mutta luopuivat sitte tästä aikeestaan. Kaupungissa ollessaan
Castrén kuitenkin hankki kaikellaisia tietoja lappalaisista ja
samojedeistä sekä opetteli lisää venäjän kieltä, jota hän näkyy
harjoitelleen jo ensimäisenä ylioppilasvuotenaan ja joka hänen
myöhemmillä matkoillaan oli hänelle ihan välttämätöntä. Ehtiäkseen
ajoissa valmistautua seuraavan talven samojedimatkalle lähtivät he
kuitenkin ennen alkuperäistä aikomustaan Kuolasta, pyrkien Kemin
kautta Arkangeliin. Matkalla oli heillä paljon vastuksia n.s.
muurmanskeista, venäläisistä ja suomalaisista, joiden oli joka kevät
maalis-huhtikuun vaihteessa tapana suurissa joukoin, 30-50 henkisissä
ryhmissä, matkustaa kalastamaan Muurmannin rannikolle. Ne täyttivät
kaikki majatalot teiden varsilla, joten niissä oli mahdoton ryhtyä
tieteellisiä tutkimuksia yrittämään. Niinpä oli matkaa joudutettava
minkä ennätti, ja monien seikkailujen jälkeen saavuttiin pieneen Kemin
kaupunkiin. Matkalla teki maine Lönnrotin eteväksi lääkäriksi ja
Castrénin taitavaksi poppamieheksi, jolta kaikellaiset akat tulivat
tiedustelemaan selväviivaista tulevaisuuttaan.
Vanhauskoisten asumassa Kemissä oli retkeläisten kelirikon takia
pakko viipyä yli kuukauden. He lähtivät sieltä jäiden osaksi sulkemaa
Vienanmertä pitkin Arkangeliin, poiketen ensin Solovetskoin
luostariin, jossa he munkkien johdolla tutustuivat luostarin historiaan
ja kalleuksiin. Meren vihdoin auvettua purjehduskelpoiseksi lähtivät
he Arkangeliin, jonne saapuivat 30 p. toukokuuta v. 1842. Heidän oli
tarkotus täältä yhdessä lähteä samojedien luo, mutta kun he eivät
saaneet Arkangelissa sopivaa kielimestaria, luopui Lönnrot koko
aikeesta ja lähti Aunuksen lääniin vepsäläisten luo. Castrén sen
sijaan jäi Arkangeliin. Hän aikoi näet talven kuluessa tutkia Europan
samojedeja yhtyäkseen seuraavan vuoden alussa suunniteltuun venäläiseen
retkikuntaan Aasian puolella. Hänen varsinainen elämäntyönsä oli nyt
alkava.
Castrénin toinen Lapin matka oli päättynyt, eikä hän enää milloinkaan
Lappiin joutunut. Minkälaisin tuntein hän tuota kaukaista maata
ajatteli, näkyy hänen matkakertomuksestaan, josta en malta olla
suomentamatta seuraavaa kohtaa: "Kuljettakoon Lapissa talviyönä, kun
taivas loistaa tähtien ja revontulten loimusta! Niin kauvaksi kuin
silmä kantaa näkee joka kohdalla aukealla lumimerellä jonkinlaista
vähäistä liikuntoa, hienoa virinää, niin ihastuttavaa, että on
kuin koko olemus sulaisi sitä katsellessa. Kun taas katsoo tunturin
huippuja, ovat ne kuin leijailevan loisteen ympäröimiä, joka
ikäänkuin nousee itse tunturista samaten kuin liekki tultasuitsuvasta
vuoresta. Loiste leviää yli taivaan, leijuu jonkun aikaa ja
katoaa, taas hetken kuluttua noustakseen ja uudelleen kadotakseen.
Sanalla sanoen: luonnonkaunista on sekä Lapissa että Italiassa,
kunhan vaatimattomasti avaa sille sielunsa eikä arvioi sitä
ennakkomielipiteittensä nojalla."
