ja hyppien iloissansa. Tapahtuipa silloin, että, hänen kulkeissansa
erään pensahiston ohitse, sieltä hänen eteensä puikahti pikku mies,
joka häntä puhutteli kysyen: "minne matka, veljeni iloinen? näempä,
ettei suru sinua juuri liioin rasita." "Miksihän minä murhe-mielin
olisin," vastasi renki, "ompa minulla rahaa runsahasti, kolmen vuoden
palkka taskussani helisee." "Isoko siis on tuo sinun aartehes?" kysyi
pikku mies. "Iso kylläkin, koko kolme kirkasta penniä taatusti."
"Kuuleppas," sanoi kääpiö, "minä olen köyhä, apua tarvitseva, lahjoita
minulle nuot kolme penniäs; minä en enään jaksa työtä tehdä, mutta
sinä nuori olet ja saat helpostikkin elatusta itselles ansaituksi."
Ja koska renki hellä-sydämminen oli ja häntä tuli mies raukkaa sääli,
hän tälle antoi kaikki penninsä, sanoen: "ota, ota, vaari parka! empä
minä siltä puuttehesen pällähdä." Tähän pikku mies vastasi: "koska sinä
näin hyvä-sydämminen olet, minä sinulle kolme toivotusta takaan, yhden
kustakin pennistä, ja net vallan varmaankin tulevat totehen käymään."
"Ahaa!" virkkoi renki, "sinä ehkä olet semmoinen, joka viheltämällä
saat tyhjästä täyden. No hyvä, olkoon siis menneeksi! minä ensiksi
itselleni toivon pyssyn, jolla aina osaa kaikkiin, mihin vain tähtää,
toiseksi viulun sellaisen, että, kun sitä soittelen, kaikkien, jotka
soiton kuulevat, täytyy tanssia, ja kolmanneksi että, jos minä keltä
hyvänsä pyydän vaikka mitä, tuo ei sitä kykene kieltämään." "Saat kuin
saatkin, sinä tämän kaiken," vakuutti mies pieni sekä kourasi pensasta
pikkuisen, ja oi ihmeen ihmeellistä! siinä kohta oli varalla viulu ja
pyssy, ikään-kuin tilattuina. Kääpiö nämät antoi rengille, lausuen:
"mitä ikinä sinä vain olet pyytävä, sitä ei voi koko mailman ihmisistä
yksikään sinulta kieltää."
"Oi, sydämmeni! mitä maar sinä saattaisit parempaa pyytää!" sanoi
renki itseksensä ja läksi ilo mielin eteen-päin. Pian hän sitten
tapasi Juutalaisen, jolla oli parta pitkä, kuten pukilla, ja joka
siinä seisoi kuunnellen, mitenkä lauleli ihanasti eräs tuolla ylhäällä
kuusen latvassa istuva lintunen. "Noh kumman kummaa!" hän huudahti,
"noin pieni elävä ja kuitenkin ääni näin tavattoman väkevä! jospa tuo
lintu toki minun olisi! soisin maar saattavani sen hännälle ripottaa
suolaa hiemasen, kohtahan se sitten istuisi minun kourassani!"
"Kosk'ei sen vaikeampaa kysytä," sanoi renki, "pianhan minä linnun
kopsahutan maahan," tähtäsi pyssyllään, laski laukauksen sekä osasi
ihan säntilleen, ja lintu orjantappura-pensahasen pudota lotkahti.
"Mene hirtehinen," huusi hän Juutalaiselle, "ja korjaa tuo konttihis!"
