tykö ja huusivat: "heioo lapsi kullat! olkaa iloisia, syökää ja
juokaa oikein mieli-hyvissänne, me jo sodan voitimme." Mutta nuoret
peukalokitit vastasivat: "me emme vielä maista ruo'an-rahtuakaan.
ennen-kuin karhu on täällä pesän ääressä käynyt anteeksi pyytämässä
sekä tunnustamassa, että me kunniallisia lapsia olemme." Peukalokitti
silloin lensi karhun luolan suuhun ja huudahti: "hoi kontio murisia!
sinun pitää luntustaa pesäni edustalle pyytämään lapsiltani anteeksi
ja tunnustamaan heidän olevan kunniallisia lapsia, muutoin minä sinut
murskaksi muserrutan." Karhu sitten hengen-hädissään tuonne tassutteli
ja pyysi anteeksi. Nytpä vasta leppyi nuoret peukalokitit, asettivat
itsensä istumaan vieretysten, söivät, joivat ja huvittelivat aina
myöhään yöhön asti.
39.
Viisasta väkeä.
Eräänä päivänä otti muuan talonpoika nurkasta koivukeppinsä ja sanoi
vaimollehen: "kuules Kaisaseni! minä nyt vieraihin lähden ja palaan
kotia vasta kolmen päivän päästä. Jos karja-kauppias sillä välin tänne
poikkee ja tahtoo ostaa meidän lehmämme, sopii sinun net myydä pois,
mutta älä millään muotoa niitä jätä vähemmästä, kuin kahdestasadasta
markasta; muista se vain!" "Mene sinä toki huoleti," vastasi vaimo,
"kyllähän minä tuon asian toimitan." "No niin, akkaseni!" sanoi mies,
"sinä pienenä kakarana kerran päistikkaa kopsahdit laattiahan, ja
siitä sinun on pääs vähän viirossa vielä tänäkin hetkenä. Mutta sen
mä sinulle vakuutan että, jos sinä jonkun hullutuksen teet, minä
selkä-nahkaa aivan siniseksi sivallan, maalia ollenkaan käyttämätä,
paljaalla tällä sauvalla, joka nyt on kädessäni, ja tuleepa tuo maalaus
kumminkin koko vuosikauden pysymään haihtumata; usko pois se!" Tämän
sanottuansa mies matkoihinsa meni.
Seuraavana aamuna tuli karja-kauppias, eikä vaimon tarvinnut hänen
kanssaan pitkiä puheita pitää, sillä tämä lehmiä katseltuansa ja
kuultuaan hinnan sanoi kohta: "sen minä halusta maksan, sillä, näin
ystäväin kesken sanoen, tuon net kyllä kannattavat. Minä kohta vien
elukat mukahani." Kauppias nyt irroitti lehmät kytkyestä ja ajoi net
navetasta ulos. Kun hän sitten pihan veräjästä oli lähtemäisillänsä,
vaimo häntä takin-hiasta kaappasi ja virkkoi: "teidän ensin täytyy
minulle antaa kaksisataa markkaa, muutoin en minä suinkaan teitä
laske pihasta pois." "Oikein niin!" vastasi mies, "minulta vain on
raha-kukkaroni kotia unohtunut. Mutta olkaa aivan huoleti, minä
teille täyden vakuuden heitän, kunnes maksamaan tulen; kaksi lehmää
otan mukaani, mutta kolmannen jätän tänne teidän haltuunne, joten
saatte kelpo takauksen." Vaimosta tämä aivan hyvältä näytti, hän
miehen laski lehminensä menemään ja ajatteli itseksensä: "nyt maar
Hannu vasta mieliinsä tulee nähdessään, miten minä olen viisahasti
menetellyt." Kolmantena päivänä talonpoika tuli kotia, niin-kuin oli
luvannutkin, ja kysyi kohta, oliko vaimo myynyt lehmät. "Olen kuin
olenkin, rakas Hannuseni," vastasi tämä, "ja kahdestasadasta markasta,
kuten määräsit. Tuskimpa tuon arvoisia olivatkaan, mutta mies net
otti ihan tinkimätä." "Missä on rahat?" kysäsi talonpoika. "Net eivät
vielä ole minulla," vastasi vaimo, "sillä kauppias oli raha-kukkaronsa
unohtanut kotia, mutta lupasipa hän piankin tulla maksamaan ja heitti
minulle oikein oivan pantin." "Noh minkähän merkillisen?" "Yhden noista
kolmesta lehmästä; sitä ei hän saa ennen, kuin on toisista hinta
suoritettu. Minä oikein viisaan työn tein: pidimpä täällä pienimmän,
joka vähimmällä ruo'alla toimeen tulee." Nytpä talonpoika kovasti
vihastui ja nosti sauvansa korkealle, aikoen ruveta tuohon uhattuun
maalaamis-työhön. Yhtäkkiä hän kuitenkin sauvan laski laattiaa vasten
ja sanoi: "sinä tyhmin houkkio olet, mitä koko maan päällä löytyy,
mutta minun tulee sinua sääli. Tahdon sentähden mennä maantielle
kolmeksi päivää odottamaan, tapaisinko ketään sinua tyhmempää. Jos tuo
minulta onnistuu, pääset selkä-saunasta, mutta jollen tuommoista tapaa
sinä täysin määrin olet perivä ansaitun palkkasi."