Kuten mainittiin, oli Castrénin tarkotus lähteä Arkangelista vasta
syksyllä varsinaisille samojeditutkimuksilleen tundroille Uralin
vuorelle asti. Kesällä päätti hän tutkia eräitä venäjän lapin murteita
Kuolan nimimaan länsirannikolla, n.s. Teerin rannalla. Hän oli kyllä
heikoissa voimissa ja kuumesairas, mutta Lönnrotin mielestä voi hän
kuitenkin ajatella matkalle lähtöä, kunhan olisi varovainen. Niinpä
nousi hän 27 p. kesäkuuta laivaan, jonka oli määrä kulettaa hänet
Tri Ostrowin kauppalaan Kuolan niemimaan itäkärkeen. Hyvällä tuulella
voi tuon matkan tehdä yhdessä vuorokaudessa, mutta Castrénpa ei
ollut lainkaan perille pääsevä koko kesänä. Ensin oli näet muutaman
vuorokauden kestäessä täysi tyven, jolloin ei päästy mihinkään,
mutta jolloin Castrénin terveys kuumuudesta ja pilaantuneesta ilmasta
laivassa yhä huononi. Laivalla olijat olivat vanhauskoisia ja
koettivat käännyttää Castrénia omaan oppiinsa, toivatpa vielä
vanhauskoisen papinkin samaa tarkotusta varten eräästä läheisestä
aluksesta laivaan. Vihdoin alkoi tuulla ja päästiin jo Kuolan niemimaan
rannikon suojaan. Silloin tuuli yht'äkkiä kääntyi vastaiseksi
ja oli ankkuroitava rannikon suojaan. Ennen pitkää paisui tuuli
hirmumyrskyksi, ankkuriköysi katkesi ja laiva alkoi ilman ankkuria
ajautua ulos merelle. Koetettiin saada se erään rannikolle laskevan
joen poukamaan, mutta myrsky esti sen, ja nyt tulivat laivuri ja
miehistö niin epätoivoihinsa, että joivat itsensä täyshumalaan,
jättäen laivan oman onnensa nojaan. Sairas Castrén makasi laivan
kokassa, odottaen vaan aluksen murskautuvan Solovetin kalliosaaria
vastaan. Tuuli kumminkin onneksi hiukan kääntyi, ja vihdoin saatiin
laiva tuulensuojaan Valkean Meren _etelä_rannalle. Siellä oli alus
useampia vuorokausia ankkurissa -- joka oli saatu lainaksi toisesta
laivasta -- ja Castrén makasi heikkona sairaana. Laivuri tahtoi
välttämättä laskea hänet maihin, mutta Castrén ei suostunut,
ennenkuin laivuri ja miehistö olivat uudelleen juoneet itsensä niin
tukkihumalaan, että olo laivassa tuntui vaaralliselta. Ainoa selvä
laivamies souti hänet silloin myrskyjen läpi rannalle, jättäen hänet
kuumesairaana 8 virstan päähän lähimmästä kurjasta kalastajakylästä. Se
oli 12 p. heinäkuuta.
Saavuttuaan kylään, jonne hänen kalastajain epäystävällisyyden vuoksi
oli pakko lähteä rannikolta omin voimin pyrkimään ja kantaa itse vähät
tavaransakin, Castrén sairastui toden teolla ja makasi 3 vuorokautta
melkein tiedotonna. Hänen oli välttämättä päästävä lähimpään kylään,
jonne oli matkaa 22 virstaa, mutta talonpojat eivät suostuneet häntä
kulettamaan vähemmästä kuin 100 ruplasta. Tullitarkastusta pitämään
saapuneitten sotilasten avulla pääsi hän kumminkin vihdoin pois ja
saapui lopuksi Arkangeliin hukkaan menneen kuukauden jälkeen. Hänen
tilansa ei suinkaan ollut kehuttava, sillä hänen terveytensä oli
heikko, ja matkakassansa oli vain 15 hopearuplaa. Hän asettui sen
vuoksi asumaan pieneen kylään Arkangelin eteläpuolelle erään samojedin
kanssa, joka oli hänen kielimestarinaan.
