MATHIAS ALEKSANTERI CASTRÉN
Kirj.
A. M. TALLGREN
Kansanvalistusseuran Elämäkertoja 18.
Helsingissä,
Raittiuskansan Kirjapainossa,
1913.
SISÄLLYS:
Alkusanat.
M.A. Castrén
Ympäristö ja lapsuus.
Ylioppilasvuodet. Suhde isänmaahan ja kansallisuuteen.
Tulevaisuus alkaa selvitä. Ensimäiset matkat.
Matka Lappiin ja Pohjois-Venäjän tundroille.
Samojedien parissa.
Kotimaassa 8 kuukautta.
Toisen kerran Siperiaan.
Elämän viime vuodet. Kuolema.
Jälkimuisto. Tieteellinen merkitys.
Alkusanat.
Joulukuun 2 p. tänä vuonna on kulunut 100 vuotta mainion
kielitieteilijän ja tutkimusmatkailijan Mathias Aleksanteri Castrénin
syntymästä. On luonnollista, että hänen satavuotispäivänään verestetään
mahdollisimman laajoihin piireihin tuon uhrautuvan ja nerokkaan
miehen muistoa; 60-vuotisesta haudastaan astuu esiin hänen haamunsa
kehottavana ja innostavana.
Saattaa tuntua oudolta ajatella, että suurellekin yleisölle voi olla
mielenkiintoista tutustua "kielioppien tekijän" elämään. Mutta tämä
elämä on niin vaihteleva, vaaroista, seikkailuista ja yllätyksistä
rikas, että se jo semmoisenaan tarjoaa mitä viehättävintä lukemista.
Ja kun me vielä tiedämme, että tämä henkilö on ollut kerrassaan
ihmeellinen kielinero ja maansa siihen asti kuuluisin tiedemies,
joka on monessa suhteessa viittonut tieteelle uusia latuja ja uurtanut
uria ennen tuntemattomille aloille, on meillä pienen kansan jäseninä
ylpeyden ja rakkauden velvoitus ja oikeutus tutustua suuren
kansalaisemme elämään ja saavutuksiin.
Seuraava esitys ei ole mikään itsenäinen tutkielma. Käytettävänäni
oleva lyhyt aika ei ole sitä tehnyt mahdolliseksi, ja sen
lisäksi annettiin minulle tehtäväksi nimenomaan kuvata tiedemies,
tutkimusretkeilijä ja ihminen Castrén suurelle yleisölle, ilman
tieteellistä erikoisarviointia. Sen mukaan olen koettanut kirjasen
kirjoittaa. Herättäköön se rakkautta heimomme kaukaisiin vaipuviin
sirpaleihin, herättäköön se halua työhön, joka on yhtä vapaa
itsekkyydestä ja samalla lailla suurten aatteiden palveluksessa kuin
Mathias Aleksanteri Castrénin työ oli!
Lähteinä tähän kirjaseen on etupäässä käytetty Castrénin omia
teoksia, jotka ovat kootut 6-osaiseen sarjaan "Nordiska resor och
forskningar". Mainittuun sarjaan on myös otettu _J.V. Snellmanin_
lyhyt, mutta oivallinen Castrénin elämäkerta. Niin ikään olen
hyödykseni käyttänyt _Gabriel Geitlinin_ Muistopuhetta Suomen
Tiedeseurassa v. 1853, _C.G. Borgin_ Castrénin elämäkertaa, _K.F.
Karjalaisen_ kirjoitusta Omassa Maassa, _J.R. Aspelinin_ ja _Otto
Donnerin_ kirjoituksia Valvojassa 1881 ja 1882, _E.N. Setälän_ lyhyttä
muistokirjoitusta Finnisch-Ugrische Forschungen'issa ja Valvojassa
v. 1901 sekä _O.F. Edlundin_ lämminhenkistä kirjasta M.A. Castrénin
elämä ja matkat, mikä suurimmaksi osaksi on lyhennellen suomennettu
Castrénin matkakertomuksista, ynnä vihdoin _A.J. Sjögrenin_ kirjoitusta
Suomi-kirjassa 1854 M.A. Castrénista. -- Runsaasti hyötyä on minulla
myös ollut muitten viime vuosisadan suurmiestemme elämäkerroista,
_Th. Reinin_ Snellmanista, _W. Söderhjelmin_ ja _J.E. Strömborgin_
Runebergista, _E. Nervanderin_ Fredrik Cygnaeuksesta, _Eliel Aspelinin_
Lauri Stenbäckistä, _E. Westin_ Topeliuksesta, _Kn. Tallqvistin_
Y.A. Wallinista, _Lönnrot_ biografioista sekä _Oskar Ranckenin_ J.R.
Bergstadin kuvauksesta ja eräistä pikku kirjoituksista Joukahaisissa,
Virittäjässä, Suomen Museossa y.m.
Erikoiset kiitokset pyydän lopuksi saada lausua niille arvoisille
henkilöille, jotka ovat minua avustaneet kirjasta kokoonpannessani,
erikoisesti professori _J.R. Aspelinille_, joka on Castrénin
muinaistieteellisen perinnön tallettaja ja kartuttaja. Kuvitukseen
nähden olen suuressa kiitollisuuden velassa tohtoreille _U.T.
Sireliukselle_ ja _A.O. Heikelille_ sekä maisteri _K.R. Donnerille_,
jotka ovat antaneet auliisti käytettäväkseni tutkimusmatkoillaan
ottamiaan valokuvia.
Helsingissä 1 p. syysk. 1913.
A.M.T.
M. A. Castrén.
Ympäristö. Lapsuus.
100 vuotta sitten! Kun ajattelee, millaisissa olosuhteissa silloin
kasvava ihminen kehittyi ja minkälaisten vaikutteiden alainen hän oli,
tuntuu ikäänkuin joutuisi toiseen maailmaan, jossa sivistyksellisen
ja taloudellisen elämän pohja oli toinen kuin nykyään. Yhtenä silmiin
pistävimmistä eroavaisuuksista sen ja oman aikamme välillä täytyy
pitää kaupunkilaisasutuksen suunnattomasti kasvanutta lukumäärää
ja merkitystä viime vuosisadan kuluessa, mistä monista erikoisista
seikoista se johtuneekaan. Ehkä yleensäkin, mutta ainakin meidän
syrjäisessä maassamme, lähentyminen ja keskittyminen joka alalla on
huomattavimpia sivistysvirtauksia 1800-luvun kuluessa. Niinpä on
meidän syytä muistaa, että sivistyksellisesti maakunnat ovat monessa
suhteessa menettäneet eristetyn merkityksensä, sikäli että niiden
virkamies- ja porvarissuvut, jotka ennen ovat omalla alueellaan
vaikuttaneet, ovat hajonneet pitkin maata, ja että niissä kertyneet
pääomat ovat muuttaneet muotoa ja niinikään virranneet toisille
tahoille kuin ennen. Suurimpana tekijänä tässä kumoustyössä ovat olleet
kulkutiet. Maanteitä, joita koko maassa v. 1800 oli yhteenlaskettuina
n. 10,000 km, on nyt kylätietkin lukuun otettuina 4-5 kertaa se
määrä, samalla kun kanavat, rautatiet ja höyrylaivalinjat kaikki ovat
viime sadan vuoden keksintöä. Kun tiedämme, että n. 100 v. sitten
kulettiin esim. Kemin ja Helsingin väliä tavallisesti hevosella ajaen
vähintäin viikko, ja että sama matka nyt suoritetaan vuorokaudessa,
ja kun ymmärtää, että 100 vuotta sitten tuo matka tuli monta vertaa
kalliimmaksi kuin nyt, oivaltaa, miten erilaiset olosuhteet ja
ulkoapäin saatavat vaikutteet olivat kuin nyt. Tähän tulee vielä se
seikka, että kirjallisuus silloin oli kokonaan toisenlaatuista kuin
nyt, että -- edelleen pysyäksemme meidän maamme oloissa -- Suomessa
v. 1813 ilmestyi vain yksi sanomalehti, sekin ainoastaan 152 kertaa
vuodessa, että mikään puhelin tai sähkölennätin ei ollut tietoja
levittämässä ja että osanotosta valtiolliseen elämään ei voinut paljoa
puhuakaan. Kun vielä muistamme, että suomalaista kirjakieltä ei ollut
eikä siis suomalaista sivistyskieltäkään, jos kohta se lienee ollut
yleisenä puhekielenä maaseutujen pappiloissa ja useimpien kaupunkien
porvarisperheissä, lienee jossain määrin käsitettävää, miten erilainen
oli ympäristö sillä henkilöllä, joka 100 vuotta sitten oli nuori, ja
sillä, jonka kehitysvuodet sattuvat kahdennenkymmenennen vuosisadan
alkupuolelle Suomessa -- olkoonpa sen pohjoisemmissa tai eteläisemmissä
osissa, sillä seikallahan ei enää ole ratkaisevaa merkitystä.