Talonpoika sitten meni valta-maantielle, istahti tien viereen kivelle
ja odotti, mitä oli tuleva. Silloin häntä läheni häkki-rattahat ja
niissä seisoa törötti akka, vaikka hänen kylläkin olisi sopinut istua,
rattailla kun oli olki-lyhde, taikka kävellä härkänsä vieressä, sitä
taluttamassa. Talonpoika ajatteli: "tuo varmaankin on yksi sitä lajia,
jommoisia minä haen," hypähti ylös istualtaan ja juoksi rattahien
etehen sinne tänne, ikään-kuin järjen viassa oleva. "Mitä te siinä
puuhaatte, kummiveljeni?" kysyi akka, "minä en teitä tunne; mistähän
te tulette?" "Mitenkä te minua tuntisittekaan, minä alas taivaasta
olen pudota kopsahtanut," vastasi mies, "enkä tiedä, kuinka sinne taas
pääsisin; ehkä te tulisitte minua kyyditsemään?" "Eihän sovi," pani
akka, vastaukseksi, "minä en tietä osaa. Mutta koska te taivaasta
tulette, te ken-tiesi tiedätte kertoa, miten jaksaa ukko vainajani,
joka jo kolme vuotta on siellä ollut; varmaankin olette hänen nähneet."
"Olen maar minä tuon tavannut, mutta eipä kaikkien ihmisten sovi
käydä hyvin. Hän lampurina ompi ja nuot lammas kullat hänelle paljon
hääräämistä tuottavat; ne vuorille karkaavat ja eksyvät erä-maahan, ja
hänen täytyy noitten perästä juoksennella sekä hakea net taas kokohon.
Repaleissa hän myös käypi, ja vaate-rääsyt ehkä piankin peräti putoavat
hänen yltänsä. Eikä räätäliä siellä ole yhtään, sillä eipä Pyhä Pietari
tuonne laske ketään semmoista, kuten jo sadustakin tietänette." "Kuka
maar tuon olisi aavistanutkaan!" huudahti akka, "minä riennän teille
tuomaan hänen juhla-takkiansa, se siellä kotona riippuu kaapissa ja
ompi vielä aivan uhallinen pidettäväksi. Tehkää se hyvä työ, että
mennessänne viette takin hänelle." "Eipä tuo käy laatuhun," vakuutti
talonpoika, "taivahasen ei saa viedä vaattehia, net ovella otetaan
tuojalta pois." "Tietkääs!" sanoi siihen akka, "minä juuri olen kauniit
nisuni myynyt ja niistä saanut kelpo rahasumman, tämän minä ukolleni
lähetän. Jos te kukkaron pistätte hänen taskuunsa, ei sitä kukaan
huomaa." "Jollei tuo muuten luonnistu," vastasi talonpoika, "kyllähän
minäkin sen toimitan teidän mieliksenne." "Jääkää siis tänne istumaan
vähäksi aikaa," pyysi muija, "minä kotia lähden kukkaroani noutamaan;
ihan kohta minä luoksenne palaan, empä mene olki-lyhteelle istumaan,
vaan seison rattaillani, jotta juhta parka huokeammalla pääsisi." Hän
sitten härkäänsä tokutti astumaan, ja talonpoika ajatteli: "tuossapa
hyvä pöhkö-pään alku! Jos muori todellakin rahat tuopi, sopii minun
vaimoni kiittää onneansa, sillä pääseepä hän selkä-saunaa saamasta."
