istahti vainion pyörtänölle, katkerasti itkemään. Silloin taas
äkki-arvaamata tuo viisas vaimo seisoi hänen vieressänsä kysyen:
"miksikä itket, Kaksisilmä?" "Onhan minulla itkemisen syytä," vastasi
Kaksisilmä, "sillä äiti tappoi vuohen, joka, kun sanoin sille, kuten
opetitte, minulle ruoka-pöydän valmisti joka päivä; nyt minun taas
täytyy kärsiä nälkää ja puutosta." Virkkoi silloin viisas vaimo:
"kuuleppas, Kaksisilmä! minä sinulle hyvän neuvon sanon: pyydä
sisariltasi tuon tapetun vuohen sisälmykset ja kaiva net syvähän
oven edustalle maahan, niin niistä sinulle onni syntyy." Vaimo
sitten taas katosi, mutta Kaksisilmä meni kotia ja sanoi sisarille:
"rakkaat sisareni, antakaa toki jotakin vuohestani minulle, empä
muuta pyydäkkään paitsi sisälmykset." Tästä nyt sisaret nauramaan
purskahtivat ja vastasivat: "kylläpä nuot saat, koska et muuta tahdo."
Ja Kaksisilmä otti sisälmykset sekä hautasi net illalla vai-vihkaa tuon
viisaan akan neuvon mukaan.
Seuraavana aamuna kun äiti ja tyttäret, herättyänsä, yhdessä menivät
ulos, oli oven edustalla ihmeen ihana puu, jossa oli hopeiset lehdet
ja niitten välissä kultaiset hedelmät, kaikki niin uhkeata, ett'ei
kauniimpaa eikä komeampaa löytyisi maki mailmasta. Mutta mitenkä puu
yöllä siihen oli tullut, sitä eivät muut tietäneet paitsi Kaksisilmä,
joka ymmärsi että sen kasvaneen vuohen sisälmyksistä, sillä se seisoi
juuri samassa paikassa, missä net olivat maahan haudattuna. Äiti nyt
sanoi Yksisilmälle: "mene, lapseni, noutamaan puusta meille nuot
omenat." Yksisilmä kiipesi nyt puuhun, mutta juuri kun hän aikoi
kulta-omenan ottaa, luiskahti oksa hänen käsistään pois; ja näin
tapahtui joka kerta, kun hän kättään kurkoitti hedelmää ottaaksensa,
eikä hänen siis onnistunut saada yhtäkään omenaa, vaikka millä
tavalla olisi koettanut. Silloin sanoi äiti: "Kolmisilmä! kiipeä sinä
puuhun! sinä kyllä kolmella silmälläs paremmin näet kuin Yksisilmä."
Yksisilmä hyppäsi nyt alas, ja Kolmisilmä puuhun kiipesi, mutta
eipä ollut hänelläkään parempaa onnea; kulta-omenat aina väistyivät
hänen edestänsä. Jopa äiti vihdoin tuli maltittomaksi ja kapusi itse
tuonne, mutta kävipä hänen samoin kuin tyttärienkin, sillä aina vain
omenaiset oksat taipuivat pois hänen edestänsä, ja hän tyhjää ilmaa jäi
kourasemaan. Nyt sanoi Kaksisilmä: "minäkin kerran menisin koettamaan,
ehkäpä minulla lienee parempi onni." Silloin sisaret vastasivat: "mitä
sinä, kaksisilmäinen, siellä tekisit?" Mutta Kaksisilmä meni kuitenkin,
eivätkä nuot kultaiset omenat enään väistyneetkään, vaan net ikään-kuin
lähenivät hänen käsiänsä kohden, jotenka hän saattoi niitä poimia
mielin määrin sekä tuoda alas puusta koko vyö-liinallisen. Äiti net
heti otti ja sen sijasta, että hänen ja sisarien olisi kiitokseksi
tullut paremmin kohdella Kaksisilmää, he vain olivat kovin kateellisia
siitä, että ainoastaan Kaksisilmä oli saattanut kulta-hedelmät poimia,
sekä kiusasivat häntä vielä pahemmin kuin ennen.
