Ensimäinen merkillinen päivä.
-- Sinä siis todella rakastat häntä? kysyi Asbjörn Krag ja katsoi
ystäväänsä sivulta, tutkivasti.
Ystävä hypähti pystyyn tuoliltaan.
-- Sinä tunnet minut, sanoi hän, ja tiedät, etten rakasta suuria
sanoja, kaikkein vähimmin silloin kun mieskohtaiset tunteeni ovat
kysymyksessä. Minua sanotaan harvapuheiseksi ja hiljaiseksi ihmiseksi,
ja se olenkin. Olen kulkenut omia teitäni siitä asti, kun tulin
täysikasvuiseksi ja riippumattomaksi. Mitä tekemistä minulla olisikaan
ihmisten kanssa? Matkoillani Aasiassa ja Afrikassa olen oppinut
antamaan arvoa toiminnalle ja halveksimaan mahtipontisia sanoja, jotka
eivät kuitenkaan mitään merkitse. Sinä siis ymmärrät, että puhun
täydestä vakaumuksesta, kun sanon, että rakastan häntä. Olen täysin
selvillä siitä, että elämässäni nyt tapahtuu jotakin ratkaisevaa. Minun
täytyy voittaa hänet omakseni, muuten käy hullusti.
-- Käy hullusti? kysyi Asbjörn Krag. -- Mitä tarkoitat?
Toinen astui ikkunan luo. Oli toukokuun-iltapäivä. Ulkona näkyi
lehtokuja hienossa, vaaleassa kevätvihannuudessaan.
Ystävän ääni sai syvän ja surumielisen soinnun.
-- Olen nyt kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen. Olen paljon harhaillut
maailmassa. Minä uskon, että nyt olen löytänyt onneni, mutta jos tämä
onni minulta riistetään, tulee minusta -- sen tunnen varmasti --
ikiajoiksi onneton mies. Minä olen vaeltava paikasta paikkaan kuin
rauhaton. Tyyni alistuminen kerta kaikkiaan ei kuulu minun
luonteeseeni. Silloin valitsen ehkä jonkun toisen keinon. Keinon, mikä
paremmin soveltuu miehelle, joka on nähnyt paljon maailmaa, mutta
pysyttänyt ihmiset loitolla itsestään.
Hän istuutui äskeiselle paikalleen vastapäätä Asbjörn Kragia ja jatkoi
samalla syvällä vakavuudella:
-- Mutta nyt olen tahtonut neuvotella sinun kanssasi, koska tiedän
sinut viisaaksi ja teräväpäiseksi ja uskon, että olet ystäväni. Olen
ajatellut ja mietiskellyt tätä asiaa unettomina öinä ja surullisina
päivinä ja tullut nyt lopulta siihen käsitykseen, että jokin salaisuus
on kohonnut hänen ja minun välilleni. Ja se on tapahtunut yhtäkkiä,
niinkuin poutapäivänä taivas peittyy pilviin. Tahdotko auttaa minua?
-- Sinähän lasketat huimaa vauhtia, vastasi Asbjörn Krag. -- Kaikessa,
mitä nyt olen kuullut, en toistaiseksi voi nähdä muuta kuin onnettoman
rakkausjutun. Sinä rakastat tyttöä, ja hän rakastaa sinua.
-- Niin, sen hän tekee.
-- Hyvä. Hän on sanonut sinulle sen.
-- Hän on uskonut sen minulle, vastasi toinen kiihkeästi. -- Hän on
uskonut sen minulle monta kertaa, riemusta säteillen ja onnellisena.
-- Hyvä. Kauanko olet tuntenut hänet?
-- Puolisen vuotta. Kohtasin hänet viime syksynä eräänä aamuna, vähän
sen jälkeen kuin olin ottanut haltuuni isä-vainaan talon. Sitten me
tapasimme usein toisemme ratsastusmatkoilla. Kuten tiedät, olen innokas
ratsastaja, ja kun hänen laitansa oli samoin, antoi yhteinen harrastus
meille alunpitäen puheenainetta. No niin, päivät kuluivat. Mutta minä
vakuutan sinulle, että jo ensi hetkestä olin selvillä siitä, että nyt
olin kohdannut elämäni suuren rakkauden. Niinhän aina sanotaan, tuumit
sinä. Ei, niin sanon ainakin minä vain tämän ainoan kerran. Tiedän sen.