Tilapäistä apurahaa hän täällä hartaasti odotti. Jo edellisenä syksynä
oli hän hakenut erästä avointa suurehkoa yliopistollista stipendiä,
mutta sen sai sillä kertaa toinen hakija, Y.A. Wallin. Castrénille
olivat kumminkin konsistorissa antaneet äänensä professorit Linsén,
Schultén, J.J. Tengström ja Hällström, ja äänestyksen tapahduttua
oli G. Rein professorien Ilmonin, Lillen ja Grotin kannattamana
ehdottanut Castrénille ylimääräistä apurahaa. Myöhemmin oli Sjögren
suositellut Castrénille valtiolta apurahaa, ja ihastuksekseen
sai Castrén tänne Vienan varrelle tiedon, että hän oli Suomen
valtiovaroista saanut 1,000 ruplan suuruisen apurahan tutkiakseen
Europan puoleisia samojedeja sen vuoden kuluessa. Seuraavaa vuotta
vartenhan oli hänellä luvassa apuraha Venäjän Tiedeakatemialta.
Suuresti huolistaan vapautuneena muutti hän uudelleen Arkangeliin,
josta hän marraskuun lopulla alkoi retkensä itäänpäin.
Ennenkuin hän kumminkaan joutui varsinaiselle samojedialueelle,
matkusti hän venäläisten asuman kauniin, joskin kolkon alueen
läpi Vienajoen vesistön varrella. Hän purjehti ohi Kholmogoryn
kauppalan, 70 virstaa Arkangelista etelään, paikan, jossa hän
otaksui olleen bjarmien kuuluisan "Jomalin" temppelin. Hän ei kesällä
varojen puutteessa ollut voinut täällä suorittaa kaivauksia, ja nyt
talvella oli maa jäässä. Hän keräsi niin muodoin vain taruja paikan
varhemmasta väestöstä, valkosilmäisistä tshuudeista, ja jatkoi
matkaansa edelleen pieneen Pinegan piirikaupunkiin. Pinegassa oli hän
sikäläisen polisimestarin rouvan ystävällisessä hoivassa. Mainittu
rouva oli syntyjään suomalainen, Hedvig Sofia Lencqvist, Oriveden
lahjakkaan kirkkoherran Erik Lencqvist-vainaan tytär. Tämä auttoi
Castrénia kaikella tapaa, ja Castrén erosi hänestä kiitollisin mielin.
Se matka, jonka Castrén nyt oli suorittanut, ei jäänyt tieteellisittä
tuloksitta sekään. Castrénin mieltä kiinnitti tällä alueella nimenomaan
sen aikaisemmat asutussuhteet. Hän tuli siihen tulokseen, että
sen asujamet, Venäjän aikakirjojen Savolotsheskaja Tshudj, olivat
olleet suomalaisia, lähinnä karjalaisia. Johtopäätöksensä, joka
luultavasti on oikea, perusti hän tarinoihin ja muistotietoihin sekä
etenkin kielellisiin omituisuuksiin ja paikannimiin, joissa hän
näkee paljo suomalaista. Tutkimuksensa tuloksen julkaisi hän v. 1844
Suomi-kirjassa, vieläkin arvokkaaksi katsottavassa kirjoituksessaan
savolokilais-tshuudeista, noista kansantarujen taitavista, suunnattoman
rikkaista tshuudeista, jotka venäläisillä ovat saaneet melkein
samantapaisen hämäräperäisen värityksen kuin meillä jättiläiset ja
munkkilaiset.
