edelleen. Tohtori Ehrströmin oli nyt pakko palata Tornioon, mutta muu
retkikunta kulki Muonioniskasta Pallastunturien yli Kittilän Kyrön
ja Enontekiön Peltovuoman kylien kautta Ivalojoen latvoille ja
vihdoin Inariin. Se matka ei suinkaan ollut tottumattomille miehille
leikintekoa, vaikka heillä vaikeimmalla taipaleella oli kaksi miestä
apulaisenaan. Sauvottiin ja soudettiin pieniä jokia ja järviä myöten
veneellä niin kuin Lapissa vieläkin kuletaan. Koskipaikoissa
venettä vedettiin ja tavarat kuletettiin kantamalla. Missä oli
vedenjakaja, siinä oli vene yhteisin voimin vedettävä harjanteen yli.
Vaikein oli matka yli Korsatunturin, jonka juurelle matkue saapui
illalla klo 9. Tavarat jätettiin toistaiseksi tunturin juurelle
ja kaikki alkoivat yhteisin voimin vetää venettä rinnettä ylös ja
sitte toista rinnettä alas. Matkaa oli 3/4 pk., ja nihki uupuneina
saavuttiin aamulla klo 6 aikaan määräpaikkaan. Kun matkaa täältä oli
jatkettava päivemmällä, kertoo Castrén, että se tuntui sangen
vastenmieliseltä, ruumis kun oli vilustunut ja märkä, jalat väsyneet,
kyljet rikkirevittyinä, pistoksia rinnassa ja mieli apeana. Edelleen
sitä kumminkin kulettiin, tarinoitiin, syötiin eväitä, jota oli
2-3 leiviskää leipää, 5 naulaa lihaa ja samanverta kalaa, 3 kannua
paloviinaa, 5 naulaa tupakkia y.m., ja niin saavuttiin vihdoin
Inariin. Castrén oli matkalla kosteuden vuoksi puettu lappalaispeskiin,
jossa oli vain yksi hiha ja joka oli paikoin karvattomaksi kulunut.
Se ulottui polviin, josta alkoivat hihnoitetut saappaat. Päässä oli
ylioppilaslakki ja lasisilmät!
Inarin järven rannalla saapuivat matkailijat ensimäiseen
lappalaiskylään. Castrénin saama vaikutus ei siitä suinkaan ilmene
minään ihastuksen purkauksena. Hänen kertomuksestaan, joka lienee
jokseenkin tuttu, lainaan alkukohdan:
"Lappalaiskylä ei ainakaan kesäiseen aikaan tarjoa mitään viehättävää
nähtävää. Ylt'ympäri maassa näkee kalanruotoja ja -suomuksia,
mädänneitä kaloja ja kaikenlaista likaa, joka ilkeällä hajullaan
myrkyttää ilman. Tuskin on voittanut inhonsa ja vastenmielisyytensä
tässä suhteessa, ennenkuin on totuttauduttava kestämään vielä
sietämättömämpää. Kodan matalasta aukosta matelee esiin joukko
ihmisiä, niin lian ja syöpäläisten peittämänä, että pelästyy
nähdessään. Itse he eivät ole tuosta milläänkään. Kohteliaisuus
vaatii, että kodan jokainen ihmisasujain, pikkulapsetkin, tulevat
matkustajaa tervehtimään kättä antamalla. Sittekun tämä vastenmielinen
toimitus täyden hiljaisuuden vallitessa on tapahtunut, alkaa melkein
säännöllisesti kyselyjen sarja: Onko maassa rauha? Kuinka jaksaa
keisari, piispa, maaherra?" -- Sen jälkeen antaa Castrén kuvauksen
lappalaiskodasta, joka on yleisesti tunnettu.
Olemme tähän ottaneet Castrénin kuvauksen sen vuoksi, että lappalainen
kylä antoi hänen ymmärtää, millaisiin oloihin hän tulisi joutumaan
niillä tutkimusmatkoilla, joita hän suunnitteli tulevansa
tekemään. Mutta se ei häntä pelottanut täyttämästä hänelle kuuluvaa
elämäntehtävää. Vaikeuksien ja vastuksien läpi tahtoi hän tehdä
velvollisuutensa, ja hän tiesi sen tuottavan hänelle nautintoa ja
onnea, sillä onhan hän itse sanonut, että yksilön suurin onni johtuu
tietoisuudesta, että voi olla vaikkapa vähäpätöinenkin välikappale
täyttäessään muitakin kuin vain personallisia tarkotuksiaan.
