Kohtaus.
Dagny neiti tuijotti sekavana pikku esineeseen, jonka Asbjörn Krag pani
pöydälle.
-- Mistä olette löytänyt sen? kysyi hän.
-- Asianajaja Bomanin huoneesta kauppiaan talosta. Älkää yrittäkö
väittää, ettei se ole teidän.
Se oli pieni kultasormus, jossa oli valkoinen helmi. Asbjörn Krag oli
löytänyt sen asianajajan huoneen lattialta, missä se oli jäänyt
toisilta huomaamatta huoneessa vallitsevan hirveän sekamelskan tähden.
Dagny ei vastannut, mutta hänen kasvoillaan näkyvät
kouristuksentapaiset nytkähdykset osoittivat, miten järkytetty hänen
mielensä oli.
Hän istuutui jälleen pöydän ääreen ja painoi päänsä käsiin.
Asbjörn Krag seisoi kauan vaiti ja katseli häntä.
Hänen äänensä sai ihmeen lempeän soinnun, kun hän kysyi:
-- Hyvä neiti, tahdotteko, että jätän teidät rauhaan?
Dagny viivytti vastausta. Vasta hetken kuluttua hän sai sanotuksi:
-- Minä... minä olisin toivonut, ettette olisi koskaan tullut tänne.
Nämä sanat koskivat tuskallisesti Asbjörn Kragiin. Hän käveli pari
kertaa lattian poikki ja seisahtui sitten Dagnyn eteen. Hän seisoi
kädet selän takana ja katsoi häneen.
-- Jollen olisi tullut, sanoi hän, olisi kaikki nyt hyvin toisin.
-- Niin, puuskahti Dagny.
Hän taisteli itkua vastaan.
-- Hyvä neiti Holger, jatkoi salapoliisi. -- Minä ymmärrän, että te
olette onneton, ja säälin teitä senvuoksi. Mutta teidän ei pidä tehdä
vääryyttä.
-- Mitä minun on tehtävä? Olen aivan yksin.
-- Niin, siksi että itsepäisesti pysytte yksinäisyydessänne. Ellette
usko asiaanne kellekään toiselle, ei teillä ole mitään neuvoa. Minä
tahdon vain teidän parastanne. Sekä teidän että yhteisen ystävämme Ryen
parasta. Ja nyt minä sanon teille, millä kannalla asiat olisivat,
jollen olisi tullut. Hyvä neiti, haluaisitteko todellakin, että Rye
tällä hetkellä istuisi vankeudessa epäiltynä murhayrityksen teosta
isäänne vastaan?
-- Ah, sitä ei kukaan ihminen uskalla väittää. Hän on syytön.
-- Minä tiedän sen niin hyvin kuin tekin. Mutta oikeus ei kysy ihmisten
uskoa eikä tunteita. Se iskee säälimättä siihen, missä luulee näkevänsä
arvoituksen selityksen. Monet seikat puhuvat ratsumestaria vastaan.
Toivon, ettette epäile minun luulevan itsestäni liikoja, mutta sanon
teille vielä kerran, että jollei olisi käynyt niin, että minä sain
syytä osoittaa nuo todistusaiheet perättömiksi, niin Rye istuisi nyt
vankeudessa ja häväistysjuttu olisi paljon suurempi kuin se nyt on.
-- Hän ei olisi sanonut mitään.
-- Ei olisi sanonut -- ei olisi sanonut! -- Asbjörn Krag miltei
suuttui. -- Sehän se tässä juuri on hullua, että te peitätte ja
salaatte minulta kaiken. Joku kauhea arvoitus piilee tässä jutussa, ja
teille maksaisi ehkä vain sanan, jotta saataisiin valoa pimeyteen.
Miksi teillä ei ole sen vertaa luottamusta minuun, että sanoisitte sen
ainoan sanan?
Dagny katsoi salapoliisiin. Hänen kasvonsa olivat itkuun valmiit, hänen
silmänsä kosteat kyynelistä.
