Sähkösanoma.
Ratsumestari Ivar Rye -- se oli Asbjörn Kragin ystävän nimi -- istui
hetkisen ääneti, synkkiin mietteisiinsä vaipuneena. Krag ei tahtonut
häiritä häntä, mutta tarkasteli sillaikaa tutkivasti ystävänsä kasvoja.
Omituista, kuinka äkkiä tuo mies oli näöltään muuttunut ainakin
kymmentä vuotta vanhemmaksi.
-- Illalla kello kymmenen tienoissa sain vihdoin selityksen, kertoi
Rye. -- Everstin luota tuli lähetti tuoden kaksi kirjettä, toisen
everstiltä, toisen hänen tyttäreltään.
Molemmat kirjeet huokuivat syvää surua.
Eversti kirjoitti, että hänellä oli tänään ollut elämänsä raskain
hetki. Kirjeen muistan vielä melkein sanasta sanaan.
Hän oli tuttavuutemme aikana oppinut pitämään minua arvossa, kirjoitti
hän, ja jos asiat voisivat tulevaisuudessa järjestyä sille kannalle,
että me vielä saisimme tavata toisemme, olisi hän siitä sanomattoman
iloinen.
Mutta toistaiseksi hänen oli mahdoton puhua kanssani.
Eikä avioliittoa tyttären kanssa käynyt enää ajatteleminenkaan.
Hänellä ei ollut pienintäkään aihetta moittia minua mistään, kirjoitti
hän edelleen. Ainoastaan olosuhteet, joille kumpikaan meistä ei
mahtanut mitään, olivat eron syynä.
Hän tiesi kirjoittavansa gentlemannille, joka antaa arvon niille
syille, jotka pakoittavat hänet vaikenemaan. Mutta avioliitto oli ja
pysyi mahdottomuutena. Hän oli neuvotellut tyttärensä kanssa, ja tämä
oli suostunut luopumaan onnestaan.
Dagnyn kirje oli kirjoitettu kiihtyneessä mielentilassa, joka liikutti
minua omituisen voimakkaasti. Saatoin suorastaan tuntea, millaisen
hämmennyksen vallassa tyttö parka oli ollut kirjoittaessaan nuo rivit.
Kaiken täytyi olla lopussa. Oli parasta, ettemme enää tapaa toisiamme.
Tuhannet terveiset. Hän oli muistava minua viime hetkeensä asti.
Sinä ymmärrät, rakas ystävä, etten minä sinä yönä ummistanut
silmäänikään. Kaikki tuntui niin tuiki käsittämättömältä. Oli kuin
minut yhtäkkiä olisi temmattu pois elämästä ja koko olemassaolosta. En
käsittänyt niin mitään. Miten oli selitettävissä tämä äkillinen ja
aiheeton välirikko? Minä uuvutin aivoni lukemattomilla kysymyksillä,
mutta mitään selvitystä en löytänyt.
Aloin kuitenkin jälleen tehdä tavanmukaisia ratsastusmatkojani. Ja
niinpä eräänä aamupäivänä -- siitä on nyt kolme päivää -- tapasin
Dagnyn.
Hän oli mustassa puvussa ja näytti hyvin kalpealta. Hänen hevosensa oli
märkänä pitkästä ja kiivaasta ratsastuksesta.
Me tulimme vastakkain tien polvekkeessa emmekä voineet päästä siitä
sivuuttamatta toisiamme.
Minä tervehdin. Hän nyökkäsi vastaukseksi, ja hehkuva puna peitti hänen
kasvonsa.
En voinut enää hillitä itseäni, vaan tartuin hänen hevosensa suitsiin.
-- Dagny, sanoin, sinun täytyy antaa minulle selitys. Pian matkustan
pois, mutta en saata lähteä, ennenkuin tiedän mikä meidät on
eroittanut.
Hän kysyi tuskaisella ja hämmentyneellä äänellä:
-- Lähdetkö pois?