"Kah kyllä," sanoi Juutalainen, "jos isäntä poikansa laskee liikkeelle,
lähtee maar kohta koirakin juoksemaan; minä aivan halusta menen lintua
noutamahan, koska te sen kuitenkin jo olette ampuneet," laskihe sitten
pitkällensä maahan ja rupesi köntimään pensahasen sisälle. Kun hän
nyt siinä orjantappuroissa ryömi, koiruus renki hyväsen valtasi,
ja tämä viulunsa otti sekä rupesi soittamaan. Juutalainen kohta
jalkojansa nostelemaan ja kovasti hyppelemään; ja mitä vilppahammin
poika viuluansa vingutteli, sitä hurjemmaksi kiihtyi tanssi. Mutta
orjantappurat äijä paralta repivät hänen takki kulunsa repaleiksi,
takertuivat tuohon pukin-partahan ja pistelivät häntä pahan-päiväisesti
pitkin koko ruumista. "Voi armahtakaa!" huusi Juutalainen, "mitä
minulle soitosta! herjetkää jo, herra kulta, soittamasta, minua ei
enään haluta tanssiminen." Mutta renki ei tuota ottanut kuullaksensa,
vaan ajatteli: "sinä kyllä olet ihmisiä nylkenyt, orjantappurat nyt
vuorostansa sinua nylkeköhöt," ja rupesi uudestansa soittamaan niin
rivakkaasti, että Juutalais-paran täytyi yhä vain korkeammalle hypätä
poukkuroita, jättäen takistansa okaihin istumaan aika rääsyt. "Voi,
voi kauheata!" karjui Juutalainen, "minä teille, herra kulta, annan,
mitä ikinä tahdotte, jos vain lakkaatte soittamasta, koko kukkarollisen
kultaa." "Noh koska noin olet antelias," sanoi renki, "kyllähän minä
soiton panen taukoamaan, mutta siitä minun sentään täytyy sinua
kiittää, että tanssi sinulta käypi aivan sievästi," otti sitten
kukkaron ja meni tiehensä.
Juutalainen sinne jäi seisomaan, ääneti häntä silmin seuraten,
kunnes renki oli ehtinyt kau'as näkyvistä; mutta sitten hän täyttä
kurkkua kiljasi: "sinä pelimanni ilkiö, sinä kurja viulun-vinguttaja!
maltappas, kunnes sinut tapaan kahden-kesken! minä sinua vielä
juoksutan, että pohjat kengistäs lähtevät; sinä senkin retkale,
joka kolmen markan miehenä pysyt, vaikka mättäisi seitsemän sinun
kitahas!" sekä laski laskemistansa haukkumisia, mitä vain sai
suustansa lähtemään. Ja kun sitten sisuansa paisuttamalta vähän sai
hengähtämisen vuoroa, hän kaupunkihin juoksi tuomarin tykö. "Herra
tuomari! voi hirveätä! katsokaa, miten eräs jumalaton ilkiö on
julkisella maantiellä minua ryöstänyt ja pahoin-pidellyt, heltyisipä
kivi kovanenkin näistä tämmöisistä: vaatteheni repaleiksi revittyinä!
koko ruumis pistämällä ja kynsimällä pahoin haavoitettu! minun vähät
varani kukkaroineen päivineen vietynä! paljaita kulta-rahoja, toinen
toistansa kiiltävämpiä! voi armollinen Herra! viskauttakaa kaikella
muotoa tuommoinen ihminen vankiuteen." Tuomari kysyi: "sotamieskö se
säilällään sinua noin pahan-päiväisesti löylytti?" "Eipä vainen,"
vastasi Juutalainen, "mitään paljasta miekkaa ei hänellä ollut, vaan
olipa pyssy selässä ja viulu rinnalla riippumassa; siitä sen roiston
helposti tuntee." Tuomari miehiä lähetti häntä hakemaan, ja nämät
piankin tapasivat tuon renki hyväsen, joka aivan verkalleen oli
eteen-päin astunut, sekä löysivät myöskin kukkaron kultinensa hänen
taskustaan. Sitten oikeuden etehen tuotuna poika vakuutti: "minä en
ole Juutalaiseen koskenut enkä suinkaan häneltä rahaa ryöstänyt,
itse-altansa hän sitä minulle tarjosi, jotta soittamasta taukoaisin,
kosk'ei hän muka saattanut kärsiä soitantoani." "Kas hävytöntä!"
huudahti Juutalainen, "hän valehia laskettelee yhtä näppärästi, kuin
kärpäsiä seiniltä pyydetään." Mutta eipä tuomarikaan rengin selitystä
uskonut, vaan sanoi: "tämä huono puolustus, sillä tuommoista ei tee
yksikään Juutalainen," sekä tuomitsi renki hyväsen hirtettäväksi,
koska hän julkisella maantiellä muka oli ryöstämistä harjoittanut.