Inarista lähti retkikunta pohjoiseen päin poroseutujen ja jäkälämaiden
poikitse saapuen vihdoin aina Utsjoen vieraanvaraiseen pappilaan, jossa
he viipyivät muutaman päivän, ennenkuin alottivat paluumatkansa.
Tälläkin kertaa kulkivat he Inarin ja Kyrön kautta, alkumatkasta
sauvomalla Utsjokea ylöspäin. Castrén kulki kuitenkin rantaa pitkin,
jossa hänet yllätti ankara rajuilma, minkä tieltä hän sai suojaa
eräässä autiossa lappalaisaitassa, mutta oli vähällä jäädä erilleen
veneessä kulkevista tovereistaan. Suuremmitta seikkailuitta, vaikka
monin vaikeuksin, joista Castrén viehättävästi kertoo, saavuttiin
vihdoin Inarista Kyröön, sieltä Sodankylän kirkolle ja jokia pitkin
Kemijärvelle ja Rovaniemelle. Täällä oli Castrén taas omalla
pohjalla, vanhojen lapsuusmuistojensa keskellä, jotka häneen
valtavasti vaikuttivat. Laskettiin Keminjoen koskia, "jotka monasti
olivat kaataa veneen kumoon ja syöstä minut turmioon", kuten Castrén
sanoo. "Mutta nyt, kuten ennenkin, oli minusta vain hupaista leikkiä
kiitää pärskyvien aaltojen halki ja kastua vaahtovissa kuohuissa.
Usein koettivat perämiehet vaarallisimpain köngästen kohdalla saada
minua laskemaan maihin ja kulkemaan putousten ohi jalkaisin. He
juhlallisesti vakuuttivat, että he eivät voineet taata koskikulun
päättyvän onnellisesti, vaikka olivatkin valantehneitä perämiehiä.
Mutta siitä huolimatta jäin minä aina veneeseen, eikä minun tarvinnut
uhkarohkeuttani katua, sillä hän, joka on kaikkien peränpitäjäin
ohjaaja, antoi meille onnellisen matkan ja salli meidän pelastuneina
saapua Kemiin, jossa Lapin matkamme vihdoin loppui."
Castrén oli nyt suorittanut ensimäisen matkansa. Hän oli edes hiukankin
saanut kuulla lapinkieltä puhuttavan, oli merkinnyt muistiin
runsaasti tarinoita, historiallisia ja jumalaistarustollisia, sekä
tehnyt joukon kansatieteellisiä ja asutushistoriallisia havaintoja. Ja
ennen kaikkea, hän oli saanut virikettä tutkimusmatkoihin.
Kauvan ei myöskään viipynyt, ennenkuin hän lähti uudelle matkalle,
tällä kertaa, kuten edellä mainittu, Karjalaan, sittekun tuo
hänen hartaasti toivomansa Siperian matka lykkäytyi epämääräiseen
tulevaisuuteen. Matkarahana oli hänellä nyt 300 ruplaa Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuralta, ja tovereina kaksi ylioppilasta, veljekset
J.M. ja J.R. Tengström. Matkan tarkotus on jo edellä mainittu.
Lähdettyään liikkeelle Helsingistä toukokuun alussa 1839 kulki Castrén
tovereineen ensin Savon läpi Kuopion ja sitte Pohjois-Karjalan kautta
Kajaaniin Lönnrotin luo, ja sieltä taas, kuten Lapissakin, veneellä
sauvoen jokia ylös, kunnes saavuttiin Aunuksen Karjalaan, jossa
Castrén viipyi jonkun päivän Repolassa, ennenkuin lähti Miinoaan. Tämä
matka ei ollut erikoisen vaivaloinen eikä seikkailurikas, ja kun se
oli aijottukin tieteellistä hyötyä tuomaan, ei seikkailumatkaksi,
ymmärtää, että tulokset olivat hyvät. Aluksi näytti matkan käyvän
huonosti, sillä matkailijat saapuivat Venäjän n.s. vanhauskoisten
l. raskoljnikien luo, joilla on omat uskonmenonsa ja ulkonaiset
muotonsa ja jotka eivät tahdo tulla tekemisiin toisuskolaisten kanssa.