Eikä aikaakaan, johan akka tuli juosten ja toi rahansa, pisti itse
net miehen taskuhun, lausuipa vielä hänelle tuhansia kiitoksia hänen
avuliaisuudestansa sekä läksi sitten tiehensä.
Kotia taas tultuaan mummo tapasi poikansa, joka oli pellolta palannut.
Tälle hän kertoi, mitä ihmeellisiä asioita oli nähnyt ja kuullut,
sekä lisäsi vielä: "olen maar siitä oikein iloissani, että näin
luonnikkaasti sain ukko paralleni hiukan lähetetyksi; kuka maar olisi
aavistanutkaan, että hän taivaissa mitään tietäisi puuttehesta."
Poika kummastuksesta oikein ällistyi ja sanoi: "äiti kultaseni!
eipä joka päivä tänne alas tule taivaan-asujamia, minä kohta lähden
hakemaan, vieläkö tämän miehen löytäisin; häneltä saan kuulla, miltä
taivaissa näyttää ja mitenkä siellä työt tehdään." Sitten hän hevosen
satuloitsi ja ratsasti kiiruimman kautta pois kotoa sekä tapasikin
tuon talonpojan, joka istui kukkaro kädessä, paju- pensaan juurella,
rahojansa lukemassa. "Oletteko," huusi hänelle poika, "sen miehen
nähneet, joka taivaista on tullut?" "Olen," vastasi talonpoika, "hän on
taas lähtenyt paluumatkalle ja kiivennyt ylös tuonne vuorelle, josta
väli käypi vähän lyhyemmäksi. Ehkä hänen kuitenkin vielä saavutatte,
jos ratsastatte aika vauhtia." "Voi sentään!" sanoi poika, "minä
koko päivän olen raskaassa työssä hääriellyt, ja tämä ratsastaminen
minun on pannut aivan uuvuksihin; te tuon miehen tunnette, olkaa
siis hyvä, istukaa minun hevoseni selkään ja kehoittakaatte häntä
tänne tulemaan." "Ahaa!" ajatteli talonpoika, "ompa tuossakin yksi,
jonka pää parka on ajatusta vallan vailla." "Miksi maar olisin teidän
mieltänne noudattamata," sanoi hän, hyppäsi hevosen selkään ja ratsasti
menojansa aika kierua. Poika jäi sinne istumaan, kunnes tuli yö, mutta
eipä talonpoikaa kuulunut. "Varmaankin," arveli hän itseksensä, "on
miehen ollut niin kova kiiru taivaihin takaisin, ett'ei hän enään
ole joutunut tänne palaamaan, ja talonpoika arvattavasti on hänelle
hevosen heittänyt isälleni vietäväksi." Hän siis läksi kotia ja kertoi
äidillensä, mitenkä oli käynyt, ja että hän oli isällensä lähettänyt
hevosen, jott'ei muka ukon aina tarvitsisi jalka-patikkaa tallustella.
"Sinä oikein kelpo työn teit," vastasi äiti, "sinulla vielä on notkeat
sääret ja joudathan kyllä nuoremmakses liikkua jalkaisin."
Päästyänsä kotia talonpoika hevosen pani navettaan pantiksi jätetyn
lehmän rinnalle, meni sitten vaimonsa luoksi ja sanoi: "noh Kaisa! sepä
sinun onnea, että tapasin kaksi, jotka ovat sinua vielä tyhmempiä;
tämän kerran sinulta löylytys jääpi saamata, mutta minä sen säästän
toistaiseksi." Sitten hän viritti piippunsa, istui noja-tuoliin ja
sanoi: "tämä vasta oli hyvä kauppa, kahden laihan lehmän verosta
minulla nyt on lihava hevonen ja vieläpä rahaa aika kukkarollinen.
Jos tyhmyys aina näin paljon tuottaisi, minä sitä halustakin pitäisin
suuressa kunniassa." Noin tuo talonpoika ajatteli, mutta sinä
yksinkertaisista varmaankin pidät enemmän.
40.
Tarinoita haltia-käärmeestä.
I.