Kun hän sitten vietiin pois, huusi vielä hänen perähänsä Juutalainen:
"sinä riivattu roisto! sinä pelimanni-koira! tulethan nyt kuin
tuletkin, saamaan hyvin ansaittua palkkaasi!" Aivan levollisena renki
mestaajan seurassa astui tikapuita ylös, mutta ylimmäiselle nappulalle
ehdittyänsä hän tuomarin puoleen kääntyi ja sanoi: "suokaa vielä
viimeisen rukoukseni tulla täytetyksi, ennen-kuin kuolen." "Kyllä,"
vastasi tuomari, "jollet vain pyydä henkeäs," "Empä suinkaan sitä,"
pani poika vastaukseksi, "vaan rukoilen teitä, että antaisitte minun
vielä viimeiseksi hiukan soittaa viuluani." Juutalainen nyt hätä-huudon
päästi: "voi henkenne tähden! älkää tuota salliko! älkää salliko
millään muotoa!" Mutta tuomari sanoi: "miksi en pojalle tämmöistä
lyhyttä iloa soisi! sen olen jo hänelle luvannut ja sillensä se
myöskin jääköön." Eikä hän olisi kyennytkään kieltämään tuon lahjan
vuoksi, joka oli rengille annettu. Vaan Juutalainen hurjasti huusi:
"voi voi! voi voi! sitokaa minua, pankaa minut köysihin!" Silloin
tuo renki hyvänen otti kätehensä viulun sekä pani sen viritykseen,
ja kun kielistä ensi ääni kuului, jopa kaikki rupesivat jäseniänsä
liikuttelemaan, tuomari, kirjurit ja oikeuden-palveliat, ja siltä,
joka Juutalaisen aikoi kiinni köyttää, kirposi köysi kädestä; toisen
vingahduksen kajahtaessa jokainen nosteli jalkojansa ja mestaaja
hyppy-halusta hehkuvana hellitti renki hyväsestä; ja kun jousi
kolmannen kerran kieliin koski, silloin kaikki korkealle hypähtivät,
ruveten tanssimaan, ja tuomari sekä Juutalainen siinä etu-päässä
kaikkein sukkelimmasti hyppiä poukkuroitsivat. Pian oli täydessä
tanssi-tohussa koko väki, mitä torille oli uteliaisuudesta saapunut,
nuoret ja vanhat, lihavat ja laihat seki sauroin; ja myöskin sinne
kokoontuneet koirat nostivat etu-käpälänsä pystyhyn ja tanssata
tissuttelivat muitten muassa. Ja mitä kauemmin poika soitteli, sitä
hurjemmaksi kiihtyi harppaukset, että kallot toisiinsa kolahtivat
ja yleinen, surkea kirkuna ja parkuna syntyi. Viimein tuomari aivan
hengestyksissänsä huusi: "herkeä jo herttaseni! minä sinun henkes
säästän, jos vain lakkaat soittamasta." Tuo renki säveä tähän suostui,
heitti soittamisen, ripusti viulun taas rinnallensa ja kiipesi
tikapuita alas. Sitten hän astui Juutalaisen tykö, joka vähissä hengin
pitkällänsä makasi läähöttäen, ja kirkasi hänelle: "tunnusta kohta,
konna, mistä olet nuot rahat saanut, muutoin minä viulun riistän
rinnaltani ja rupean taas soittamaan." "Minä net olen varastanut,
varastanut vainenkin!" huusi äijä parka parahimmansa takaa, "mutta sinä
ne rehellisesti olet ansainnut." Silloin tuomari määräsi Juutalaisen
vietäväksi hirtehen, ja siinä tuo sitten varkahana hirtettiin.
43.
Satu älykkäästä pikku räätälistä.
Eli muinoin kuninkaan-tytär kovin kopea: milloin tuli joku kosia,
prinsessa tälle määräsi arvoituksen arvattavaksi, ja jollei tuo siitä
saanut selkoa, häntä pilkallisesti ajettiin tiehensä. Olipa myöskin
julistettu, että keneltä kävisi arvaaminen, hän prinsessan puolisoksi
pääsisi, olkoon arvaaja kuka hyvänsä. Sattui silloin kolme räätäliä
yhteen. Näistä kaksi oli koko kisälleitä ja he siis päättivät, että,
koska neulalla jo olivat monen monituista sievimmän sievintä pistämää
osaavasti pistäneet, heiltä ihan varmaankin yhtä osaavasti kävisi myös
tuon arvoituksen selittäminen; kolmas oli pieni joutava riehakko, joka
ei edes ammattiansa oikein osannut, mutta hänkin uskoi osaavansa oikein
arvata, sillä mitenhän muka muutoin hänelle onnenpäivä koittaisi. Nuot
toiset silloin pojalle sanoivat: "pysy sinä siivosti kotona, eihän
kuitenkaan sinun järki-rahtuses kau'as kannata." Mutta eipä pikku
räätäli ottanutkaan kuntoansa epäilläkseen, vaan vakuutti, että, koska
hän kerran oli tuon pannut päähänsä, hänessä myöskin olisi miestä
saattamaan päätöstänsä perille, sekä läksi, kuin läksikin, niin ypö
ylpeänä, ikään-kuin olisi koko mailma hänen määrättävissänsä.