M.m. he eivät salli toisten juoda lähteistään eikä käyttää heidän
ruoka- ja juoma-astioitaan, koska ne muka näin tulevat saastutetuiksi.
Castrénin tovereista toinen oli ymmärtämättömyydestä juonut kylän
lähteestä ja käyttänyt talon veistä syödessään eräässä talossa Miinoan
kylässä. Vanhauskoiset rupesivat ankarasti uhkailemaan, ja vaan eräs
tilapäinen sattuma pelasti matkustajat enemmistä jälkilaskuista.
Mutta tuskin olivat he tästä seikasta selvinneet, niin olivat he saada
vankikyydillä matkustaa jonnekin lähimpään venäläiseen kaupunkiin,
sillä eräs hallinnollinen pikkuvirkamies oli ottanut yötisaikaan
tarkastaakseen heidän papereitaan ja tavaroitaan ja tullut
siihen tulokseen, että he olivat passittomia ja siis vangittavat.
Tästä pulasta pelasti heidät eräs sattumalta paikalle tullut ylempi
virkamies, joka antoi heille tarpeelliset valtuudet ja paperit.
Miinoasta jatkoi Castrén matkaansa rajaa pitkin pohjoiseen päin,
Akonlahteen, Vuokkiniemeen ja Uhtuaan, sekä sieltä Suomen Kuusamoon ja
Ouluun, kaikkialla merkiten muistiin lauluja, taruja, historiallisia
tarinoita ja satuja. Hän tuli siihen tulokseen, että jumalaistarut
Venäjän Karjalassa olivat harvinaiset ja että ne yleensä olivat
pukeuneet runopukuun, loitsuiksi, joita tuntui olevan aivan loppumaton
määrä. Akonlahdessa laulatti hän yhtä ainoata henkilöä 5 vuorokautta,
merkiten muistiin 40 vanhaa laulua sekä joukon taruja ja satuja;
Latvajärvellä tapasi hän Lönnrotin käyttämän kuuluisan runolaulajan
Arhipan, jolta hän ei kuitenkaan saanut varsinaisia loitsuja,
Vuonnisessa merkitsi hän paljo muistiin tietoja, joita sai paikkakunnan
kuuluisimmalta loitsijalta, ja Uhtuassa vihdoin viipyi hän 11 päivää.
Rikas ja tyydyttävä oli hänen saaliinsa.
Ettei Castrén tällä matkallaan kuitenkaan keräillyt yksistään
kieli- ja kansatieteellisiä aineksia, näkyy siitä, että hän oli
tehnyt joukon muinaistieteellisiä havaintoja ja muistiinpanoja. On
muistettava, että hän tässä suhteessa on tavallaan ensimäinen. Käsitys
muinaisjäännöksistä oli näet vielä aivan epäselvä ja epämääräinen
ja nimenomaan meidän maan kiinteistä muinaisjäännöksistä oli tuskin
mitään tietoja olemassa. Järjestelmällisesti niitä ei kukaan ollut
käsitellyt. Castrén kuuli matkallaan Karjalassa paljo taruja ja
tietoja lappalaisista ja näki muinaisjäännöksiä, kivipanoksia ja
kuoppia, joita väitettiin lappalaisten tekemiksi ja kutsuttiin heidän
nimillään. Hän aivan oikein huomauttaa, että osa näistä on lappalaisten
pyyntikuoppia ja osa heidän vanhoja liedensijojaan, kun taas osa voi
olla piilopirttien ja kalamajojen sijoja, mutta hän samassa huomauttaa,
että ne eivät voi olla samoja kuin eräät kivijäännökset Suomessa,
joita myös kutsutaan samoilla nimillä. Hän näkyy jo tätä ennen
keränneen tietoja tuollaisista kiviroukkioista Suomen puolella rajaa,
ja noita keräyksiään jatkoi hän nyt palatessaan Oulusta Helsinkiin.