Joulukuun 2. päivänä v. 1813 syntyi Tervolan kappelin
kappalaistalossa Mathias Aleksanteri Castrén, joka sittemmin oli
kohoava Suomen mainehikkaimmaksi tiedemieheksi. Sekä isän että äidin
puolelta kuuluu hän pohjalaisiin pappissukuihin, jotka ovat antaneet
useita huomattavia miehiä Suomen sivistyselämälle. Niistä kumpikin on
vaikuttanut etupäässä Pohjois-Pohjanmaan seurakunnissa ja muistettava
on, että pappilat 100 vuotta sitten olivat keskuksia, joissa hoidettiin
Turun akatemian perintöjä ja siellä saatuja harrastuksia. Melkein
yksinomaan oli laita tällainen Pohjanmaalla, jossa ei suuren reduktsion
jälkeen, Kaarle XI:n ajoilta asti ollut aatelia eikä herraskartanoita
opillista sivistystä vaalimassa.
Castrén-suku on alkuansa hämäläinen. Sen ensimäinen tunnettu jäsen
on _Olaus Castrénius_, s. 1666 Hollolassa Linnan ratsutilalla;
josta suvun nimi on muodostettu (linna = lat. castrum). Hän kuoli
sittemmin pappina Pälkäneellä, mutta jo hänen poikansa muutti
Pohjois-Pohjanmaalle, jossa suku siitä asti toimi kaikkiaan toista
sataa vuotta. Olaus Castréniuksen jälkeläinen neljännessä polvessa
oli Mathias Aleksanterin isä, Rovaniemen kirkkoherrana kuollut
_Kristian Castrén_, rovasti _Eerikki Castrénin_ ja tämän ensimäisen
puolison _Katarina Elisabet Keckmanin_ yhdeksäs lapsi, syntynyt
Pudasjärvellä 17/1 1779. Hän meni v. 1806 naimisiin _Susanna Sofia
Fellmanin_, rovasti _Esaias Fellmanin_ ja _Katarina Gisselkorsin_
tyttären kanssa, ja heidän 13 lapsestaan oli _Mathias Aleksanteri_
kuudes. Sekä isän että äidin suvussa oli ollut opillisia harrastuksia,
isä ja äidinisä olivat kumpikin maistereita Turun yliopistosta, isänisä
oli julaissut tutkimuksen Pudasjärven pitäjästä, äidinisä Rovaniemen
pitäjästä, ja äidin isoisä kertomuksen Kemin Lapin pitäjistä; äidin
nuorin veli taas oli kuuluisa Lapin tuntija ja tutkija, muinaistutkija
ja luonnontutkija _Jaakko Fellman_, ja yksi isän veljistä oli kuuluisa
Kemin rovasti _Mathias Castrén_, luonnontutkija ja tiedemies hänkin.
Oli siis selvää, ettei Mathias Aleksanterin koti ollut vieras
moninaisille sivistysharrastuksille.
Mathias Aleksanterin lapsuusvuodet kuluivat Keminjoen varrella. Hänen
syntyessään oli isä Tervolan kappalainen, mutta 9 vuotta myöhemmin
muutti hän 4 penik. pohjoisempana olevaan Rovaniemeen kirkkoherraksi
appensa jälkeen, jonka äidin -- Gisselkorsien suvussa paikka kauvan
oli ollut. Täällä Ounasvaaran juurella ja valtavan, koskirikkaan ja
kauniin Keminjoen varrella, syrjässä ihmishyörinästä kasvoi ja kehittyi
nuori poika. Jo lapsena tottui hän kulkemaan suksilla ja porolla,
jo lapsena tottui hän samoamaan pitkiä matkoja lumisten aukeiden yli,
jo lapsena tottui hän metsästämään ja kalastamaan ja saamaan ravintonsa
etupäässä jokien ja metsien antimista -- kaikki tottumuksia ja
taitoja, jotka tulivat hänelle korvaamattomaksi hyödyksi hänen
myöhemmillä tutkijamatkoillaan, joten hänen myöhempi elämänsä Siperian
tundroilla tuli olemaan jatkoa hänen nuoruuselämälleen, eroten siitä
vain vaivojen ja kieltäymysten suuruuden, ei laadun puolesta, kuten
Snellman kirjoittaa.
Vaikka Castrén kuului vanhaan pappissukuun, emme silti suinkaan saa
otaksua, että hänen tiensä olisi ollut tasoitettu ja että hän olisi
voinut kulkea sitä suuremmitta ponnistuksitta. Päinvastoin. Siihen
aikaan ei säätyero suinkaan ollut niin suuri, kuin valitettavasti usein
on nykyään. Castrénin koti oli maalaiskoti aivan samoin kuin ympäristön
asujamien, eikä siinä suinkaan ollut kertyneenä suuria pääomia,
joiden turvissa lasten kasvatusta olisi ollut helppo toteuttaa ja
tulevaisuutta suunnitella. Isällä oli suuri velkataakka kannettavanaan,
ja kun hän kuoli v. 1825, jäivät nämä velat kodille perinnöksi. Totta
kyllä, että eräät sukulaiset antoivat anteeksi saatavansa, mutta
sittekin oli perheen toimeentulo sangen niukka, kun rouva Castrén
armovuosien päätyttyä muutti lapsijoukkoineen Ouluun, jossa hänen oli
kouluutettava poikansa. Jo pienenä sai niin muodoin nuori Mathias
totuttautua kieltäytymään nautinnoista, ja varmaa on, että tämä seikka
oli omiaan karaisemaan hänen sekä ruumistaan että vallankin sieluaan.
Hänessä kehittyi täten voimakas vastuullisuuden tunne, jota ilman
mikään nuori henkilö ei voi kasvaa kunnon ihmiseksi eikä kansalaiseksi.
