He siellä huomasivat ison, maahan kaadetun puun, jota pitkin juoksi
edes takaisin ruohon välissä jotakin, mutta eivät saaneet selitetyksi,
mitä tuo oli. Lähemmäksi tultuaan näkivät siinä kääpiön, jonka oli
kasvot vanhan-näköiset, kuihtuneet ja parta kyynärän pituinen,
lumi-valkoinen. Parran pää oli puun-rakohon likistynyt, ja tuo
pikkarainen siellä juoksi kahtia-päin, ikään-kuin nuorasta kiinni oleva
koira, käsittämätä, mikä neuvoksi. Punaisilla tulisilla silmillään
se tyttöjä mulkoili huutaen: "mitä siinä töllöttelette! ettekö
ymmärrä tulla tänne minua auttamaan?" "Mitenkä, mies pieni, olette
tuonne joutuneet?" kysyi Punaruusu. "Sinä tyhmä, utelias töllerö!"
vastasi kääpiö, "pölkyn minä ai'oin halaista, saadakseni pieniä puita
kyökkiä varten; paksut pahkurat piankin pilalle polttavat sen pienen
ruoka-rahtusen, mitä meikäläinen ateriaksensa tarvitsee, sillä hän ei
poskeensa kierrä niin tavattomia, kuin te, senkin raa'at ja ahnaat
ryökäleet. Olin jo onnellisesti puuhun hakannut vaajan ja kaikki oli
mieleni mukaan menestymäisillään, mutta vaaja riivattu oli liiaksi
liukas sekä luikahti tuota hätää paikaltaan, joten puun puoliskot
niin äkkiä kopahtivat kokoon, ett'en enään ehtinyt tempasemaan pois
raosta kaunista, valkoista partaani; siinä se nyt istuu kiinni enkä
pääse tästä mihinkään. Kas tuossa nauravat nuot tyhmät, imartelevaiset
maito-naamat! hyi miten olette ilkeitä!" Lapset kyllä parastansa
panivat, mutta eivätpä kyenneet saamaan partaa irralle, se liian
piukasti istui pintehessä. "Minä juoksen hakemaan väkeä apuhun," sanoi
Punaruusu. "Voi sinuas, sinä mieletön pöllö-pää!" ärjäsi kääpiö, "kuka
maar tänne tahtoisi väkeä lisään, teitä jo on kaksi liikenemähän; eikö
parempaa mitään teidän päähänne pöllähdä?" "Malttakaa vain mieltänne
vähäsen," sanoi Lumikukka, "kyllä minä jo neuvon tiedän," sekä otti
taskustansa sakset ja leikkasi parran pään poikki. Heti vapaaksi
päästyään kääpiö rupesi hakemaan säkkiänsä, joka oli puun juuriin
kätkettynä sekä täynnänsä kultaa, ja veti piilosta sen, mutisten
itseksensä: "hävytöntä joukkoa! kehtasivat leikata uhkean partani
poikki! hiisi teidät periköön!" Sitten se säkin paiskasi selkäänsä ja
meni menojansa, lapsihin edes katsahtamattakkaan.
Jonkusenkin ajan kuluttua Lumikukka ja Punaruusu ongelle läksivät.
Rannan lähelle tultuansa huomasivat jotakin ison heinä-sirkan muotoista
hypähtävän vettä kohden ikään-kuin sinne syöksyäksensä. Lapset
likemmäksi juoksivat ja tunsivat kohta kääpiön. "Mihinkä nyt olette
menossa?" kysyi Punaruusu, "ettehän kuitenkaan aikone vetehen hypätä!"
