Ikkuna säpäleiksi.
Ratsumestari pidätti häntä vielä.
-- Minne aiot mennä? kysyi hän otsa rypyssä.
-- En tiedä varmaan.
-- Kauppiaalleko?
-- En, en suinkaan.
-- Tuomarin tai nimismiehen luo?
-- En sinnekään.
Krag pysähtyi ovelle ikäänkuin miettien.
-- Jos minä minnekään menen, niin lähden tuota tietä, sanoi hän
viitaten itään päin.
Omituinen mielenliikutus valtasi Ryen. Hän ymmärsi ystävänsä
tarkoituksen.
-- _Hänenkö_ luokseen?
-- Se ei ole varmaa. Ehkä. Tahdotko, että vien terveisiä?
-- En, vastasi ratsumestari tylysti. -- Minulla ei ole hänelle mitään
sanomista, ennenkuin hän itse puhuu. Mutta saatat kertoa, että olet
nähnyt minut ja että minä elän.
Katkera hymy vilahti hänen huulillaan. Asbjörn Krag nyökkäsi.
-- Jos tapaan hänet, sanoi hän, niin kerron, että sinä elät. Tulen
takaisin parin tunnin kuluttua.
Krag katsoi kelloaan.
-- Yhdeksän. Ennen yhtätoista olen kotona.
-- Odotanko sinua?
-- Odota.
-- Mutta jollet tule ennen yhtätoista? Asbjörn Krag mietti.
-- Jollen ole silloin tullut, niin odota kello kahteentoista.
-- Jollet tule silloinkaan?
Salapoliisi kävi hyvin totiseksi. Hän astui ystävänsä luo ja tarttui
hänen käteensä.
-- Jollen ole palannut ennen puoliyötä, sanoi hän, niin se merkitsee,
että vaara on käsissä. Silloin sinun tulee heti hälyyttää talon väki
liikkeelle ja lähettää sana nimismiehelle ja lähiseudun talonpojille.
-- Miksi koota kaikki nuo ihmiset?
-- Etsimään minua. Siinä tapauksessa olen joutunut otteluun tuon
salaperäisen ja vaarallisen olennon kanssa. Silloin on pantava toimeen
yleinen ajo. Etsikää läpikotaisin niityt ja metsänrannat älkääkä
levätkö, ennenkuin olette löytäneet minut elossa tai kuolleena.
Ratsumestari näytti hämmästyvän näistä vakavista sanoista.
-- Ja kuitenkin tahdot mennä yksin, sanoi hän. -- Jos minä lähtisin
mukaasi, olisi sinulla revolveri lisää ja sitäpaitsi kaksi vahvaa
kättä.
-- _Yksi_ voi mahdollisesti nähdä _jotakin_, vastasi Asbjörn Krag, --
mutta _kaksi_ ei saa tietää mitään. Ja nyt olen kerta kaikkiaan
päättänyt mennä yksin. Vaarassa olen mieluimmin yksin. En tahdo jakaa
sitä toisen kanssa. Siinä asiassa olen itsekäs. Mutta älä unohda:
jollen ole kotona kello kaksitoista, niin en ehkä palaa ensinkään.
Krag lähti. Ratsumestari ei tahtonut tyrkyttää hänelle seuraansa. Hän
tunsi hänet siksi hyvin, että tiesi olevan turhaa yrittää. Hän kuunteli
askelia, jotka häipyivät ulkona vallitsevaan pimeyteen.
Ratsumestari oli huomattavasti hermostunut. Tämän jutun kaamea
salaperäisyys oli järkyttänyt hänen mieltänsä, ja vaikkeivät
vaaralliset ja hermoja kiihoittavat seikkailut olleet hänelle outoja,
ei hän kuitenkaan ollut vielä koskaan joutunut näin arvoituksellisen
vaaran kanssa tekemisiin.