Hän huomauttaa, että kiviroukkioita Suomessa on nimenomaan pitkin
rannikoita, ja hän lausuu otaksuman, että ne ovat skandinavisten
asukasten muinaishautoja, otaksuma, josta hän kyllä myöhemmin luopuu,
mutta joka kumminkin pääasiassa on osunut oikeaan. Saamme tuonnempana
nähdä, mitenkä nämä hänen muinaistieteelliset harrastuksensa jatkuvat
Siperiassa. Elämänsä viimeisenä vuotena hän vielä palasi kotimaansa
muinaismuistoihin, ehdottaen Venäjän maantieteelliselle seuralle
niiden tutkimista tekemänsä suunnitelman mukaan, mutta hänen kuolemansa
keskeytti Suomen muinaismuistojen järjestelmällisen tutkimuksen vielä
lähes kahdeksi vuosikymmeneksi.
Kun Castrén syksyllä 1839 palasi Helsinkiin, oli hänen taloudellisen
toimeentulonsa vuoksi taas pakko turvautua ansioihin. Hän hankki
niitä samalla tapaa kuin ennenkin: uutteran yksityisopetuksen ja
sanomalehtikirjoitusten kautta. Hänellä voi olla 10 tuntia opetusta
päivässä, ja samaan aikaan otti hän osaa Morgonbladetin toimittamiseen.
Mutta näiden rasittavien leipätöiden ohessa jatkoi hän osanottoaan
toverielämään -- mainitsemamme Porthan-juhlahan vietettiin juuri
syksyllä 1839 ja hänen kuraattoriaikansa sattuu niinikään tälle
ajanjaksolle ja jatkoi innolla omia opintojaan. Niiden esineenä oli yhä
edelleen suomalainen kansanrunous ja vertaileva kielitiede. Castrén
oli näinä vuosina erikoisesti harrastanut itämaisia kieliä, etenkin
turkkia, jota siihen aikaan pidettiin suomen sukukielenä. Näihin
aikoihin myös valmistui hänen dosenttiväitöskirjansa, latinalainen
teos: De affinitate declinationum in lingua Fennica, Esthonica et
Lapponica -- vertaileva kieliopillinen tutkimus Lapin, Suomen ja
Viron kielten alalta, jossa hän muotojen yhtäläisyyden nojalla täysin
tieteellisesti käsittelee noiden kielten sukulaissuhteita. Se oli
tulos edellisen vuoden Lapin matkasta ja se hankki tekijälleen oikeuden
luennoida yliopistossa. Minne päin hänen ajatuksensa kuitenkin tähän
aikaan kulkivat, näkyy kirjeestä, jonka hän lähetti ystävälleen C.R.
Ehrström'ille valmistuneen teoksensa mukana. Hän lausuu: "Meidän
kesken sanottuna en puoleen vuoteen ole ajatellut muuta kuin saada
jatkaa tutkimuksiani tällä alalla, eli toisin sanoen: voida toimittaa
kieliopin erityisistä suomen murteista, siperialaisiakaan pois
jättämättä. Heikko toivo siintää minulle tässä suhteessa. Seura
(= Suomal. Kirjall. Seura) aikoo toimittaa suomalaisen sanakirjan
osakkeiden avulla. Lönnrot tulisi toimittamaan suomalaista puolta;
Rein ja Aminoff ovat jo edeltäpäin kuulustelleet, tahtoisinko
minä pitää huolta vertailevasta puolesta. Ne lähettäisivät minut
matkalle osakevaroillansa. Mutta en luota paljo maanmiesteni
harrastukseen semmoista yritystä kohtaan. Sen vuoksi olen päättänyt
aluksi tehdä työtä kaikin voimin, jotta sitten yhden tai toisen teoksen
avulla voisi nykäistä pietarilaisia. Viimeistään ensi syksynä tulee
Kalevalan käännös pantavaksi painoon. Aion julkaista sen omalla
kustannuksellani. Uskaltaisiko ryhtyä yritykseen? -- Hymyilet minulle
ja suunnitelmilleni; mahdollisesti pysähtyvät kaikki kultaiset unelmani
käytännölliseen toimeen Helsingin trivialikoulussa, ja on minulla
toivo päästä konrehtoriksi siihen. Se ei juuri ole huonointa -- 1,000
ruplaa vuodessa ja neljä vapaata päivää viikossa on hyvin hyvä asia
helsinkiläiselle kirjailijalle. Mutta kirjallinen toiminta-alani tulee
Helsingissä liian ahtaaksi. Mutta ohjatkoon Jumala!" Kirje on päivätty
Helsingissä 2 p. helmikuuta v. 1840.