"En maar minä ole semmoinen hassu," huusi kääpiö, "etkö näe? tuo
kala ilkiö tahtoo minun tuonne vetää!" Pikku mies oli siinä istunut
onkimassa ja kovaksi onneksi tuuli ongen-siimaan takerruttanut hänen
partansa; kun sitten vähän hetken päästä iso kala koukkuun tarttui,
eipä tuo heikko raukka jaksanutkaan sitä vedestä temmata: kala jäi
voitolle ja veti kääpiöä puoleensa. Tämä kyllä joka kortehen ja
kahilaan kaappasi, mutta paljoko tuosta apua? hänen täytyi totella
kalan jokaista liikuntoa, ja joka silmän-räpäys oli hän vetehen ihan
syöksymäisillään. Tytöt sinne oikein parahiksi sattuivat, sieppasivat
miehestä kiinni ja koettivat partaa siimasta irti, mutta turhaan, net
liian lujasti olivat toisiinsa takertuneet. Eihän muusta apua, täytyipä
ottaa esille sakset ja leikata parta poikki; siinä sitä meni vähäinen
osa hukkaan. Tämän huomattuansa kääpiö kirkasi tytölle: "ihmis-tapojako
tämä tämmöinen miehen muodon pilaaminen, te senkin konnat! eipä siinä
kylliksi, että päästä olette partani ennen typistäneet, nyt te siitä
parahimman puolen vielä leikkasitte; tuskin enään kehtaan astua
meikäläisten nähtäviinkään. Soisimpa teitä niin juoksemaan, että pohjat
kengistänne lähtisivät!" Sitten hän kahilistosta otti helmi-säkin,
rupesi, sanaakaan enää sanomata, sitä perässänsä laahaamaan ja katosi
kiven ta'an.
Tapahtuipa sittemmin piankin, että äiti kaupunkiin lähetti molemmat
tytöt ostamaan lankaa, neuloja, nuoraa ja rihmaa. Heidän matkansa
kävi pitkin aavaa kanervikkoa, jossa siellä täällä makasi hajallansa
tavattomia kallion-lohkareita; silloin näkivät ilmassa liihottelevan
ison linnun, joka verkalleen siinä laukoili yhä alemmaksi maata kohden,
kunnes viimein laskeusi ihan heidän lähellensä kallion juureen.
Kohta sitten kuulivat kimakan hätä-huudon. He tuonne juoksivat ja
näkivät kauhuksensa, että kotka oli kääpiöön, tuohon heidän vanhaan
tuttavaansa, iskenyt ja nyt koetti korjata hänet mukaansa. Nuot
hellä-mieliset lapset kohta karkasivat pikku mieheen kiinni ja
kiskoivat siinä niin kau'an, kunnes kotka vihdoin saaliinsa hellitti
kynsistään. Pahimmasta pelästyksestä vähän toinnuttuansa kääpiö
kimeällä äänellänsä kiljasi: "olisi maar teidän sopinut varovammin
pidellä minua! olette, kuin olettekin, minun hienoa takkiani repineet
niin pahan-päiväisesti, että se ylt'yleensä on läpiä täynnä ja ihan
repaleina, te kömpelöt ja senkin saamattomat roistojen roistot!"
Sitten hän käteensä kaappasi säkin, joka oli mätätty kalliita kiviä
täpö täyteen, ja pujahti taas kallion alle luolahansa. Tytöt hänen
kiittämättömyyteensä kyllä jo olivat tottuneet, jatkoivat matkaansa ja
toimittivat kaupungissa asiansa. Kun paluu-matkallansa taas astuivat
tuota kanerva-kangasta, huomasivat äkki-arvaamata kääpiön, joka
puhtaalle paikalle oli kalliit kivensä levitellyt, luullen vallan
varmaksi, ett'ei näin myöhäiseen tätä tietä enään kulkisi kukaan.
Ilta-aurinko loisteensa laski noille kiiltäville kiville, ja net
niin kirkkaasti kimallellen moni-kirjavina välkkyivät, että tytöt
pysähtyivät niitä katselemaan. "Mitä siinä töllötätte suu kolmantena
silmänä!" huusi kääpiö, ja hänen tuhan-karvaiset kasvonsa kiukusta
muuttuivat tuli-punaisiksi. Tuo vieläkin aikoi laskea haukkumisiansa,
mutta kuuluipa metsästä kova murina ja musta karhu tuli sieltä
juosten. Kovasti säikähtäen kääpiö pystyhyn hypähti, vaan eipä enään
ennättänytkään piilo-paikkaansa, sillä karhu jo oli ihan vieressä.
