Salaperäinen olento.
Jonkun minuutin kuluttua salapoliisi oli sijoittautunut oikein
mukavasti erääseen ratsumestarin pieneen huoneeseen.
Hän ei ollut aamusta asti syönyt mitään, mutta ruokaa hän ei nyt
kaivannut.
Ratsumestarin palvelija astui sisään äänettömästi, tohvelit jalassa, ja
toi hänelle kahvia.
Alettuaan juoda kahvia selvittääkseen ajatuksiaan täytyi Kragin
tyhjentää kuppi toisensa jälkeen. Ja jottei oven käynti häiritsisi,
antoi hän palvelijan jäädä huoneeseen, sillä mies pysyi hiljaa kuin
hiiri.
Asbjörn Krag loikoi leposohvalla, vieressään höyryävä kahvikuppi ja
savukelaatikko. Huone oli puolipimeä.
Sitten hän aloitti täydellä höyryllä.
Hänen täytyi tunnustaa itselleen, että tämä oli sotkuisin juttu, minkä
kanssa hän koskaan oli joutunut tekemisiin.
Se oli samalla kaikkein pöyristyttävimpiä. Se oli toistaiseksi maksanut
yhden ihmiselämän ja tuhonnut toisen. Eikä Krag ollut suinkaan varma,
että se pysähtyisi tähän. Hänestä tuntui, kuin vaara olisi väikkynyt
ilmassa.
_Ja nyt hän oli lukenut kirjeet_. Niitä oli kaksi tuossa sinisessä
kuoressa. Molemmat olivat vuodelta 1890, kirjoitetut jonkun päivän
väliajalla.
Eversti Holger oli ne kirjoittanut eräälle toiselle upseerille, ja
molemmat koskivat eversti Holgerin tytärtä Dagnya. Ne paljastivat
hirveän salaisuuden.
Miten nämä kirjeet olivat joutuneet asianajaja Bomanin käsiin, ei
Asbjörn Krag aavistanut; mutta todennäköisesti hän oli hankkinut ne
jollakin luvattomalla tavalla.
Asbjörn Krag oli varma siitä, että juuri näiden kirjeiden olemassaolo
oli purkanut Dagnyn ja Ryen kihlauksen.
Nyt hän saattoi myös ymmärtää nuoren tytön menettelytavan, hänen
umpimielisyytensä ja tuskansa. Ja nyt hän katui, että oli kenties ollut
liian kova häntä kohtaan, liiaksi poliisimies. Tyttö ei taistellut vain
omasta puolestaan. _Hän taisteli myös isänsä kunnian vuoksi_.
Nyt Krag ymmärsi, kuinka Dagny oli saattanut epätoivoissaan mennä
niinkin pitkälle, että oli yrittänyt varastaa kirjeet, kun huomasi,
ettei asianajaja ollut kotona. Mutta hän ei ollut löytänyt niitä. Ne
olivat olleet asianajajan taskussa.
Krag ymmärsi nyt senkin, miksi Dagnyn oli täytynyt salata asia
häneltäkin, salapoliisilta, joka muuten olisi ollut hänen auttajansa.
Hän ei voinut kenellekään ihmiselle ilmaista asian oikeata laitaa.
Hän ei ollut tahtonut uskoa salaisuutta edes omalle sulhaselleen.
Tämä ei tiennyt kirjeistä mitään. Sen oli Krag ymmärtänyt siitä
ihmettelyn huudahduksesta, joka pääsi Ryen huulilta, kun hän oli
sanonut, että hänellä nyt oli hallussaan nuo sinisessä kuoressa olevat
kirjeet.
Rye ei tiennyt niistä mitään.
Asbjörn Krag oli nyt saanut selville kihlauksen purkamisen syyn. Oli
ilmeistä, että asianajajalla oli ollut sormensa mukana pelissä, koska
kirjeet olivat hänellä ja koska hän oli kirjoittanut eversti Holgerille
tuon uhkaavan kirjeen samana päivänä, jolloin verityö tapahtui.
Mutta miksi oli Holgerin päälle hyökätty, ja kuka oli sen tehnyt?
Asianajaja se ei voinut olla, sellainen otaksuma tuntui nyt tuiki
mahdottomalta.
Ei se ollut ratsumestarikaan; kirjeet luettuaan oli Asbjörn Krag
entistä varmemmin vakuutettu siitä.