Tapahtuipa kerta eräänä päivänä, jolloin kaikki kolme sisarta seisoi
puun vieressä, että nuori ritari tuli ratsastaen. Silloin sisaret
huusivat Kaksisilmälle: "joudu pian piilohon, ett'ei meidän tarvitse
sinun tähtes hävetä," sekä nostivat vilppaasti tyttö paran päälle puun
juurella olevan tyhjän tynnyrin ja lykkäsivät sen alle myöskin net
kulta-omenat, jotka Kaksisilmä oli puusta tuonut. Kun ritari nyt ehti
lähemmäksi, näkivät hänen olevan kauniin, uljaan miehen. Hän tuota
ihanaa, hopea-lehtistä ja kulta-hedelmistä puuta ihaili sekä sanoi
sisaruksille: "kenenkä oma on tämä ihana puu? joka minulle siitä oksan
antaa, hän minulta pyytäköön mitä ikänänsä tahtonee." Silloin Yksisilmä
ja Kolmisilmä vastasivat puun olevan heidän ja että he halustakin
siitä hänelle oksan taittaisivat. He myös molemmat parastansa panivat,
mutta turhaan, sillä oksat ja hedelmät yhä väistyivät pois edestä.
Tätä nähdessään sanoi ritari: "tuopa kumma, että puu on teidän, eikä
teillä toki ole valtaa sen vertaa, että edes yhden oksan siitä saisitte
taitetuksi." He kuitenkin väittivät puun olevan heidän omansa; mutta
sisarien puhuessa Kaksisilmä tynnyrin alta vieritti kaksi kulta-omenaa
ritarin jalkojen eteen, sillä häntä harmitti, että Yksisilmä ja
Kolmisilmä siinä valehiansa laskivat. Ritari, omenat nähtyänsä,
kummastui ja kysyi, mistä net siihen tulivat. Yksisilmä ja Kolmisilmä
vastasivat, että heillä vielä oli sisar, mutta ett'ei tuo kehtaisi
tulla näkyviin, koska hänellä oli vain kaksi silmää, kuten muilla
tavallisilla ihmisillä. Ritari sanoi toki tahtovansa häntä nähdä ja
huusi: "tule tänne, Kaksisilmä!" Silloin Kaksisilmä rohkeasti riensi
tynnyrin alta näkyviin, ja ritari varsin hämmästyi hänen kauneudestansa
sekä sanoi: "sinä Kaksisilmä varmaankin saatat tuosta puusta minulle
oksan taittaa." "Kyllä," vastasi Kaksisilmä, "siihen hyvin kykenen,
sillä puu on minun," ja nyt hän puuhun kiipesi, taittoi varsin
näpsästi ja vähällä vaivalla kauniin oksan, jossa oli hopeiset lehdet
ja kultaiset hedelmät, sekä antoi sen ritarille. Tämä silloin sanoi:
"mitäs tästä nyt tahdot, Kaksisilmä?" "Oi," vastasi tyttö, "minä täällä
kärsin janoa ja nälkää, surua ja tuskaa aamusta iltaan; jos ottaisitte
minun mukahanne ja pelastaisitte minua kurjuudestani, tulisimpa oikein
onnelliseksi." Silloin ritari Kaksisilmän nosti ratsunsa selkään ja vei
hänet muassaan isänsä linnaan. Siellä hän tytölle antoi mitä ihanimpia
vaatteita, ruokaa ja juomaa yltä kyllin, ja koska ritari sydämmestään
rakasti Kaksisilmää, meni hän hänen kanssaan vihille ja häitä sitten
vietettiin suurella ilolla ja riemulla.
Kun nyt ritari uhkea oli mennessänsä vienyt Kaksisilmän, sisaret vasta
oikein rupesivat kadehtimaan hänen onneansa. "Tuo ihmeellinen puu
meillä toki vielä on," he ajattelivat, "ja vaikka emme saatakkaan sen
hedelmiä poimia, pysää toki jokainen varmaankin meille, sen kauneutta
ihailemaan, ja ken tietää, mitä onnen kukkia sitten puhkee meitä
varten." Mutta seuraavana aamuna puu oli kadonnut ja siis heidän
toivonsa mennyt mitättömiin; ja kun Kaksisilmä katsoi kamarinsa
akkunasta, seisoi se hänen suureksi iloksensa siellä ulkona ja oli siis
häntä seurannut.