Silloin hän tuskissansa huudahti rukoillen: "armollinen Herra Karhu
kulta! säästäkää henkeni! minä teille annan kaikki aarteheni, katsokaa!
kaikki nuot ihanat kallihit kivet, joita tuossa on leveältä. Suokaa
minun jäädä henkihin! paljonko minusta, pienestä mies parasta luulette
kostuvanne? eihän tämmöisestä teille suu-palaksikaan; kaapatkaa nuot
molemmat tyttö ilkiöt, net teille olisivat oikeita herkku-paloja,
rasvaisia kuin nuoret pelto-pyyt, syökää heidät minun verostani!"
Näistä lörpötyksistä piittaamata karhu käpälällään kerran lyödä
näpäytti kääpiö häijykästä, eikä tuo ikinä enään edes liikahtamaan
kyennyt.
Tytöt olivat pakohon pyrkineet, mutta karhu heitä huusi sanoen:
"Lumikukka! Punaruusu! älkää pelätkö! odottakaa! minä teidän seuraanne
tulen." Silloin he äänen tunsivat sekä pysähtyivät, ja kun karhu
tyttöjen tykö ennätti, läksi äkkiä siitä karhun-nahka, ja heidän
vieressänsä nyt seisoi ihan kultaisissa vaatteissa nuorukainen pulskea,
"Minä olen kuninkaan-poika," lausui hän, "ja tuo ilkeä kääpiö,
joka minulta aarteeni varasti, oli minun noitunut karhuksi, metsiä
kiertelemään, mutta hänen kuolemansa minut päästi noiduksista. Nyt on
hän jo perinyt ansaitun palkkansa."
Lumikukasta sittemmin tuli hänelle puoliso ja hänen veljensä nai
Punaruusun, ja he keskenänsä jakoivat net suuret aarteet, jotka kääpiö
oli luolaansa haalinut. Vanha äiti vielä monta vuotta eli rauhassa ja
onnellisena lastensa luona. Mutta nuot molemmat ruusu-pensaat oli hän
ottanut mukaansa, ja net hänen kamarinsa akkunan edustalla kasvoivat,
kantaen joka vuosi mitä ihanimpia ruusuja, valkoisia ja punaisia.
45.
Neljästä keinokkaasta veljeksestä.
Oli muinoin köyhä mies ja hänellä neljä poikaa; kun näistä
miehen-alkuja oli kasvanut, sanoi heille isä: "rakkaat lapseni! teidän
nyt täytyy täältä kotoa ulos mailmalle, minulla ei ole mitään, jota
teille saattaisin antaa; lähtekää siis vieraille maille onnenne hakuhun
ja oppikaa joku ammatti, millä kykenette teitänne elättämään." Nyt
tarttui nuot neljä veljestä matka-sauvaan, jättivät isänsä hyvästi
ja läksivät pois koti-kylästään. Kappaleen matkaa sitten astuttuansa
tulivat ristiykselle, josta tie kävi neljälle eri haaralle. Silloin
sanoi vanhin veli: "täällä meidän tulee toisistamme eritä, mutta
yhtykäämme taas tähän paikkaan, kun on tästä päivästä neljä vuotta
umpehen kulunut, ja sillä välin meistä kukin onneansa pyytäköön."
Nyt jokainen eri tietänsä meni, ja vanhimmalle tuli vastaan mies, joka
kysyi, minne matkustaja aikoi ja missä toimissa hän liikkui. "Minä
jotakin ammattia tahtoisin oppia," vastasi tämä. Silloin sanoi mies:
"tule minun kumppanikseni ja rupee varkaaksi." "En maaren," pani poika
vastaukseksi, "eipä tuota tähän aikaan enää pidetä minään kunniallisena
ammattina, ja lorun lopuksi ehkä vielä joutuu kellon-kielen virkaa
toimittamaan." "Mitä turhia," väitti mies, "hirsi-puuta ei sinun
tarvitse pelätä; minä vain tahtoisin sinua opettaa ottamaan, mitä ei
muutoin ole kenenkään ihmisen saatavissa, sekä siinä niin viisaasti
menettelemään, ettei viejästä iki-päivinä kukaan kykene saamaan edes
vihiäkään." Silloin poika tuohon suostui ja meni miehen seuraan
sekä oppi niin perin näppäräksi varkaaksi, että kyllä sai puoleensa
korjatuksi, mitä ikinä vain tahtoi. Toinen veli samoin kohtasi
miehen, joka häneltä kysyi, mitä hän läksi oppimaan. "Empä tarkoin
vielä tiedä itsekään," vastasi tämä. "Noh tule minun luokseni ja opi
tähti-tietäjäksi, sitä parempaa virkaa ei löydy, sillä tietäjältä ei
mitään pysy salassa." Tuo pojalle mieleen, ja hänestä niin taitava
tähti-tietäjä paisui, että, kun hän oppi-ajan loputtua päätti lähteä
talosta, opettaja hänelle antoi kiikarin, sanoen: "tämä on pitkä-silmä
semmoinen, että sen avulla voit nähdä, mitä ikinänsä tapahtuu maan
päällä, jopa taivaassakin, eikä mitään saata sinulta jäädä salatuksi."