Minä tunnen itseni ja olen tutkinut sydämeni.
-- Mitä ukko sanoi siitä? Tietysti hän näki teidät yhdessä.
-- Tarkoitat everstiä?
-- Niin, tytön isää.
-- Hän oli alussa ja pitkän aikaa eteenpäinkin varsin suopea. Hän
kutsui minut kotiinsa, ja mikäli ymmärsin, näki hän sangen mielellään,
että Dagny ja minä lähestyimme toisiamme. Saattoipa hän joskus laskea
leikkiäkin ja sanoa jotakin siihen suuntaan, että meistä tulisi kaunis
pari.
-- Miksi et sitten pyytänyt tyttöä häneltä?
-- _Minä tein sen_.
-- Niinkö! Ja hänkö vastasi kieltävästi?
-- Eipä suinkaan. Mutta hän keskeytti minut hyvin ystävällisesti
selittäen, että siitä asiasta saimme puhua joskus myöhemmin sopivassa
tilaisuudessa. Sekä Dagny että minä pidimme asian niinmuodoin
ratkaistuna, eikä meidän jokapäiväinen seurustelumme kohdannut
pienintäkään estettä. Me olisimme kyllä tahtoneet mennä naimisiin heti,
mutta kun eversti piti kiinni vanhoista muodoista, päätimme tehdä hänen
mielikseen ja suostua sopivaan kihlausaikaan.
Mutta sitten everstin käytös yhtäkkiä muuttui.
Miten selvästi muistan sen päivän! Oli ilta noin kaksi viikkoa sitten.
Aurinko oli juuri laskenut, ja ilma tuntui viileältä. Käskin satuloida
"Eevan", uuden hevoseni. Ajattelin ratsastaa everstin kartanoon
vaihtaakseni jonkun sanan morsiameni kanssa. Me olimme kohdanneet
toisemme aamupäivällä, eikä meillä ollut mitään aikomusta tavata
sittemmin ennenkuin ratsastusmatkalla seuraavana aamuna. Mutta minä
olin saanut kummallisen aavistuksen, että jotakin oli tekeillä.
Rinnassani tuntui ikäänkuin raskas paino. Minä kannustin hevostani, ja
se saapui höyryten ja hikisenä perille.
Juuri kun laskeusin satulasta, tuli everstin pehtori luokseni. Hänen
nimensä on Hansen. Minä näin heti hänen kummallisesta käytöksestään,
että jotakin oli tapahtunut.
-- Everstiäkö haluatte puhutella? kysyi hän.
-- Niin, vastasin minä totuttuun tapaani, vaikka Dagnyahan minä
oikeastaan olin tullut tapaamaan enkä everstiä.
-- Tulenko ehkä sopimattomaan aikaan? kysyin sitten ja odotin
tavanmukaista vastausta: "Ette suinkaan." Sillä tavallisesti en koskaan
tullut sopimattomaan aikaan, istuipa eversti sitten työpöytänsä ääressä
tai puuhaili talon asioissa tahi oli kutsunut luokseen pienen, hauskan
peliseuransa.
Mutta minä sain odottamattoman vastauksen:
-- Eversti ei ota vastaan tänään.
-- Niinkö -- miksi ei?
-- Minun käskettiin tuoda terveiset ja sanoa, ettei hän voi hyvin. Hän
on sairaana. Niin minun käskettiin sanoa, sillä hän itse näki ikkunasta
teidän tulonne.
Vai niin, ajattelin minä, tuo on joku ukon päähänpisto. Sille ei voi
mitään.
-- Tahdotteko sitten ilmoittaa neidille tulostani?
-- Neitikään ei voi ottaa vastaan.
Minä hämmästyin tästä vastauksesta niin, että pudotin suitset
kädestäni. Ensimäinen ajatukseni oli, että kenties Dagnykin on
vilustunut tässä koleassa kevätilmassa.
-- Onko hän makuulla? kysyin.
-- Ei.
-- Sitten tahdon joka tapauksessa käydä tervehtimässä häntä.