Me olemme asian laadusta ja tämän kirjasen luonteesta riippuen
Castrénin tähän astisiin matkoihin nähden kiinnittäneet huomiota
enimmäkseen niiden ulkonaiseen kulkuun ja syrjäyttäneet niiden
tieteellisen tuloksen ja tarkotuksen. Lienee kumminkin syytä tässä
painostaa, että ne eivät suinkaan olleet huvimatkoiksi vain ja
seikkailuretkiksi muodostuneet. Castrén keräsi niillä aineksia,
tavattoman monipuolisia ja laajoja, joita hän suurimmaksi osaksi
on käyttänyt myöhemmin ilmestyneessä mytologiassaan ja Suomen
kieliopissaan. Pienempiä kirjoituksia näiltä aloilta ilmestyi näiden
vuosien kuluessa Suomi-kirjassa, m.m. historiallisesti tärkeitä
otteita Solovetskoin luostarin kronikasta ja sangen arvokas kirjoitus
koron vaikutuksesta Lapin kielessä (Om accentens inflytande i Lappska
språket), kuten vielä tuonnempana tulee puheeksi.
Samojedien parissa.
Kuten tiettyä, on itäinen ja pohjoinen osa Europan Venäjää ja suuret
alueet Venäjän Aasiaa n.s. vierasheimoisten kansojen asumaa,
kansojen, jotka kuuluvat eri rotuihin ja puhuvat monta eri kieltä.
Ennen vanhaan asuivat nämä rodut suuria yhtenäisiä alueita, joiden
keskuksia olivat jokien vesistöt. Slaavilaisten kansojen asuma-ala
käsitti silloin vain nykyisen Venäjän valtakunnan läntisimmän tai
länsilounaisimman osan. Muussa osassa nykyistä Venäjää oli aika
ajoittain mahtavia kauppavaltoja, mutta suurimmaksi osaksi asui siellä
kiertelevän kalastaja- ja metsästäjä-sivistyksen asteella olevia
kansanheimoja. Mikä noiden kansojen historia oli ollut, minkälaisissa
heimolaissuhteissa ne olivat toinen toisiinsa, mitä rotua ne edes
olivat, kaikesta tästä olivat käsitykset satakunta vuotta sitten vielä
hyvin epäselvät. Näin oli nimenomaan Europan Venäjän pohjoisimpia ja
Siperian kansoja koskevien tietojen laita. Sen sijaan olivat monista
lähemmistä, osaksi jo sukupuuttoon kuolleista kansoista tietoja
keränneet ja antaneet moniaat nerokkaat venäläiset tutkijat, ja viime
vuosisadalla ennen Castrénia myös kuuluisa maamiehemme, edellisessä
usein mainittu akatemikko A.J. Sjögren. Viitattu myös on jo, mikä suuri
osuus Venäjän akatemialla on ollut noiden kansasirpaleiden kielten,
historian, muinaisuuden ja kultuurin valaisemisessa.
Jonkinlaisen yleiskatsauksen saavuttamiseksi on meidän syytä mainita,
missä ne kansakunnat asuvat, jotka nyt lähinnä tulevat kysymykseen. Me
saamme tällöin syrjäyttää aroseudut etelässä Kijowan--Samarah seutujen
eteläpuolella ja lounaisessa Siperiassa. Myöskään ei meillä ole
syytä puhua Itämeren suomalaisista, koska voinee edellyttää yleisesti
tunnetuksi näiden seutujen kansallisuusolot.
Pohjois-Venäjällä on meillä niin muodoin ensinnä
samojedilaiskansanlahko, jonka Europan puolella olevaa osaa sanotaan
jurak-samojedeiksi. Ne asuvat tundravyöhykettä Jäämeren rannalla
Mesenin kaupungista lännessä Uralin vuorten toiselle puolelle. Alueen
Europan puolisen osan jakaa melkein kahtia Petshorajoki, jonka
itäpuolista osaa kutsutaan Boljshesemeliksi ja läntistä Vähiksi
Tundroiksi. Vähillä tundroilla erotetaan Kaninin niemimaan ja Timanin
tundrojen samojedit. Tästä alueesta länteen on muinoinen Savolotshje
eli Bjarmia entisine suomalaisasutuksineen.
