Lain nimessä.
Asbjörn Krag istuutui vastapäätä ystäväänsä.
-- Onko hän kuollut? kysyi hän.
-- Ei, hän elää vielä, mutta on tajuttomana.
-- Onko toivoa?
-- Ei tiedetä. Sähköteitse on kutsuttu parhaat lääkärit.
-- Hänethän löydettiin metsästä?
-- Niin, vain jonkun sadan metrin päässä omasta talostaan. Kahtena
viime viikkona hän ei ollut ensinkään käynyt talonsa ulkopuolella,
mutta eilen hänellä oli jotakin asiaa ulos. Joku oli pyytänyt häntä
tulemaan.
-- _Kuka_ oli pyytänyt häntä tulemaan?
-- Minä, vastasi Rye levollisesti.
Salapoliisi istui tuokion ääneti. Sitten hän kysyi:
-- Sinä olet kai ollut aivan epätoivossa viime ajat?
-- Sen voit arvata, vastasi ystävä. -- Olen ollut hirveän masentunut.
-- Kaikki on näyttänyt toivottomalta?
-- Kaikki. Ja minä jo valmistausin lähtemään täältä. Myymään talot ja
tavarat ja lähtemään pois ikipäiviksi.
Salapoliisi silmäili häntä tutkivasti. Ja nähdessään ystävänsä
kuumeisen hehkuvan katseen Asbjörn Krag tunsi puistatuksen ruumiissaan.
Hän astui ystävänsä luo ja laski kätensä hänen olalleen.
-- Sinä olet matkustanut paljon, sanoi hän. -- Olet nähnyt toisia
ihmisiä ja toisia rotuja kuin täällä ympärilläsi jokapäiväisessä
elämässä. Olet nähnyt kiihkeitä intohimoja ja ehkä olet saanut
vaikutuksia toisenlaisista ajatustavoista ja toisenlaisesta moraalista.
En tunne sinua niin tarkoin, että voisin vastata sinusta. Tai oikeammin
sanoen: minä tunnen sinut. En tahdo mitään niin mielelläni kuin auttaa
sinua. Mutta yhdessä tapauksessa en voi tehdä muuta kuin lähteä tieheni
ja jättää sinut oman onnesi nojaan. Nyt tahdon kysyä sinulta -- ja
sinun täytyy ymmärtää mitä kysymykseni merkitsee -- onko minun jäätävä
tänne vai lähdettävä pois?
Ivar Rye nousi ja puristi voimakkaasti ystävänsä kättä.
-- Jää, sanoi hän. -- Minä olen nyt ypö yksin, ja sinun tulee auttaa
minua. Ymmärrän kyllä mitä sinä ajattelet. Mutta minun ei tarvinne
sanoa muuta, kuin että olen täysin syytön tähän onnettomuuteen tai
rikokseen. Uskotko sanani? Jollet usko, niin parempi on, että heti
lähdet.
Äänessä ei ollut mitään rukoilevaa. Pikemmin jotakin alistuvaa ja
toivotonta. Asbjörn Krag tunsi hänen voimakkaan kädenpuristuksensa ja
tiesi, että edessään seisoi mies, jolla oli voimakas ja kelpo luonne.
Ja hän uskoi hänen sanansa.
-- Minä jään, sanoi salapoliisi.
-- Uskot siis?
-- Uskon.
-- Ja uskot kaikessa vastakin?
-- Niin teen.
-- Mutta asemani on hyvin vaikea.
-- Sitä parempi, niinpä saan minäkin jotakin tehtävää.
-- Mutta minun täytyy salata sinulta eräs seikka. Asbjörn Krag
säpsähti.
-- Onko se yhteydessä asian kanssa?
-- Kenties.
-- Mutta sellainen vaikeneminenhan tekee vain asemasi pahemmaksi.
-- Se ei ole autettavissa. Minä en _voi_ puhua.
-- Etkö edes siinä tapauksessa, että vaikenemisesi osaltaan estää
todellisen syyllisen ilmituloa?
-- Sitä se tuskin tehnee. Ei ainakaan mikäli minä voin nähdä.
-- No niin, saamme joka tapauksessa koettaa tulla toimeen ilman sitä
seikkaa, jonka pidät salaisuutenasi. Tahdotko nyt kertoa minulle koko
asian? Olen todella hyvin halukas tietämään mitä on tapahtunut.
Ja Ivar Rye kertoi.
-- Kuten tiedät, aloitti hän, eivät täkäläiset ihmiset katso minua
juuri suopein silmin. Ei ollut isänikään erityisen suosittu, mutta hän
tuli kuitenkin toimeen paikkakunnan väestön kanssa, kun heidän
harrastuksensa olivat osittain samat. Isäni näet oli innokas
maanviljelijä.
Mutta minä -- minullahan ei ole mitään yhteistä heidän kanssaan. Enkä
minä itse asiassa ole heidän kanssaan missään tekemisissä. He ovat
kyllä kelpo ihmisiä, mutta minä en sovi heidän joukkoonsa. Ja kuten
ehkä tiedät, on herännäisyys ja maallikkosaarnaaminen täällä hyvin
yleistä. Minä olen pari kertaa esiintynyt tämän hysteerisen liikkeen
vastustajana tavalla, joka on herättänyt ihmisissä suuttumusta.
Sanalla sanoen: minä olen kansan silmissä jumalaton mies, epäilyttävä
henkilö. Sitäpaitsi on karu ja luoksepääsemätön olemukseni loukannut
heitä. Minua pidetään ylpeänä...
Rye hymyili.
