Dagny.
-- Oletteko ihan varma, kysyi Asbjörn Krag toistamiseen, että eversti
läksi ulos jalkaisin?
-- Se on täysin todistettu, vastasi varatuomari. -- Hänen hevosensa oli
tallissa, kun hänet tuotiin kotiinsa.
Asbjörn Krag mietti. Sitten hän alkoi hiljaa vihellellen uudestaan
tutkia maaperää. Tie oli savinen, puolimärkä. Siinä näkyi selvästi
hevosen kavioiden jälkiä. Mutta kun tietä käytettiin hyvin paljon,
saattoi sen nojalla tuskin tehdä mitään johtopäätöksiä.
Asbjörn Krag tarkasteli niittyä ja erittäin huolellisesti sitä paikkaa,
mistä eversti oli löydetty.
Tavallisen ihmisen mielestä olisi näyttänyt mahdottomalta löytää mitään
jälkiä tuosta ruohokosta ja kovaksi tallatusta maankamarasta, mutta
salapoliisin into tuntui osoittavan, että hän näki siinä enemmän kuin
muut.
Sillaikaa kun hän teki tarkastustaan, keräytyi paikalle joukko
uteliaita. Ne olivat lähiseudun ihmisiä, muutamia talonpoikia, jotka
merkkitapauksen johdosta olivat ottaneet loman koko päiväksi ja
pukeutuneet pyhävaatteisiinsa, pari puotipoikaa, kauppias itse ja eräs
hänen tuttavansa, joka näytti koulunopettajalta, sekä muutamia tyttöjä.
Huhu salapoliisin saapumisesta oli jo ehtinyt levitä.
Asbjörn Krag nousi maasta ja meni ratsumestarin luo, joka oli jäänyt
seisomaan yksikseen ja katseli tyynesti asian menoa.
-- Siitä on pitkä aika, kun olen tehnyt tutkimuksia tällä tavoin, sanoi
salapoliisi hymyillen. -- Tällainen intiaanimainen ryömiminen ja
jälkien hakeminen kuuluu ammoin menneeseen aikaan. Mutta joskus täytyy
vielä turvautua alkuperäisiin keinoihin.
-- Oletko löytänyt mitään? kysyi ratsumestari.
-- Enpä erityistä. Joitakin pikkuseikkoja olen sentään pannut merkille.
Sen verran voin sanoa, että olen nähnyt jotakin, jota tuomari ja
nimismies eivät ole nähneet.
-- Kauanko tätä tutkimusta kestää? kysyi ratsumestari hieman
kärsimättömästi. Häntä ilmeisesti vaivasivat nuo monet silmät, jotka
tarkastelivat häntä.
-- Kohta se päättyy, vastasi Krag. -- Sinun läsnäolosi ei muuten ole
ensinkään välttämätön.
-- Sepä hyvä, vastasi ratsumestari huomattavasti keventynein mielin. --
Sitten menenkin kotiin. Minä en viihdy näiden ihmisten parissa.
Toivoisin olevani sadan penikulman päässä täältä.
-- Mene sinä vain, minä tulen tunnin kuluttua.
-- Silloin ehkä tuot hyviä uutisia tullessasi.
-- Toivokaamme sitä, vastasi salapoliisi vakavasti. -- Ainakin tuon
uutisia. Mutta ennenkuin lähdet, täytyy sinun luvata minulle eräs asia.
-- Anna kuulua.
-- Ethän aio enää ratsastaa tänään?
-- En, vastasi Rye hieman kummastuneena. -- En aio. Mutta miksi kysyt
sitä?
-- Sitten ei kai ole tarpeen, että käyt tallissa?
-- Minä tavallisesti käyn hevosiani katsomassa tähän aikaan päivästä.
-- Jätä ne tallirengin huostaan. Tahdon sinulta lupauksen, ettet mene
talliin.
Ratsumestari ällistyi.
-- Mutta miksi ihmeessä?