Kaksisilmä kau'an eli onnellisena. Kerran sitten tuli kaksi köyhää
vaimoa hänen luoksensa linnaan, almua pyytämään. Kaksisilmä, heidän
kasvoihinsa katsahdettuaan, tunsi heidät kohta molemmiksi sisarikseen,
Yksisilmäksi ja Kolmisilmäksi, jotka olivat joutuneet niin suureen
kurjuuteen, että heidän oli käyminen ovesta oveen elatustansa
kerjäämässä. Mutta Kaksisilmä toivotti heitä terve-tulleiksi, otti
heidät huostaansa sekä teki heille hyvää vain, niin että he sydämestään
katuivat, mitä ennen olivat nuorina tehneet pahaa Kaksisilmälle.
47.
Valkoinen morsian ja musta morsian.
Eräs vaimo meni muinoin tyttärensä ja tytär-puolensa kanssa niitulle
heiniä haravoimaan. Silloin tuli hyvä Jumala köyhänä miehenä heitä
vastaan ja kysyi: "mistä kylään tie käypi?" "Jos tuon tahdot tietää,"
vastasi äiti, "joudat kyllä itsekin hakea," ja tytär siihen vielä
lisäsi: "jos ehkä pelkäät, ett'et tietä osaa, niin ota opas mukahasi."
Mutta tytär-puoli lausui: "mies parka, minä tahdon tulla sinulle
oppaaksi, seuraa vain minua!" Silloin hyvä Jumala niin ankarasti
vihastui äidille ja hänen tyttärellensä, että hän heihin selin kääntyi
ja tuomitsi heitä tulemaan niin mustaksi kuin yö sekä rumaksi kuin
synti. Mutta tytär-puoli raukkaa Jumala armahti sekä seurasi häntä,
ja kun olivat kylän lähelle ennättäneet, siunasi hänet Herra sanoen:
"toivo itselles kolme asiaa, minä net sinulle annan." Silloin tyttö
vastasi: "minä tahtoisin olla ihana ja puhdas, kuten aurinko." Heti
tuli hän yhtä valkoiseksi ja ihanaksi, kuin päivä. "Sitten vielä
tahtoisin rahakukkaron semmoisen, ettei ikinä tyhjäksi tulisi." Sen
hyvä Jumala myöskin lahjoitti hänelle, mutta lausui myös: "älä parasta
unhoita." Tyttö silloin sanoi: "toivompa kolmanneksi, että kuoltuani
perisin ijankaikkisen autuuden." Tämä hänelle myöskin luvattiin, ja nyt
hyvä Jumala hänestä erkani.
Äiti-puoli ja hänen tyttärensä, kun kotia tultuaan havaitsivat, että he
molemmat olivat mustia ja rumia, mutta tytär-puoli valkoinen ja ihana,
oikein vihan vimmahan joutuivat eivätkä muuta ajatelleet, kuin mitenkä
saattaisivat tehdä kiusaa tuolle tyttö raukalle. Mutta tytär-puolella
oli Riku niminen veli, jota hän hyvin rakasti, ja veljellensä hän
kertoi kaikki, mitä oli tapahtunut. Tämä hänelle kerta sanoi: "sisareni
rakkahin! tahtoisimpa maalaamalla kuvata muoto-kuvas, jotta yhä olisit
silmieni edessä, sillä minä sinua rakastan niin hartahasti, että
aina tahtoisin sinua katsella." Tähän tyttö vastasi: "mutta älä anna
kenenkään nähdä kuvaa." Riku nyt maalasi sisarensa kuvan ja pani sen
riippumaan kamarinsa seinään; mutta hän kuninkaallisessa linnassa
asui, sillä olipa hän kuninkaan kuskina. Joka päivä hän seisoi tuon
ihanan kuvan edessä, kiittäen Jumalaa siitä onnesta, joka oli rakkaalle
sisarelle suotu. Siltä kuninkaalta, jonka palveluksessa Riku oli,
kuolema nykyään oli ryöstänyt puolison, niin suloisen kaunihin, ett'ei
hänen vertaistansa löytynyt mistään, ja kuningas häntä suri suuresti.