Tässä kirjeessä mainituista suunnitelmista ei kumpikaan tullut
toteutuneeksi, ja vähällä oli, ettei Castrénin toivehikas
elämä loppunut tähän. Huolimatta reippaasta ja karkaisevasta
nuoruudenajasta ei hänen terveytensä suinkaan ollut kehuttava.
Hän sairastui seuraavana talvena ankaraan vatsakuumeeseen, joka
oli viedä häneltä hengen. Mutta tuskin oli hän tautivuoteelta
noussut, ennenkuin hänellä oli suunnitelmia taas. Eräässä 17 p. kesäk.
1841 päivätyssä kirjeessään kirjoittaa hän näet jo mainitulle
Ehrströmille: "Tuskin olin päässyt jaloilleni taas, kun jo pyörii
pääkopassani matkasuunnitelma Norjan, Suomen ja Venäjän Lappiin,
Arkangeliin, Vologdaan j.n.e. Lönnrot on minua kehoittanut siihen;
meistä tulee matkakumppaneita. Minä teen työtä _in grammaticis_
(= tutkin kieltä), hän ajattelee vertailevaa sanakirjaansa. Me voisimme
_conjunctis viribus_ (= yhdistetyin voimin) saada aikaan jotakin, jos
minun terveyteni sen myöntää. Kuitenkin se, joka kaatuu taistelussa, on
ainakin koettanut voimiaan, ja kuka tahansa laskee sydänveren, niin
kuitenkin taatto taivahinen suuntaa nuolen. Siis me kaksi -- Lönnrot
ja minä -- suunnannemme ensi syksynä s.o. talven tullen Torniosta
Alteniin." [Norjan Lapissa Altenissa asui etevä Lapin tutkija, pastori
Stockfleth.]
Se suunnitelma, jonka Castrén tässä kirjeessä ystävälleen ilmoittaa,
toteutuikin, ja tuli saamaan uuden käänteen sekä lopullisesti
ratkaisemaan Castrénin kohtalon.
Matka Lappiin ja Pohjois-Venäjän tundroille.
Castrénin tuli omien sanojensa mukaan sillä matkalla, jonka hän
teki Lönnrotin kanssa ja osaksi tämän kustannuksella, toimia _in
grammaticis_. Itse asiassa keräsi hän aineksia jumalaisoppia varten,
kunnes hän matkan kestäessä sai tiedon siitä, että hän voi jatkaa
matkaansa "unelmiensa maahan", Siperiaan, jolloin hän kokonaan antautui
kielitieteellisiin opintoihin.
Lönnrot ja Castrén kohtasivat toisensa marraskuussa 1841 Kemin
kirkolla, ja sieltä he matkansa alottivat saman kuun 13 p. Matkan oli
määrä käsittää Lappi ja osa Arkangelin lääniä. Tarkoitus oli lähteä
ensin Venäjän Lappiin, ja sen vuoksi lähtivät tutkimusmatkailijat
kulkemaan Kemistä itäänpäin ja saapuivat huonolla talvikelillä
Kuolajärvelle. Mutta täältäpä eivät he saaneet kyytiä lähimpään
lappalaiskylään Venäjän puolella, kun talonpojat vaativat suunnattoman
kyytipalkan, he kun laskivat, että matkailijain olisi pakko tyytyä
heidän ehtoihinsa. Nämä odottivat jonkun päivän, kunnes kylään tuli
lappalaisia siitä kylästä, jonne he aikoivat, toivoen pääsevänsä
niiden mukana, mutta talonpojat uskottelivat lappalaisille, että
matkailijat olivat liikkeellä vihamielisessä tarkoituksessa, ja
lappalaiset lähtivät salaa takaisin omaan kyläänsä. Nyt suuttuivat
Lönnrot ja Castrén ja lähtivät talonpoikain kiusaksi pohjoiseen
päin muuttaen matkasuunnitelmansa. He lähtivät sen vuoksi pulkalla
pyrkimään Sodankylän pohjoisimman kylän Korvasen liepeitse Inariin. He
kulkivat aluksi tulvaveden peittämää jokijäätä pitkin, jossa pulkka oli
ikäänkuin veneenä aina silloin tällöin tullen täyteen vettä. Kaatuipa
Castrénin pulkka kerran kokonaan veteen. Matka kuitenkin edistyi.