Kragin käytöksestä hän saattoi nähdä, että jotakin vakavaa oli
todellakin tekeillä. Ratsumestari tunsi itsensä epävarmaksi ja
hermostuneeksi toimettomuudessaan. Jollei hienotunteisuus Kragia
kohtaan olisi pidättänyt häntä, olisi hän pukenut ylleen
metsästystakkinsa ja lähtenyt hänen jälkeensä pimeyteen.
Saadakseen ajan kulumaan hän meni siihen pikku huoneeseen, missä
Asbjörn Krag oli äsken istunut. Siellä oli ilma vielä täynnä savua,
mutta se tuntui omituisesti rauhoittavan häntä, ja hän heittäytyi
leposohvalle pitkäkseen. Palvelija toi viskyä ja tupakkaa, ja savupilvi
huoneessa sakeni yhä. Niin hän loikoili puolisen tuntia.
Yhtäkkiä hän kavahti pystyyn. Hänestä tuntui, kuin talon ulkopuolelta
olisi kuulunut ääntä. Oli kuin joku olisi ähkynyt hapuillessaan
varovasti nurmikkoa pitkin. Hiljainen ääni jatkui yhä edeten pitkin
seinäviertä ja pysähtyi vihdoin hänen työhuoneensa kohdalle.
Jokohan Asbjörn Krag oli palannut, tuumi hän, mutta luopui heti siitä
ajatuksesta. Eihän Kragin tarvinnut hiiviskellä varkaan tavoin pitkin
seinävieriä päästäkseen taloon.
Vai olisikohan siellä tuo tuntematon, seudun paha henki?
Tavallisissa oloissa ratsumestari ei olisi kiinnittänyt mitään huomiota
ääneen. Eihän siellä tarvinnut olla muuta kuin joku talon väestä, joka
liikkui ulkosalla pimeässä. Mutta nyt oli pöyristyttävän tapauksen
ajatus piintynyt hänen aivoihinsa, ja kaikkialla häntä vainosi murhan
tummanpunainen näky. Hän ei ollut enää kaltaisensa.
Mutta rohkea mies hän oli, ja häntä miltei suututti, että oli todella
hieman säikähtänyt tuota kummallista ääntä. Hän nousi ja aikoi lähteä
ulos ottaakseen asiasta selon. Mutta astuttuaan pari askelta ovea
kohden hän pysähtyi yhtäkkiä.
Särkyvän ikkunaruudun helinä kuului hänen korviinsa.
Ikkuna oli lyöty pirstaleiksi. Se oli varmasti joku hänen työhuoneensa
ikkunoista. Lasisirut putosivat kilisten lattialle.
Ratsumestari sieppasi revolverin taskustaan, kiskaisi oven auki ja
ryntäsi huoneeseen.
Hän oli odottanut tapaavansa siellä ihmisen. Mutta huone oli tyhjä.
Hänen kirjoituspöytänsä oli lasisirujen peitossa.
Koko ruutu oli poissa, olipa mukana mennyt palanen ikkunapienastakin.
Isku oli ollut ankara.
Rye kuuli ulkoa hiljaista töminää, poistuvien askelten ääntä.
Hän astui ikkunaan ja laukaisi revolverinsa umpimähkään.
Sitten hän vetäytyi peremmälle huoneeseen odottaen mitä tuleman piti.
Mutta ensi minuutit kuluivat aivan rauhallisesti. Sitten kuului askelia
talosta; laukauksen hälyyttämiä ihmisiä juoksi paikalle joka taholta.
Ratsumestari soitti kelloa. Palvelija astui sisään, pyöreät kasvot
kauhistuneen näköisinä.
-- Huuda pehtori tänne! käski Rye.
Pehtori tuli. Hän oli kalpea säikähdyksestä.
-- Mitä täällä on tapahtunut? kysyi hän luoden pelokkaan katseen
savuavaan revolveriin ja rikkilyötyyn ikkunaan.
-- Ei mitään ole tapahtunut, vastasi Rye, -- Huutakaa väki koolle.