Kuka on murhaaja?
Ratsumestarin lähetessä väki väistyi arasti ja kuiske taukosi
kerrassaan.
Rye, joka huomasi jotakin olevan hullusti, joudutti askeliansa.
Hänellä oli päässään vihreä metsästyshattu, jonka hän oli vetänyt
silmilleen, niin että ainoastaan suu ja leuka näkyivät.
Kätensä hän oli pistänyt syvälle taskuihin. Hänellä oli muassaan koira,
joka hölkytti hänen perässään nuuskien hänen jälkiään.
Hänen koko esiintymisensä teki ehdottomasti kolkon vaikutuksen, ja
kuolleen miehen ympärillä tuntui olo entistä kamalammalta.
Rye meni suoraan Asbjörn Kragin luo.
-- Mitä täällä on tekeillä? kysyi hän.
Asbjörn Krag ei vastannut. Hän vain osoitti kuollutta.
Rye katseli ruumista; häntä värisytti.
-- Hyvä jumala, kuiskasi hän, tämä on hirmuista.
Hän kumartui ruumiin yli, tunsi vainajan ja loi kysyvän katseen Asbjörn
Kragiin.
-- _Hänkö?_
Krag nyökkäsi.
-- Kuinka tämä on tapahtunut?
-- Sitä ei kukaan tiedä.
-- Tappoko?
-- Katso häntä, sanoi salapoliisi. -- Ihan tuossa asennossa hän makasi
puun juurella, kun hänet löydettiin. Luuletko hänen voineen itse
satuttaa itsensä tuolla lailla?
-- Tämähän on hirveätä. Milloin se on tapahtunut?
Asbjörn Krag pisti kätensä Ryen kainaloon. Hän käski nimismiehen pitää
huolta, ettei kukaan saanut kajota ruumiiseen, ja lähti ratsumestarin
kanssa kävelemään niitylle.
Kun he olivat joutuneet niin kauas, ettei kukaan enää voinut kuulla
heidän puhettaan, sanoi Krag:
-- Milloinka se tapahtui? Sen minä sanon sinulle. Eilen illalla se
tapahtui.
Hän loi ystäväänsä surullisen ja tutkivan katseen.
-- Mihin aikaan? kysyi Rye.
Asbjörn Krag mietti hetkisen.
-- Asianajaja lähti kotoaan kello puoli kahdeksan eilen illalla, sanoi
hän. -- _Tapaus_ on varmaan sattunut kahdeksan ja yhdeksän välillä.
-- Tapaus? kysyi Rye. -- Sinä korostat erityisesti sitä sanaa.
-- Niin, enkä tee sitä tarkoituksetta.
Salapoliisi seisahtui ja osoitti kädellänsä metsää, joka huojui hiljaa
tuulessa.
-- Tuolla, sanoi hän, noiden mustien puiden takana minä seisoin eilen
illalla puoli yhdeksän tienoissa. Silloin kuulin kaksi kirkaisua, jotka
totisesti kävivät luihin ja ytimiin. Sinä tiedät, etten minä hevillä
säikähdä, mutta ne olivat todellakin kaksi niin kamalaa huutoa, että
minä hätkähdin. Seisoin hetken ja kuuntelin, toistuisiko huuto, mutta
sitten ei enää kuulunut mitään.
Salapoliisi osoitti väkijoukkoa, joka seisoi nimismiehen ympärillä.
-- Huuto kuului tuolta, jatkoi hän. -- Se oli asianajajan hätähuuto,
kun hän oli kuolemantuskassa.
-- Kello puoli yhdeksän, mutisi ratsumestari. -- Sinä tulit kotia kello
yhdeksän tienoissa. Miksi et puhunut asiasta minulle mitään?
-- Siksi etten luullut sen olevan missään tekemisissä meidän juttumme
kanssa.
Yhtäkkiä hän tarttui lujasti ystävänsä käsivarteen ja kysyi:
-- Kuulitko sinä huudot?
-- En.
-- Mutta sinähän olit ulkona siihen aikaan.
-- Olinko minä ulkona?
-- Olit, ulkona kävelemässä. Pehtori kertoi. Etkö todellakaan kuullut
mitään?
-- En, vastasi Rye, en kuullut mitään.
-- Mitä tietä sinä kuljit?
Ratsumestari rypisti otsaansa.
-- Tämähän tuntuu kuulustelulta, sanoi hän.
-- Hyvä ystävä, sanoi Asbjörn Krag, varsin mahdollista, että tämä on
kuulustelua. Nyt minä selitän sinulle, kuinka kummallinen asia on.
Kaksi miestä on ollut sinun tielläsi. Molemmista olet päässyt, toisesta
ainakin toistaiseksi, toisesta kokonaan. Edellinen oli vanha eversti
Holger.
Silloin kun hänen päällensä käytiin, olit sinä todistettavasti
läheisyydessä.
Toinen oli tämä asianajaja Boman, joka oli kalliilla valalla vannonut
toimittavansa sinut tuomituksi.
Hänet lyötiin kuoliaaksi eilen illalla kello kahdeksan ja yhdeksän
välillä.
Juuri siihen aikaan sinä olit ulkona kävelemässä.
