Sininen kirjekuori.
Paperi!
Asbjörn Kragin mieleen oli yhtäkkiä muistunut tuo salaperäinen ja
tärkeä asiapaperi, jota nuori neiti Holger oli etsinyt.
Hän ymmärsi, että tämä paperi oli koko asian ydin. Jos hän sen saisi
käsiinsä, löytyisi samalla arvoituksen selitys.
Täytyihän tämän paperin olla erityisen tärkeä ja koskea joko eversti
Holgeria tai hänen tytärtään tai ratsumestaria.
Krag tiesi vanhastaan, miten äärettömän vaarallisia tuollaiset
halventavat asiapaperit saattoivat olla ja kuinka ne tunnottoman
ihmisen käsissä voivat tuhota ei ainoastaan yksityisiä henkilöitä, vaan
kokonaisia perheitä.
Oliko tuollainen asiapaperi todellakin tämän murhenäytelmän sisäisenä
vaikuttimena?
Taistelu tästä paperista -- sekö se oli jo maksanut yhden ihmishengen
ja vaati ehkä useampia?
Hän ei uskonut, että Dagny neiti oli löytänyt paperin käydessään
asianajajan huoneessa. Itse hän ei myöskään ollut löytänyt muuta kuin
merkityksettömiä kauppakirjeitä.
_Sellaisia_ papereita ei mielellään jätetä kirjoituspöydän enemmän tai
vähemmän epävarmoihin kätköihin. Ne pidetään aina mukana.
Ja jos asianajajalla oli ollut hallussaan tuollainen paperi, oli
luultavaa, että hän säilytti sitä lompakossaan ja että se oli vielä
siellä. Ellei...
Ellei se mies, joka hänet oli surmannut, ollut sitä varastanut. Jos
murhaaja mitään lienee teollansa tarkoittanut, ei se ole voinut olla
muuta kuin anastaa häneltä tuo vaarallinen paperi.
Mutta kenen käsiin se siinä tapauksessa lienee joutunut?
Ahdistettujenko? Vai jonkun uuden ahdistajan? Ehkä entistä
vaarallisemman vihollisen? -- Näitä Asbjörn Krag mietiskeli astuessaan
ratsumestarin rinnalla niittytietä.
Molemmat kulkivat ääneti. Rye huomasi salapoliisin olevan ajatustyössä
eikä tahtonut häiritä häntä.
He saapuivat kauppiaan talolle. Ruumis oli jo kannettu sisään.
Satalukuinen ihmisjoukko oli kokoontunut ulkopuolelle.
Puhelu kävi hiljaisella äänellä, ja kuiskatut sanat ja pelokkaat
katseet tekivät kiusallisen ja painostavan vaikutuksen.
Salapoliisi kääntyi ratsumestariin.
-- Sinä et ole täällä miksikään hyödyksi, sanoi hän. -- Minusta tuntuu,
että sinä vain herätät paheksumista. Mene kotiin ja odota minua. Tulen
pian.
-- Kuten tahdot, jollen voi millään lailla olla hyödyksi.
-- Et mitenkään tällä hetkellä.
Ratsumestari kääntyi toiselle tielle ja poistui. Väkijoukko huomasi
hänen lähtönsä. Puhelu taukosi hetkeksi kokonaan.
Asbjörn Krag astui taloon. Muutamat ulkona-olijoista pyrkivät mukaan,
mutta hän pidätti heidät ja sulki oven perässään.
Käytävät ja portaat olivat väkeä täynnä. Joukossa oli useita
sanomalehtimiehiä.
Nämä heti salapoliisin kimppuun.
-- Minulla ei ole muuta sanottavaa, hyvät herrat, vastasi Krag, kuin
että on tapahtunut jotakin odottamatonta, joka on omansa tekemään asian
yhä arvoituksellisemmaksi.
-- Mutta tietysti olette sitä mieltä, että on tapahtunut murha?
-- Mies on lyöty kuoliaaksi, se on selvä.
-- Ja tämä murha on kai jossakin yhteydessä eversti Holgeria vastaan
tehdyn murhayrityksen kanssa?
-- Epäilemättä. Tapaukset ovat aivan samankaltaiset.
-- Luuletteko, että täällä kuljeksii joku salaperäinen ja vaarallinen
ihminen, joka tekee seudun turvattomaksi?
-- Ennenkuin olen nähnyt vainajan, en luule mitään, sanoi Asbjörn Krag.
-- Toivottavasti herrat jättävät meidät hetkeksi rauhaan, jotta saamme
toimittaa tarkastuksen.
Ja herroille tuli kiire päästä lennätinasemalle lähettämään uusia,
hälyäherättäviä sähkösanomia pääkaupungin lehdille, kun Asbjörn Krag
astui vainajan huoneeseen. Hän tapasi siellä nimismiehen apulaisineen
ja tuomarin.
Jälkimäinen oli kalmankalpea ja masentunut.
-- Hyvä oli, että tulitte, sanoi hän. -- Tämä asia kasvaa yli minun
voimieni. En ymmärrä enää mitään.
Hän osoitti vainajaa ja kysyi katsoen merkitsevästi:
-- Eikö juuri tämä ollut...?
-- Tämä juuri. Me luulimme, että hän oli syyllinen. Mutta nyt hänet on
kaatanut sama käsi, joka tähtäsi surmaniskun eversti Holgeria vastaan.
Krag paljasti vainajan kasvot. Silloin hän näki mitä ei ollut äsken
ulkona huomannut, että asianajajan kasvoilla vielä kuolemassakin oli
kamppailun ja tuskan leima.
