Epäluulo.
Rautatiematkalla Asbjörn Krag oli levottomuudentilassa, jollaista hän
oli harvoin tuntenut. Yhä uudelleen ja uudelleen hän luki tuon
arvoituksellisen sähkösanoman.
Vanha eversti oli löydetty puolikuolleena talonsa läheltä.
Epäilyttävissä olosuhteissa. Hänestä oli tuntunut hieman kummalliselta,
ettei Ivar Rye ollut lähettänyt tästä mitään tietoa, mutta surullinen
tapaus oli arvatenkin vallannut liian voimakkaasti hänen ajatuksensa.
"Olosuhteet hyvin epäilyttävät." Nuo sanat sisälsivät jotakin
kammottavaa. Niiden alla piili varmaan joku synkkä tarkoitus, muuten
sähkösanoma tuskin olisi saanut tuollaisen sanamuodon. Tiedon oli
lähettänyt eräs sähkösanomatoimiston kirjeenvaihtaja. Luultavasti
olivat Kristianian lehdet jo saaneet väkeä liikkeelle, mikä ei suinkaan
miellyttänyt salapoliisia. Hän halusi mieluimmin työskennellä
hiljaisuudessa. Hän kulki kaikkien vaunujen läpi, mutta ei tavannut
yhtään sanomalehtimiestä. Hän oli siis ainakin puolen vuorokautta
edellä.
Muuan matkustaja ryhtyi puheisiin hänen kanssaan. Vanhanpuoleinen,
hyväluontoisen näköinen herra. Hän oli vakuutustarkastaja ja oli
virkamatkalla. Keskustelun aikana Asbjörn Krag tuli maininneeksi
onnettomuudesta, joka oli kohdannut everstiä, ja silloin
vakuutustarkastaja heti vilkastui ja osoitti mielenkiintoa. Kävi ilmi,
että hän oli monta vuotta sitten tutustunut everstiin.
-- Minä pidin paljon siitä miehestä, sanoi vakuutustarkastaja. -- Hän
oli noita vanhan ajan sotilaita, vanhoillinen ja jäykkäniskainen, mutta
pohjaltaan hyväsydäminen. Hänen vieraanvaraisuutensa oli suurenmoinen.
-- Hän oli sitten kai rikas mies? kysyi Krag.
-- Hän sai periä jonkun verran isältään, vastasi vakuutustarkastaja,
mutta itse hän on lisännyt varallisuutensa moninkertaiseksi. Hän oli
erittäin etevä liikemies. Hän on ollut osakkaana monessa
tehdaslaitoksessa, kuivannut soita ja muokannut maata. Luullakseni
hänen omaisuuttaan on meidän oloissamme sanottava suureksi, ja hänen
tulonsa ovat sangen huomattavat. Meikäläisissä oloissa hyvin
huomattavat.
Puhelias tarkastaja kertoi koko joukon asioita everstistä, ja Asbjörn
Krag kuunteli tarkkaavaisesti. Hän tarvitsi kaikki tiedot, mitä voi
saada tuosta miehestä. Kuulemansa asiat hän kätki aivoihinsa, missä ne
olivat järjestyksessä ikäänkuin kukin omassa lokerossaan.
Iltapäivällä juna pysähtyi pienelle asemalle. Krag ei ollut sähköttänyt
Ivar Ryelle tulostaan, eikä ystävä ollutkaan häntä vastassa. Oli leuto
ja kaunis ilma, ja Asbjörn Krag ajatteli ihastuneena hauskaa
hevosmatkaa asemalta Ivar Ryen kartanoon. Hän meni kauppapuotiin
tilaamaan kyytiä.
-- Vai niin, herra menee sen miehen luo, sanoi kauppias tyynesti ja
tarkasteli vierasta.
Asbjörn Kragin mielestä katse tuntui omituiselta.
-- Ettekö luule hänen olevan kotona? kysyi hän.
Kauppias hymyili.
-- Mitä vielä, kyllä kai hän kotona on. Eikä taida piakkoin lähteäkään
matkoille. Ei ainakaan pitkille.
Kragin mielestä sanat tuntuivat epäilyttäviltä, ja uudelleen hän tunsi
ruumiissaan kummallista levottomuutta.
-- Hän on minun parhaita ystäviäni, sanoi hän.
-- Niinkö -- niinkö, vastasi kauppias innokkaasti. -- Niin, onhan hän
kunnon mies kaikin puolin, Ivar Rye, kuten kerrotaan. Ja niin paljon
matkustanut. Sanovat että ihan maan ympäri.
-- Niin, sen hän on tehnyt.
-- Jaa-a. Vieraalla maalla on ihminen oma itsensä, tuumi kauppias
mennessään ulos ilmoittamaan kyydistä.
Näistä sanoista Krag ymmärsi, että juoru oli jo liikkeellä. Selvää oli
myöskin, että tuuli oli täällä epäsuotuisa Ivar Ryelle.
Kyytimiehekseen Krag sai vanhan, parrakkaan talonpojan.
Alkumatkasta ukko oli vaitelias ja umpimielinen, mutta suli hiukan
saatuaan ystävänlahjaksi pötkyn tupakkaa ja alkoi vastailla
yksikantaan.
Vihdoin hän jo kysäisikin:
-- Tuota... kaupungistako ollaan?