Ensimäisen opetuksensa sai Mathias kotonaan, ensin isältä, sitte
eräältä kotiopettajalta. Mutta kuten juuri mainittu, hän joutui isän
kuoleman jälkeen Oulun kouluun, n.s. trivialikouluun. Nämät koulut
olivat yleensä 8 vuosikurssiset ja valmistivat ylioppilaita. Oppikurssi
oli monipuolinen, käsittäen useita kouluissamme nyt unhoon jääneitä
aineita. Mathias Castrénin tulevaa elämäntyötä silmällä pitäen on
tärkeä etenkin muistaa, miten lujan pohjan kieliopinnot latinan
kieliopin tarkan oppimisen kautta koulussa saivat, ja Castrén oli usein
heikompilahjaisten toveriensa ohjaajana. Muita kieliä olivat kreikka,
saksa, venäjä ja mahdollisesti vapaaehtoisena ranska. Oppiaineina
sen sijaan eivät lainkaan olleet koulun opetuskieli, ruotsi, ei
myös oppilasten äidin- ja seurustelukieli, suomi. Ei myöskään
luonnontieteitä löytynyt lukujärjestyksessä, mutta tunnettua on, että
nuori Castrén jo varhain suurella hartaudella oli oppinut enonsa Jaakko
Fellmanin johdolla tutkimaan kasveja ja niin omaksunut itselleen
osuuden edellisen vuosisadan suuresta luonnontieteellisestä perinnöstä.
Tällaisesta koulusta, varattomasta, mutta sivistyneestä kodista
kaukaa taipaleiden takaa Pohjanmaalta lähti Castrén, lahjakkaan suvun
jäsen, v. 1830 keväällä Helsinkiin suorittamaan vasta pääkaupunkiin
muutetussa yliopistossa ylioppilastutkintoaan. Suuret eivät olleet
nuoren miehen rahavarat. Äiti voi antaa lämpimien kotikutoisten
vaatteitten ja muitten matkavarustusten lisäksi ainoastaan 5
hopearuplaa, mutta eräs eno lisäsi matkakassaan 18 ruplaa, ja niin
lähti nuorukainen hevoskyydillä toveriensa kanssa avaraan maailmaan.
Ylioppilastutkinto 26 p. tammik. 1830 sujui 16-vuotiaalta hyvin, ja
niin oli Mathias Aleksanteri Castrén liber studiosus, arvosanalla
laudatur, natione Ostrobothniensis, pohjalainen ylioppilas ja vast'edes
osakuntansa loistavimpia ja kuuluisimpia nimiä.
Ylioppilasvuodet. Suhde isänmaahan ja kansallisuuteen.
Elämäntehtävän valinta.
Se aika, jolloin Castrén oli tullut ylioppilaaksi, on maamme
historiassa ulkonaisesti hiljaista ja kuollutta, mutta silloin
tapahtui se sisäinen herätystyö ja kylvettiin se innostuksen siemen,
joka seuraavina vuosikymmeninä vaikutti niin suuria, että 1830-luku
todella muodostui uusimman suomalaisen historian nuoruusvuosiksi.
Valtiollisen suomenmielisyyden kärsittyä ensimäiset kovat tappionsa
luotiin 1830-luvulla pohja koko vastaiselle kultuurielämällemme.
1830-luvulla muodostui myöskin suomen kirjakieli, silloin perustettiin
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, julaistiin kansanrunouden aarteita --
kaikki maan parhaimmistossa heränneen kansallishengen tuotteita, jotka
vuorostaan pian innostuttivat uusia voimia, nimenomaan ylioppilaita,
työhön, jollaista ei tässä maassa ennen ollut sellaisella voimalla
tehty. Kansallis- ja siihen aluksi eroamattomasti yhtynyt isänmaantunne
puhkesi ennen pitkää ohjelmiksi, valtiollisiksi, yhteiskunnallisiksi
ja sivistyksellisiksi, ja se onkin aivan luonnollista, koska työ vain
näin muodoin saatiin järjestelmällistä ja tuloksellista, mutta tuo
isänmaan tietoisuus ei elänyt vain ohjelmissa ja suunnitelmissa, se
oli vallannut koko ilmapiirin ja nostanut hehkuvan innostuksen niissä
herkissä nuorukaissydämissä, jotka olivat ajan johtavan aatteen
omaksuneet. _Maan ja kansan kohottaminen_ -- se oli ylioppilasten
tunnussana, ei ainoastaan koreana puheenpartena, vaan voimakkaana
sisäisenä vaatimuksena.
Olihan isänmaanrakkauden henki, korkea, suuripiirteinen ja kuulakka,
rakkaus kansallisuuteen, ei vielä niin paljo sen sosialiseen kuin
sivistyselämään, lähestyvän uuden ajan hapuilevan ja etsivän
hengen sisältönä ulkona Europassakin. Siellä se ennen pitkää johti
epätoivoisiin valtiollisen sorron poistamisyrityksiin ja kansallisiin
virtauksiin Puolassa, Italiassa, Belgiassa, Saksassa, Itävallassa.
Mutta näissäkin maissa tietoisuus kansallisuudesta aluksi omaksui
enemmän halun etsiä kansan henkistä erikoisuutta, halun tutkia kansaa
ja sen yksilöllisyyttä, pyrkimyksen syventyä oman kansan muistoihin
ja hengen saavutuksiin. Tuo ajansuunta on silloisen n.s. romanttisen
hengen ilmaus tai ainakin sen tulos. Mutta tuosta haavemielisestä ja
epäkäytännöllisestä pyrkimyksestä kehittyi kuitenkin ennen pitkää
todellinen, voimakas kansallispyrkimys, tuo liike ja voima, joka painaa
leimansa Europan kansojen sisäiseen ja ulkonaiseen elämään viime
vuosisadan keskivaiheilla ja jälkipuoliskolla.
Tuo kansallinen tuulahdus oli tullut Suomessakin tutuksi jo Turun
akatemian loppuaikoina. Siitä kehittyi nyt juuri 1830-luvulla täälläkin
se aluksi epämääräinen rakkaus kansaan, maahan ja rotuun, josta äsken
mainittiin, ja jossa -- vaikkakin harvinaisen vähässä määrin -- oli
havaittavissa romantiikan epätodellisuushaaveiluja. Ja niin muodostui
siitä kultuuria, jolle voi jotain rakentaa, syntyi se pohja, joka kesti
ja tulee kestämään aikojen loppuun asti.
Kun ilmassa on joku suuri kuningasajatus, hallitsee se viileällä
ja kumminkin lämmittävällä voimallaan jokaista, jossa vähänkään
on kaikupohjaa sille, mikä häntä ympäröi. Meidän maassamme
_ylioppilasnuoriso_ kulki ja on myöhemminkin usein kulkenut ensimäisenä
omaksumassa sitä, mikä ajassa liikkuu. Että näin kävi 1830-luvulla,
se on silloisille ylioppilaille mitä suurimmaksi kunniaksi. Eihän
ollut olemassa enää ketään suurta vanhaa tunnustettua johtajaa ja
tien neuvojaa. Poissa ne olivat, mikä tuonen tuvilla, mikä kaukana
syrjäseudulla tai muissa maissa, Porthan, Lencqvist, Ganander,
Franzén, Arvidsson, Calonius, eikä ollut kukaan jaksanut nousta
tyhjiksi jääneille henkisten johtajain paikoille. Ja kumminkin lähti
silloisten ylioppilasten piireistä ilman kasvattajia näihin aikoihin
sellaisia vuossataisneroja tai ainakin vuossataisvoimia, kuin
Lönnrot, Runeberg, Snellman, Rein, Akiander, Nordström, ja ennen pitkää
näiden kasvattamat Topelius, Stenbäck, Wallin ja Castrén. Täytyi
todella olla jotain suurta ilmassa ja täytyi tietysti olla jotain
suurta noitten miesten sydämissä, ei ainoastaan päässä.
Ei niin, että Castrénilla kohta ylioppilaaksi tullessaan aatteet
kansallisuudesta ja isänmaasta olisivat olleet selvillä, kaukana siitä.