Petshoran latvoilta Vytshegdaan lännessä ja Uralille idässä asuu
syrjäänien muinen mahtava suomensukuinen kauppiaskansa metsäseuduilla.
Niihin luetaan kielellisestikin lähisukuiset, mutta ylen vähälukuiset
permjakit Vjatkajoen latvoilla. Alempana pitkin Vjatkaa ja Kamaa asuvat
votjakit, ja Vjatkan ja Vetlugan varsilla aina Volgan pohjoisrannalle
asti tsheremissit. Niistä etelään nykyisen Kasanin läänin länsi- ja
lounaisosissa asuvat muinaisen Hopea-Bolgaryn perilliset tshuvassit,
ja niiden ja venäläisten kesken hajallaan tatarit. Näistä vielä
kauvemmaksi etelään on hajallaan venäläisten joukossa mordvalaisten
monilukuinen kansa. -- Kamasta itään taas pitkin Bjelaja-jokea Ufan
läänissä asuu tatareja ja bashkireja sekä tsheremissejä.
Kun sitte siirrymme Uralin vuorista itään, on meillä Ob-joen varsilla
ostjakkilaiskansa, jonka etelä- ja länsipuolella asuu vogulien
vähälukuinen heimo. Pitkin jäämeren rantaa tundroilla aina
Khatanga-joelle asti asuu Aasian samojedeja. Etelämpänä Siperiassa
asuvista erinomaisen monilukuisista kansanheimoista saamme tuonnempana
erikseen puhua.
Kuten mainittu, oli Castrénin tarkotus syksyn ja talven kuluessa
v. 1842 tutkia Europan puolisia samojedeja. Hän lähti siis ensinnä
Pinegasta, jonne hänet viimeksi jätimme polisimestarin rouvan hoiviin,
kauvemmaksi itään, Mesenin piirikaupunkiin, Pinegasta 143 virstan
päähän. Tämä paikka on hänen omien sanojensa mukaan sivistyneen
maailman äärimmäinen tukikohta koillisessa, sillä siitä alkaa
pakanallisten samojedien asumatanner, ja jo Mesenissä sai Castrén
tehdä heidän tuttavuuttaan. Hän yritti täällä saada jotakuta heistä
palvelukseensa kielimestariksi, mutta se yritys osottautui mitä
vaikeimmaksi. Hän asettui sen vuoksi asumaan muutaman kymmenkunta
virstaa kauvemmaksi samojedilaiseen Somshan kylään, mutta täältäkään
saadut kokemukset eivät osottauneet kovin rohkaiseviksi. Samojedit
olivat auttamattomasti juoppouteen vajonneita, ja raittiinkin heistä,
jonka Castrén yritti ottaa palvelukseensa, oli sellainen patajuoppo,
että hänet oli erotettava. Samoin kävi samojedinaisen, jota Castrén
yritti kielimestarikseen ja tulkikseen, ja kun muu ei auttanut,
turvautui Castrén ministeriöstä ja pyhältä synodilta saamiinsa
suosituksiin, kutsutti luokseen kapakasta kaikki samojedit, luki
heille paperiensa sisällön ja vaati heitä toimittamaan hänelle
raittiin, kunnollisen ja järkevän tulkin. Samojedit pelästyivät ja
toimittivat tulkiksi erään samana päivänä paikalle saapuneen miehen,
joka aluksi osottautui hyväksi, mutta jo muutaman tunnin kuluttua
tekeytyi sairaaksi, ajettiin tiehensä ja makasi kohta sen jälkeen
täyshumalassa kapakan edustalla.