-- Sieltäpä niin, Kristianiasta.
-- Ja ollaan menossa Ivar Ryen luo?
-- Sinne juuri.
-- Onko hän tuttu?
-- Ei, vastasi Krag mietittyään tuokion.
Seurasi pitkä vaitiolo. Sitten talonpoika taas kysyi:
-- Herra taitaa olla semmoinen... semmoinen... jonka pitäisi tulla
tänne?
-- Mikä niin? kysyi Asbjörn Krag.
-- Semmoinen sieltä poliisilaitoksesta, sanovat...
-- Ei, en minä ole semmoinen, mutta olen tullut eversti Holgerille
sattuneen onnettomuuden johdosta.
Talonpoika nyökkäsi.
-- Arvasin.
-- Elääkö hän vielä?
-- Vielä. Ja kukaties hän siitä toipuukin, vaikkei ole vielä tullut
tajuunsa.
Talonpoika kävi salaperäiseksi ja mutisi itsekseen jotakin
käsittämätöntä.
-- Saattaa olla onnikin yhdelle tai toiselle, ettei hän ole vielä
tullut tajuunsa, jotta voisi selittää asian.
-- Tunnetteko Ryen? kysyi Asbjörn Krag.
-- Tunnen toki. Isänsäkin tunsin. Kelpo mies olikin. Osasi haastella
ihmisten kanssa. Mutta tämä ei virka montakaan sanaa.
Krag ymmärsi hyvin, ettei Ivar Ryen tapaisella karulla ja
umpimielisellä miehellä ollut edellytyksiä päästä näiden ihmisten
suosioon.
Hetken kuluttua talonpoika kysyi:
-- Mikäs se tää herra sitte niinkuin on?
Krag ei ensin tiennyt mitä olisi vastannut. Poliisimieheksi hän ei
tahtonut sanoa itseään.
-- Reportteri, sanoi hän sitten.
-- Mikä se on?
-- Semmoinen, joka kirjoittaa sanomalehtiin, selitti salapoliisi.
Silloin asia kyytimiehelle valkeni.
-- Jaa kolportööri, sanoi hän, jassoo...
Krag antoi selityksen mennä täydestä. Talonpoika osoitti kädellään
muutamien puunlatvojen yli ja sanoi:
-- Näkeekö herra tuota kellotapulia?
-- Näen.
-- Siellä on everstin kartano.
-- Taitaa olla suuri kartano?
-- On kyllä, suurin näillä main.
Tie kulki pitkin aukeata tasankoa, jonka laidassa kohoili metsäisiä,
sinertäviä harjanteita.
-- Tahtooko herra nähdä paikan? kysyi talonpoika.
-- Minkä paikan?
-- Sen, missä se tapahtui, mistä hänet löydettiin.
-- Ei kiitos, en vielä. Kuka hänet löysikään?
-- Insinööri.
Talonpoika viittasi taas kädellään.
-- Tuon tiilitehtaan insinööri. Se kun käveli tästä iltapäivällä, niin
näki hänet puun alla makaamassa. Sitten nimismies sai tietää sen. Ja
sitten he veivät everstin kotiin hevosella. Mutta nyt ollaan perillä.
Rattaat pysähtyivät vanhanaikaisen talon luo, joka sijaitsi ylhäisen
vaatimattomana syrjässä, korkean pensasaidan ja suuren hedelmäpuutarhan
ympäröimänä. Krag maksoi kyydin ja lähetti ukon menemään.
Hän astui pihalle, jossa ei näkynyt yhtään elävää olentoa, mutta sitten
alkoi koira haukkua ja muuan mies tuli paitahihasillaan ulos.
-- Minä etsin kartanon herraa, sanoi Krag. -- Onko hän kotona?
Mies katseli vierasta hetkisen.
-- Kyllä hän kotona on, mutta en tiedä, ottaako hän vastaan.
Mutta samassa Krag kuuli naputettavan erään pihanpuolisen ikkunan
ruutuun. Hän huomasi ystävänsä kasvot ikkunan takana. Hän tunsi
ruumiissaan vavahduksen. Rye oli sen näköinen, kuin olisi valvonut
monta yötä.
Asbjörn Krag astui hänen työhuoneeseensa. Seinät olivat suorastaan
peitetyt hyllyillä, jotka olivat täynnä kauniisti sidottuja kirjoja.
Ikkunan edessä oli suuri kirjoituspöytä. Sen ääressä Rye oli istunut ja
nähnyt Kragin tulon.
He tervehtivät ikäänkuin olisivat tavanneet toisensa tunti sitten.
-- Minua ilahuttaa, että sinä kuitenkin tulit, sanoi Ivar Rye. --
Istuin juuri ja ajattelin sähköttää sinulle.
-- Minä tulin tuon onnettomuuden johdosta.
Ystävän kasvot synkistyivät.
-- Oletko puhutellut ketään?
-- Puhelin parin täkäläisen miehen kanssa.
-- Sitten kai ymmärrätkin jo?
-- Niin, minä aavistan, että asemasi on nykyään vaikea.
-- Ei pahempi kuin tavallisesti, vastasi Ivar Rye puristaen ystävänsä
kättä. -- Eroitus on vain se, että nyt minua epäillään murhasta.
Asbjörn Krag riisui päällystakkinsa.