Sanoihan kerran Fredrik Cygnaeus vanhana muistellessaan yliopiston
Turussa olon loppuaikoja 1820-luvulla, että ylioppilasjuhlissa silloin
ei koskaan kuultu "sydämestä lähtenyttä sanaa, ei koskaan mitään, joka
kehotti pyrkimään yhteiseen päämäärään, hetken innostuttamiseksi,
entisyyden muistoksi ja tulevaisuuden toivoksi". Juhlien täytteenä
olivat vain remuaminen ja tyhjä ilo; sisällyksettömät huvitukset,
juomingit ja tappelut -- niissä ylioppilaselämän epävirallinen
puoli. Mitenkä olisi tässä suhteessa voinut tapahtua niin yhtäkkinen
ja perinpohjainen muutos? Luonnollisesti kuului ylioppilaselämään
edelleenkin tuota nuoruuden hurjuutta, mutta juuri tähän aikaan astuu
yhä voimakkaammin aate ylioppilaselämään, ja onnellinen oli todella
se, joka sen syntyessä ja kehittyessä oli nuori ylioppilas. Sehän oli
kehittynyt valmiiksi, ikäänkuin kypsynyt yleisesti vallitsevaksi jo
v. 1840 ikimuistettavasta yliopiston riemujuhlasta asti, oltuaan sitä
ennen 1830-luvulla pääasiassa pohjalaisten ylioppilasten omaisuutta
ja sen keskuudesta lähteneiden ja lähtevien miesten hoivaamana.
Meidän on ollut pakko tehdä nämä yleistä laatua olevat huomautukset,
saadaksemme taustan, jota vastaan Castrénin kehitystä on katsottava
ja joka tekee hänen elämänsä ymmärrettäväksi. Asian laadusta näet
riippuu, että tässä kirjasessa kuvaamme pääasiassa Castrénia yksilönä,
joka kehittyi vallitsevien ajansuuntien muodostelemana, emmekä häntä
varsinaisesti yksityisihmisenä. Hänestä käyttämämme lähteet kertovat
näet etupäässä hänestä kansalaisena ja toveripiirien jäsenenä.
Nuori kuvattavamme ei kuitenkaan aluksi voinut seurata heräävän
kansallistunnon ensimäisiä hapuilevia yrityksiä Helsingissä.
Taloudellinen riippuvaisuus ja varattomuus pakottivat hänet yhden
taloudellisesti ja muutenkin epäonnistuneesti vietetyn lukukauden
jälkeen jo keväällä 1830 hakemaan itselleen kotiopettajan tointa,
ja sellaisen hän kohta saikin majuri A.F. von Willebrandin luona
Uskelassa. Täällä viipyi hän vuoden 1832 alkuun.
Sikäli kuin tiedetään, käytti hän täällä vapaata aikaansa osaksi
ruumiinsa voimistamiseen, etenkin metsästykseen, osaksi myös kreikan
kielen opiskeluun, joten tuo puolentoista vuoden aika ei opintoihinkaan
nähden häneltä mennyt hukkaan. Muuten hän tietysti tällöin virkistyi
ja sai valoisamman elämänkatsomuksen, vapaana kun hän sai olla
taloudellisista huolista.
Yliopistoon palattuaan Castrén osaksi kävi kiinni opintoihinsa, osaksi
ottamaan osaa toveri- ja osakuntaelämään. Asunnon tuli hän saaneeksi
Runebergillä. Häntä pidettiin näihin aikoihin ahkerana ja pirteänä
nuorena miehenä mutta jonkun verran teräväkielisenä, eikä häntä
miksikään aivan erikoiseksi vielä huomattu. Mutta juuri nythän hänen
kehityksensä alkoikin. Oltuaan ennen melkein yksistään klassillisten
ja itämaisten kielten harrastaja, hän tällöin alkoi lueskella
kirjallisuutta, etenkin sellaista, johon Runeberg Helsingfors
Morgonbladissansa oli huomiota kiinnittänyt, ja hänen myöhemmistä
kirjeistään Siperiasta näkyi, että hänelle olivat käyneet erikoisen
rakkaiksi Schillerin, Goethen, Walter Scottin ja Cervantesin teokset.
Tietysti ihaili hän yhdessä toveriensa kanssa suuresti Runeberginkin
runoja, etenkin Hirvenhiihtäjiä, kuten hänen myöhemmistä Kalevalan
luennoistaan selviää. Hän tutki myös innolla filosofiaa, johon hän
perusteellisesti syventyi ja johon hän pani paljo arvoa, -- millä
seikalla epäilemättä on ollut merkitystä hänen kielitieteellisiin
tutkimuksiinsa, käsityksiinsä kielten kehityksestä ja kansojen
psykologiasta.
Runebergin vuokralaisena Castrén jo varhain joutui tutustumaan
ja olemaan läsnä nuorten, yliopistoa lähellä olevain henkilöiden
yhdistyksen, "Lauantaiseuran", kokouksissa, joissa hän sai
herätteitä, niissä kun keskusteltiin kaikista taivaan ja
maan asioista, taottiin Suomen tulevaisuutta ja pohdittiin sen
elinkysymyksiä, sekä aatteellisia että käytännöllisiä.
Suuremmassa määrin kuin toveripiiri Lauvantaiseurassa vaikutti
Castréniin tähän aikaan kuitenkin eräs piiri nuorempia hänen
ikäisiään pohjalaisia tovereita, jotka alinomaa seurustelivat
toistensa luona. Sen muodostivat, paitsi Castrénia, sittemmin niin
kuuluisa pietistijohtaja, runoilija Lauri Stenbäck, J. Östring,
suomenkielensuosija E.A. Ingman, säveltäjä F.A. Ehrström ja tämän
nuorempi veli C.R. Ehrström, C.G. von Essen ja Henrik Piponius, ehkä
myös ensimäisen suomenkielisen historian kirjoittaja J.F. Cajan.
Snellmanin vanhempana lausuman arvostelun mukaan oli seurustelu tässä
nerokkaassa piirissä erinomaisen kehittävää ja kohottavaa ja keskustelu
oivallisen sattuvaa. Mitä tulee nimenomaan Castréniin, otti hän, joka
yleensä tähän aikaan oli umpimielinen, tässä piirissä henkevästi ja
vilkkaasti osaa keskusteluihin.
Rinnan näiden vapaiden yhdistysten vaikutuksen kanssa vaikutti
Castréniin hänen osakuntansa, jossa tällöin terveet tuulet
alkoivat puhaltaa. Oli tapana, että osakuntakokouksissa esitettiin
latinankielisiä, v:sta 1834 alkaen E. Stenbäckin alotteesta myös
ruotsinkielisiä teesejä, joita joku ylioppilas otti julkisesti
puolustaakseen. Ne koskivat milloin mitäkin tietopuolista
tai käytännöllistä kysymystä. Sellaisia ajansuunnalle kuvaavia
olivat kysymykset: onko mahdollista, että Suomi milloinkaan tulee
suomalaiseksi; suomenkielestä tutkintoaineena y.m. Samaa asiaa
oli keskustelusta päättäen kosketellut myös Castrénin v. 1834
esittämä kysymys: "onko sivistyneellä kansakunnalla oikeutta
pakottaa sivistymätön kansa valtansa alaisuuteen kohottaakseen
sitä sivistykseen?" Castrén vastasi kysymykseen myöntäen, verraten
tarkotettua suhdetta vanhempien ja lasten väliseen suhteeseen.
Mielipide tulikin kokouksen päätökseksi, sittenkun Snellman oli
huomauttanut, että useimpien kansojen sivistys alkuaan oli muukalaista,
jos kohta Castrénin mielipiteeltä ei suinkaan vastustajiakaan
puuttunut.