Vielä vähemmin hän saattoi käsittää, kuka oli asianajajan surmannut.
Asianajaja Boman oli roisto, tunnoton ihminen, mutta kuka oli mahtanut
käydä häneen käsiksi?
Ja mitä näillä kahdella väkivallantyöllä oli tekemistä Dagnyn
kihlauksen ja noiden kirjeiden kanssa?
Tämä ongelma se nyt lähinnä kiinnitti puoleensa Asbjörn Kragin
ajatukset.
Hän makasi monta tuntia miettien, ja kun hän vihdoin nousi, oli huone
täynnä tupakansavua ja hän itse kuin kuumeessa.
Kun hän tuli ratsumestarin luo, istui tämä yhä kirjoittamassa
matkamuistelmiaan.
Hän katsoi hajamielisesti Asbjörn Kragiin.
-- Päivällinen on syöty aikoja sitten, sanoi hän. -- En tahtonut
häiritä sinua.
-- Minä en vielä tunne itseäni nälkäiseksi, vastasi salapoliisi. --
Ainoa mitä ehkä tarvitsen, on kuppi suklaata.
Krag astui muutamia kertoja lattian poikki.
-- Oletko ajatellut asiaa? kysyi ratsumestari.
-- Olen.
-- Oletko keksinyt murhaajan?
-- Luullakseni.
-- Arveletko, että se on sama, joka yritti surmata everstin?
-- Sama.
-- Onko hän vielä näillä seuduilla?
-- Jos se on se, jota tarkoitan, niin on.
-- Missä?
-- Aivan lähellä meitä.
-- Onko hän vielä yhtä vaarallinen?
-- On, yhtä vaarallinen. Kuulehan, onko sinulla revolveria?
Ratsumestari veti auki kirjoituspöydän laatikon, missä näkyi kiiltävä
browning-revolveri.
-- Hyvä on, sanoi Krag, mutta teet viisaimmin, jos pistät sen taskuusi.
Silloin se on käsillä.
Ratsumestari hymyili.
-- Mitä minulle täällä tapahtuisi, rauhallisella seudulla? En pelännyt
Intiassa enkä pelkää täälläkään.
-- Pane revolveri taskuusi, sanoi Krag. -- Se on minun nimenomainen
pyyntöni. Ja kun huomaat vaaran, niin ammu, ammu heti.
-- No, jos vaaran voi nähdä, ennenkuin se on myöhäistä...
-- Aivan varmaan. Sekä eversti että asianajaja ovat paenneet kuin
takaa-ajetut eläimet metsään päin, ennenkuin salaperäinen vihollinen on
iskenyt surmaniskunsa. Eikö sinusta tunnu hieman kummalliselta, että
molemmat ovat koettaneet pelastautua metsään, sensijaan että olisivat
juosseet niitylle tai ihmisasunnoille päin? Kun ihminen pakenee
murhaajan tieltä, ei hän tavallisesti pyri metsään. Tämä tuntui minusta
heti merkilliseltä, mutta en kuitenkaan tullut kiinnittäneeksi siihen
erityistä huomiota. Luulin sitä sattumaksi. Mutta nyt ymmärrän, että
sillä täytyy olla merkityksensä. Tämä pikkuseikka tekee koko asian
selitettäväksi.
-- Mihin aiot ryhtyä? kysyi ratsumestari.
Asbjörn Krag hymyili, ja hänen kasvoilleen tuli omituinen ilme.
-- Tällä kertaa, sanoi hän, minä lähden kävelemään.
Hän astui ikkunaan ja katsoi ulos. Oli jo alkanut pimetä, mutta ilma
oli selkeä. Hän saattoi nähdä lähimökkien tulet.
-- Selkeä ilma, mutisi hän, ihan selkeä. Saanko lainata sinun keltaista
sadetakkiasi? Näin semmoisen eteisessä.
-- Mitä herran nimessä sinä sadetakilla teet näin kauniilla ilmalla?
-- Anna minun vain lainata sitä. Noilla molemmilla toisilla oli
sadetakki, siksi minullakin.
Krag tarkasti revolverinsa. Se oli täydessä latingissa. Saatuaan
sadetakin ylleen hän sanoi:
-- Kiitos, nyt minä lähden.
-- Yksinkö?
-- Aivan yksin. Mielipuoli hyökkää vain yksinäisten ihmisten kimppuun,
vastasi Krag mennen ovelle.