Hovi-palveliat, jotka tähän aikaan näkivät kuskin joka päivä seisovan
sisarensa ihanan kuvan edessä, kadehtivat häntä sekä ilmoittivat asian
kuninkaalle. Tämäpä käski, että kuva tuotaisiin hänen tykönsä, ja näki
nyt, että se oli varsin kuninkaanna vainajan muotoinen, mutta vieläkin
kauniimpi, ja tulinen rakkaus silloin syttyi kuninkahasen. Hän käsketti
heti kuskin luoksensa sekä kysyi, ketä kuva osoitti. Kun nyt kuski sen
sanoi sisarensa muoto-kuvaksi, päätti kuningas, että tämä tyttö, eikä
kukaan muu, pääsisi hänen puolisoksensa, antoi Rikulle hevoset, vaunut
ja komeat kultaiset vaattehet sekä lähetti hänen tuomaan tuota valittua
morsianta. Kun Riku tämmöisen sanoman toi kotiansa, iloitsi hänen
sisarensa, mutta Musta rupesi toisen onnea kadehtimaan, vihastui oikein
silmittömäksi ja sanoi äidillensä: "mihinkä nyt on kaikista teidän
tempuistanne, koska ette kuitenkaan saata toimittaa minulle tuommoista
onnea?" Siihen akka vastasi: "ole vain huoleti, kyllä minä sen onnen
piankin sinulle toimitan," ja noitumisillaan hän kuskin silmät niin
lumosi, että tuo tuli puoli-sokeaksi, sekä tukki tytär-puolensa
korvat niin kovasti, että hän puoli-kuuroksi kävi. He nyt vaunuihin
astuivat, ensiksi morsian ihanassa kuninkaallisessa puvussaan ja sitten
äiti-puoli tyttärinensä, ja Riku kutsin-penkille istui ajamaan. Kun
olivat vähän matkan kulkeneet, huusi kuski:
"Sisar! itses verhoita,
ett'ei sade saavuta
eikä tomu tomuta,
jotta tulet ihanana kuninkaasi luoksi."
Morsian kysyi: "mitä sanoo rakas veljeni?" "Oi," vastasi akka,
"hän käskee sinun riisua päältäs kultaisen pukusi sekä antaa sen
sisarellesi." Silloin tyttö vaatteensa riisui yltään ja antoi net
Mustalle, joka puolestansa hänelle kurkoitti huonon, harmaan hameensa.
Sitten he matkustivat eteen-päin, mutta vähän ajan kuluttua sanoi veli
toisen kerran:
"Sisar! itses verhoita,
ett'ei sade saavuta
eikä tomu tomuta,
jotta tulet ihanana kuninkaasi luoksi."
Morsian nyt kysyi: "mitä sanoo rakas veljeni?" "Oi," vastasi akka, "hän
pyytää, että sinä kultaisen päähinees antaisit sisarellesi." Tyttö
silloin päästään otti kultaisen päähineensä ja pani sen sisarensa
päähän sekä istui itse avo-päin. He sitten kulkivat yhä eteen-päin,
mutta hetken päästä huusi veli uudestaan:
"Sisar! itses verhoita,
ett'ei sade saavuta
eikä tomu tomuta,
jotta tulet ihanana kuninkaasi luoksi."
Ja taas kysyi morsian: "mitä sanoo rakas veljeni?" "Oi," tokasi akka
vastaukseksi, "hän kehoittaa sinua vähän kurkistamaan ulos vaunuista."
Mutta sattuipa vaunut juuri kulkemaan siltaa, jonka molemmin puolin
syvä vesi ammoitti. Kun nyt morsian nousi istualta ja pisti päänsä
vaunuista, lykkäsivät nuot toiset molemmat hänen ulos, joten hän
putosi alas jokeen. Mutta kun hän oli vetehen vaipunut, nousi samassa
silmänräpäyksessä veden pinnalle lumi-valkoinen suorsa, joka läksi
uiskentelemaan jokea alas. Veli ei tätä ollenkaan huomannut, vaan ajoi
vain ajamistansa, kunnes jouduttiin linnaan. Silloin hän tuon Mustan
vei sisarenaan kuninkaan luo, sillä, huono-näköinen kuten oli, hän tämän
luuli omaksi sisareksensa, koska hän sen verran selitti, että huomasi
kultaisten vaattehien tytön yllä kimaltelevan. Kun kuningas nyt näki,
kuinka hirveän ruma tuo hänelle ai'ottu morsian oli, vihastui hän
kovasti ja käski viskata kuskin erähäsen kuoppaan, joka oli saukkoja ja
käärmeen-sikiöitä täynnänsä. Mutta vanha noita taas tiesi tempuillaan
saada kuninkaan niin pauloihinsa kiedotuksi, että hän piti akan
tyttärinensä luonaan, jopa vielä niin sokaistuksikin, että tuo Musta
hänen mielestään näytti varsin välttävältä ja tottakin pääsi hänen
puolisoksensa.