V. 1835 syksyllä taas pohjusti Castrén kokonaan toisenluontoisen
esityksen, ajan harrastuksia kuvaava sekin: "Jobin kirjan aatteesta".
Osakunnan pöytäkirjat kertovat, että esitys "todisti suurta
asiantuntemusta ja kypsynyttä harkintaa, joten sitä tyydytyksellä
kuunneltiin".
Ylioppilasnuoriso oli tähän aikaan melkoisen vastustusmielistä, eikä
se kummaa olekaan, kun silmällä pitää sitä arkuutta, jolla kaikkia
vapaita rientoja katsottiin. Elettiinhän yleensä meillä ankarimman
taantumuksen aikaa. Se vaikutti senkin, että yliopistonopettajain
puolelta pelolla seurattiin kaikkia nuorten vallattomia päähänpistoja
ja kaikkea, "mikä voi saattaa yliopiston olemassaolon vaaranalaiseksi".
Tunnettuahan on pohjalaisten hyväluontoisen inspehtorin prof. G.G.
Hällströmin kehotus ylioppilaille: "juoskaa, hyvät herrat, juoskaa,
milloin vaan näettekään vahdin tai sotamiehen".
1830-luvun alkuvuosina oli tapahtunut viranomaisten ja ylioppilasten
välillä pieniä rettelöitä, joilla aluksi näytti olevan hyvin vakavat
seuraukset, mitkä kumminkin onneksi torjuttiin. Mielet olivat kuitenkin
molemmin puolin ärtyneet ja nimenomaan väitettiin akatemisten isien
vainoavan ylioppilasten luottamusmiehiä ja eritoten heikäläisiä kykyjä
ja suosivan pelkästään keskitasoja. Niinpä sattui syksyllä 1834, että
eräs nuorten mielestä huomatuimpia nuoria kykyjä, A.A. Laurell, oli
julaissut dogmaatisen väitöskirjan, jota jumaluusopillisen tiedekunnan
enemmistö ei ehdottanut hyväksyttäväksi. Tämä pani mielet kuohuksiin,
ja nimettömillä lipuilla kutsuttiin ylioppilaita vastalausekokoukseen
yliopistolle. Ylioppilaita kokoontui, puheenjohtajaksi valittiin
Yrjö Aukusti Wallin, ja läsnä oleva Castrén kehotti tätä esittämään
pohdittavaksi kysymystä Laurellin asiasta. Tarkotus näyttää olleen
saada aikaan mielihyvälausunto Laurell'ille ja paheksumislausunto
jumaluusopilliselle tiedekunnalle, mutta asiapa ei tullutkaan
kokouksessa esille, vaan ryhtyivät osanottajat pohtimaan erästä
toista kysymystä. Ennen pitkää saivat viranomaiset kuitenkin
selville kokouksen alkuperäisen tarkotuksen, asia ilmoitettiin
kurinpitolautakunnalle, ja seuraus oli että 7 ylioppilasta, joukossa
useita myöhemmin mainehikkaita miehiä, erotettiin puoleksi vuodeksi
yliopistosta. Niiden joukossa oli Lauri Stenbäck, jonka elämälle tämä
erotus antoi uuden käänteen, ja myös M.A. Castrén, joka erottamisen
johdosta myös menetti nauttimansa pienen yliopistollisen apurahan.
Yliopistosta karkotettuna oleskeli Castrén Lohjan pitäjässä
jatkaen kandidaatilukujaan ja nimenomaan tutkien itämaisia kieliä,
persiaa ja turkkia. Hänen poissa ollessaan vietti osakunta 17 p.
helmik. 1835 vuosijuhlaansa, jossa m.m. C.R. Ehrström esitti
karkotettujen toverien maljan ja Topelius luki Snellmanin kehotuksesta
kirjoittamansa runon samasta asiasta. Näkee siis kenen puolella
nuorison ja toverien mielet olivat. Sen näkee ehkä vielä selvemmin
siitä pöytäkirjasta, jota olisi tullut pitää kokouksessa, missä
osakunnalle ilmoitettiin erottamisasia. Pöytäkirja mainitsee
ainoastaan: "kokous oli sen laatuinen, että siitä ei mitään
pöytäkirjaa voi pitää". --
Ristiriidan aiheet akateemisen opettajakunnan ja ylioppilasnuorison
välillä eivät kuitenkaan vielä suinkaan loppuneet. Tiedetäänhän
päinvastoin, miten ne kärjistyneistään kärjistyivät nimenomaan
pohjalaisten keskuudessa. Yliopiston viranomaiset pitivät pohjalaista
osakuntaa levottomuuden pesänä ja päättivät jakaa sen kahtia, vaikka
tiedettiin, miten vastenmielinen tällainen ajatus ylioppilaista oli ja
vaikk'ei heille annettu tilaisuutta asiasta edes keskustella. Mielet
olivat kuitenkin tavattomasti kiihdyksissä. Kun jakoasia osakunnalle
ilmoitettiin, kysyi M.A. Castrén ainoana puheenvuoron käyttäjänä
inspehtorilta, joka oli ollut jakopäätöstä tekemässä, luuliko tämä
päästävän pitkällekin "hallitse jakamalla" periaatteellaan. Mitenkä
monellaisiin ja pitkällisiin riitaisuuksiin yliopiston konsistorin
onneton jakopäätös sittemmin antoi aihetta, nähdään Reinin suuresta
Snellmanin elämäkerrasta.
Yksi huomattava ylioppilasrettelö 1830-luvulla ansaitsee vielä ajan
kuvauksena tulla mainituksi, varsinkin sen vuoksi, että Castrénilla
oli siinä osuutensa. Pohjalainen osakunta oli päättänyt toimeenpanna
v. 1839 yhteisen ylioppilasjuhlan marraskuun 9 p:nä, H.G. Porthanin
sadantena syntymäpäivänä. Juhlan viettämisen kielsi kuitenkin
yliopiston silloinen varakansleri, kenraalikuvernöörin apulainen A.A.
Thesleff. Lisäksi kutsuttiin pohjalaisten kuraatori Fredrik Cygnaeus
hänen puheilleen, ja häntä uhattiin ankaralla vastuulla, jos juhla
kumminkin pidettäisiin. Kun tämä tieto tuli pohjalaisten korviin,
pitivät he kohta ylimääräisen kokouksen, jossa valittiin 18-henkinen
lähetystö ilmoittamaan varakanslerille, että koko osakunta oli
yksimielinen kuraatorinsa kanssa. Lähetystön hommaajana oli ja sen
puheenjohtajaksi valittiin silloin jo sangen huomattu Castrén.