Sitten he kaikin kolmen menivät prinsessan puheille ja pyysivät, että
hän heidän arvattavakseen esitäisi arvoituksensa: olipa nyt tullut
muka oikeat miehet, joitten oli äly niin hienon terävä, että sen
saisi vaikka neulan silmästä pujotetuksi. Silloin sanoi prinsessa:
"minun on päässäni hiuksia kahta lajia, minkä karvainen siis tukkani
lienee?" "Vai eikö tämän vaikeampaa vaadita?" vastasi ensimmäinen,
"siinä mustaa ja valkoista, kuten muinaisen miehen vaate-kankaassa."
"Väärin arvattu," virkkoi prinsessa, "koettakohon nyt toinen." Tuo
silloin sanoa tokasi: "kosk'ei se ole musta ja valkoinen, se varmaankin
on ruskea ja punainen, kuin isäni juhla-takki." "Aivan päin mäntyä!"
nauroi kuninkaan-tytär, "mutta jopa on kolmannen vuoro, se poika
minusta oikein näyttää rikki-viisaalta; sinä maar luuletkin tämän
arvaavasi." Silloin astui esille pikku räätäli ja sanoi: "hiukset
prinsessan päässä ovat hopeaa ja kultaa, siinä tuo kahden-karvaisuus."
Tämän kuultuansa kuninkaan-tytär vaaleni ja oli pelästyksistä laattiaan
ihan lotkahtamaisillansa, sillä pikku räätäli oli arvattavansa oikein
arvannut, mutta prinsessa lujasti uskonut, ett'ei maki mailmassa
yksikään ihminen siitä saisi selvää. Sitten taas toinnuttuansa sanoi
hän: "tällä et kuitenkaan vielä ole minua ansainnut omakses, vaan
ompa sinun vieläkin yksi tehtävä tekemätä: tuolla tallissa loikoilee
karhu, sen seurassa sinun nyt tulee olla yötä; jos aamulla noustessani
vielä olet hengissä, sinä minun puolisokseni pääset." Mutta arvelipa
prinsessa täten pääsevänsä tuosta räätälistä, sillä eipä karhu
ennenkään ollut koskaan henkihin heittänyt yhtään ihmistä, joka
kerran oli sen kouriin joutunut. Pikku räätäli ei kuitenkaan ottanut
säikähtyäksensä, vaan lausui iloisena: "rohkeasti ruvennut jo on
puoli-välihin päässyt."
Illan tultua räätäli poika meidän nyt tuonne karhun kumppaniksi
vietiin. Peto myöskin kohta hyökkäsi tuota pikku miestä kohden,
käpälällään hänelle terve-tulisia toivottaaksensa. "Hiljaa, hiljaa!"
sanoi räätäli pienoinen, "kyllähän minä piankin panen hätäs häätymään."
Sitten hän aivan vitkallisesti, ikään-kuin ihan huoletonna, otti
saksan-pähkinöitä taskustansa, puri niistä kuoret rikki ja söi
sisustan. Tämän nähtyänsä karhukin rupesi pähkinöitä tahtomaan. Poika
sille taskustansa antoi koko kourallisen, mutta eihän siinä pähkinän
alkuakaan, vaan paljaita kali-kiviä. Karhu net pisti kitaansa, mutta
eipä saanut noita rikki, vaikka se pureskellen kyllä pani parastansa.