Kolmannen veljen otti eräs metsästäjä luoksensa sekä opetti hänelle
niin tarkoin kaikki, mitä metsästykseen kuuluu, että hänestä tuli
oikein täysi-oppinen metsästäjä. Hyvästi-jättäissään opettaja hänelle
lahjoitti pyssyn ja sanoi: "tämä ei petä; mitä tällä tähtäät, siihen
luotis varmaankin sattuu." Nuorin veli myöskin tapasi miehen, joka
häntä rupesi puhuttelemaan kysyen, missä asioissa hän kuljeskeli. "Eikö
sinua haluttaisi ruveta räätäliksi?" "Tiesi tuota," tokasi poika, "eipä
tuommoinen alin-omainen aamusta iltaan kestävä kyyryssä-istuminen eikä
neulan ja prässi-raudan ainainen käytteleminen ole aivan mieleeni."
"Mitäs joutavia!" vastasi mies, "sinä puhut, kuten ymmärrät; minun
tykönäni pääset oppimaan ihan toisellaista räätälin-työtä, joka on
mukavaa ja siistiä, jopa oikein kunniallista." Silloin pojan rupesi
tekemään mieli, ja hän tuota miestä seurasi kotihin sekä oppi juurta
jaksain kaikki hänen temppunsa. Kun sitten tuli jää-hyväisten aika,
mestari pojalle neulan antoi lausuen: "tällä saatat yhtehen neuloa,
mitä hyvänsä vain tahdot, olkoon se niin rauskeata, kuten muna, taikka
niin kovaa, kuin teräs; ja neulottu niin on yhdeksi liittyvä, ettei
siinä enään saa sauman jälkeäkään huomatuksi."
Kun oli kulunut nuot neljä vuotta, saapui yht'aikaa tien-ristiykselle
nämät neljä veljestä, ja siinä toisiansa syleilivät ja suutelivat
sekä läksivät sitten kotia isänsä tykö. "Noh tämä vasta iloa!"
lausui ukko aivan mieli-hyvillänsä, "tuuliko teidät on taas tuonut
tänne minun luokseni?" Pojat kertoivat, miten heidän oli käynyt ja
kukin opittavansa oppinut. He nyt ihan huoneen edustalla istuivat
ison puun suojassa, ja isä silloin virkkoi: "minä heti teitä vähäsen
koettelen nähdäkseni, mitä osaatte." Sitten hän ylös-päin katsahti
sanoen toiselle pojallensa: "tuolla ylhäällä puun latvassa on kahden
oksan välissä peipposen-pesä; sano minulle, montako siinä on munaa."
Tähti-tietäjä otti kiikarinsa, kurkisteli tuonne ylös ja vastasi:
"viisi niitä on." Isä sitten sanoi vanhimmalle: "tuo sinä munat tänne,
mutta älä millään muotoa häiritse lintua, joka siinä istuu hautomassa."
Tuo varas näppärä kiipesi puuhun, nappasi linnun alta, joka mitään
huomaamata siinä kökötti, nuot viisi munaa sekä toi net alas isälle.