Oli muinoin lapsukainen, jolle äiti joka ilta antoi maitoa kupillisen
sekä nisu-leivän palasen, ja lapsi pihalle istuutui saaliinensa. Mutta
kun se syömään rupesi, tuli haltia-käärme kivi-aidan raosta madellen,
pisti päänsä kuppihin ja alkoi myöskin syödä. Lapselle siitä oli iloa,
ja kun tuo pikkarainen siellä istui, kuppi kädessä, eikä käärme kohta
viereen tullut, hän sille huusi:
"käärme! joudu luokseni,
tule, pieni, tyköni!
maitoa sä maiskuta,
leipää älä unhota!"
Silloin haltia-käärme kiiruusti sinne saapui ja nautti mielihyvällä
osansa. Myöskin osoitti se kiitollisuutta, sillä sala-aartehistostaan
se lapselle toi kaikellaisia kauniita kapineita, kiiltäviä kiviä,
helmiä ja kultaisia leikki-kaluja. Mutta käärme ainoastansa maitoa joi
eikä leipään koskenutkaan. Lapsi sentähden kerta otti pikku lusikkansa,
naputti sillä hiljaa tuota kumppaniansa päähän ja sanoi: "syö myöskin
leipää, sinä lölleröinen!" Äiti, joka oli kyökissä, kuuli, että lapsi
jonkun kanssa puhui, ja nähtyään, että se lusikallaan käärmettä
tavoitteli, sieppasi hän halon, juoksi pihalle ja tappoi tuon kiltin
elävän.
Siitä saakka lapsi muuttumaan rupesi. Niin kau'an, kuin käärme oli
sen ruoka-kumppanina, se yhä kasvoi ja voimistui, mutta nyt sen
ihanista poskista puna katosi ja pienokainen laihtumistansa laihtui.
Eikä aikaakaan, jopa rupesi öisin kuolon- varpunen uikuittamaan,
kultarinta-kerttunen lehtiä ja pieniä oksia kokoeli, ja pian sen
jälkehen lapsi parilla nukkui kuoleman unta.
II.
Eräs orpolapsi kaupungin muurin ääressä istui kehräämässä ja näki
silloin tarha-käärmeen tulevan rei'ästä mataen muurin alta. Vilppaasti
hän viereensä levitti sinisen silkkihuivinsa, jommoisiin nuot käärmehet
ovat hyvin mieltyneet, ja joita kohden aina tulevat. Vaattehen
huomattuansa käärme takaisin läksi, mutta palasi piankin, tuoden
tullessansa pienen kulta- kruunun, laski sen visusti huivin päälle ja
kiersi sitten tiehensä. Tyttö päähänsä pani kruunun, se kirkkaasti
kimalteli ollen hienoista kulta-kuiduista tehtynä. Hetkisen kuluttua
käärme sinne toistamiseen palasi, mutta kosk'ei se enään kruunua
nähnyt, suikersi se muurin juurelle ja huiski suruissansa päätään
kiviä vasten niin kauan, kuin vain hiukankin vielä kesti voimia,
kunnes viimein makasi siinä kuoliana. Jos tyttö olisi antanut kruunun
olla paikallaan, käärme varmaankin olisi tuonne tuonut luolastaan
aartehiansa vielä enemmän.
III.
Haltia-käärme huusi: "huhuu, huhuu!" Lapsi sanoi: "tule ulos
piilostas!" Käärme tulikin ja lapsi siltä kysyi sisartansa: "oletko
missään Punasukkaa nähnyt?" Käärme vastata tokasi: "empä vainenkaan;
mutta entähän sinä sitten? huhuu, huhuu, huhuu!"
41.
Köyhä myllärin-renki ja pikku kissa.