"Noh olethan sinä senkin tyhmä tolvana," ajatteli itseksensä karhu,
"et saa edes pähkinän-kuorta rikki purruksi," sekä sanoi pikku
räätälille: "veli kulta! auta sinä minua näitä särkemään." "Siinähän
nyt näet, mointako sinussa on miestä," vastasi räätäli poika,
"vaikka on kitas kyllä iso, et kuitenkaan kykene pienen pähkinän
särkiäksi." Sitten hän kivet otti, pisti näppärästi niitten sijasta
pähkinän suuhunsa, ja rauskis! jopa oli kuori halki. "Täytyy maar
minun vielä kerrankin tuota koettaa," sanoi karhu; "kun sitä näin
katselen, luulisinhan, että sen pitäisi minultakin luonnistuman."
Pikku räätäli silloin taas antoi karhulle kali-kiviä ja tämä kyllä
tarmonsa takaa noita purra karskutteli: -- mutta luuletko, lukiani,
siitä mitään valmista syntyneen? -- tuskin maar. Kun viimeinkin
karhu oli koettamasta suuttunut, otti räätäli pieni takkinsa liepeen
alta viulun ja soitti sitä vähäsen. Soittoa kuullessaan ei karhu
enään saanut alallansa olluksi, vaan rupesi tanssimaan, ja siinä
kappaleen aikaa tanssittuansa se soitantohon niin mieltyi, että kysyi
pikku räätäliltä: "kuuleppas, onko tuo viulun-soittaminen kylläkin
vaikeata?" "Aivanhan se on helpon helppoa; katsoppas! vasemman käden
sormilla minä kieliä painan ja oikealla kädelläni käytän jousta: näin
tämä rattosan hauskasti käypi, vivallaleraa hei rallallaa!" "Viulua
minunkin," sanoi karhu, "tarvitsisi oppia soittamaan, jotta saisin
tanssia, milloinka minun vain tekisi mieli. Mitäshän siitä arvelet?
Ehkä ottaisit minua opettaakses?" "Aivan mielelläni," vastasi pikku
räätäli, "jollei sinulta kykyä peräti puutu. Mutta näytäppäs kerrankin
minulle kämmeniäs, niissä kynnet niin tavattoman pitkiä, että minun
ensin täytyy noita leikata vähäsen." Sitten hän kävi ruuvi-pihtejä
noutamassa, ja karhu niihin pisti kämmenensä, mutta räätäli poika
väänsi pihdit kiinni, sanoen: "odota nyt siinä, kunnes menen sakseja
tuomaan," antoi karhun mielin määrin laskea murinaansa, pani maata
nurkkahan olki-lyhteelle ja nukkui sikeään uneen.
Illalla kuullessansa, miten karhu julmasti mörisi, prinsessa vallan
varmaksi luuli, sen muka ilosta murisevan tehtyänsä lopun räätäli
parasta. Aamulla hän siis nousi aivan huoletonna ja iloisena, mutta kun
hän akkunasta vilkasi talliin päin, näkyipä siinä räätäli pienoinen
häärivän ihan terveenä ja reippaana, kuten vedessä pulikoitseva
salakka. Silloin ei kuninkaan-tytär enään saattanut ainoallakaan
sanalla väittää vastaan, koska hän julkisesti oli lupauksensa lausunut,
ja kuningas kohta käski tuoda vaunut, joissa prinsessan täytyi pikku
räätälin kanssa lähteä kirkkoon vihille. Kun he olivat vaunuihin
astuneet, nuot molemmat toiset räätälit, jotka kavala-sydämmisinä
kadehtivat kumppaninsa onnea, menivät tallihin ja päästivät sieltä
karhun ulos. Peto raivoissansa syöksähti vaunujen perään. Prinsessa
kuorsunan ja murinan kuuli, joutui kovaan tuskahan ja huusi: "voi, voi!
karhu ihan on kintuissamme ja tahtoo sinut viedä." Mutta pikku räätäli
nopeasti neuvon keksi, keikahti yht'äkkiä pää alas-päin, koivet ulos
vaunun-ikkunasta ja huusi: "katsoppas ruuvi-pihtejä! jollet heti täältä
korjaa luitas, olet taas joutuva pahaan pintehesen." Tämän huomattuansa
karhu takaisin kiersi ja juoksi tiehensä. Pikku räätäli meidän nyt
rauhassa kulki kirkkohon, prinsessa vihittiin hänen avio-vaimoksensa,
ja poika sitten puolisoinensa eleli iloisena kuin puuleivonen. -- Joka
ei tätä usko, hän markan maksakoon.
44.
Lumikukka ja Punaruusu.