Eräänä iltana kun musta morsian istui kuninkaan sylissä, tuli valkoinen
suorsa uiden lasku-ränniä pitkin kuninkaan kyökkiin ja sanoi
kyökki-pojalle:
"Poika! valkeaa nyt joudu virittään,
että sukkiani pääsen lämmittään."
Kyökki-poika teki, mitä käskettiin, ja sytytti takalle valkean; silloin
suorsa tuli heti istumaan lieden eteen, pudisteli siipiään sekä
silitteli noukallaan sulkiansa. Siinä lieden suloa nauttien se kysäsi:
"Kuinka voinee Riku veljeni?"
Kyökki-poika vastasi:
"Hän nyt makaa kuopassa
Käärmehien parissa."
Sitten kysyi taas lintunen:
"Mitä tehnee musta noita nyt!"
Kyökki-poika pani vastaukseksi:
"Hän kuninkaan helmassa
lepäileepi rauhassa."
Silloin suorsa sanoi:
"Oi, onneton aika!"
ja ui pois lasku-ränniä pitkin.
Seuraavana iltana se taas tuli sekä kysyi samalla tavalla, ja tulipa
vielä kolmantenakin. Silloin ei kyökki-poika enään saattanut olla
tuota puhumata, vaan ilmoitti kuninkaalle tämän asian. Mutta kuningas
tahtoi itse nähdä suorsan sekä meni ensi iltana kyökkiin, ja kun suorsa
päänsä pisti ulos lasku-rännistä, otti kuningas miekkansa ja hakkasi
pään poikki linnulta, jolloinka tämä heti muuttui mitä ihanimmaksi
neitoseksi, joka aivan oli Rikun maalaaman kuvan muotoinen. Kuningas
tästä joutui vallan ilon innostuksiin, ja koska tyttö siinä seisoi
liko-märkänä, lähetti hän tuomaan kalliita vaattehia sekä käski
neidon pukeutua niihin. Nyt neitonen kertoi, miten hän viekkaudella
ja kavaluudella oli petetyksi tullut sekä viimein tuupattiin jokehen,
ja rukoili, ensimmäiseksi rukoukseksensa, että hänen veljensä
laskettaisiin käärme-kuopasta. Ja kuningas kun oli tämän hänen toivonsa
toteuttanut, meni siihen huonehesen, jossa istui tuo vanha noita.
Tältä hän nyt kysyi: "mitä se ansaitsee, joka näin tekee," ja rupesi
sitten juttelemaan, mitä täällä jo on kerrottu. Mutta akka oli niin
häikäistynä, ett'ei hän mitään pahaa aavistanut, vaan vastasi:
"semmoinen ei parempaa ansaitse, kuin että häntä alastomaksi riisutaan
sekä pistetään rauta-piikkiseen tynnyriin, jonka etehen sitten
valjastetaan hevonen tätä mailman äärihin laahaamaan." Aivan näin hänen
kävikin ja samoin myös hänen mustan tyttärensä. Mutta kuningas nai tuon
ihanan valkoisen morsiamen ja palkitsi hänen uskollista veljeänsä,
tehden hänestä rikkaan, kunnioitetun miehen.
48.
Kolme laiskuria.