Kun hän ajatteli, miten miestä oli ajettu kuin eläintä niityn poikki
metsään päin, kun hän muisti nuo hurjat, vihlovat huudot, jotka oli
illalla kuullut, ja näki nuo tuskan vääristämät kasvojenpiirteet, tunsi
hän kammon väristyksen ruumiissaan, kun ajatteli tuota salaperäistä,
kamalaa tekoa.
Hän tutki haavaa tarkemmin. Näkyi selvään, että se herätti hänessä
erityistä mielenkiintoa. Hänen kasvonsa saivat uuden ilmeen. Sitten hän
peitti jälleen vainajan pään ja aukaisi sadeviitan ja takin napit.
Miehen kultakello kultaisine vitjoineen oli tallella, samaten lompakko.
Krag alkoi tarkastella lompakkoa toisten seuratessa uteliaina hänen
olkansa yli.
Se sisälsi useita satoja kruunuja rahaa.
Hän heitti setelit pöydälle ja sanoi:
-- Merkitkää muistiin paljonko niitä on.
Sitten hän löysi vielä muutamia kauppakirjeitä.
Nekin hän laski pöydälle käskien merkitä ne luetteloon.
Mutta ensin hän tarkoin luki ne kaikki.
Vihdoin hän eräästä salaisesta pikku osastosta löysi mitä oli etsinyt.
Se oli sininen kirjekuori, jonka sisässä oli joitakuita vanhoja
kirjeitä.
Aavistus sanoi hänelle heti, että tässä piili salaisuus.
Ensimäinen kirje, jonka hän luki, oli päivätty Kööpenhaminassa
maaliskuun 20 p:nä 1890.
Hän luki ensimäisen sivun, silmäsi sitten allekirjoitusta, ja samassa
hänelle selvisi, mikä peloittava kirje hänellä oli kädessään.
Hän sotki eri paperit sekaisin niin, että saattoi solahuttaa sinisen
kirjekuoren taskuunsa.
Muut olivat niin innokkaasti kirjoittamassa löydettyjen esineiden
luetteloa, etteivät huomanneet mitään.
Krag tiesi kyllä tekevänsä itsensä syypääksi laittomuuteen, joka
tavallisissa oloissa olisi mitä paheksuttavin.
Mutta hän oli nähnyt kirjeen, eikä mikään mahti maailmassa voinut
pidättää häntä pistämästä sitä omaan taskuunsa.
Kello läheni sillävälin kolmatta, ja virkaatekevä tuomari sai vihdoin
työnsä valmiiksi.
Asbjörn Krag lähti huoneesta luvaten palata tunnin kuluessa.
Ihmisiä seisoi yhä ulkopuolella. He olivat nyt koko päivän kulkeneet
joutilaina. Kaikki työt oli laiminlyöty, niin voimakkaasti oli tapaus
temmannut mielet mukaansa.
Asbjörn Krag meni nopeasti joukon ohi. Kaikkien katseet kääntyivät
häneen. Hän kuuli jonkun sanovan:
-- Olipa sillä kamalat kasvot.
Oliko hän todellakin niin kauhistuneen näköinen? Eikö hänkään voinut
salata liikutustaan? Hän, jolla muulloin oli kasvot kuin kivestä.
Hän suuntasi kulkunsa ratsumestarin talolle.
Hänen ystävänsä istui kirjoittamassa.
-- Mitä sinä kirjoitat? kysyi Krag.
Ratsumestari näytti hänelle käsikirjoitustaan. Se oli paksu pinkka,
jonka päällyslehdelle oli kirjoitettu: "Muistelmia matkoiltani."
Salapoliisi katseli häntä ihmeissään.
-- Saatatko sinä todellakin puuhata tuollaista nyt? kysyi hän.
Ratsumestari hymyili surunvoittoisesti.
-- Mitäpä muuta tekisin? Aivoni ovat hajalla, niitä särkee, kun
ajattelen kaikkia näitä asioita. Minun täytyy levätä joku tunti. Täytyy
puuhata jotakin muuta. Minä odotan kauhulla yötä.
Asbjörn Krag nyökkäsi. Hän tunsi tuon tilan.
-- Miten on sinun laitasi? kysyi Rye. -- Et näytä sinäkään kovin
virkulta.
-- Minä tarvitsen kolmea asiaa, vastasi Asbjörn Krag.
-- Anna kuulua.
-- Tarvitsen huoneen itselleni, laatikollisen savukkeita ja kupin
väkevää kahvia.
-- Hiukan levähtää siis. Se ei ole ihme.
-- Minä en aio levätä, vastasi salapoliisi. -- Tahdon ajatella.
Hän muutti äkkiä käytöstapaa, meni Ryen luo, taputti häntä olalle ja
sanoi ääneen ja selvästi:
-- Kaikki on pelastettu, ystävä hyvä. Minulla _on_ paperit.
Ratsumestari nousi hitaasti seisoalle.
-- Minä en ymmärrä... Paperit...
-- Niin, kirjeet, kirjeet, jotka ovat sinisessä kuoressa...
-- Kirjeet... En vieläkään ymmärrä...
Salapoliisin kasvot ilmaisivat sekä maltittomuutta että pettymystä.
-- Hyvä, sanoi hän, -- ei puhuta siitä sitten enempää. Toimita minulle
kahvi, huone ja tupakat.
Ratsumestari soitti kelloa.