Että se kokemus, jonka Castrén oli saanut niistä samojedeistä, jotka
häntä olivat palvelleet, oli yleistettävissä koko tämän paikkakunnan
samojedeihin, sen sai hän nähdä mennessään sikäläisen kapakan
lähettyville. Sen ympäristö oli kauttaaltaan kaatuneiden urosten ja
vaimoväen peittämää, ja tuosta Bakkuksen temppelistä sisältä kuului
hirveä meteli. Aina silloin tällöin tuli sieltä joku puolihumalainen
ulos kahvipannu kädessä, kulki etsiskellen maassa makaavien kesken,
kunnes löysi etsimänsä, käänsi tämän varovasti seljälleen ja kaatoi
kahvipannusta voimanestettä suuhun. Sitte palasi hän uudelleen vielä
pystyssä olevien tovereidensa luo.
Somshassa Castrén viipyi jonkun aikaa, näki samojediläistelttoja ja
tutustui rajuilmaan aukeilla tundroilla. Ennen pitkää halusi hän täältä
kuitenkin edemmäksi ja joutui nyt seuduille, joissa ei ainoakaan
sivistynyt ennen häntä ollut käynyt. 19 p. joulukuuta v. 1842 lähti
hän uudelleen liikkeelle Mesenistä, jossa hän oli pistäynyt, kahden
hevosen vetämässä "kibitkassa", lähimpänä päämääränä Nesin kirkonkylä
Kaninin niemimaan rajalla. Eivät ymmärtäneet asujamet, miksi hän
vapaaehtoisesti tuommoiselle matkalle lähti. Toiset arvelivat, että
hänet oli Siperiaan karkotettu, mutta toisista oli selvä, että hän meni
etsimään kultaa.
Tundra, jonne Castrénin nyt oli määrä mennä, on kolkkoa ja autiota
maata, joka on vain hiukan meren pintaa korkeammalla. Se kyllä ei ole
aivan tasaista, mutta kohopaikat ja notkot ovat pitkiä ja loivia,
ja talvella, milloin lumi peittää tundran, on sitä vaikea erottaa
meren selästä. Siinä ei kasva juuri mitään. Siellä täällä olevista
vaivaisista puu- ja pensasaloista voi melkein varmuudella päättää,
että ne reunustivat jonkin tundrajoen uomaa.
Kun maa on näin kolkkoa ja autiota, voi ymmärtää, että se on aivan
altis Jäämeren kireille pakkastuulille ja että maanviljelyksestä tai
karjanhoidosta semmoisilla aloilla ei voi olla puhettakaan. Metsästys
ja kalastus ovat samojedien ainoina elinkeinoina; siellä täällä
heidän alueellaan on jokunen kauppaa tai kapakkaliikettä harjoittava
venäläinen tai syrjääni, jotka kohtelevat samojedejä sangen julmasti.
1830-luvulla lähetettiin samojedein luo lähetyssaarnaajia ja
rakennettiin heidän alueilleen 3 kirkkoa, yksi Kaninin tundroja varten
Mesiin, yksi Timanin tundroille Pjoshaan ja yksi Boljshesemelin
tundroille Pustoserskin kauppalaan Petshora-joen suulle. Kussakin
paikassa oli venäläinen pappi, mutta siitä huolimatta olivat samojedit
suurimmaksi osaksi pakanoita. Heillä oli jonkinlainen ylin
jumaluus Num, mutta tavallisesti palveltiin kahdellaisia rinnakkaisia
jumalaisolentoja, kotijumaloita (hahe) ja haltijoita (tadebtsho).
Edelliset ovat n.s. fetishejä, puisia tai kivisiä, joskus
tilapäisesti lumisia jumalolentoja, jollaisia jokaisella samojedillä
on useita, ja niitä säilytetään erikoisessa re'essä. Niiden mukaan
vannotaan valat, joita pidetään tavattoman pyhinä, eikä esim. varas
kernaasti vanno puhdistusvalaansa, jos sellainen vaaditaan, vaan
ennemmin tunnustaa.