Pidelkäähän "Eevaa" niin kauan.
Mutta Hansen ei näyttänyt aikovankaan noudattaa pyyntöäni. Hän oli ihan
onnettoman näköinen, ja minusta tuntui, että hän mieli asettua
tielleni.
Tämä oli minusta aivan käsittämätöntä. Aivoissani vilahti joukko
irrallisia ajatuksia. Olinko sanonut tai tehnyt jotakin, joka oli ehkä
herättänyt paheksumista? Mutta mitään aihetta tällaiseen epäsointuun en
keksinyt. Yhden seikan ymmärsin kuitenkin heti. Minä en voinut lähteä
täältä saamatta selkoa asiasta. Sanoin senvuoksi Hansenille:
-- Menkää heti paikalla everstin luo sanomaan, että minä haluan
puhutella häntä. Ennen en täältä lähde.
Hansen mutisi jotakin, että hänen täytyi vain totella saamiansa
käskyjä. Mutta sitten hän läksi kuitenkin. Hetken kuluttua hän palasi
ilmoittaen, että eversti odotti minua.
Minä astuin oitis everstin työhuoneeseen, ja näky, jonka siellä
kohtasin, kauhistutti minua.
Olin viimeksi nähnyt everstin muutama tunti sitten. Silloin hän oli
vielä ollut terve ja hyvällä tuulella, eikä hänen pyöreillä, hauskoilla
kasvoillaan ollut näkynyt pienintäkään varjoa.
Mutta nyt! Mies oli aivan murtuneena edessäni. Hänen hiuksensa olivat
sekaisin, hän oli kalpea ja näytti siltä, kuin olisi vastikään itkenyt.
Syvä murhe kuvastui selvästi hänen kasvoillaan. En kai ole milloinkaan
nähnyt ihmisen ulkomuodon niin äkkiä ja surkeasti muuttuvan.
Niin, hyvä Krag, kuinka voisin kertoa sinulle mitä me siinä puhuimme.
Kaikki syöksyi ylitseni kuin tulva. Muistan ainoastaan miten me
molemmat seisoimme hämmentyneinä vastakkain.
Kun astuin hänen huoneeseensa, tuli hän minua vastaan ja ojensi minulle
molemmat kätensä.
-- Tehän vapisette, sanoin minä pelästyen. -- Onko Dagny neidille
tapahtunut jotakin? Jos hän on pahasti sairaana, niin ilmoittakaa
minulle totuus.
-- Ei, vastasi eversti änkyttäen. -- Dagny ei ole sairas.
-- Mutta miksi minä sitten en saa tavata häntä?
-- Siksi että se on tänään mahdotonta. Te ette voi saada sitä.
Minä kysyin, olinko käyttäytynyt pahasti. Mutta silloin hän tarttui
käsiini ja sanoi:
-- Ette, ette suinkaan, me pidämme molemmat teistä hyvin paljon. Mutta
nyt teidän täytyy lähteä täältä.
Sitä en olisi tahtonut tehdä. Olin syvästi masentunut. Mutta lopulta
eversti pyysi minua liikuttavasti ja äänellä, joka ilmaisi, että
kyynelet pyrkivät esiin.
-- Kello on nyt seitsemän, sanoi hän. -- Tänä iltana ennen kymmentä
saatte kuulla tarkemmin... Kaikki kyllä järjestyy vielä.
Minulla ei ollut muuta neuvoa kuin poistua. Mutta läksin talosta
raskain mielin ja tuntien, että jotakin odottamatonta ja hirveää oli
varmaan tapahtunut.
Mutta mitä?
Nousin satulaan ja ajoin pitkin maantietä ikkunoiden ohi.
Sivuuttaessani Dagny neidin ikkunan näin vaalean puvun häämöttävän
huoneessa ja ikkunaverhojen liikahtavan. Pysäytin hevoseni. Mutta
silloin hahmo katosi, ja minun täytyi ratsastaa eteenpäin. Alkoi
hämärtää.
Rakas Krag, tämän kaiken sain nähdä ja kokea tuona ensimäisenä
merkillisenä päivänä. Mutta vielä kummempaa tapahtui sitten.