Kun lähetystön puheenjohtajan piti varakanslerille esittää lähetystön
tarkotus ja hän alotti esityksensä sanoilla: "sen johdosta että
ylioppilaskunta oli aikonut viettää juhlan Porthanin muistoksi",
keskeytti hänet varakansleri kiivaasti: "minä sanon herroille, että ei
käy laatuun, että herrat toimeenpanevat juhlia ja kalaaseja; hänen
majesteettinsa ei sitä tahdo. Herrat pitäkööt kalaaseja kirjojensa
kanssa. Eivätkä herrat saa täällä pitää julkisia kalaaseja ja ivata
ja pilkata opettajiaan." Castrén koetti puolestaan vastata ja
keskustelun kuluessa selitti Porthanin merkitystä ja asemaa maan
sivistyselämässä, jolloin varakansleri kysyä tokasi: "No, tuntevatko
herrat Porthania? Ovatko herrat nähneet häntä?" Kun selitettiin,
että hän oli syntynyt 100 vuotta sitten ja aikoja sitten kuollut,
sanoi varakansleri Topeliuksen muistelmien mukaan: "mitä herrat siis
hänestä välittävät? Silloin eivät edes herrojen isät, vaan isoisät
ovat hänet nähneet. Hän eli toisissa olosuhteissa ja herroilla on
paljo julkisempia aikajaksoja juhlittavana". Mitenkä olikaan, lupaa
yleiseen ylioppilasjuhlaan ei saatu, mutta sen sijaan pidettiin
kuuluisat ja innostuneet pohjalaiset ylioppilasjuhlat, jollaisia
osakunta on vuosittain pitänyt Porthanin päivänä. Mitään suurempaa
merkitystä ei ylläkuvatulla estely-yrityksellä myös tullut olemaan,
mutta se kuitenkin kaikitenkin kuvaa yleistä asemaa ja kuvaa myös
toverien luottamusta Castréniin ja hänen osanottoansa osakunnan
yhteisiin harrastuksiin. Mitenkä suurta luottamusta Castrén muutenkin
toverien keskuudessa nautti, selviää m.m. siitä, että hän 1835 toimitti
osakunnan lehteä ja että kun syksyllä 1837 oli valittava 10 sensoria
osakuntalaisten elämätä valvomaan, Castrén sai enimmät äänet, ja
että hän talvella 1836, kun osakunta kuraatorikseen oli valinnut
J.L. Runebergin, oli yksi niistä 4:stä edustajasta, jonka tuli käydä
Runebergin luona hänen suostumustaan pyytämässä. -- V. 1840 ja 1841 hän
vihdoin toimi valittuna pohjoispohjalaisten kuraatorina.
Lienee syytä tässä yhteydessä johtaa mieliin Castrénin harrastusta
varsinaisti suomenkielen asiaan. Kuten mainittu ei siihen aikaan vielä
ollut varsinaista suomenkirjakieltä, ja tunnettuahan on, että etenkin
virkamiessivistyneistä kodeista lähteneet osasivat suomen kieltä
joko hyvin puutteellisesti tahi eivät lainkaan. Mitään virallista
pakkoa osata suomea ei ollut. Tämä seikka sai C.R. Erhströmin 1 p.
toukok. 1834 esittämään pohjalaisosakunnassa keskusteltavaksi
ehdotuksen: koska virallisesti ei vaadita taitoa suomenkielessä,
kysytään, eikö jotain voitaisi voittaa sellaisen sopimuksen kautta
ylioppilasten kesken että kukaan ei saisi erotodistusta osakunnastaan,
ell'ei hän ole suorittanut koetta suomenkielessä. Ehdotusta yleisesti
kannatettiin ja listalle, niihin saisivat merkitä nimensä ne, jotka
sitoutuivat tutkinnon suomenkielessä suorittamaan, kerääntyi koko
joukko nimiä. Toisena niistä on Mathias Aleksanteri Castrénin nimi,
hänen, josta sitten tuli ensimäinen suomenkielen professorin viran
hoitaja Suomen yliopistossa. Teko ei hänelle enempää kuin kellekään
muullekaan merkinnyt mitään valtiollista mielenosotusta. Se oli
puhtaasti elävän innostuksen ja nuoren mielen isänmaanrakkauden
ilmaisu, todistus ylioppilasten kangastelevista tulevaisuuden
tehtävistä.
Olemme edellisessä seuranneet sitä osuutta, joka Castrénilla oli
osakuntansa ja toveripiirinsä harrastuksissa ja toiminnassa. Me näemme,
mitenkä hänen harrastuksensa suuntautuivat eri aloille ja miten hänen
kykyänsä käytettiin toverien kokouksissa. Mutta kaiken tämän ohella
oli hän jatkanut varsinaisia tutkintolukujansa sillä menestyksellä,
että hän 2 p. toukokuuta v. 1836 suoritti kandidaattitutkintonsa,
joka siihen aikaan käsitti lukuisia aineita. Castrénilla oli
arvosanat latinassa, kreikassa, itämaisissa kielissä, historiassa,
kirjallisuudenhistoriassa, filosofiassa, matematikassa, fysikassa,
kemiassa, kasvi- ja eläintieteessä. Näistä oli hänellä perinpohjaiset
tiedot filosofiassa ja kielissä, joissa hänen tuntemuksensa oli paljoa
laajempi kuin tutkintoa varten olisi ollut tarpeen. Hänen ahkeruutensa
kuvauksena mainittakoon, että kun hänen ja hänen huonetoverinsa oli
määrä jouluiltana v. 1832 saapua Runebergin luo klo 7, ja kun heitä ei
vielä klo 8:kaan näkynyt, niin Runeberg meni heitä hakemaan ja palasi
ilmoittaen nauraen: "he lukevat kreikkaa!"
Castrén oli aikaisemmin, luovuttuaan aikomuksestaan ruveta papiksi,
suunnitellut omistautuvansa itämaisten kielten tutkimukseen. Hän olisi
luultavasti päässyt näitten kielten dosentiksi, mikä toimi kyllä olisi
ollut palkaton, vaan kumminkin olisi antanut jotain epämääräisiä
tulevaisuuden toiveita. Mutta Kalevalan ilmestyttyä suunnitteli
hän omistautumista Suomen kansanrunoudelle, muinaisuskonnolle ja
kansantieteelle.
Yhtä varmaan kuin Snellman, joka tähän aikaan oli osakuntansa johtava
sielu, vaikutti näet Elias Lönnrotin elämäntyö ratkaisevasti
Castrénin elämänuran valintaan. Lönnrothan oli keksinyt ne
vaatimattomat kultuurimuistot, lahjoittanut kansalle sen kansanrunouden
aartehiston, joka kenties voimakkaammin kuin mikään muu pystyi
tai olisi pystynyt näyttämään, että Suomen kansan henkisiin kykyihin
ja mahdollisuuksiin kävi uskominen, että se ei ollut vain "ihmiskunnan
puunrungosta karsittu hengetön ja kuivettunut oksa", joka jo oli
tehtävänsä tehnyt raivattuaan viljelyskelpoisiksi Pohjolan karut ja
hallanarat maat. Mutta jos kerran, tai sanokaamme: kun kerran asia oli
tämä ja kun lisäksi ajanhenki kehotti tutustumaan kansallishenkeen,
eikö silloin ollut suuri isänmaallinen tehtävä koettaa etsiä tämän
kansan sielua ja muinaisuutta, sen sukulaisia ja heimoa sen kielen ja
kielellisten muistomerkkien avulla? Eikö isänmaa nimenomaan tarvinnut
tuollaisen työn tekijää, joka olisi välikappaleena antamassa sille sitä
uskoa itseensä ja tehtäväänsä, jota aina tuo mukanaan tietoisuus siitä,
että on tehnyt jotain, että on ammoin hävinneitten ajanjaksojen
vaiheissa kansana suorittanut oman osuutensa ja siis on oikeutettu
ja velvoitettu elämään vast'edeskin? On jo itsessään luonnollista,
että tällaiset ajatukset epäselvinä tai tarkkapiirteisempinä
kajastivat Castrénin tapaisen runollisen miehen mielessä tuossa
suurten ajatusten innostuttamassa, isänmaanrakkauden elähyttämässä
nuorisopolvessa, ja me tiedämme sen Castrénin omista teoista ja
kirjoituksistakin. Mutta varsinaisen suunnan hänen elämälleen antoi
kumminkin Kalevalan ilmestyminen. Kirjoituksessaan Kalevalasta
Helsingfors Morgonbladissa v. 1836 sanoo hän m.m.: "Millä tavoin
ilmenee kiintymyksemme siihen suuripiirteisyyteen ja jalouteen, joka
piilee isänmaamme kultuurin hämärissä, ellei sellaisten muistomerkkien
pelastamisessa kuin Kalevalan?" Ja vielä v. 1851, muutamia kuukausia
ennen kuolemaansa, jolloin hän yliopistossa luennoi Kalevalasta, hän
sanoi tunteneensa tarvista taas palata "tähän ihanaan lauluun, joka
minun sielussani sytytti ensimäisen liekin isänmaan kieleen ja
kirjallisuuteen".
