Uusi murhamies.
Ja salapoliisi jatkoi, välittämättä nuoren tytön yltyvästä tuskasta ja
maltittomuudesta:
-- Kun minä löysin tämän sievän pikku sormuksen asianajajan huoneesta
ja kysyin kauppiaan vaimolta, oliko kukaan käynyt kysymässä asianajajaa
sen jälkeen kuin hän oli lähtenyt illalla ulos, en saanut vastausta, ja
vaimon silmiin tuli pelokas ilme. Silloin ymmärsin, että oli olemassa
joku, jota hän tahtoi suojella. Eikä se voinut olla kukaan muu kuin
hänen entinen pikku neitinsä, tuo rakas lapsi, eikä kukaan muu ollut
voinut kadottaa tuollaista sormusta kuin hieno neiti Dagny Holger.
Jätin vaimon rauhaan, ettei hänen tarvinnut antaa ilmi suojattiansa.
Näette siis, neiti, että minä itse asiassa toimin sangen
hienotunteisesti.
No niin, sitten oli varsin helppo päättää mitä oli tapahtunut.
Te ja asianajaja olitte sivuuttaneet toisenne matkalla, ja kun te
kenenkään näkemättä saavutte kauppiaan taloon, tapaatte siellä vaimon
ja suostuttelemalla saatte hänet lupaamaan, ettei puhu mitään. Ja se on
minusta ihan luonnollista. Sitten te kysytte asianajajaa, ja hän vastaa
-- minkä todeksi luulee -- että asianajaja on huoneessaan
yläkerroksessa. Te menette sinne yksin, sillä ette halua, että kukaan
on kuulemassa mitä te asianajajan kanssa puhutte. Te koputatte ovelle.
Ei vastausta. Koputatte lujemmin. Ei sittenkään vastausta.
Hyvä neiti, mitkä ajatukset silloin liikkuivat teissä, joka viime
aikoina olette saanut niin paljon surra ja ikävöidä ja kärsiä? Te
ymmärsitte, ettei mies ollut kotona, ja ajattelitte: jospa pääsisin
hetkeksi hänen huoneeseensa, hetkeksi vain, ja saisin vilkaista hänen
kätköihinsä. Ja sitten te huomasitte, että ovi, joka oli toiveittenne
tiellä, oli tuollainen vanhanaikainen mitätön ovi, jossa on naurettava
lukkorämä. Teidän tarvitsi vain työntää vähän, jotta se aukeaisi. Ja
siinä tuokiossa te ehkä tunsitte menehtyvänne epätoivosta, ja sitten te
työnsitte, ja ovi aukesi.
Te aloitte etsiä huoneessa. Viskelitte paperit sikinsokin. Ajattelitte,
ettei ollut hetkeäkään hukata, täytyi vain saada käsiin eräs pieni
mitätön juttu. Minä en erehdy, kun uskon, että se oli paperi,
asiakirja. Istukaa rauhassa, neiti. -- Sitten ette uskaltanut jäädä
enää pitemmäksi aikaa huoneeseen, vaan pakenitte kauhun ja epätoivon
vallassa. --
Dagny neiti oli noussut. Hän oli hirvittävän kalpea, ja hänen koko
ruumiinsa vapisi.
-- _Löysittekö paperin?_ kysyi Asbjörn Krag pontevasti.
Dagny meni hoiperrellen ovea kohden.
-- En, vastasi hän kuiskaamalla, luoden Kragiin viimeisen katseen, --
minä en löytänyt paperia ja olen nyt yhtä onneton kuin ennenkin.
Hän oli jo ovella, mutta Asbjörn Kragin ääni kutsui hänet takaisin.
-- Sitten minä etsin paperin teille, sanoi Krag. -- Luottakaa siihen.
Mutta silloin näytti, kuin Dagny olisi toipunut. Hän kohotti päätänsä.
-- Mistä paperista te puhutte?... Mutta minä en voi nyt kauempaa...
Minulla on muita velvollisuuksia.
Hän lähti hiljaa huoneesta.
Asbjörn Krag jäi seisomaan yksikseen. Hän oli syvästi liikutettu. Hän
ymmärsi, että jokin kauhea salaisuus pakoitti tyttö raukan vaikenemaan.
Sitten hänkin lähti.
Ulos tullessaan hän kuuli talojen päivälliskellojen soivan.
Hän ajatteli asemaansa tässä jutussa ja johtui siihen tulokseen, että
oli tuskin milloinkaan ollut pahemmassa vaikeuksien sokkelossa. Tässä
oli tullut lisäksi se luonnoton seikka, että nekin ihmiset, joita hänen
oli auttaminen, pitivät hänen käsiään sidottuina, niin kauan kuin eivät
suostuneet olemaan avomielisiä. Molemmat sanoivat salaavansa ainoastaan
sellaista, mikä ei vaikuttanut asiaan mitään, mutta itse hän oli
vakuutettu, ettei laita ollut ensinkään niin. Kunpa hän nyt löytäisi
asianajajan.
Yhtäkkiä hän huomasi miehen, joka tuli juosten häntä vastaan kaukana
tiellä.
Hän näki heti, että se oli virkaatekevä tuomari.
Kiire oli miehellä.
Asbjörn Krag seisahtui.
Kun tuomari tuli lähemmäksi, niin Asbjörn Krag huomasi, että hän oli
kalpea ja kuohuksissa.
Jotakin oli varmaan tapahtunut.
-- Vihdoinkin saan teidät käsiini! huudahti tuomari läähättäen.