Asianajajan päälle on käyty aivan samalla tavalla kuin vanhan everstin.
Täytyyhän sinun tunnustaa, että tämä kaikki on käsittämätöntä ja
kauheaa.
Pidätkö kohtuuttomana sitä, että teen sinulle joitakin kysymyksiä?
-- Minä annan sinulle tarpeelliset selitykset. Kuljin eilen illalla
eteläistä tietä, ja se kai oli syynä, etten kuullut mitään.
Ratsumestari loi äkkiä ystäväänsä terävän katseen.
-- Epäiletkö sinä minua? kysyi hän.
-- En.
-- Uskotko vielä, että omatuntoni on täysin puhdas?
-- Uskon, nyt varmemmin kuin koskaan.
-- Kuinka niin? Minusta tuntuu, että tämän jälkeen...
-- Paras ystäväni, sanoi Asbjörn Krag, tahdon olla suora sinua kohtaan.
Jos olisit pari tuntia sitten kysynyt minulta, tiesinkö kuka oli
yrittänyt murhata eversti Holgerin, niin olisin ehdottomasti vastannut
myöntävästi. Olen iloinen, ettet sitä tehnyt.
-- Sinä luulit, että se oli tuo tuolla?
-- Aivan oikein. Ja sille edellytykselle olin rakentanut olettamuksen,
joka oli selvä alusta loppuun. Luulin, että minulta puuttui vain eräitä
sielutieteellisiä yksityiskohtia, jotta olisin saanut sen ihan
täsmälleen pitämään paikkansa. Mutta nyt kaikki luhistuu maahan.
Mies löydetään kuolleena tuolta. Käykin ilmi, että asianajajalla on
ollut aivan sama vihollinen kuin vanhalla everstillä.
Tämä yhteinen vihollinen voit olla joko sinä, hyvä Rye, tai...
-- Tai kuka? kysyi ratsumestari kiihkeästi.
-- ... tai jokin muu mies, joku salaperäinen olento, joka tekee
paikkakunnan turvattomaksi.
Minusta näissä rikoksissa on jotakin umpimähkäistä ja tarkoituksetonta.
Mutta eivät ne silti näytä pelkältä sattumalta.
Voisihan ajatella, että joku vaarallinen mielipuoli liikuskelee täällä
ja että hän tuntee tämän asian eikä kammo mitään keinoja. Hyvä ystävä,
minä luulen, ettemme ole vielä päässeet pitkälle arvoituksen
selvittämisessä. Vielä voi täällä tapahtua suuria asioita. Mutta
mennään nyt katsomaan kuollutta tarkemmin.
Väkijoukko oli kasvanut, kun ystävykset saapuivat paikalle. Kaikki
tuijottivat uteliaina ja huonosti salatulla vihamielisyydellä
ratsumestariin, joka oli tyyni ja kylmä kuten aina.
Vartioiminen oli ollut jotenkin tarpeetonta, sillä ihmiset pysyivät
käskemättäkin kunnioittavan välimatkan päässä ruumiista.
Asbjörn Krag napitti vainajan sadetakin rinnan kohdalta ja määräsi,
että hänet oli vietävä asuntoonsa, missä ruumiintarkastus oli
pidettävä.
Kiireesti hankittiin paarit. Ruumis laskettiin niille ja kannettiin
pois.
Joukko teki hiljalleen seuraa.
Se oli kummallinen kulkue.
Asbjörn Krag jäi hetkeksi tapahtumapaikalle löytääkseen mahdollisesti
joitakin jälkiä.
Hän tutki maata hyvin tarkoin, erinomaisella ja ratsumestarin mielestä
tarpeettoman suurella huolella.
Lopetettuaan tarkastuksensa Asbjörn Krag nousi ja kysyi
ratsumestarilta:
-- Muistatko miten ukko Holger oli puettu, kun hänet löydettiin?
-- En aivan tarkkaan. Mutta sen verran muistan, että hänellä oli
sadetakki yllään.
-- Niin, eikö totta? Keltaisenruskea sadetakki.
-- Aivan niin. Minä olen usein nähnyt sen hänellä.
-- Bomanilla oli melkein samanlainen.
Ratsumestari tuijotti hämmästyneenä salapoliisiin.
-- Siinä olet oikeassa. Asianajajallakin oli sellainen sadetakki. Se
oli uudempi ja vaaleampi, mutta muuten samanlainen.
-- Eroitus ei merkitse mitään.
-- Mutta luuletko, että sadetakit voivat olla missään tekemisissä asian
kanssa? kysyi ratsumestari.
Salapoliisi katseli ilmaan, ikäänkuin vainuten jotakin; hänen
silmissään oli hajamielinen ilme, ja katse harhaili kaukana.
-- Mitä sinä ajattelet? kysyi Rye.
-- Minä ajattelen... ajattelen..., vastasi Asbjörn Krag hajamielisesti,
-- ajattelen noita sadetakkeja.
Mutta samassa häneltä pääsi huudahdus, joka osoitti, ettei hän ehkä
sittenkään ollut ihan vankasti ajatellut sadetakkeja. Hän sanoi:
-- Hitto vieköön, paperi!