Eräässä myllyssä eli vanha mylläri, jolla ei ollut vaimoa eikä lapsia,
ja kolme renkiä oli hänen palveluksessansa. Kun nuot sitten muutamia
vuosia olivat hänen tykönänsä palvelleet, hän kerta heille sanoi:
"minä jo olen vanha ja halusta siis istuisin huoletonna kiukaan
ääressä; lähtekää te ulos mailmalle, ja kuka minulle parahimman
hevosen tuopi tänne kotia, hänelle minä myllyn annan ja hänen tulee
siitä minut elättää kuolin-päivääni saakka." Mutta kolmas rengeistä
oli juoksu-poika, häntä toiset pitivät typeränä eivätkä olisi hänelle
myllyä suoneet; eikä poju itsekään siitä paljoa piitannut. He sitten
kaikin kolmen läksivät, ja kun olivat kylän edustalle ennättäneet,
sanoi nuot kaksi tuolle typerä-Hannulle: "jää sinä vain tänne,
sinusta ei iki-päivinä huonoimman koninkaan saajaa paisu." Mutta
Hannu kuitenkin heidän seurassansa meni, ja yön tullessa he erähäsen
luolaan poikkesivat ja panivat sinne maata. Nuot kaksi viisasta siinä
hereillä loikottivat odottaen, kunnes Hannu oli nukkunut, sitten
makuulta nousivat ja pötkivät tiehensä, jättäen poika paran nukkumaan
sekä arvellen oikein sukkelasti menetelleensä; noh niin, eipä teidän
kuitenkaan tule liioin kehuttavasti käymään! Kun tuosta auringon
noustua Hannu heräsi, hän syvässä luolassa makasi; hän kaikkialle
kurkisteli ympärillensä ja huudahti; "voi kamalaa! missähän häijyssä
minä nyt lienen?" Sitten hän nousi ja könti ulos luolasta, läksi
metsää astumaan ja ajatteli: "täällähän minä olen ypö yksinäni oman
onneni nojassa! mitenkä nyt siis minulta käynee hevosen saaminen?"
Hänen siinä näin ajatuksissaan kierrellessänsä tuli häntä vastaan
pieni, kirjava kissa, joka aivan ystävällisesti lausui: "mihinkä
sinä, Hannu, ai'ot?" "Voi sentään! ethän sinä kuitenkaan minua kykene
auttamaan." "Minä aivan hyvin tiedän, mitä sinä haluat," sanoi kissa,
"tahtoisitpa kauniin hevosen; tule meille ja palvele uskollisesti
seitsemän vuotta renkinäni, niin kyllä minä sinulle semmoisen annan,
jopa kaunihimmankin, kuin mitä milloinkaan olet eläissäsi ennen
nähnyt." "Tuo vasta eriskummainen kissa," ajatteli Hannu, "mutta sopii
maar minun koettaa, lieneeköhän totta, mitä se sanoo." Kissa nyt otti
pojan mukaansa lumottuun linnahansa, ja olipa siellä paljaita kissoja
sitä palvelemassa; nämät ketterästi juoksentelivat portahia ylös
ja alas, sekä olivat iloisia ja ystävällisiä. Illalla kun ruo'alle
istuivat, täytyi kahden olla siinä soittelemassa; toinen rumpua
päristeli, toinen voimainsa takaa vaski-torvea puhalsi, että posket
olivat pullollansa. Kun sitten syömästä oli päästy, pöytä vietiin pois
ja kissa sanoi: "tule nyt, Hannu, minun kanssani tanssimaan." "Empä
vainen," vastasi poika, "minä en kissan tanssi-kumppaniksi rupee, sitä
en vielä ole tehnyt milloinkaan." "Saattakaa hänet sitten levolle,"
käski tuo toisia kissoja. Yksi sitten häntä näytti makuu-kamarihin,
toinen häneltä riisui kengät jalasta, kolmas sukat, ja viimeimpä
yksi sammutti kynttilän. Seuraavana aamuna taas tulivat ja auttoivat
häntä vuoteelta vaatteihin: yksi veti sukat hänen jalkaansa, toinen
sitoi polustimet kiinni, kolmas toi kengät, neljäs hänet pesi ja
viides hälinällänsä pyyhki hänen kasvonsa kuivaksi, "Tämäpä oikein
mukavalta vetää!" sanoi Hannu. Mutta hänen myöskin täytyi kissoja
palvella ja joka päivä niille puita pienentää; tuota varten sai hän
hopeisen kirveen, hopeiset vaajat, hopeisen sahan ja vaskisen nuijan.