Eli muinoin kylästä erinänsä köyhä leski pienessä mökissä, ja mökin
edustalla oli puutarhanen, jossa kasvoi kaksi ruusupensasta: niistä
kantoi toinen punaisia, toinen taas valkoisia ruusuja; ja hänellä oli
kaksi pikku tytärtä, jotka olivat noitten ruusu-pensahien näköisiä,
ja toisen oli nimi Lumikukka, toisen Punaruusu. Mutta nämät niin
siivoja ja hyviä, niin uutteran ahkeria olivat kuin mitä milloinkaan
on mailmassa kaksi lasta ollut: Lumikukka oli vain hiljaisempi ja
hellempi kuin Punaruusu. Punaruusu mieluisimmin juoksenteli niittyjä ja
kenttiä, poimi kukkia ja pyysi perhosia, mutta Lumikukka kotona pysyi
äitinsä tykönä ja auttoi häntä talouden-toimissa, taikka luki hänen
kuultavaksensa, milloinka ei askareita ollut. Nuot molemmat lapset
toisiansa niin rakastivat että aina kävivät käsitysten, milloin hyvänsä
liikkuivat ulkona; ja kun Lumikukka sanoi: "me emme ikinä toisistamme
eriä," vastasi Punaruusu: "emme milloinkaan koko elin-aikanamme," ja
äiti tähän lisäsi: "mitä toisella on, sen hän toiselle jakakoon." Usein
lapset yksinänsä metsiä juoksentelivat, noukkien punaisia marjoja,
mutta eipä mikään eläin heille vähintäkään pahaa tehnyt, vaan net
ystävällisesti heitä lähestyivät: jänis pieni kaalin-lehtiä söi heidän
käsistänsä, metsäkauris laitumella kävi heidän vieressänsä, hirvi
iloisesti juoksi heidän ohitsensa, linnut oksille jäivät istumaan ja
visertelivät viserryksiänsä. Heitä ei mikään tapaturma kohdannut; jos
metsähän olivat myöhästyneet ja yö heidät yllätti, he toistensa viereen
laskivat sammalille maata sekä nukkuivat siinä, kunnes aamu koitti, ja
äiti tämän myös tiesi eikä ollenkaan ollut heidän tähtensä levottomana.
Kerta, kun he yön oltuaan metsässä heräsivät päivän koittaissa, näkivät
ihanan, kiiltäviin valkoisiin vaatteihin puetun lapsen istuvan heidän
vuoteensa ääressä. Tämä nousi katsahtaen heihin aivan ystävällisesti
ja meni mitään puhumata pois metsään. Ja kun tytöt taaksensa
vilkasivat, huomasivat maanneensa tavattoman syvänteen ääressä, jonne
välttämättömästi olisivat pudonneet, jos pimeässä olisivat astuneet
vielä muutamia askeleita edemmäksi. Mutta äiti heille sanoi, että tuo
vallan varmaankin oli se enkeli, joka suojelee kilttejä lapsia.
Lumikukka ja Punaruusu pitivät äitinsä tuvan niin puhtaassa siivossa,
että oikein huviksensa sitä katseli. Kesäisin Punaruusu talon-askareet
toimitti ja asetti joka aamu, ennen-kuin äiti heräsi, hänen vuoteensa
viereen kauniin kukka-tertun, jossa oli jokaisesta pensahasta ruusu.
Talvisin Lumikukka valkean sytytti palamaan ja ripusti palokeksihin
kattilan, ja kattila messinkinen oli, mutta kiilsi kuten kulta, sillä
niin välkkyvän kirkkahaksi se oli hierretty. Illoin kun lumi-höytäleitä
lenteli, sanoi äiti: "pane, Lumikukkaseni, ovi salpahan," ja sitten
menivät takan äärehen istumaan, äiti silmä-lasit asetti nenälleen sekä
rupesi isosta kirjasta lukemaan ääneensä, ja molemmat tytöt kuullellen
istuivat kehräämässä; laattialla heidän jalkainsa juuressa makasi pikku
karitsa, ja heidän takanansa kykytti vartaalla valkoinen kyyhkynen, pää
pieni siiven alle kätkettynä.
Eräänä iltana heidän näin sulo-suosiossa yhdessä istuessaan joku ovea
koputti ikään-kuin sisälle päästäksensä. Äiti sanoi: "mene pian,
Punaruusu, avaamaan, siellä ehkä on majaa kaipaava matkustaja."