Tämä munat otti, laski pöydän joka kulmahan yhden sekä keski-pöydälle
viidennen ja sanoi metsästäjälle: "ammu nyt yhdellä laukauksella kaikki
viisi keskeltä halki." Metsästäjä pyssyllään tähtäsi sekä ampui,
kuin ampuikin, isän käskyn mukahan nuot munat kaikki ihan ainoalla
laukauksella, hänellä varmaankin oli sitä lajia ruutia, joka yht'aikaa
viepi joka taholle. "Nyt on sinun vuoros," sanoi isä neljännelle
pojallensa, "neulo sinä taas eheiksi munat ja myöskin pienet, niissä
olevat linnun-sikiöt, mutta toki niin varovasti, ett'ei noille jää
ampumasta vähintäkään haittaa." Räätäli neulansa otti ja neuloi, kuten
isä oli vaatinut. Kun hän tehtävänsä oli tehnyt, täytyi varkaan taas
viedä munat ylös puuhun tuonne pesään, ja tämä net sinne pisti niin
näppärästi, ettei lintu tuota ollenkaan huomannut. Peipponen vain
hautomistansa hautoeli, ja muutaman päivän päästä poikaset munista
pujahtivat, ja olipa niitten kaulassa pieni punainen piiru ihan sillä
kohtaa, mistä räätäli oli net kokoon ommellut.
"Aivan oivallista!" sanoi isä pojillensa, "minun teitä täytyy koko
mestareiksi kehua! te hyvin olette käyttäneet aikanne ja kelpo
konsteja oppineet; minä en saata sanoa, kenenkä teistä päättäisin
etevimmäksi. Vasta silloin käypi tuosta selvän saaminen, kuin joskus
oikein toden takaa pääsette kykyänne koettamaan." Eikä aikaakaan,
jopa syntyi valtakunnassa kova kohina, sillä kuninkaalta oli
lohi-käärme ryöstänyt hänen tyttärensä. Kuningas siitä oli yöt päivät
huolissansa sekä julkaisi julistuksen semmoisen, että, kuka vain saisi
prinsessan pelastetuksi, hän tuon puolisoksi pääsisi. Arveli silloin
nuot neljä veljestä keskenänsä: "tämähän meille sopiva tilaisuus
näyttämään, mihin kelpaamme!" ja he yhdessä läksivät kuninkaan-tytärtä
pelastamaan. "Missä prinsessa lienee, sen kohta saanen selville,"
sanoi tähti-tietäjä ja katsahti kiikarillansa ympärilleen sekä
lausui tämän tehtyänsä: "jopa hänen jo näen! hän tuolla kaukana
istuu kalliolla meren-luodossa, mutta vieressä venyy lohi-käärme
häntä vartioitsemassa." Sitten hän kuninkaan puheille meni, pyysi
laivan itsellensä ja veljilleen sekä läksi heidän kanssansa mertä
purjehtimaan, kunnes tuonne luotoon tulivat. Kuninkaan-tytär siinä
istui, mutta hänen sylissään makasi lohi-käärme nukkumassa. Metsästäjä
sanoi: "minä en arvaa ampua, sillä tappaisimpa laukauksellani myöskin
tuon ihanan neitosen." "Noh ehkähän minä onneani koettaisin,"
virkahti varas, hiipi sinne ja vei lohi-käärmeen alta tytön, mutta
niin hiljaa ja sukkelasti, että peto ei huomannut mitään, vaan jäi
kuorsaamistansa yhä kuorsailemaan. Aivan iloissansa veljekset nyt
kiiruusti kuninkaan-tyttären kantoivat laivahan ja läksivät aavan
meren aaltoja laskettelemaan, mutta lohi-käärme, joka herättyänsä ei
enään löytänytkään prinsessaa, lensi raivoissaan heidän peräänsä, ja
läheni ilmassa, puuskuen vihasta. Kun se jo ihan laivan päällitse
liihoitteli ja juuri oli alas laskeumaisillaan, silloin metsästäjä
tähtäsi pyssyllänsä ja osasi petoa aivan sisimpään sydämmeen.
Hengetönnä lohi-käärme kannelle kopahti mutta se niin tavattoman iso
oli, että pudotessansa särki murskaksi koko laivan. Laivassa-oliain
kuitenkin onnistui kaapata kiinni pariin lautaan, ja he nyt aavalla
merellä ajelehtivat sinne tänne. Silloin taas oli hätä kovakin, mutta
räätäli kyllä neuvon tiesi; hän ihmeellisen neulansa otti, neuloi
muutamalla pitkällä pistämällä laudat tuota pikaa yhtehen, istui tuonne
lautallensa, sousi oikealle ja vasemmalle sekä kokosi laivan kaikki
kappaleet. Sitten hän nuot myöskin ompeli yhteen niin taitavasti, että
piankin laiva jälleen oli täydessä kunnossa, ja he sitten onnellisesti
saapuivat kotia.