-- Lähden. Ei sen pitäisi kummastuttaa sinua.
-- Lähdetkö kauaksi?
-- Lähden, Dagny. Etkö tahdo vastata kysymykseeni?
-- En. En voi. Sinä et saa kysyä minulta.
-- Onko jotakin tapahtunut?
-- On. Jotakin on tapahtunut. Sellaista, mikä ei enää ole
korjattavissa.
-- Ei edes hyvällä järjellä, lujalla tahdolla ja kahdella vahvalla
nyrkillä?
Hän ei vastannut mitään, hymyili vain. Hermostunutta hymyä. Hänen
huulensa värisivät.
-- Etkö enää rakasta minua, Dagny? Etkö myöskään tahdo antaa minun
tietää sitä?
Ensin hän pudisti päätänsä. Mutta sitten näytti, kuin hän olisi tehnyt
päätöksen.
-- Päästä ohjakset, sanoi hän, -- päästä ohjakset, niin vastaan
sinulle.
Minä päästin ohjakset.
Hän kumartui minua kohden ja sanoi vapisevalla äänellä:
-- Olen aina rakastanut sinua. Ja rakastan sinua vielä nytkin ja olen
aina rakastava.
Hän kannusti hevostaan ja karahutti pois. Minä huusin hänen jälkeensä,
hän kääntyi satulassaan, viittasi minulle, ja minä kuulin hänen
huutavan:
-- Emme saa enää nähdä toisiamme.
Sittemmin en olekaan nähnyt häntä. En tiedä, vieläkö hän on kartanossa.
Mutta ehkä hän sentään on siellä. Minä teen edelleenkin
ratsastusmatkani, joista en voi luopua, mutta ratsastan nyt toisia
teitä.
Ja nyt, hyvä Krag, olet saanut kuulla mitä on tapahtunut.
Minä pyydän sinun apuasi.
Teen sen, koska tiedän, ettei tässä ole kysymyksessä mikään tavallinen
rakastumisjuttu, mikään ohimenevä kuhertelu.
Se merkitsee paljon meille kummallekin. Tai ainakin minulle.
Hän nousi ja astui pitkin askelin ikkunan luo.
-- Se merkitsee niin paljon kuin sellainen ylipäänsä voi merkitä,
lisäsi hän, ja ääni sai ihmeellisen raukean soinnun.
-- Ja toisenkin asian vuoksi olen tullut luoksesi. Sinä kai käsität
nyt, miten täysin ymmällä minä olen tämän salaperäisen asian suhteen.
Se johtuu kenties siitä, että tämä onnettomuudentunne painaa minua ja
että rakkauteni tekee minut sokeaksi. Mutta en tosiaankaan voi
käsittää, mitä on saattanut tapahtua. Mieleni on täynnä aavistuksia, ja
kaiken yllä häilyy jokin salaisuus. Salaisuus, jota minä en kykene
paljastamaan, mutta jonka sinä kenties voit tyynemmällä katseellasi
älytä. Ja kun ajattelen vanhan everstin murheellisia kasvoja, jotka
näin, kun viimeksi puhuin hänen kanssaan, niin minusta tuntuu, kuin
voimani pettäisivät. Sillä mikä, mikä kamala tapaus voi jättää
sellaiset poistamattomat jäljet ihmisen kasvoihin?
Ivar Rye oli toimittanut asiansa.
-- Takkini, sanoi hän. -- Minä lähden nyt.
-- Odottamatta vastaustani? kysyi Asbjörn Krag.
-- Sinä tiedät asuntoni, sanoi Rye. -- Voit tulla milloin haluttaa.
Pidän huoneen valmiina sinua varten. Mutta sinun täytyy tulla viikon
kuluessa.
-- Miksi niin pian?
-- Sillä viikon päästä lähden matkalle.
Seuraavassa tuokiossa Rye seisoi päällystakki yllään.
-- Tahdon tehdä sinulle vain kaksi kysymystä, sanoi Krag.