Eräällä kuninkaalla oli kolme poikaa, jotka kaikki olivat hänelle yhtä
rakkaita, eikä hän tietänyt, kenenkä hän heistä määräisi tulemaan
kuninkaaksi hänen kuoltuaan. Tunnettuaan kuoleman-hetkensä lähestyvän
kutsui hän vuoteensa ääreen kaikki poikansa ja sanoi heille: "rakkaat
lapseni! minulla on teille jotakin sanottavaa, jota tarkoin olen
miettinyt: joka teistä laiskin lienee, hän on kuninkaaksi pääsevä
minun kuoltuani." Silloin vastasi vanhin: "isä kulta! minumpa siis
on valtakunta, sillä minä niin laiska olen, että kun maata panen ja
minua nukuttaa, en viitsi silmiäni ummistaa, en, vaikka niihin tomua
tuoksutettaisiin." Toinen sanoi: "isäni! minun on valtakunta, sillä
minä olen niin laiska, että kun lieden edessä istun lämmittelemässä,
annan ennen kanta-pääni palaa, kun viitsin koipiani vetää kuumasta
poijes." Kolmas taas vakuutti: "minun maar on valtakunta, sillä minä
vasta laiska olen: vaikka minua ai'ottaisiin hirttää ja nuora jo olisi
kaulassani, mutta joku kurkoittaisi minulle terävän veitsen, jolla
saattaisin nuoran katkaista, niin tottapa ennen jättäisin itseni
hirtettäväksi, kuin nostaisin kättäni, veistä ottaakseni." Tämän
kuultuansa päätti isä: "sinäpä laiskuudessa etevin! sinun pitää
kuninkaaksi pääsemän."
49.
Pikku kanan kuolemasta.
Kukko ja kana pieni menivät muinoin yhdessä pähkinä-vuorelle ja
päättivät keskenänsä, että kumpi vain ensiksi pähkinän löytäisi, hän
siitä kumppanillensa jakaisi toisen puolen. Kana pian löysikin oikein
tavattoman suuren pähkinän, mutta eipä tuosta mitään hiiskunutkaan,
vaan tahtoi yksin syödä kaiken. Mutta tuopa oli niin suuri, ett'ei
hän saanut sitä nieltyksi, vaan se kurkkuun istui, ja tästäpä nyt
kana pelkäämähän, että ehkä tukehtuisi. Hän siis hätääntyneenä huusi:
"kukko rakas; juokse, minkä suinkin jaksat, minulle vettä noutamaan,
sillä muuten varmaankin tukehdun." Kukko lähti pötkimään kaivolle ja
sanoi sinne ennätettyänsä: "kaivo kulta! anna minulle vettä! kanaseni
pähkinä-vuorella makaa, hän on saanut suuren pähkinän kurkkuunsa ja
ompi tukehtumaisillansa." Kaivo vastasi: "juokse ensin morsiamen luoksi
sekä tuo sieltä punaista silkki-lankaa." Kukko morsiamen tykö juoksi
ja sanoi sitten hänelle: "anna, kiltti morsian, minulle punaista
silkki-lankaa! langan annan kaivolle, kaivo minulle vettä antaa ja
veden minä kannan kanaselleni, joka pähkinä-vuorella makaa; hän on
suuren pähkinän kurkkuunsa saanut sekä on nyt tukehtumaisillaan."
Morsian vastasi: "juokse ensin noutamaan pikku kiehkuraani, joka jäi
paju-pensahasen riippumaan." Nyt kukko pensaalle juoksi, otti oksalta
kiehkuran ja toi sen morsiamelle, morsian antoi kukolle silkki-langan,
langan vei kukko kaivolle ja kaivo hänelle antoi vettä. Kukko nyt veden
kantoi kanallensa, mutta tuopa oli jo tukehtumaan ehtinyt ennen, kuin
kukko perille pääsi, ja makasi nyt siinä liikahtamata, ihan hengetönnä.
Tätäpä kukko niin kovasti suri, että se ääneensä itkemään rupesi, ja
kaikki elävät tulivat kanan kovaa onnea surkuttelemaan; kuusi pientä
hiirtä rakensi vähäiset vaunut, joissa kana oli haudalle vietävä, ja
kun vaunut oli valmiiksi saatu, hiiret valjaihin menivät ja itse kukko
istui ajajaksi. Mutta tiellä heitä kettu kohtasi. "Minne matkasi,
kukko hyvä?" "Minä kanaani menen hautaamaan." "Suvaitsetko minun tulla
mukahasi?"
"Tule, mutta taakse istu,
täällä sinä liioin painat."
Kettu nyt meni istumaan vaunujen ta'an ja sitten sinne vielä tuli
susi, karhu, hirvi, jalopeura ja kaikkia metsän eläviä. Näin nyt kelpo
vauhtia mentiin eteen-päin, kunnes tultiin erään puron rannalle.
