillä kuka ties,
mikä tarkotus hänellä oli kerätessään historiallisia, tilastollisia,
kansatieteellisiä ja kielellisiä tietojaan! Suureksi avuksi Castrénille
sen sijaan oli eräs nuori oppinut venäläinen virkamies, joka
tilapäisesti oli Obdorskiin saapunut ja myös keräsi käytännöllistä
tarkotusta varten tietoja alkuasukkaista ja heidän olostaan.
Kuten mainittu, asuu Obin varsilla ostjakkien suomensukuinen kansa.
Castrénin antamien tietojen mukaan vallitsivat siinä tähän aikaan
patriarkalliset olot, niin että kansa oli jakaantunut sukuihin,
joilla oli yhteiset jumalat ja johtajat. Koko kansan etunenässä
oli 2 ruhtinasta. Asukasten kesken vallitsi tavallaan omaisuuden
yhteys, ainakin yhteisavuliaisuus. Heidän taikurinsa olivat etupäässä
manaajia, heidän jumalansa puu- ja kivitekeleitä, joita uhreilla
lepytettiin. Usein oli jumalkuvia suuri joukko yhdessä, ja niiden
ympäristöllä uhreina kallisarvoisia nahkoja, sarvia y.m., mitä
metsästäjä- ja kalastajakansalla, sellaisella kuin ostjakeilla, parasta
oli. Varsinaisia jumalanpalvelusmenoja ei ollut, mutta valaa pidettiin
pyhänä toimituksena.
Mitä muuten tuohon kansaan tulee, oli sillä pohjoisen kalastajaväestön
yleiset paheet: velttous, haluttomuus ja suuri viinan himo.
Myöskin naisen asema oli huono. Nainen ei koskaan perinyt mitään,
naimiskaupassa hänellä ei ollut mitään sananvaltaa ja miehellä oli
oikeus pitää useita vaimoja. Kansan hyvinä puolina taas oli mainittava
sen auttavaisuus, rehellisyys ja hyväluontoisuus.
Castrén oli aikonut jonkun aikaa Obdorskissa oltuaan lähteä vielä
idemmäksi jäämeren rantaa pitkin, tutkiakseen Aasian puolisia
samojedeja Jenisein suupuolessa. Mutta toisin oli käyvä. Hänen
terveytensä ei ottanut parantuakseen, vaan kuume ja rintatauti
pakottivat hänet lähtemään Obia eteläänpäin pieneen Beresowan
kaupunkiin, jossa oli lääkäri ja apteekki. Siellä viipyi hän kuukauden,
mutta lääkäripä käski hänen henkensä pelastimeksi toistaiseksi
luopumaan kaikista enemmistä tutkimusmatkoista ja palaamaan
kotimaahansa. Castrén lopuksi päättikin tehdä niin, sillä vaikka
lääkäri ei sitä suoraan sanonut, ymmärsi hän että lääkäri oli todennut
hänessä keuhkotaudin. Vielä tallella olevissa Castrénin kirjeissä
Sjögrenille hän kirjoittaa masentuneena: "Niin on siis tuomioni
langetettu nuoruuteni keväimessä, ja hauta se päämäärä, jonka mukaan
minun tästälähin tulee suunnitelmani tehdä -- -- Sen vuoksi riennän
minä nyt ainaiseksi jättämään sen maan, jolle olen rakentanut elämäni
liian aikaisin rauenneet suunnitelmat." Heikkona lähtikin Castrén
Siperiasta, saapuen nopean matkan jälkeen Verhoturjen, Vologdan ja
Petrosavodskin kautta Helsinkiin toukokuussa 1844, oltuaan sieltä
poissa yhtämittaa 30 kuukautta Jäämeren rantamilla.
Kotimaassa 8 kuukautta.
Kotimaassa oli siis taas Castrén, mutta oleskelu siellä ei tullut
pitkäaikaiseksi. Palavalla innolla halusi hän päästä rakkaita
tutkimuksiaan jatkamaan, eikä hän kotimaassakaan suinkaan ollut
toimetonna niitä kahdeksaa kuukautta, jotka hän nyt täällä vietti.
Lääkärin hoidossa ja säännöllisissä oloissa, m.m. kesän Uskelassa
toht. Bonsdorffin luona, hänen terveytensä ennen pitkää parani niin
hyväksi, että hän sen vuoksi voi turvallisena katsoa tulevaisuuteen.