Kun kuningas taas näki tyttärensä, syntyi linnassa oikein iso ilo.
Hän sanoi noille neljälle veljekselle: "yhden teistä tulee saada
tyttäreni puolisoksensa; mutta kenenkä? -- sen heitän teidän omaksi
päätettäväksenne." Silloin heidän keskenänsä nousi kova riita.
Tähti-tietäjä sanoi: "jollen minä olisi kuninkaan-tytärtä nähnyt,
olisivat teidän temppunne kaikki olleet turhia; sempä tähden hän on
minun." Varas väitti: "mitä tuosta näkemisestä olisi apua ollut, ellen
minä olisi tyttöä siepannut lohi-käärmeen alta; siksi hän minun ompi."
Metsästäjä puolestansa vakuutti: "sekä teidät että kuninkaan-tyttären
olisi tuo hirviö aivan rääpäleiksi repinyt, jollei luotini olisi
ilkiöön sattunut; sen tähden tyttö on minun." Ja räätäli taas sanoi:
"jollen minä taidollani olisi taas laittanut laivaa entisellensä,
olisitte te kaikki surkeasti hukkuneet; siitä syystä prinsessa
on minun." Kuningas silloin lausui tämmöisen tuomion: "teillä on
kullakin yhden-vertainen oikeus, mutta koska ei neito jokaiselle riitä
puolisoksi, ei tule teistä yksikään häntä saamaan, mutta minä tahdon
kullekkin antaa palkaksi puolen kuningaskunnan." Tällainen ratkaisu
aivan oli veljeksille mieleen, ja he sanoivat: "tämähän toki on paljon
parempi, kuin että olisimme riitaantuneet keskenämme." He sitten
jokainen saivat puolen kuningaskuntansa ja elivät isänsä kanssa oikein
onnellisina aina niin kauan, kuin heidän oli sallittu elää,
46.
Yksisilmä, Kaksisilmä ja Kolmisilmä.
Olipa kerran vaimo, jolla oli kolme tytärtä. Vanhinta nimitettiin
Yksisilmäksi, koska hänellä oli ainoastaan yksi silmä keskellä otsaa,
toista Kaksisilmäksi, sillä hänellä oli kaksi silmää, ihan kuten
muillakin ihmisillä, ja nuorinta Kolmisilmäksi sen vuoksi, että hänellä
oli kolme silmää, niistä kolmas otsassa, kuten vanhimmankin sisaren.
Mutta Kaksisilmää ei kärsinyt hänen äitinsä eikä hänen sisarensa, koska
tuo oli yhden-näköinen, kuin muutkin ihmiset. He hänelle ärjäisivät:
"sinä kaksisilmäinen et ole muita, tavallisia ihmisiä parempi, sinä et
meidän joukkoomme kuulu." He lykkäsivät ja tuuppivat häntä, antoivat
hänelle huonoja vaatteita sekä syötäväksi ainoastaan mitä oli heiltä
ruo'an loppuja jäänyt, ja tekivät hänelle kaikenmoista pahaa.
Eräänä päivänä Kaksisilmän täytyi aivan nälkäisenä mennä vuohta
paimentamaan, sillä, sisaret olivat hänelle antaneet kovin vähän
ruokaa. Tyttö istahti vainion pyörtänölle ja rupesi itkemään sekä itki
siinä niin viljavat kyyneleet, että kaksi pientä puroa tulvasi hänen
silmistään, ja kun hän sitten suruissansa katsahti ylös-päin, havaitsi
hän vieressään erään naisen, joka kysyi: "Kaksisilmä, mitäs itket?"
Kaksisilmä vastasi: "onhan minulla itkemisen syytä! sillä koska minulla
on kaksi silmää, kuten muillakin ihmisillä, vihaavat minua sekä äitini
että sisareni, tuuppivat minua nurkasta toiseen sekä antavat minulle
huonoja vaatteita ja syötäväksi ainoastansa ruo'an jäännöksiä vähäsen.