-- Ole hyvä.
-- Kenestä luulet tämän johtuneen? Tyttärestäkö vai isästä?
-- Luulin sen asian käyneen selvästi ilmi kertomuksestani, vastasi Rye.
-- Luja vakaumukseni on, että isä, vanha eversti, on meidän onnemme
tiellä. Mutta hän tekee sen vertavuotavin sydämin ja joidenkuiden
ulkonaisten seikkojen pakoituksesta.
-- Pidätkö sinä vanhusta kunnon miehenä?
-- Hän miellyttää minua suuresti, ja pidän häntä todellisena kunnon
miehenä.
-- Hyvä on. Ja sitten kysymys naapureista. Tietävätkö naapurit tästä
jutusta mitään?
-- Niin, näetkös. Siinä juuri mainitsit seikan, joka sekin jouduttaa
lähtöäni. Tietysti naapurit saivat tietää meidän kihlauksestamme. Ja
miksi sitä olisi pitänytkään salata. Kaikkihan oli jo ratkaistuna,
häitä vain vailla. Luonnollisesti on nyt tullut tiedoksi, että kihlaus
on purettu, ja ihmiset ovat saaneet puheenainetta. Se on ikävää, mutta
sille ei mitään mahda.
Kun Rye oli lähdössä, pysäytti Krag hänet vielä kysymyksellä:
-- Nyt sinä olet kertonut minulle everstistä ja Dagny neidistä. Onko
mahdollisesti olemassa ketään kolmatta?
-- Mitä tarkoitat?
-- Onko mahdollisesti olemassa ketään kolmatta? Nimittäin paitsi sinua.
Rye puristi poliisimiehen kättä.
-- Ei, sanoi hän, ketään kolmatta ei ole. Sen voin vannoa.
Ystävykset sanoivat hyvästit toisilleen. Rye läksi suoraa päätä
rautatieasemalle matkustaakseen kotiinsa. Asbjörn Krag istui kauan
paikallaan syvissä mietteissä. Tämä oli joka tapauksessa merkillinen
juttu. Se ei ollenkaan muistuttanut niitä asioita, joita hänellä ennen
oli ollut selvitettävänä.
Hän teki itselleen kysymyksen, oliko hänellä ylipäänsä syytä sekaantua
tähän juttuun.
Mihin hän oikeastaan voisi ryhtyä?
Tässähän ei ollut tapahtunut mitään laitonta, eikä hänellä ollut
poliisimiehenä enemmän kuin yksityishenkilönäkään minkäänlaista aihetta
tunkeutua vanhan everstin ja hänen perheensä asioihin.
Mutta saattoihan hän joka tapauksessa pistäytyä tervehdyskäynnillä
ystävänsä Ivar Ryen luona ja viipyä siellä jonkun päivän. Sopihan sanoa
käyneensä siellä lepäämässä.
Kahden päivän kuluttua hän sai kirjekortin:
"Hyvä ystävä!
Olen pannut huoneen kuntoon sinua varten.
_Ivar_."
Mutta hän epäröi vieläkin.
Silloin sattui tapaus, joka sai hänet tekemään ripeän päätöksen.
Päivää myöhemmin kuin oli saanut postikortin, hän tapasi etsivän
poliisin päällikön, joka näytti hänelle sähkösanomaa.
-- Tässä on ehkä jotakin teille, sanoi hän. -- Se näyttää omituiselta.
Asbjörn Krag luki sähkösanoman, joka kuului:
"Eversti Anders Holger on löydetty metsästä talonsa läheltä
hengenvaarallisesti haavoittuneena joko päällekarkauksesta
tai tapaturmasta. Olosuhteet hyvin epäilyttävät. Nimismies
on pannut tutkinnan alulle."
-- Eversti Anders Holger, sehän on juuri sama vanha eversti, Dagnyn
isä.
Tunnin kuluttua Asbjörn Krag istui junassa.