Tuon harrastuksen tuloksina syntyivät muutamat lyhyet esitykset
Kalevalasta, joissa hän tutustutti nuoria tovereitaan monelle ehkä
vaikeasti ymmärrettävään Kalevalaan, ja sen tulos oli v. 1841
ilmestynyt ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran 500 ruplalla
palkitsema oivallinen Kalevalan ruotsinnos, joka kauvan aikaa sekä
koti- että ulkomailla välitti Kalevalan tuntemusta. Castrénin
oivallinen suomen- ja ruotsinkielen taito ja hänen syvä runollinen
vaistonsa tekivät hänen käännöksensä mestarilliseksi. Mutta niin
olikin Castrén sitä mieltä, kuten hänen eräs kirjoituksensa v:lta 1838:
"yleiskatsaus suomalaisten jumalaisoppiin ja taikuuteen pakanuuden
aikana" todistaa, että "Kalevala ei vain isänmaallisista syistä,
vaan kirjallisella arvollaankin oli hankkinut Suomelle sijan Europan
kirjallisuudessa".
Kalevalasta Castrén piti yliopistollisia luentoja dosentiksi tultuaan
kevätlukukauden v. 1841, ja näistä luennoista, jotka ovat painetut
hänen koottuihin teoksiinsa, näkee m.m., miltä kannalta hän tähän
aikaan ennen Siperian matkojaan juuri Kalevala-rakkautensa perusteella
arvosteli suomen kansaa, sen kieltä, kultuuria ja tehtäviä. On
muistettava, että luennot pidettiin ennen Snellmanin julkista
esiintymistä "Saimassa" ja siis aikana, jolloin suurempaa julkista
erimielisyyttä suomenkielen asemaan nähden ei ollut olemassa, jolloin
Castrénin esittämät mielipiteet ainakin ylioppilasten keskuudessa
tuntuvat olleen melkein yksinvaltiaat. Castrén puhuu Ruotsin ja
ruotsalaisten osuudesta Suomen sivistykseen: "He ovat tehneet meidät
osallisiksi kristinuskosta ja europpalaisesta sivistyksestä ja he ovat
rakastaneet meitä sen vuoksi, että he ovat olleet meidän kasvattajamme.
Mutta he eivät ole kehittäneet sitä, mikä meissä on kansallista;
he eivät ole ottaneet askeltakaan kehittääkseen niitä voimia,
jotka voivat tehdä meistä erikoisen kansan. He ovat päinvastoin
koettaneet vakuuttaa meitä siitä, että me heissä ja heidän kauttaan
olemme kaikki, mitä me olemme, ilman heitä emme mitään. He ovat
siten meissäkin saaneet herätetyksi epäluottamusta omaan voimaamme
ja halveksumista kansaamme. Heidän kasvattajatehtäväänsä olisi
ehdottomasti kuulunut olla halveksimatta ja syrjäyttämättä niitä
sivistyksen alkuja, joita meissä oli, heidän olisi tullut niitä
kehittää ja siten ei ainoastaan tehdä meitä osallisiksi Europan
sivistyksestä, vaan myös tietoisiksi omasta kansallisuudestamme.
Mutta he ovat sen sijaan tahtoen tai tahtomattaan syvästi istuttaneet
meihin sellaisen ennakkoluulon, että vain ruotsalainen ja ulkomainen
on arvokasta, suomalaisuus sen sijaan raakaa." Mutta kun nyt kaiken
tulee olla vain itseään eikä olla toisen varjokuva, niin on meidän
"ollaksemme olematta ruotsalaisten varjokuvia, eristäydyttävä
heistä, aivan niin kuin lapsen täytyy luonnollisesti eritä kodistaan
kehittyäkseen." Kaikki tämä tulee kysymykseen kuitenkin vain siinä
tapauksessa, että kansassa on voimaa, ja Castrénin mielestä sitä oli
suomen kansassa, "sen kielen, tapojen, kansallisuuden ja laulujen
yhteisen todistuksen mukaan." Sen oli todistanut Kalevala. Se siis
antoi uskon suomen kansan henkiseen yksilöllisyyteen, jota voi ja jota
piti edelleen kehittää. Nämä merkilliset ja nuorekkaat otteet Castrénin
luennosta antavat meille käsityksen siitä sanoisiko tietopuolisesta
pohjasta, jolla hän isänmaan asioita arvosteli. Käytännössä
isänmaanrakkaus tuli olemaan hänen suurin työ- ja yhteiskunnallinen
ohjaajansa, kuten koko hänen toiminnastaan selviää. Juuri tähän
aikaan näkyy se itsetietoisimmin hänen työssään. Ehrströmille
kirjoittaa hän Kirjallisuuden Seuran julkaisemasta Suomi-sarjasta,
jossa oli puute kirjoituksista: "Suomi olisi pelastettava;
isänmaantunne voidaan sen kautta pysyttää valveilla, ja jokaisen
isänmaanystävän pitäisi katsoa luovuttamattomaksi velvollisuudekseen
edistää tätä yritystä. Kykyä ei puutu keneltäkään, jolla on tahtoa.
Sen vuoksi olemme ihmisiä, ja siksi on Jumala puhaltanut henkensä
meihin."
Castrénin kuulijat muodostivatkin ensimäisen varsinaisen
"fennomaani"-polven. Niitä olivat ylen lahjakkaat, vaikka nuorena
sortuneet Herman Kellgren ja Robert Tengström, niitä Fabian
Collan, sittemmin Morgonbladetin toimittaja v:sta 1841, William
Nylander, J.R. Bergstadi ja J.O.I. Rancken. Antero Ingman myöhemmin
muistelmissaan sanookin 1840-luvun alkuvuosia "Castrénin ajaksi",
siihen suureen vaikutukseen nähden, joka hänellä ylioppilaspiireissä
oli.
Castrénin tavaton lahjakkuus ja monipuolisuus antoivat kuitenkin
hänelle elämäntehtävän, paljo avaramman ja laajemman kuin
Kalevala-tutkijan. Hänestä tuli kieltentutkija, vertailevan
suomalais-ugrilaisen kielitieteen tutkija, joka itse etsi ainekset
tutkimuksiinsa Venäjän valtakunnan alalla hajallaan olevain
kansanheimojen parista. Siihen ainakin osaksi vaikutti se, että hän
tutustui tanskalaisen kielentutkijan R. Raskin kirjoitukseen
suomenkielestä.
Tulevaisuus alkaa selvitä. Ensimäiset matkat.
Meidän on muistettava, millä asteella ja millä kannalla
suomalais-ugrilainen kieli- ja muinaistutkimus tähän aikaan olivat.
Tuossa kielitieteessä oli ennen Porthania tehty yksi etsivän yritys.
Porthan itse taas ei isänmaan tutkimuksiltaan, jotka tarvitsivat
miehensä kokonaan, joutanut muuta kuin vähän kajoamaan vertailevaan
ugrilaiseen kielitutkimukseen, mutta kun 1820 vaiheissa tuo kuuluisa
tanskalainen tiedemies Rasmus Rask kävi Turussa, pantiin hänen
vaikutuksestaan alulle se suomen- ja sen sukukielten tutkimusharrastus,
joka ei sitte koskaan ole lakannut Suomen yliopistossa elämästä.