Nytpä hän myös suoritti muutamat yliopistolliset tutkintonsa.
Kuukauden perästä kotimaahan tulostansa hän suoritti filosofian
lisensiaattitutkinnon ja vihittiin 21 p. kesäkuuta tohtoriksi.
Latinankielinen väitöskirja, jonka vastaväittäjänä oli E. Lönnrot,
käsitteli syrjäänin kielen nimisanojen taivutusta. Samana vuonna
ilmestyi vielä hänen syrjäänin kielioppinsa, jonka ainekset hän oli
Izhemskissa koonnut ja jonka hän oli Kolwan maanalaisessa kellarissa
kirjoittanut, kuten ylempänä on mainittu.
Helsingissä olevan venäläisen sotaväen keskuudessa Castrén tapasi
tsheremissin. Tätä hän Helsingissä ollessaan käytti kielimestarinaan
sillä menestyksellä, että hän pani kokoon tsheremissin kieliopin, joka
sitte seuraavan talven kuluessa painatettiin. Hän oli vähitellen
tottunut työskentelemään sillä lailla, että hän sai nuo hitaat ja
tällaiseen työhön tuiki tottumattomat muukalaiset käyttämään sanoja,
muotoja ja lauseparsia, joita hän itse tahtoi, ja niiden nojalla pani
hän kielivaistollaan kokoon kieliopin. On huomautettu, että nämä
hänen tähänastiset julkaisunsa, lapin, suomen, viron, syrjäänien,
tsheremissien ja ostjakkien kielioppinsa tietysti eivät ole niin
etevät, kuin hänen myöhemmät teoksensa, mutta hänhän olikin vielä
töittensä alussa.
Että Castrénin teoksille nyt jo annettiin erinomaisen suuri tunnustus,
näkyy kumminkin siitä luottamuksesta, jota hänelle osotettiin. Hänen
syrjäänin kielioppinsa palkitsi Venäjän Tiedeakatemia Sjögrenin
esityksestä puolella n.s. Demidowin palkintoa eli 700 ruplalla ja
antoi lisäksi hänelle 280 ruplaa painatusavuksi, mutta Suomalaisen
Kirjallisuuden Seura katsoi kunniakseen saada sen omiin julkaisuihinsa,
ja lunasti sen Castrénilta maksamalla sen painatuksen kokonaan. Lisäksi
antoi yliopisto hänelle n.s. Aleksanterin stipendin, joka tekee n. 900
rpl., ja Venäjän Tiedeakatemia otti hänet edelleen palvelukseensa,
määräten hänelle vuotuisen 1,000 ruplan suuruisen avustuksen Siperiaan
tehtävää tutkimusmatkaa varten. Tästä näkee, miten suuria toiveita
Castréniin kiinnitettiin ja miten korkea arvo annettiin hänen
tieteelliselle työlleen, tunnollisuudelleen ja lahjoilleen.
Ne runsaat apurahat, mitkä Castrénin osaksi tulivat, poistivat myös
toistaiseksi kokonaan hänen hartioiltaan sen raskaan taloudellisten
huolten taakan, joka tähän asti oli häntä rasittanut. Huoletonna,
terveenä, hyvin varustettuna ja valmistuneena oli hän niin muodoin v.
1845 alussa valmis lähtemään elämänsä tärkeimmälle matkalle Siperiaan,
jossa hän tuli viipymään 4 vuotta. Hän oli kyllä aikonut ennen matkalle
lähtöään käydä Torniossa vanhoja sukulaisiaan tervehtimässä, mutta
halu kiirehtiä velvollisuutensa mukaan Siperiaan pidätti häntä sitä
aikomustaan täyttämästä.
* * * * *
Sinä aikana, jonka Castrén oli ollut poissa Suomesta, oli täällä
tapahtunut joltisiakin muutoksia. Tärkein ehkä oli Snellmanin julkinen
esiintyminen. "Saima" oli alkanut ilmestyä ja siinä Snellman oli
täällä ennen tuntemattomalla tarmolla ja rohkeudella esittänyt
kansallisuus- ja kieliohjelmansa. Suomen sivistyneistö oli herätetty
kuin unestaan, ja korkeina kävivät ajatusten mainingit ajattelevain
henkilöiden mielissä.