-- Minä en voi sanoa mitään. Eikä se, mitä minulla olisi sanottavaa,
auttaisi asiaa ollenkaan.
-- Auttaisi varmasti!
-- Te olette julma, kun epäilette minun rehellisyyttäni. Vakuutan
kunniasanallani, ettei minulla ole aavistustakaan siitä, kuka on tehnyt
tuon ilkityön isääni vastaan.
-- Hyvin mahdollista, ettette sitä tiedä. Mutta mistä sitten johtuu
salaperäisyys, joka peittää näiden tapahtumain alkunäytöksen, teidän ja
Ivar Ryen kihlauksen purkaantumisen?
Dagny neiti nousi.
-- Se on asia, joka koskee ainoastaan minua ja häntä tuolla sisällä,
sanoi hän päättävästi nyökäten sairaan huoneeseen päin. -- Se ei ole
teidän asianne eikä Ryenkään. Pyydän teitä jättämään tämän kiusallisen
puheenaineen.
Asbjörn Krag muutti kerrassaan menettelytapaa. Hänestä tuli aivan
rakastettava.
-- Tiedättekö, sanoi hän, että asianajaja Boman on hävinnyt
jäljettömiin? Ei kukaan ole nähnyt häntä sitten eilis-illan. Ja minä
olin viimeinen, joka näin hänet. Mies oli sotaisella tuulella ja
vannoi, että hänellä oli käsissään todistukset, jotka pystyivät
nujertamaan Ryen.
Salapoliisi huomasi hyvin, että tämä uutinen vaikutti Dagnyyn. Mutta
hän ei ollut tietävinäänkään.
-- Ei kai teilläkään ole aavistusta siitä, missä asianajaja on? kysyi
hän.
-- Ei.
Jonkinlainen epävarmuus valtasi Dagnyn.
-- Mihin aikaan, kysyi hän epäröiden ja arasti katsoen, -- mihin aikaan
te viimeksi puhuttelitte asianajajaa?
-- Eilen illalla.
-- Mihin aikaan?
-- Vähän sen jälkeen kuin tapasin teidät.
-- Siis kahdeksan tienoissa, mutisi hän miettivänä.
-- Niin, juuri siihen aikaan. Kello oli seitsemän minuuttia vailla
kahdeksan. Minä pidän aina muistissa aikamäärät, kun työskentelen.
Asianajaja tuli Holtesta päin, missä hän luultavasti oli jatkanut
tutkimuksiaan hankkiakseen sitovia todistuksia ratsumestaria vastaan.
-- Ja nyt hän on poissa?
-- Niin, jäljettömiin kadonnut.
-- Ratsumestari Rye oli kai... hän oli kai kotona siihen aikaan,
luullakseni?
-- Eilen illalla kahdeksan aikaan?
Kragin hermot värähtivät. Hänet valtasi sellainen aavistus, että nyt
oli käsissä ratkaiseva kohta.
-- Niin.
-- Kahdeksan aikaan, mutisi Krag itsekseen ja antoi Dagnyn saada sen
käsityksen, että hän koetti muistella ja laskea, -- ei, siihen aikaan
hän oli hiukan ulkona kävelemässä. Pehtori mainitsi siitä, kun tulin
kotia.
-- Milloin tulitte kotia? Tapasitteko silloin ratsumestarin?
-- Tapasin, vastasi Krag.
Ja hän lisäsi, katsoen Dagnyyn terävästi:
-- Rye oli aivan kaltaisensa. En voinut huomata hänessä mitään
tavallisuudesta poikkeavaa.
Sanat vaikuttivat Dagnyyn sysäyksen tavoin.
-- No niin, sehän on yhdentekevää, sanoi hän.
Taas syntyi hiljaisuus. Dagny neiti taisteli sisällistä taistelua. Hän
olisi halunnut katkaista keskustelun, mutta tuntui, ettei hän oikein
uskaltanut.
Asbjörn Krag tarttui jälleen yhtäkkiä äskeiseen asiaan.
-- Te siis ette tahdo sanoa, mikä aiheutti käyntinne asianajajan luona?