Korvasessa saivat he 12 vuorokautta odottaa ankaran lumimyrskyn
taukoamista asuen huoneessa, jossa oli avoin takka eikä mitään
peltiä, niin että lämmityksen jälkeen aina oli pakko kiivetä katolle
sulkemaan savuaukko heinätukolla. Täältä lähtivät he liikkeelle
jouluaaton aattona ja viettivät joulupäivän autiossa lappalaiskodassa
tunturilla, syöden lihasoppaa ja juoden teetä kirkkaiden tähtien
kiiluessa kotaan puoliavoimen katon läpi.
Inarissa saivat matkailijat ilokseen kuulla, että kuuluisa
norjalainen Lapin tuntija, lähetyssaarnaaja Stockfleth, jota he
olivat aikoneet käydä tapaamassa Altenissa, olikin tilapäisesti paljo
lähempänä, Karasjoella, vain 16 pk. Inarista. He lähtivät ilomielin
tunturien yli poroillaan ajamaan. Matkalla eräässä kohden kaatui
Castrénin pulkka ja hänen kätensä, joka piti ajonuorasta kiinni, jäi
pulkan alle. Saadakseen kätensä pois oli hänen laskettava ohjas
kädestään, mutta samassa lähti poro liikkeelle ja laahasi häntä
mukanaan pitkin tunturia, kunnes hän heittihe irti ja jäi yksin
tunturille. Onneksi oli tyyni ilma, ja puolen tunnin kuluttua toverit
kaipasivat Castrénia ja löysivät hänet palattuaan häntä hakemaan.
Seuraavana päivänä Castrénin pulkka vinhassa ajossa törmäsi koivua
vastaan, että veri pursusi matkustajan suusta ja nenästä, ja hän luuli
jo nenänsä menneen, kunnes lääkäri Lönnrot lohdutti häntä ja sanoi,
että nenä oli pelastettavissa.
Karasjoen pappilassa viipyivät retkeilijät 10 päivää pastori
Stockflethin luona suureksi hyödykseen ja palasivat sitte Inariin.
Matkalla viettivät he 18 p. tammikuuta juhlaa auringon näkymisen
kunniaksi, ja silloin karkasivat kaikki heidän poronsa, jotka saatiin
kiinni vasta toisella tunturilla. Inarissa Castrén ilokseen sai
Sjögreniltä Pietarista kirjeen, jossa tämä ilmoitti, että kauvan
suunnitellusta retkikunnasta Siperiaan vuoden kuluttua tulisi tosi,
ja että Castrén nyt pääsisi mukaan. Kumminkaan hänen ei olisi syytä
keskeyttää nykyistä matkaansa, vaan sopi jatkaa se loppuun. Täynnä iloa
suostui Castrén tähän suunnitelmaan.
Ennenkuin Inarissa oli omaa pappia, oli Utsjoen papin tapa suurina
juhlina käydä Inarissa saarnaamassa, ja silloin kerääntyi lappalaisia
kaukaa kirkolle, minkä lähettyvillä pidettiin markkinoita, joilla
iloliemi virtanaan vuosi. Tähän aikaan olivat jo olosuhteet muuttuneet
niin yhdessä kuin toisessakin suhteessa, mutta määrättyinä aikoina
kokoontui vielä väkeä Inarin kirkolle. Niin oli laita nyt helmikuussa,
ja markkinoilta palaavien lappalaisten mukana päättivät Lönnrot ja
Castrén lähteä Venäjän puolelle, lähinnä Kuolan kaupunkiin. Jälelle
jäävien lappalaisten sydämellisesti tervehtiessä ja onnitellessa
lähtivät he tuntemattomia, ennen tutkijan jalan käymättömiä seutuja
kohti.