Punaruusu menikin ja lykkäsi salvan pois edestä, ajatellen tuolla
olevan jonkun mies-raukan, mutta eipä semmoista siinä ollutkaan, vaan
oven suusta pisti karhu paksun, mustan päänsä. Punaruusu kovasti
kirkahtaen hypähti taakse-päin; pikku karitsa määkymään, kyyhkynen
lentää pyrähtämään, ja Lumikukka piiloon pujahti äitinsä vuoteen ta'an.
Mutta karhu puhumaan rupesi ja sanoi: "älkää pelätkö, minä en teille
mitään pahaa tee, olen vilusta puoli-kuoluksissa ja tahtoisin vain
hiukan lämmitellä teidän tuvassanne." "Karhu parka!" vastasi äiti,
"pane maata tuonne pesän etehen mutta varo vain, ett'ei valkea polta
turkkiasi." Sitten huusi hän: "Lumikukka! Punaruusu! Tulkaa tänne,
lapset! karhu ei teille tee mitään pahaa, hyvänsuopa se ompi." Tytöt
nyt molemmin hiipivät piilostansa, ja vähitellen myöskin karitsa ja
kyyhkynen lähenivät eivätkä enään ollenkaan pelänneet. Karhu sanoi:
"lapsi kullat, rapsikaa hiukan pois lumi turkistani," ja nämät luudan
ottivat sekä huiskivat karhun puhtaaksi lumesta; mutta se valkean
edessä ojenteli, murahdellen mieli-hyvästä. Eikä aikaakaan jopa lapset
kömpelöön vierahasensa aivan tutustuivat ja rupesivat vallattomiksi,
repivät käsin tuota turkista, panivat jalkansa sen selkähän ja
kierittelivät sitä sinne tänne, taikka ottivat pähkinä-puisen vitsan
ja hosuivat sitä sillä ja karhun muristessa he vain nauroivat. Mutta
tämä hyvillä mielin tätä suvaitsi; ainoastaan kun sitä liian kovasti
kiusasivat, se huudahti: "säästäkää edes henkeni, lapset:
"Lumikukka, Punaruusu.
tapattehan kosianne!"
Kun sitten tuli levon-aika ja muut makuulle menivät, sanoi äiti
karhulle: "sinun kyllä sopii jäädä tuonne takan eteen makaamaan, niin
olet pakkaselta ja raju-ilmalta suojassa." Kohta kun päivä koittamista
teki, lapset päästivät karhun ulos, ja se hankea pitkin tassutteli
metsähän. Tästä lähin se joka ilta palasi samahan aikaan, meni takan
eteen maata ja salli lasten kanssansa leikkiä laskea, miten heitä vain
halutti; ja nämät karhuun niin tottuivat, ett'eivät ennen panneet ovea
salpaan, kuin tuo heidän musta toverinsa oli tupaan saapunut.
Kun kevään tultua ulkona kaikki viheriöitsi, sanoi karhu eräänä aamuna
Lumikukalle: "minun nyt täytyy lähteä pois enkä luultavasti tule koko
pitkään kesään tänne palaamaan." "Mihinkä siis ai'ot, karhu kulta?"
kysyi Lumikukka. "Minun täytyy metsään mennä vartioitsemaan aarteitani
kääpiö ilkiöiltä; talvella, jolloin maa on kovassa roudassa, täytyy
noitten toki pysyä tuolla alhaalla eivätkä kykene sieltä pääsemään,
mutta nyt, kun on aurinko maan sulattanut ja lämmittänyt, net
piilostansa tunkeuvat esille, nousevat maan pinnalle, nuuskielevat
kaikkialla sekä varastelevat; ja mitä kerran ovat kynsiinsä saaneet
ja vieneet luoliinsa, se ei sieltä namin lähde näkyviin." Lumikukka
ystävänsä lähdöstä aivan suruissansa avasi oven, ja kun karhu ulos
kiiruhti, sen turkki kääkkään tarttui sekä repesi hieman, ja olipa
Lumikukasta, ikään-kuin olisi hän huomannut kultaa tuolta kimaltelevan,
vaan eipä hän sitä varmaan nähnyt. Mutta karhu kiiruusti riensi
tiehensä ja katosi piankin puitten välihin.