-- Se on minun asiani. Älä kysy vielä mitään. Saan siis luottaa siihen?
-- Tietysti, mutta tämä on totisesti arvoitus.
-- Mene nyt vain.
Ratsumestari läksi ja katosi puiden sekaan, ja nimismies katsoi
pitkään hänen jälkeensä nälkäisin silmin, ikäänkuin saalis olisi
luistamaisillaan hänen käsistään.
Läsnäolijat kerääntyivät nyt salapoliisin ympärille, ja kysymyksiä
alkoi sadella, etenkin koulunopettajan suusta. Mutta Asbjörn Krag
vastaili niukasti. Hän veti tuomarin syrjään ja sanoi hänelle:
-- Saatte olla ihan huoletta; asia näyttää tällä hetkellä
arvoitukselta, paljon suuremmalta arvoitukselta kuin nyt
aavistattekaan, mutta se on selvitettävissä. Antakaahan paperi minulle.
-- Mikä paperi?
-- Kirje, jonka eversti sai juuri ennen lähtöään.
Tuomari ojensi empien hänelle tärkeän paperin, ja Asbjörn Krag otti sen
tyynesti ja pani muistikirjansa väliin.
-- Se kuuluu jutun asiakirjoihin, muistutti tuomari hieman levottomana.
Mutta Krag rauhoitti hänet.
-- Minä voin milloin tahansa saada sähköteitse haltuuni koko tutkinnan.
Se on vain muotoseikka, olkaa siis levollinen. Mutta mitä nuo tuolla
puuhaavat?
Tuomari kääntyi katsomaan. Molemmat puotipojat ja koulunopettaja
tutkivat innokkaasti maata samalla tavalla kuin Asbjörn Krag oli
tehnyt. Opettaja varsinkin oli toimessaan.
-- Löydättekö mitä? kysyi salapoliisi hymyillen ja meni heidän
luoksensa.
Puotipojat pudistivat päätänsä. Opettaja oli vaiti.
-- Niin, tuollaista saa aina nähdä, sanoi tuomari kokeneen tavoin. --
Niin pian kuin asiassa on vähänkin salaperäistä, luulee jokainen
pystyvänsä ratkaisemaan arvoituksen. Ja on aivan merkillistä, mitä
selityksiä tuollaiset ihmiset voivat keksiä.
Koulunopettaja kuuli tuomarin sanat ja koetti huomaamatta vetäytyä
pois.
Asbjörn Krag katsoi häntä pitkään. Yhtäkkiä vilahti kuin varjo
salapoliisin kasvojen yli ja hänen syvät, kirkkaat silmänsä tuikahtivat
ilmaisten yllätystä.
-- Mikä tuo mies on nimeltään? kysyi hän osoittaen päällään
koulunopettajaa, joka juuri katosi puiden sekaan.
-- Hänen nimensä on Boman, vastasi tuomari. -- Hän on oleskellut täällä
viikkokauden ja asuu kauppiaan luona.
-- Kuka on kauppias?
Tuomari osoitti erästä väkijoukossa seisovaa miestä, ja Asbjörn Krag
loi häneen katseen, joka tuntui pureutuvan kiinni.
Sitten salapoliisi löi nuorta tuomaria tuttavallisesti olalle ja sanoi:
-- Lähdetäänkö eteenpäin? Jospa pistäytyisimme everstin luona. Ettekö
luule olevan mahdollista puhutella nuorta neitiä?
-- Hän on hyvin huonona. Pelkään hänen saaneen ankaran hermokohtauksen.
Mutta sopiihan koettaa. Mitä aiotte häneltä kysyä?
-- Saamme nähdä, vastasi salapoliisi. -- Kenties kysymykset ovat
turhia.
-- Niinkö luulette? Hän on harvinaisen ymmärtäväinen nuori nainen.
-- Juuri siksi, vastasi salapoliisi merkitsevästi. -- Kenties hän on
liiankin ymmärtäväinen, herra tuomari.