Ensimäinen Venäjän puoleinen lappalaiskylä, minne he saapuivat, oli
nimeltä Synjel. Matkalla oli pitkä asumaton taival, osaksi hyvin
yksitoikkoinen, kulkien autioita nevoja ja järviä pitkin, joissa ei
mikään vaihtelu huvittanut silmää. Venäjän puolella rajaa puhkesi
kova lumipyry, jonka lappalaiset selittivät johtuvan siitä, että ei
uhrattu mitään rajaseidalle, kuten ennen oli ollut tapana. Jumalaa
lepyttääkseen panivat matkustajat toimeen juomauhrin, mutta mitäpä
se enää olisi auttanut! Sittekun yö oli vietetty syöden, juoden ja
hauskasti tarinoiden avoimen nuotion ääressä tunturilla myrskyn
soitellessa, saavuttiin seuraavan päivän illalla Synjeliin, ja matka,
joka oli ollut hauska ja vaihteleva, oli hetkeksi loppunut.
Pitkän aikaa oli Castrén tehnyt havaintoja ja muistiinpanoja
lappalaisten elämästä, elinkeinoista, tavoista, kielestä ja
uskonnosta. Hän pitää kalastajalappalaisia paljo sivistyneempinä
kuin tunturilappalaisia, ja toiselta puolelta katsoo hän, että
Venäjän lappalaiset ovat paljo alemmalla sivistysasteella kuin Suomen
lappalaiset. Hän oli m.m. ihmetellyt jälkimmäisten uskonnollista
hartautta ja heidän tietojaan, kun Venäjän lappalaiset sen sijaan eivät
lainkaan osanneet lukea eivätkä paljo tietäneet kristinuskon hengestä
eivätkä määräyksistä. He joutuivat helposti hurmostilaan, jolloin
ainakin heidän naisensa käyttäytyivät hyvin hurjasti. Castrénkin oli
kerran mukana tuollaisessa tilaisuudessa, jolloin hurmostilassa
oleva nainen oli vähällä kynsiä häneltä silmät pois päästä, kun vieraan
silmälasit nähtävästi ärsyttivät häntä.
Synjelistä kulki matka 150 virstan päässä olevaan Kuolan kaupunkiin.
Matkalla yövyttiin taivasalle nuotion ääreen, joka yöllä monasti
sammui lumen alle ja Castrén heräsi viluun ja märkään, sytyttääkseen
uuden nuotion. Päivällä kulkivat susilaumat kuin koirat autiota
järven jäätä, himoiten kulkueen lihavia poroja. Hei vaan miten matka
sujui räiskyvien revontulien alla ja miten reippaana ja raikasna veri
kierteli miesten suonissa nahkapeskien verhoamassa ruumiissa! Mutta
kas, jo tultiin korkean Nuotjoen äyräälle. Vinhaa vauhtia alas,
niin vinhaa että lumikokkareet maasta pyrynä sinkoilivat miesten
ympärillä. Rinne oli jäätynyt pengermälliseksi ja pulkka hyppäsi
penkereeltä penkereelle välillä maahan koskematta ja kopsahteli
kyljellään puunrungosta toiseen, samalla kun pulkassa olija käsillään,
jaloillaan tai ruumiinliikkeillään koetti pitää sitä oikeassa
suunnassa, ja estää sitä joutumasta puun taka. Se vasta menoa oli, ja
Castrén kertoo, että kun oli päästy mäen alle, pysähtyi poro yht'äkkiä
katsomaan ikäänkuin ihmetellen tuota huimaa mäkeä!
Mutta jo alkoi näkyä Kuolan kaupunki Tuloma- ja Kuola-jokien
kainalossa. Sen valtavain kirkkojen -- joista yksi Pietari Suuren
aikuinen -- kupolit loistivat ja välkkyivät kauvaksi kuin lasinen
tunturin huippu. -- Siellä Kuolassa oli elämä iloa ja riemua. Sattui
olemaan laskiaisaika ennen paastoa ja sitä piti käyttää hyvin ja
perinpohjaisesti. Ystävällisissä venäläisperheissä juhlittiin
Lönnrotia ja Castrénia ja toisin ajoin kävivät he katsomassa hurjaa
mäenlaskua kaupungin viereiseltä korkealta vuorelta, josta väki kaiken
ikäinen lasketteli pulkissa ja kelkoissa.