Juuri näihin aikoihin muodostuivat Renvallin suomenkielen sanakirja,
Renvallin ja von Beckerin kieliopit, ja näihinpä aikoihin myös lahjakas
ja uuttera _A.J. Sjögren_, köyhän käsityöläisen poika Iitistä, ryhtyi
niihin monivuotisiin kieli- ja kansatieteellisiin sekä historiallisiin
tutkimuksiinsa Venäjän heimojen kesken, joita Castrén sitte oli
jatkava. Tunnettuahan on, että Sjögrenin toiminta oli mahdollista
ainoastaan sen suuremmoisen anteliaisuuden varassa, jota Raskin
kehotuksesta ensin tieteitä suosiva upporikas venäläinen kreivi
Rumjantzew ja sitte Venäjän Tiedeakatemia hänelle hänen tutkimuksissaan
osottivat. Näihin aikoihin oli Sjögren Venäjän Tiedeakatemian jäsen,
ja oli jo pitkän aikaa suunnitellut laajaa retkikuntaa Siperiaan
tutkimaan sikäläisiä ural-altailaisia kansakuntia, niiden kieliä ja
muinaisuutta. Kun hän itse ei enää voinut tuollaiseen retkikuntaan osaa
ottaa, kuulusteli hän sopivaa osanottajaa Suomesta. Varat antaisi
Venäjän Tiedeakatemia, jonka osuus Suomen sukukansojen tutkimuksessa
tähän aikaan ansaitsee aivan erikoista kiitollista muistamista meidän
maassa.
Sjögrenille ehdotettiin hänen Suomessa käydessään retkikunnan
osanottajaksi kielineroa, sittemmin tutkimusmatkailijana niin
kuuluisaa Yrjö Aukusti Wallinia ja M.A. Castrénia. Sjögren, joka
personallisesti ei tavannut kumpaakaan, piti Castrénia sopivana, koska
tämän opinnot olivat olleet suunnatut suomenkielen aloille ja koska
hän oli syntynyt kaukana lumien keskellä Pohjois-Suomessa. Castrén
otti ilomielin tarjouksen vastaan, sitäkin mieluummin kun hän omassa
maassaan pettymyksekseen oli menettänyt mahdollisuuden saada juuri
niihin aikoihin avoinna olleen suomenkielen lehtorin viran. Mitenkä
hartaasti hän toivoi tuota siperialaista matkaa ja pääsemistään
sille, selviää hänen näihin aikoihin ystävälleen C.R. Ehrströmille
kirjoittamastaan kirjeestä, joka on julaistu Virittäjässä v. 1902.
Viitattuaan ensin siihen tapahtumaan, joka teki hänelle mahdottomaksi
saada toivottua lehtorinvirkaa, jatkaa hän: "Asiain näin ollen, ja kun
matkani _Thuleen_ on antanut minulle halua matkustuksiin, en pitäisi
mitään onnea suurempana, kuin saada Sjögrenin sijaisena ottaa osaa
Venäjän hallituksen toimeenpanemaan tieteelliseen Siperian retkeen.
-- -- Mutta kuka voi nykyään toivoa, kun varmimmatkin toiveet ovat
pettäneet! Kun kuitenkin matkan tarkoitus olisi tutkia, asuuko
Siperiassa suomalaisia heimoja, ja siis etupäässä perinpohjainen
suomenkielen taito on tarpeellinen sekä myöskin jonkinlainen taito
itämaisissa kielissä vaaditaan, en pidä pyyteitäni aivan huimina.
-- -- Tämmöiset ovat nykyiset aikeeni; jos ne toteutuisivat, katsoisin
onnettomuutta, joka kohtasi hakemustani suomen lehtorinvirkaa varten,
kohtalon sallimaksi." Mutta Castrénille kovaksi vastoinkäymiseksi ei
aijotusta retkikunnasta toistaiseksi tullut mitään, vaan lykkäytyi
se epämääräiseen vastaisuuteen. Toistaiseksi päätti silloin Castrén
käyttää aikaansa keräys- ja tutkimusmatkan toimeenpanemiseen
lähempänä omaa maata. Hän pyysi ja sai Suomalaisen Kirjallisuuden
Seuralta, apurahaa toimittaakseen keräelmiä suomalaisen
jumalaistaruston valmistamista ja käsittelyä varten. Matkan oli määrä
kestää n. 4 kuukautta ja pääasiassa käsitellä seutuja Venäjän Karjalan
rajaa pitkin, rajan kahden puolen. Yhtenä matkan tehtävistä olisi myös
ainesten keruu Kalevalan ruotsintamiseksi. Siihen työhön oli näet
Castrén jo ennen ryhtynyt, vaikka apukeinojen ja sanakirjojen puute oli
pakottanut hänet työn keskeyttämään.
Tämä v. 1839 kesällä tapahtunut matka Rajakarjalaan ei kuitenkaan
ollut Castrénin ensimäinen tieteellinen matka. Jo edellisenä
kesänä oli hän matkustellut 2 1/2 kk. Suomen Lapissa, jonne hänet
oli seuralaisekseen pyytänyt hänen jo puheena ollut ystävänsä
ja ylioppilastoverinsa, etevä piirilääkäri C.R. Ehrström, joka
suoritti matkan kustannukset. Tästä, kuten muistakin matkoistaan,
on Castrén julaissut hauskat matkakertomukset, joita yleensä
seuraavassa esityksessä käytämme.
Matka Lappiin oli, kuten sanottu, etupäässä huvi- ja virkistysmatka
Castrénille, sillä hänhän ei ollut matkalla päähenkilö, eikä
siis voinut järjestää oleskelua Lapissa sen mukaan kuin hänen
kielitieteellisille harrastuksilleen olisi ollut edullisinta. Mutta
semmoisenakin, kuin miksi se hänelle muodostui, se joka tapauksessa
oli alkuna tutkimusmatkoihin, joita hän sitte tuli tekemään
kerätäkseen aineksia niitten heimojen alalta, joiden hän katsoi olevan
kielisukulaisuudessa suomenkielen kanssa.
Lapin matka alkoi 23 p. kesäkuuta 1838 Torniosta. Paitsi Ehrströmiä ja
Castrénia olivat matkalla vielä mukana eräs kasvientutkija, maisteri
Blank ja kirkkoherra J.W. Durchman, joka oli saanut määräyksen ryhtyä
papin toimiin Inarin Lapissa.
Matka kävi aluksi Aavasaksalle ja Luppiovaaralle Tornion jokilaaksoa
pitkin, ja niillä kuluivat juhannuspäivät. Sieltä edelleen kuljettiin
veneellä jokea pitkin sauvomalla Turtolan kautta Muonioniskaan. Matka
sujui enemmittä seikkailuitta, ja matkakertomuksensa mukaan Castrén
oli tyytyväinen kaikkeen näkemäänsä. Muonioniskassa onnistui hänen
saada retkikunta pysähtymään pariksi viikoksi. Siellä tapasi hän
näet sattumalta lapinkielisen katekeetan ja tahtoi välttämättä
käyttää hyväkseen tilaisuutta perehtyä lapinkieleen, se kun oli hänen
päätarkoituksiaan, kuten ymmärtää. Hänen tovereilleen oli myös
riittävästi työtä paikkakunnalla, ja niinpä Castrén uutterasti ja
suureksi hyödykseen seurusteli katekeetan kanssa, oppien häneltä
lappia ja itse vuorostaan opettaen hänelle suomea.