Tavallaan merkillisempiä kuin hahet ovat tadebtshot, joita voi lähestyä
vain erikoinen velho eli taikuri. Hän noitarummun avulla tiedustelee
haltialta varastetusta tavarasta, parantaa tauteja ja ennustaa tulevia
asioita. Tavallisesti ovat taikurit jokseenkin taitamattomia ihmisiä,
päinvastoin kuin muitten kansojen kesken on laita, mutta heilläpä
taikurin arvo meneekin perintönä eikä vaadita mitään kouluutusta
saavuttaakseen tämän arvon. Taikurit -- tadibit -- lankeavat loveen,
lentävät ilmassa, uivat veden alla ja matkustavat manalaan. Tietäjän
toimitustaan tehdessään laulavat he yksitoikkoista säveltään
yksinkertaisin sanoin.
Se kansa, minkä uskonnollisia käsityksiä edelliset rivit kuvaavat,
asuu muutettavissa teltoissa, jotka ulkoa ovat peitetyt poronnahoilla
ja muodoltaan ovat pyöreät tai soikeat. Ne ovat tavallisissa oloissa
aivan pimeät, ell'ei keskellä oleva risuvalkea ole sytytettynä, ja
niissä täytyy olla hyvin vaatetettuna pakkasta vastaan. Pukuna
on peurannahkainen paita, karvat sisälle päin ja säärten verhona
poronnahkaiset säärykset, jota paitsi pukuun tavallisesti kuuluu useita
muita nahkavarustuksia.
Tämän kansan keskuuteen oli Castrén nyt lähtenyt tutkimaan kieltä,
tapoja ja uskonnollisia käsityksiä. Me olemmekin tavallaan rientäneet
ohi kertomuksemme, sillä nekin tiedot samojedeista, joita ylempänä
esitettiin, ovat Castrénin hankkimat ja hänen kauttaan tunnetuiksi
tulleet.
Saavuttuaan Mesenistä jo edellisestä tuttuun Somshan kylään jätti
Castrén sinne hevosensa ja jatkoi matkaansa neljän poron vetämässä
reessä. Edessä kulki opas omassa reessään, pitäen kiinni Castrénin
porojen ohjaksesta. Ajettua jonkun matkaa tultiin oppaan vanhempien
teltalle, jossa Castrén astui sisään pimeään tupaan, sytytti
valkean ja näki sen loimossa teltin nurkkaan paenneen samojeditytön,
joka villin ilmein söi raakaa ja veristä lihaa. Tyttö pian ihastui
Castrénin nuuskarasiaan ja sitten sormukseen, ja keskustelu pääsi
alkuun. Matkustajamme tarjosi viinaa isännälle ja tämän silloiselle
vaimolle -- Castrénille selvisi, että moniavioisuus oli luvallista
samojedien kesken -- sekä oppaalleen. Vihdoin antoivat nämä hänelle
levänneitä poroja edelleen matkustamista varten, ja hän saapui Nesiin,
jonne hän toistaiseksi asettui. Ikäväkseen hän havaitsi, ettei
siellä ollut samojedeja juuri lainkaan, sen jälkeen kun kapakka oli
muutettu Somshaan, ja vaikka Castrénille oitis luvattiin samojedi
kielimestariksi, ei lupauksen täyttämisestä tahtonut tulla mitään.
Kaikeksi onnettomuudeksi oli pappi matkoilla, joten Castrén joutui
asumaan jonkun iki-itaran leipäkauppiaan luo, joka ei antanut hänelle
muuta ruokaa kuin leipää ja joka päivä säännöllisesti yhden mädänneen
kalan, joka aamulla paistettiin ja sitte syötiin päivän kuluessa.
Kun ruoka joulupäivänäkin oli samallaista, suuttui Castrén,
viskasi happamen kalan paistinpannuineen nurkkaan ja läksytti tuota
"ihanteellista" saituri-isäntäänsä niin perin pohjin, että tämä siksi
kerraksi toi hänelle voimakasta jauhovelliä. Mutta kun tavallinen
ruokajärjestys sen jälkeen taas uusiintui ja kun Castrén yrityksistään
huolimatta ei pyssylläkään saanut ruuan arvoista syötävää, päätti hän
muuttaa majaa ja mennä asumaan papin rouvan luo. Täällä otettiin hänet
erinomaisella sydämellisyydellä ja ystävyydellä vastaan, ja siellä
vietti hän sitte iloisen venäläisen joulujuhlan.