-- Minulla ei ole mitään sanottavaa!
Asbjörn Krag hymyili, otti tyynesti tuolin ja istuutui hänen eteensä.
-- Siinä tapauksessa sallinette, sanoi hän puolittain leikillisesti, --
että minä puhun teidän sijastanne. Sopiihan teidän keskeyttää, jos
milloin katsotte tarvittavan oikaisemista.
Eilen illalla kello seitsemän -- aloitti salapoliisi -- istui
asianajaja kirjoittamassa kirjettä jostakin metsäkaupasta, joka
kiinnitti hänen mieltään, siis asiasta, joka ei millään lailla koske
tätä kummallista juttua. Hän oli juuri kirjoittanut sanat "myytävää
metsää" -- kirje on minulla, nähkääs -- kun hän samassa muisti erään
asian. Uskallan arvata, ettei mikään ulkonainen tapaus keskeyttänyt
häntä yhtäkkiä. Hän huomasi näet, että kello oli puoli kahdeksan tai
ehkä pari minuuttia vailla puoli. Tehän olitte luvannut kohdata hänet
kello puoli kahdeksalta?
Krag kohotti varoittavasti kättänsä, kun näki Dagnyn liikahtavan
tahdottomasti.
-- Älkää keskeyttäkö minua, sanoi hän. -- Mahdollista kyllä, että
erehdyn joissakin pikkuseikoissa, mutta pääasiassa olen aivan oikeassa.
Tiedän sen ihan varmaan, sillä koko todistusketjuni on eheä. No niin,
minä edellytän siis, että teillä oli jotakin hyvin tärkeätä sanottavaa
asianajajalle ja että olitte vihdoin päättänyt mennä häntä tapaamaan.
Häntä, joka, niinkuin tiedetään, on ratsumestarin vihollinen. Saanko
ehkä sanoa verivihollinen, hyvä neiti? Sanon sitten niin.
Kun siis asianajaja, kuten sanottu, istui kirjoittamassa kirjettään,
huomasi hän, että määrähetki läheni. Silloin hänen mieleensä juolahti
sangen järkevä ajatus, että olisi sentään sopimatonta kohdata teidät
kauppiaan talossa tai aivan sen lähellä, missä kuka tahansa voi nähdä
teidän kohtauksenne, joka nykyisissä olosuhteissa oli tietenkin omansa
herättämään suurta huomiota. Hän päätti siis lähteä teitä vastaan,
jotta edes näyttäisi siltä, kuin te olisitte sattumalta tavanneet
toisenne. Mutta kun aika on täpärällä, jättää hän kirjeensä kesken.
Emännälle, kauppiaan vaimolle, hän sanoo muka menevänsä huoneeseensa,
mutta pujahtaakin maantielle.
Mutta nyt sattuu niin onnettomasti -- tai minä sanon mieluummin:
onnellisesti -- että te, neiti, kuljette mieluummin kiertoteitä
päästäksenne tapaamasta ihmisiä. Te menette metsän kautta. Sitä hän ei
tule ajatelleeksi, ja siitä seuraa, että te kävelette toistenne ohi.
Sillaikaa kun hän astelee tietä pitkin ja tähystelee eteensä nähdäkseen
teidät, saavutte te kauppiaan talolle.
Tässä tahdon pistää väliin pienen kysymyksen. Minulle on kerrottu, että
kauppiaan vaimo on aikoinaan ollut teidän hoitajattarenne. Eikö niin?
Dagny nyökkäsi.
-- Hyvä. Ja kuten tiedätte, tavataan lastenhoitajissa usein liikuttavaa
rakkautta lapsiin, joita he ovat hoitaneet, vielä senkin jälkeen, kun
nämä ovat jo kasvaneet ja tulleet suuriksi. Sentähden minä ymmärrän
hyvin, että kävi niinkuin kävi. Älkää keskeyttäkö minua, neiti; minä
tahdon kertoa loppuun asti, koska kerran olen alkanut vetää esiin
_todistusketjuani_.