-- Te näytätte siltä, kuin tulisitte maanjäristyksestä tai muusta
kauhistuksen paikasta.
-- Kauheata onkin tapahtunut, voihkasi tuomari. -- Olemme löytäneet
asianajaja Bomanin.
-- Sepä hyvä. Nyt on siis toivoa, että asiasta saadaan selko.
-- Hän on kuollut, sanoi tuomari.
Asbjörn Krag katsoi häneen terävästi.
-- Itsemurhako?
Se oli hänen ensimäinen ajatuksensa. Hän odotti jännittyneenä
vastausta. Tuomari oli niin liikutettu, että voi tuskin puhua. Vihdoin
hän sai sanotuksi:
-- Ei.
-- Luonnollinen kuolema siis?
-- Ei.
Salapoliisi tarttui häntä lujasti käsivarteen.
-- Mies, mitä tarkoitatte? Onko hänet...?
-- Hänet on lyöty kuoliaaksi, vastasi tuomari hiljaa. -- Me löysimme
hänen ruumiinsa.
Salapoliisi seisoi kuin ankaran iskun saaneena. Hänen tapansa ei ollut
osoittaa mielenliikutusta, mutta tämä hirvittävä uutinen yllätti hänet.
Hän tuli samassa ajatelleeksi Dagny neidin kummallisen tuskaisia
kysymyksiä, ja hänessä heräsi valtavan masentava tunne, että asiassa
ehkä piili vielä hirveämpiä salaisuuksia.
-- Näyttäkää minulle missä hän on, sanoi hän tuomarille, ja molemmat
lähtivät nopeasti astumaan.
Matkalla tuomari koetti katkonaisin lausein selittää mitä oli
tapahtunut.
Ryen talon pehtori oli löytänyt asianajajan ruumiin ja ilmoittanut
siitä heti nimismiehelle, joka sattui juuri silloin olemaan
virkaatekevän tuomarin seurassa. He olivat molemmat rientäneet
paikalle, ja tieto löydöstä oli levinnyt kulovalkean tavoin, niin että
väkeä tulvi joka taholta.
Asianajaja Boman oli löydetty metsiköstä Ryen talon läheltä. Hän oli
nähtävästi aikonut mennä niittyjen poikki taloon, kun hänen päällensä
oli hyökätty.
-- Onko hänet ammuttu? kysyi Krag.
-- Ei, murhaaja on iskenyt hänen päähänsä ammottavan haavan jollakin
tylsällä aseella. Hän on nähtävästi kuollut heti.
-- Onko mitään jälkiä?
-- Ei, ei kerrassaan mitään. Asia on täydellinen arvoitus, mutta
omituisinta on, että asianajajaa on lyöty aivan samalla tavalla kuin
everstiäkin.
Asbjörn Krag hätkähti.
-- Ja mihin aikaan?
-- Sen on täytynyt tapahtua eilen illalla.
Salapoliisi muisti taas tuon kaamean huudon, jonka oli kuullut
palatessaan kauppiaan luota. Se ei voinut olla muu kuin asianajajan
hätähuuto. Oli kuulunut peräkkäin kaksi vihlovaa kirkaisua, ikäänkuin
ihminen olisi huutanut hengenhädässä.
Vihdoin salapoliisi ja tuomari saapuivat perille.
Joukko ihmisiä oli keräytynyt paikalle.
Tämä harmitti Asbjörn Kragia, sillä se merkitsi, että kaikki jäljet
olivat tallatut näkymättömiin.
Vanha nimismies, joka oli aivan lamaantunut kauhusta, ei ollut älynnyt
pitää ihmisiä loitompana.
Osa hääri vainajan ympärillä, toiset tallustivat nurmikolla
edestakaisin, toiset itkivät kauhusta.
Salapoliisin nähtyään ihmiset väistyivät arasti syrjään.
Krag seisahtui ehdottomasti, kun sai nähdä vainajan.
-- Onko kukaan koskenut häneen? kysyi hän.
-- Ei ole, vastasi pehtori, joka hänkin oli läsnä. -- Ihan noin hän
makasi, kun minä hänet löysin.
Vainaja oli puolittain istuvassa asennossa nojaten puunrunkoon.
Hänellä oli kauhea haava pään vasemmalla puolella.
Niin oli everstilläkin ollut.
Krag loi silmänsä yli lakeuden.
Yhtäkkiä hänen aivoissaan välähti ajatus.
Everstihän oli myös maannut puun juurella näin ihan metsän laidassa.
Boman oli nähtävästi aikonut mennä tasangon poikki aivan samoin kuin
eversti yli Holten niityn.
Silloin oli salaperäinen vihollinen tullut heitä vastaan ja he olivat
paenneet takaisin metsään. Mutta kumpikaan ei ollut ehtinyt sinne.
Asbjörn Krag käsitti, että koko älykkäästi rakennettu olettamuksensa
alkoi nyt luhistua.
Hän oli viime vuorokauden aikana luullut, että asianajaja oli yrittänyt
surmata vanhan everstin.
Mutta tämä uusi tapaus kumosi kerrassaan hänen otaksumansa.
Ihmiset, jotka olivat tähän asti seisseet ääneti ja katselleet
salapoliisia, alkoivat kuiskailla keskenään.
Krag katsoi ympärilleen.
Niityllä näkyi joku mies tulevan hitaasti kävellen.
Hän läheni.
Se oli ratsupukuinen mies. Ratsumestari Ivar Rye.