Tänään he niin peräti hiukan antoivat, että nyt vieläkin olen kovin
nälissäni." Silloin sanoi tuo viisas vaimo: "Kaksisilmä, pyhi silmistäs
kyyneleet! minä sinulle neuvon annan. Sinun ei enään tarvitse nälkää
kärsiä. Sano vain vuohellesi:
"Vuohi pieneni,
kata pöytäni!"
"kohta näet edessäsi kauniisti katetun pöydän, jossa on ruokaa,
minkä-lajista vain mielesi tekee, ja niin paljon, kuin ikinä haluat.
Kun olet tarpeeksi syönyt etkä enään pöytää tarvitse, sano vain:
"Vuohi pieneni,
korjaa pöytäni!"
"niin se heti katoaa näkyvistäsi." Näin puhuttuaan viisas vaimo läksi
matkoihinsa. Mutta Kaksisilmä ajatteli: "täytyypä kohta koettaa; onko
tuossa akan puheessa perää, sillä minun on kovin nälkä." Ja nytpä hän
koetteeksi sanoi:
"Vuohi pieneni,
kata pöytäni!"
Tuskin hän tuon oli saanut sanotuksi, kun jo näki edessänsä vähäisen
pöydän katettuna valkoisella liina-vaatteella, jonka päälle sitten oli
asetettu taltrikki, veitsi ja kahveli, hopealusikka sekä monellaisia
herkullisia ruokia, jotka vielä olivat varsin lämpimät, juuri kuin
vastikään kyökistä tuodut. Nyt Kaksisilmä luki niin lyhyen rukouksen,
kuin suinkin muisti: "Jumala siunaa ruokani! Aamen!" ja istui ruo'alle
sekä söi oikein halukkaasti. Ravituksi tultuansa sanoi hän, kuten tuo
viisas vaimo oli opettanut:
"Vuohi pieneni,
korjaa pöytäni!"
Ja heti katosi pöytä kapineinensa. "Noh, tämähän hupaista
talous-tointa!" ajatteli Kaksisilmä ja oli varsin hyvillään.
Illalla vuohensa kanssa kotia palattuaan havaitsi hän kivi-astiassa
vähän ruo'an tähteitä, joita sisaret olivat häntä varten tuonne
heittänehet, mutta eipä hän niitä maistanutkaan. Seuraavana päivänä
meni hän taas vuohinensa ulos sekä jätti koskemata net muruset, mitä
hänelle tarjottiin. Ensimmäisellä ja toisella kerralla eivät sisaret
tuosta mitään piitanneet, mutta kun tämä oli tapahtunut useampia
kertoja, jopa jo heräsi heissä huomio ja he sanoivat; "mikähän
Kaksisilmää vaivannee? hänen ruokansa on aina koskemata, ja ennen hän
kyllä söi kaikki, mitä hänelle annettiin; hän varmaankin nyt muualta
saapi ruokaa." Nähdäksensä, mitenkä tuon asian laita oikeastaan
oli, päätti Yksisilmä mennä mukahan, kun Kaksisilmä ajoi laitumelle
vuohensa, ja tarkasti ottaa vaaria, mitä sisar askaroitsi sekä toisiko
joku hänelle ruokaa.
Kun nyt Kaksisilmä taas hankki lähteäksensä, meni Yksisilmä hänen
luoksensa sanoen: "minä kanssas tulen, nähdäkseni, kaitsetko sinä
uskollisesti vuohta ja ajatko sen ruohoseen paikkaan." Mutta Kaksisilmä
heti havaitsi Yksisilmän tuumat ja ajoi vuohensa pitkään ruohostoon
sanoen: "tule, Yksisilmä! istutaampa tänne; minä tahdon sinulle laulaa
vähäisen!" Yksisilmä halusta istui, sillä päivän helteessä pitkän
matkan kuljettuansa oli hän kovin väsyksiin tullut, ja Kaksisilmä
lauloi:
"Yksisilmä, valvotko?
Yksisilmä, nukutko?"
Silloin Yksisilmä ainoan silmänsä ummisti ja nukkui. Kun nyt Kaksisilmä
näki sisarensa makaavan niin sikeässä unessa, ettei tuo saattanut
mitään havaita, sanoi hän:
"Vuohi pieneni,
kata pöytäni!"