Vihdoinkin oli Castrén onnistunut saamaan kunnollisen ja oman arvonsa
tuntevan samojedin opettajakseen, ja hän teki voitavansa saadakseen
tämän pysymään luonaan. Itse kertoo hän siitä näin: "Minä puhelin
hänen kanssaan ystävällisesti, maksoin hänelle hyvästi, annoin hänelle
viinaa joka päivä, enkä koskaan häntä kieltänyt juomasta itseään
humalaan, milloin hänelle tuli halu. Kuitenkin rupesi hän ikävöimään
ja haluamaan päästä tundralle. -- 'Sinä elät minun kanssani ystävänä
ja sen tähden minä sinua rakastan', sanoi hän minulle yhtenä päivänä,
'mutta minä en voi asua huoneessa. Ole sen tähden armollinen ja vapauta
minut.' Minä lisäsin nyt hänelle päiväpalkkaa, annoin hänelle enemmän
viinaa, lähetin hakemaan hänen vaimonsa ja lapsensa, annoin viinaa
vaimollekin ja koettelin jos jollakin tavalla huvittaa samojedin
surullista mieltä. Tällä tavalla sain hänen vielä jäämään muutamaksi
päiväksi. Minun kamarini lattialla istuivat nyt kuten teltassaan mies,
vaimo ja lapset, peurannahkain, sääripeitteiden, veitsien, vakkojen ja
muiden kapistuksien keskellä. Mies oli kokonaan minun käytettävänäni;
vaimo ompeli samojedilaisia vaatteita ja auttoi väliin miestään
käännöksissä. Usein kuulin hänen huokaavaan syvään, ja kun kerran
kysyin syytä hänen murheeseensa, purskahti hän itkuun ja sanoi
surevansa miehensä takia, kun tämän täytyy elää kamariin sulettuna.
'Eihän miehelläsi', vastasin minä, 'ole suurempaa hätää kuin sinulla
itselläsikään; miltä sinusta itsestäsi tuntuu?' 'Minä en ajattele
itseäni, suren vaan mieheni puolesta', sanoi hän yksinkertaisesti. Nyt
alkoivat mies ja vaimo niin hartaasti rukoilla vapauttamistaan, että
en kauemmin hennonnut heitä vastustaa."
Se samojedi, jonka Castrén sitten sai palvelukseensa, oli kehno ja
tyhmä, niin että hän useammin kuin kerran hermostui kielimestariinsa.
Sen vuoksi hän ilomielin yhtyi papinrouvan ehdotukseen, että he
menisivät katsomaan samojedilaista hääjuhlallisuutta lähistöllä. He
menivätkin sinne, ja Castrén on matkakertomuksessaan antanut vilkkaan
ja eloisan kuvauksen tuosta merkillisestä tilaisuudesta.
Castrén oli jo kuitenkin oppinut Nesissä, mitä siellä opittavaa oli,
ja hänen tuli sen vuoksi matkata edelleen, lähinnä Pjoshaan ja sieltä
Pustoserskiin. Alkumatkan sai hän kulkea melkein autioiden seutujen
kautta, sillä samojedit olivat menneet talviostoksille Meseniin ja
Somshaan. Hän sai myös kokea samojedein epäluotettavuutta, sillä
Pjoshassa sai hän 10 päivää turhaan odottaa miestä, jonka kanssa hän
oli sopinut kielimestarin toimesta. Sen sijaan huvittelihe hän täällä
kerrankin taas metsäseudulle tultuaan nuoruutensa ihanalla
hiihtourheilulla.