Mikä Castrénin käsitys oli maan asujamien velvollisuuksista
suomen kieltä kohtaan, siihen olemme tutustuneet ylempänä hänen
Kalevala-luentojensa yhteydessä. Mutta Snellmanin taistelutapaan hän ei
ollut tyytyväinen. Hänen luonteensa oli toisellainen kuin Snellmanin,
ja hänen kokemuksensa tundrojen kansojen parissa olivat olleet
toiset kuin Snellmanin Skandinaviassa ja Saksassa. Se ilmenee siinä
merkillisessä kirjeessä, jonka hän lähetti Snellmanille Helsingistä
vastaukseksi erääseen Snellmanin kirjeeseen, jonka sisältö melkein
kokonaan oli koskenut tätä kysymystä. Castrénin kirje on päivätty 18 p.
lokakuuta 1844.
Kirje koski oikeastaan Snellmanin toimintaa Saima-lehdessä, ja
Castrén oli varoittanut ystäväänsä olemasta liika raju, jotta
lehteä ei lakkautettaisi, jolloin Snellman menettäisi välikappaleen
herätystyölleen. Mutta tuo herätystyöhän edellytti vastustushengen
kasvattamista, ja kun valtiollista vastustushenkeä silloisissa oloissa
ei ollut ajateltavissa, oli se siis suunnattava sivistyselämän
alalle, lähinnä siis germanisuutta tai oikeammin ruotsinkielistä
sivistystä vastaan Suomessa. Sellainen vastustushenki oli Castrénista
vastaisuudessa oikeutettu, kun oli omintakeinen sivistys pantavissa
vieraan sivistyksen sijalle. Mutta ei vielä. "Pääasia nykyisessä
asemassamme oli kehittää ja ylläpitää vasta herännyttä rakkautta tähän
suomaahan. -- -- Mutta nykypolvi on jätettävä sikseen. Nuorissa ovat
isänmaalliset harrastukset heränneet; niitä on pidettävä hengissä ja
estettävä mätänemästä. Mutta siihen tarvitaan vähemmän lakia kuin
evankeliumia, vähempi epätoivoa kuin rohkeutta, toivoa ja luottamusta.
Suomalainen osaa kyllä joutua epätoivoon, mutta hän rohkenee
harvoin toivoa ja siinä on onnettomuutemme. Jokahinen, nuori ja
vanha tietää, että täällä haisee palaneelta, mutta vanhat ajattelevat:
palakoon, ja nuoret tuumivat: me emme voi tulta sammuttaa. Sano heille,
että he pystyvät siihen, ja pojat saavat rohkeutta ja pelastavat
talon melkein itsestään. Lapsia tulee meidän saada, kirjoja tulee
meidän kirjoittaa, isänmaanrakkautta tulee meidän hoitaa ja suojata;
meidän tulee jokaisen työskennellä omassa asemassaan parhaan kykynsä
mukaan, ja Jumala ei ole meitä hylkäävä. Mutta ennen kaikkea tulee
meidän pelastaa kieli, kansallisuutemme elinehto. -- -- Meidän tulee
tehdä työtä ja viljellä kieltämme, että sitä kerran voidaan käyttää
komeana valtakunnankielenä. Kaikella on ja tulee olla historiallinen
kehityksensä." Ja tämän kirjeen alussa ovat nuo kauniit ja tuliset
sanat, joilla Castrén selittää, mikä hänen mielestään on hänen
elämäntyönsä: "On vain yksi asia, joka syvästi ja mahtavasti on minut
vallannut, vain tätä varten voin minä elää, kaikki muu on minulle
syrjäseikkana. Minä olen päättänyt näyttää Suomen kansalle, että me
emme ole mikään maailmasta ja maailman historiasta irti temmattu
suokansa, vaan että me olemme heimolaissuhteissa ainakin ihmiskunnan
kuudennen osan kanssa. Kieliopit eivät ole pääasiallisin tarkotukseni,
mutta ilman kielioppeja ei päämäärää saavuteta. -- Jos suomalaista
kansallisuutta tämän avulla jossain määrin voidaan edistää, on se
hyvä; muuta en minä voi tehdä, enkä tietysti tätäkään viedä perille,
vain panna alkuun."