"Mitenkä tästä ylitse pääsemme?" huudahti kukko. Siellä puron reunalla
makasi oljen-korsi, joka sanoi: "minä sillaksi laskeun puron poikki,
jotta saatatte ylitseni ajaa." Mutta kun nuot kuusi hiirtä tuli
sillalle, luikahti niitten alta korsi, vaipuen vetehen, ja hiiret
myöskin putosivat sinne sekä hukkuivat kaikki. Oltiimpa nyt taaskin
pahassa pulassa, mutta nytpä hiili tuli apuansa tarjoamaan sanoen:
"minähän laskeun virran poikki, että pääsette ylitseni toiselle
puolelle." Sen hiili nyt tekikin, mutta kovaksi onneksi vesi siihen
koski hiukkasen, josta se kihisten sammui ja kuoli. Kun kivi tämän
havaitsi, tuon tuli kukko raukkaa sääli, ja se nyt laskeutui veden
poikki. Silloin kukko itse meni vaunuja vetämään, mutta kun hän
toiselle rannalle piankin päästyänsä oli kedolle laskenut kana vainajan
ja sitten sinne koetti hinata myöskin noita toisia, jotka vaunujen
takana istuivat, tämä hänelle liian raskaaksi kävi, kovin monta kun
siinä oli painamassa, vaunut nyt takaisin vyöryivät ja niissä oliat
toinen toisensa päällitse putosivat vetehen sekä hukkuivat kaikin.
Kukko siis jäi yksin kuolleen kanansa kanssa, ja tälle hän nyt haudan
kaivoi, laski vainajan sinne, laittoi haudalle kummun sekä istui siihen
suremaan, kunnes itsekin kuoli; ja nytpä siis viimeinenkin oli Manan
maihin muuttanut.
50.
Tähti-markat.
Oli ennen aikaan tyttö pikkarainen, jonka isä ja äiti olivat Manalaan
muuttaneet, jättäen lapsi parkansa niin köyhäksi, ettei hänellä enään
ollut mökkistäkään asunnoksensa, ei vuodetta, mihinkä olisi levolle
laskenut, eikä edes mitään muuta, paitsi net vaatteet, jotka olivat
hänen yllänsä, sekä leipä-palanen, jonka oli eräs armelias ihminen
hänelle antanut. Mutta tyttö oli hyvä ja hurskas. Ja koska koko mailma
näin oli hänen hylännyt, läksi hän mieron tietä astumaan, vahvasti
luottaen Jumalan laupiutehen. Silloin tuli häntä vastaan köyhä mies,
joka sanoi: "oi anna minulle syötävää riikusen, minun on kova nälkä!"
Tyttö hänelle antoi leivän-palansa, lausuen: "Jumala tämän siunatkoon,"
ja jatkoi taas matkaansa. Sitten hän tapasi lapsen, joka valittaen
virkkoi: "päätäni kovin viluttaa, anna minulle sen peitteheksi
jotakin." Silloin tyttö otti päästänsä huivin ja lahjoitti lapselle
tuon. Mutta kun hän oli vähän matkaa kulkenut, tuli taaskin lapsi,
jolla ei takkia ollut ja joka oli aivan viluissansa; tälle tyttö antoi
liivinsä; ja kappaleen matkan päästä häntä vieläkin kohtasi yksi, joka
häneltä hametta pyysi, ja senkin tyttönen antoi yltänsä. Viimein hän
juuri pimeän tullessa joutui suureen metsään. Silloin hänen luoksensa
vielä tuli lapsi, joka paitaa pyysi. Tuo hellä-sydämminen tyttö
itseksensä ajatteli: "onhan nyt jo niin pilkko pimeä, ettei kukaan
minua enään näe, minun kyllä, sopii antaa paitani tuolle raukalle," ja
riisuipa paitansa sekä antoi senkin pois. Ja kun hän siinä siis kaiken
puuttehessa seisoi vallan verhotoinna, putosi äkki-arvaamata taivaan
tähdet alas maahan, muuttuen kiiltäviksi markoiksi, ja hän sen karkean
paidan sijasta, jonka oli lapselle lahjoittanut, nyt yllänsä huomasi
uuden, joka oli hienointa palttinaa. Sitten hän kaikki markat kokosi ja
oli nyt rikas koko elin- ajaksensa.
End of Project Gutenberg's Koti-satuja Lapsille ja Nuorisolle, by Anonymous