Tuomari kummasteli tätä lausuntoa. Hän katsoi salapoliisia kasvoihin
löytääkseen hänen ilmeistään mahdollisesti selityksen.
Mutta salapoliisi oli nyt iloisen ja arkipäiväisen tyytyväisen
näköinen.
-- Mikä ihana luonto täällä on! sanoi hän ojentaen kätensä. -- Täällä
minä tahtoisin asua.
Tuomarin mielestä luonto ei suinkaan ollut kaunis. Eikä se ollutkaan.
Mutta Kragilta puuttui harvinaisen suuressa määrässä luonnon tajuntaa,
ja milloin hän semmoisella äänellä sanoi luonnosta jotakin, oli aina
salaisena tarkoituksena päästä vastenmielisistä kysymyksistä ja
selityksistä.
Hän tuli yhtäkkiä kaunopuheiseksi, ja kun molemmat herrat lopulta
saapuivat talon edustalle, oli Asbjörn Krag paraikaa kertomassa
jännittävää kohtausta seikkailurikkaasta elämästään -- tuomarin
kuunnellessa ahmien.
Yhtäkkiä tuomari huudahti:
-- Tuolla hän on!
Asbjörn Krag kääntyi katsomaan.
Nuori tyttö tuli hiljaa käyden pihan poikki.
Hän tuli keskellä laskevan auringon kirkasta valovirtaa. Asbjörn Krag
näki selvästi hänen kasvonsa ja hämmästyi hänen harvinaisesta
kauneudestaan. Yllään oli hänellä yksinkertainen maalaispuku, mutta kun
hän liikkui, näki heti, että hän oli säätyläisnainen, joka ei ollut
ikäänsä elänyt tässä syrjäisessä maakartanossa.
Hän tuli heitä kohden. Asbjörn Krag tervehti kunnioittavasti mennen
häntä vastaan. Salapoliisi huomasi, että hän oli kalpea. Hän näytti
itkeneen äskettäin.
Dagny neiti ojensi hänelle kätensä ja koetti hymyillä.
-- Kuulin teidän olevan täällä, sanoi hän, ja tahdoin tulla
tervehtimään. Saanko pyytää teitä astumaan sisään.
-- Kiitos, olin juuri aikeissa tulla tapaamaan teitä, hyvä neiti. Te
voitte mahdollisesti tehdä minulle palveluksen, ehkä hyvinkin suuren
palveluksen.
Dagny hätääntyi hieman ja vastasi kartellen:
-- Minäkö?
-- Niin, te. Ystäväni, herra tuomari tässä mainitsi, ettei teitä saanut
häiritä, mutta minä en aikonut välittää siitä vähääkään.
Dagny neiti sai hymynsä takaisin.
-- Niinkö, en luullut teitä niin kovaksi.
-- Kova en olekaan, vastasi Asbjörn Krag, mutta kun on kysymys niin
paljosta kuin tässä asiassa, täytyy minun luonnollisesti tietää,
ettette tahdo vetäytyä syrjään.
-- Olen mielelläni palveluksessanne. Mitä haluatte?
-- Ensin täytyy minun kysyä teiltä miten isänne voi.
-- Tohtori oli juuri hänen luonaan. Hän ei ole vielä tullut tajuunsa,
ja tohtori sanoi, että siihen voi kulua vielä pitkä aika. Mutta hän
toivoo, että henki on sentään pelastettavissa.
-- Toiseksi pyytäisin päästä kahdenkesken puheillenne, sanoi Krag.
Hän katsoi vakavasti tyttöön. Tämän silmät karttoivat häntä arasti.
Krag ymmärsi, että _Dagny tiesi jotakin_. Ja hän saattoi nähdä tytön
vapisevista, hermostuneista sormista, että hän oli väkevän
mielenliikutuksen vallassa.
Oliko siihen syynä isän sairaus vai sekö, _että hän tiesi jotakin_?