Siellä hän nyt puita pienenteli, pysyi kotona sekä sai hyvää syötävää
ja juotavaa tarpeeksensa, mutta eipä nähnyt muita ketään, kuin tuon
kirjavan kissan ja sen palkolliset. Kerta tuo määräsi: "mene niittämään
niittyäni ja toimita heinät kuivaksi," sekä antoi hänelle hopeisen
viikatteen ja kultaisen kovasimen, mutta käski myöskin hänen tuoda
net eheinä takaisin. Hannu silloin meni ja teki, mitä oli käsketty;
työnsä suoritettuaan hän viikatteen, kovasimen ja heinät vei kotia
sekä kysyi, eikö jo annettaisi hänen palkkaansa. "Eipä vielä," vastasi
kissa, "yksi työ sinun vielä pitää minulle ennen tekemän; tästä saat
hopeiset rakennus-aineet, salvo-kirveen, nurkka-raudan ja mitä muuta
tarvitaan, hopeisia kaikki, rakenna minulle pieni huone." Hannu huoneen
rakensi valmiiksi ja sanoi sitten: "jo nyt on tehty kaikki tehtäväni,
eikä minulla vielä ole mitään hevosta;" kuitenkin oli hänen mielestänsä
nuot seitsemän vuotta kulunut yhtä pian, kuin tavallisesti puoli. Kissa
kysyi, tahtoisiko Hannu nähdä talon hevosia. "Kyllä," vastasi poika. Se
silloin hänelle avasi tuon pikku huonehen oven, ja tämän au'ettua siinä
seisoi kaksitoista hevosta, oi ihmettä! nuot vasta uljaita olivat! net
oikein kiilsivät ja välkkyivät niin, että ihastuksesta sydän pojassa
rupesi kovasti sykkimään. Kissa sitten hänelle syötävää ja juotavaa
antoi sanoen: "lähde nyt kotia, hevostas en vielä anna sinun myötäs,
mutta kolmen päivän päästä minä tulen sitä sinulle tuomaan." Hannu siis
lähtöä teki ja kissa hänelle osoitti, mistä tie kävi myllylle. Mutta
eipä se ollut poju paralle antanut edes uutta vaate-kertaakaan, vaan
hänen täytyi, kuin täytyikin, pukea yllehen vanha rääsyinen mekkonsa,
jossa hän jo tullessansa rehenteli, ja joka noitten seitsemän vuoden
kuluttua oli kauttaaltaan kovin ahtahaksi käynyt. Kun hän sitten
kotia tuli, sinne jo oli palannut hänen molemmat renki-kumppaninsa
ja kumpikin tuonut hevos-kaakin muassaan, mutta toisen koni oli
silmä-puoli, toisen taas patti-kontti. He nyt kysyivät: "missä, Hannu,
on sinulla hevoses?" "Kyllä se kolmen päivän päästä tulee." Silloin
he nauraen sanoivat: "kai vain! mistähän sinä, Hannu, olisit hevosen
saanut? tuota vasta tulee oikein hupainen nähdä!" Hannu tupaan meni,
mutta mylläri tiuskasi, ett'ei hän pöytähän pääsisi, koska muka oli
niin rikkinäisissä ryysyissä, että vallan hävettäisi, jos ketään
vierasta sattuisi tulemaan. Sitten hänelle hiukka ruokaa vietiin tuonne
ulos, ja kun illalla mentiin maata, eivät nuot kaksi häntä vuoteelle
laskeneet, vaan hänen viimein täytyi kontata kana-koppiin, jossa löysi
lepo-sijaksensa kovia olkia vähäsen. Aamulla hänen herätessänsä oli jo
kolme päivää umpehen kulunut, ja tulipa nyt komeat vaunut, joita veti
kuusi hevosta, hei vain! nuot vasta kiiltävän kaunihia, että silmiä
oikein huikaisi! ja olihan siinä vielä palvelia, joka myllärin-renki
raukan varalle talutti seitsemännen. Mutta vaunuista astui komea
kuninkaan-tytär ja meni sisälle myllyyn, ja olipa tuo kuninkaan-tytär
sama pieni kirjava kissa, jonka palveluksessa Hannu parka oli seitsemän
vuotta ollut. Hän mylläriltä kysyi, missä oli tämän pikku renki, tuo
juoksu-poika. Siihen mylläri vastasi: "häntä ei meidän sovi myllyhyn
laskea, hän aivan rääsyissä ompi ja makaa kana-kopissa." Silloin
käski kuninkaan-tytär, että kohta mentäisiin häntä noutamaan. Poika
sentähden kopistansa tuotiin, ja oikein sovittamalla hänen täytyi
kääriä mekkonsa ylleen, ett'ei paljasta paistaisi. Palvelia nyt mytystä
otti uhkeat vaattehet sekä pesi ja puki pojan, ja kun hän kerran
valmihina oli, eipä mikään kuningas saattanut muhkeammalta näyttää.