-- Ja kuitenkaan ei mikään ole luonteelleni vieraampaa kuin sellainen
ylpeys, jota nämä ihmiset tarkoittavat. No niin, minä siis olen aikojen
kuluessa manannut esiin eräänlaisen itseäni vastaan tähdätyn yleisen
mielipiteen, joka suoraan sanoen oli minulle varsin yhdentekevä ja
jolla oli vain se vaikutus, että se teki minut vielä hillitymmäksi ja
suljetummaksi kuin oikeastaan olisi ollut tarpeen. Luulenpa, ettei ole
olemassa mitään pahaa, jota täkäläinen kansa ei minusta uskoisi. Koko
tuo salattu tyytymättömyys, koko heidän kiehuva vihansa pyrkii nyt
purkautumaan. Olen tuntenut sen ilmassa parin viikon ajan, olen lukenut
sen kaikista synkistä katseista, joita olen kohdannut. Rakas ystävä, en
voi tosiaankaan auttaa, että olen niin paatunut, että koko tuo
vihamielisyys on mennyt jälkiä jättämättä pääni yli. Olihan minulla
sitäpaitsi muitakin asioita ajateltavana, ja olenhan itsenäinen mies ja
oma herrani. Miksi piittaisin siitä, mitä ihmiset sanovat ja uskovat?
Sinä siis ymmärrät, etten minä ole suosiossa. Päinvastoin. Minulla ei
ole yhtään ystävää. Minulla oli yksi. Kenties hän on tällä hetkellä
kuollut. Tarkoitan everstiä. Mutta näetkös, everstillä on aina ollut
kansa puolellaan. Häntä ja hänen tytärtään on suorastaan jumaloitu. Ja
syystä kyllä, sillä rakastettavampaa perhettä ei voi ajatella.
Niinpä siis tieto, että minun piti mennä naimisiin everstin tyttären
kanssa, herätti kaikkialla tyytymättömyyttä ja paheksumista. Pidettiin
sopimattomana, että sellainen jumalaton ihminen pääsi tuohon kunnon
perheeseen, ja huhu tiesi kertoa, että minä olin joillakin metkuilla ja
juonilla saanut everstin pimitetyksi. Eipä edes maltettu olla
vihjailematta, että koko asia oli minun puoleltani pelkkä
rahanhankkimisyritys. Minä muka olin matkoillani hävittänyt omaisuuteni
ja velkaantunut. Sinulle voin tämän johdosta mainita, että matkoillani
olen kyllä pannut menemään paljon enemmän kuin perintöni, mutta myöskin
että olen onnistuneilla liikeyrityksillä hankkinut itselleni
omaisuuden, joka on paljon suurempi kuin perimäni. Tämä on minun
salaisuuteni. Sinulta en sitä kuitenkaan peittele. Kerron kaiken
niinkuin se on, jotta saisit oikean käsityksen kaikista niistä
asianhaaroista, jotka vähitellen ovat johtaneet minut siihen, että nyt
seison aivan kuilun partaalla. En tahdo salata, että vanha eversti
alussa katsoi minua epäluuloisin silmin. Mutta hän sai varsin pian
minusta toisen käsityksen. Ja hän koetti puolestaan herättää
tuttavissaan suopeampaa mielialaa minua kohtaan. Mutta siinä hän ei
onnistunut.
Ihmiset väittivät edelleenkin, että minä olin vain sukeltautunut
everstin suosioon teeskentelyllä ja liehakoinnilla.
Mutta eversti, joka luotti omaan arvostelukykyynsä, antoi muiden puhua
mitä halutti.
Siihen aikaan minä olin onnellisin ihminen auringon alla.
Sitten tuli tuo kauhea ja odottamaton käänne. Olen kertonut sinulle
mitä tapahtui tuona suruisena, sade-itkuisena päivänä, joka on
lähtemättömästi painunut mieleeni.
Olen sittemmin paljon mietiskellyt asiaa, mutta mahdotonta on ollut
keksiä selitystä.
Miksi meidän piti niin äkkiä erota?
Miksi kaiken täytyi näin loppua?
Mutta paikkakunnan väestön ei ollut vaikea älytä asian oikeata laitaa.
Vihdoinkin -- kulki puhe miehestä mieheen -- vihdoinkin on ukko saanut
silmänsä auki. Vihdoin hän toki on tullut huomaamaan, mikä jumalaton ja
huono ihminen minä olen.
Kun minä tuon päivän jälkeen kävin entistä umpimielisemmäksi ja
synkemmäksi, selittivät he sen niin, että minä haudoin kostoa.
Nuoren tytön itkettyneet silmät todistivat heidän mielestään vain
rakkauden sokeutta.
Se käsitys oli siis tullut yleiseksi, että eversti oli jyrkästi
kieltänyt tytärtänsä kohtaamasta minua enää, että minut oli ajettu ulos
ja että eversti pysytteli kotosalla ainoastaan päästäkseen näkemästä
minua.
Sitten tapahtui äkkiarvaamatta tämä eilinen.
Eversti löydettiin kuoleman kielissä. Hän virui suuren puun alla,
ammottava haava takaraivossa.
Hyvä ystävä, nyt minä olen ihmisten silmissä murhaaja.
Ja ulkonaiset seikat todistavat näennäisesti minua vastaan. Eivätkä
ainoastaan kertomallani tavalla.
Asiaa tutkittaessa tulee varmasti ilmi seikkoja, jotka näyttävät
tukevan ihmisten epäluuloa. Minä...
Tässä hänen kertomuksensa keskeytyi. Eteisestä kuului äänekästä
puhetta.
Siellä oli joku mies, joka pyrki sisään, ja toinen, joka koetti
estellä.
Raukea hymy vilahti Ivar Ryen kasvoilla.
-- Nimismies, sanoi hän.
Ja Asbjörn Krag kuuli eteisestä rähisevän äänen:
-- Ei kannata, Andersen, kieltää minulta sisäänpääsyä, sillä minä tulen
lain nimessä.