Ja istui pöydän äärehen sekä söi ja joi, kunnes tuli ravituksi. Sitten
hän taas huusi:
"Vuohi pieneni,
korjaa pöytäni!"
Ja heti kaikki katosi. Kaksisilmä sisarensa nyt herätti sanoen: "sinä
huono paimen olet, sillä olisihan vuohen sopinut juosta mihin hyvänsä
sinun nukkuessasi; tule nyt, jo on aika mennä kotia." He sitten
läksivät molemmat, mutta Kaksisilmä ei nytkään kotona ruokaa maistanut,
eikä Yksisilmä tietänyt äidillensä sanoa syytä, miksikä ei sisar
syönyt, vaan sanoipa puolustukseksensa: "nukuinhan minä tuolla ulkona."
Seuraavana päivänä puhui äiti Kolmisilmälle: "tällä kertaa sinun täytyy
mennä Kaksisilmän seurahan ja tarkasti katsoa, syökö hän siellä ulkona,
sekä tuodaanko hänelle ruokaa ja juomaa, sillä toden tottakin hän salaa
syönee ja juonee."
Nyt Kolmisilmä sisarensa luoksi meni sanoen: "minä kanssas tulen,
katsomaan, kaitsetko vuohta huolellisesti ja ajatko ruohoiseen
paikkaan." Mutta huomasipa Kaksisilmä, mitä sisarella oli mielessä, ja
ajoi vuohen kau'as pitkään ruohostoon sekä sanoi: "istutaampa tänne,
sisarueni, minä laulan sinulle pienen laulun." Kolmisilmä joka päivän
helteestä ja matkastaan oli väsynyt, heti istumahan, ja Kaksisilmä
rupesi laulamaan tuota entistä lauluansa, hyräellen:
"Kolmisilmä, valvotko?"
mutta kun hänen nyt olisi tullut laulaa:
"Kolmisilmä, nukutko?"
hän huomaamata laski:
"_Kaksisilmä_, nukutko?"
sekä lauloi edelleen:
"Kolmisilmä, valvotko?
_Kaksisilmä_ nukutko?"
Silloin Kolmisilmältä kaksi silmää uneen vaipui, mutta kolmas, joka oli
manaamata jäänyt, pysyi valveella. Kolmisilmä kuitenkin senkin ummisti,
pettääksensä sisartansa; mutta hän sillä kuitenkin vilkisteli ja
saattoi sentähden varsin hyvin havaita kaikki. Kun nyt Kaksisilmä luuli
sisarensa olevan unen helmoissa, lausui hän kuten ennenkin:
"Vuohi pieneni,
kata pöytäni!"
söi ja joi niin paljon, kuin jaksoi, sekä käski viemään pöytää taas
pois, sanoen:
"Vuohi pieneni,
korjaa pöytäni!"
Mutta Kolmisilmä oli nähnyt kaikki tyyni. Sitten Kaksisilmä meni
sisarensa luoksi ja herätti hänen, sanoen: "mitä! Kolmisilmä, näytät
maar nukuksissa olleelta! Sinäpä oiva paimentaja! Tule nyt, mennäämpä
kotia."
Kun olivat kotia tulleet, Kaksisilmä ruoan taas jätti koskemata, ja
Kolmisilmä kertoi äidillensä: "nyt minä jo tiedän, miksikä tuo ylpeä
pahanen ei mitään syö; laitumelle tultuaan hän vuohelle vain sanoo:
"Vuohi pieneni,
kata pöytäni!"
ja heti on hänen edessään pöytä, johon on asetettu parhaimpia ruokia,
paljon parempia kuin mitä meillä on täällä; ja tarpeeksi syötyänsä hän
lausuu:
"Vuohi pieneni,
korjaa pöytäni!"
"Ja kaikki on taas poissa; minä kaiken näin varsin hyvin. Kaksi silmää
hän minulta unehen lauloi, mutta kolmas, tuo otsani keskellä oleva, jäi
onnekseni toki hereille." Tämän kuultuansa äiti kateellinen ärjäsi:
"vai sinä parempaa tahdot, kuin mitä on meillä! Kyllä minä tuommoisen
halun piankin sinusta karkoitan!" Hän otti nyt suuren kyökki-veitsen
ja pisti sillä vuohta sydämmeen niin kovasti, että se kohta kaatui
kuoliaksi.