Sitten neitonen tahtoi nähdä myöskin net hevoset, jotka nuot toiset
myllärin-rengit olivat tuoneet ja olipa toinen niistä silmä-puoli,
toinen taas patti-kontti. Silloin hän antoi palveliainsa tuoda
näytteelle tuon seitsemännen hevosen. Sitä nähdessään sanoi mylläri,
ett'ei sen mokomaa milloinkaan ollut hänen pihallansa käynyt; "ja se
kolmannen myllärin-renkin oma ompi," lausui neito. "Hänen siis pitää
saaman myllyni," huudahti mylläri-ukko, mutta kuninkaan-tytär sanoi:
"pitäkää te itse sekä hevonen että mylly," ja otti uskollista Hannua
kädestä, vei hänet vaunuihin sekä Iäksi tiehensä hänen kanssaan. Ensin
ajoivat tuon pikku tupasen edustalle, jonka Hannu oli noilla hopeisilla
työ-kaluilla rakentanut; se nyt oli isoksi linnaksi paisunut, ja siinä
kaikki paljasta hopeaa ja kultaa. Kuninkaan-tytär sitten Hannun otti
puolisoksensa, ja hän rikkaaksi tuli, jopa niin äveriään rahalliseksi,
että tuota rikkautta yllin kyllin kesti koko hänen elinkautensa. Sempä
tähden ei sovi kenenkään sanoa, ettei typerämäisestä ikinä miestä paisu.
42.
Juutalainen orjantappura-pensaassa.
Oli ennen muinoin rikas mies ja hänen talossansa renki, joka häntä
palveli uutterasti ja uskollisesti, nousi joka aamu ensimmäiseksi
vuoteeltansa sekä meni illoin viimeisenä levolle, ja milloinka vain
oli tehtävänä joku vaikea työ, johon ei kukaan ruveta tahtonut, hän
aina siihen ryhtyi ensimmäiseksi. Eikä hän milloinkaan valittanut vaan
oli kaikkeen tyytyväinen ja aina iloisella mielellä. Kun sitten hänen
vuotensa oli loppunut, eipä isäntä hänelle palkkaa antanut penniäkään,
vaan ajatteli: "tämä varmaankin lienee viisahinta, niin saanhan hiukan
säästetyksi, eikä poika kuitenkaan muualle muuta, vaan pysyy siivosti
meillä." Renki myöskin oli mitään puhumata sekä teki toisena vuonna
tehtävänsä, kuten ensimmäisenäkin, ja vaikkei senkään loputtua palkkaa
lähtenyt laisinkaan, hän kuitenkin oloihinsa tyytyi ja jäi vielä
vastaiseksi talohon. Kun tuosta kolmaskin vuosi oli kulunut, isäntä
hiukan oli kahdella päällä ja kourasi taskuansa, mutta eipä siitä
kuitenkaan mitään lähtenyt. Renki silloin viimeinkin tokasi sanomaan:
"isäntä kulta! olempa jo teitä rehellisesti palvellut kolme vuotta,
tehkää siis hyvin ja antakaa mitä minun tulee lain mukahan saada; minua
jo haluttaisi täältä lähteä mailmaa vähän avarammaltakin katselemaan."
Saituri silloin vastasi: "oikeimpa niin renki hyväseni! sinä minua olet
väsymättömän uskollisesti palvellut, ja anteliaasti minä sentähden olen
sinua palkitseva," pisti kätensä toistamiseen taskuunsa sekä antoi
rengille yksitellen kolme penniä, sanoen: "tästä saat kultakin vuodelta
rahan, tuo on suuri ja runsas palkka, jommoista et olisi keltään muulta
isännältä saanut." Tuo renki hyvä, joka ei rahoista mitään ymmärtänyt,
korjasi haltuhunsa, mitä tarjottiin, ja ajatteli: "ompa minulla nyt
rahaa taskussa oikein yllin kyllin, siis maar sopii kaikki surut
hiitehen heittää, enkä enään huoli turhanpäiten itseäni raskaalla
työllä vaivata."