"tuuli nopsa, heiluta

Kaarlon hattua!

hiukseni mä suoritan,

jolloin häntä juoksutan

sitä noutamaan."

Silloin nousi tuuli ja puhalsi hatun pois pojan päästä niin kau'as,

että hänen kyllä kesti juosta sitä saavuttaaksensa. Ja kun hän

kumppaninsa luoksi taas palasi, tämä jo aikaa sitten oli hiuksensa

suorittanut, eikä poika parka saanut yhtäkään hius-karvaa: ja he siinä

hanhen-kaitsinnassa hääräsivät, kunnes ehti ilta.

Mutta illalla, kotia tultuansa, meni Kaarlo vanhan kuninkaan puheelle

ja sanoi: "minua ei enään haluta käydä tuon tytön kanssa hanhia

kaitsemassa." "Miksi ei?" kysyi vanha kuningas. "No niin, hän minua

kaiken päivää suututtaa." Silloin vaari-kuningas käski pojan kertoa,

mitenkä tyttö muka menetteli. Tähän vastasi Kaarlo: "aamulla kun me

hanhi-karjoinemme tuosta pimeästä portista kuljemme, siinä portti-vajan

laesta killuu hevosen pää ja sille sanoo tyttö:

"voi tuossa täytyy rippua Liinaharjasen!"

ja pää tähän vastaa:

"voi tuossa täytyy kulkea kuningattaren!

vaan jos sen tietäisi äitisi,

sydän hältä varmaan sortuisi."

Ja sitten Kaarlo vielä kertoi, mitenkä tuolla niityllä oli käynyt,

ja kuinka hänen siellä oli täytynyt juoksennella tuulen ajamaa

hattuansa tavoittelemassa. Vanha kuningas nyt käski Kaarlon taas

seuraavana päivänä lähteä paimeneen ja meni itse, aamun koittaessa,

tuon pimeän portin taakse istumaan sekä kuuli siinä, mitä juttua tyttö

ja Liinaharjan pää keskenänsä pitivät; sitten hän myöskin meni heidän

perässänsä laitumelle ja pistäysi niityllä piilohon pensaistoon.

Sieltä, hän nyt näki omin silmin, mitenkä poika ja tyttö hanhi-karjan

ajoi syömään sekä miten sitten tyttö hetkisen kuluttua mättähälle

istuutui ja rupesi kehittämään kullan-kiiltäviä hiuksiansa. Kohta tuo

myöskin taas sanoi:

"tuuli nopsa, heiluta

Kaarlon hattua!

hiukseni mä suoritan,

jolloin häntä juoksutan

sitä noutamaan."

Silloin tuli tuulis-pää ja sieppasi Kaarlolta hatun, jota pojan

nyt täytyi pitkät matkat juosta hakemassa, mutta tyttö sillä välin

äänetönnä suortuviansa kampasi ja palmikoisi; ja tämän kaiken otti

varteen vanha kuningas. Sitten hän kenenkään huomaamata pujahti

sieltä pois, ja kun illalla hanhen-paimenet olivat kotia palanneet,

hän tytön kutsutti luoksensa sekä kysyi miksikä tämä oli nuot

kaikki temput tehnyt. "Sitä en tohdi teille sanoa enkä uskalla

kellekkään ihmiselle huoliani valittaa, sillä taivahan kautta olen

vannonut ollakseni noista hiiskahtamata koska muutoin olisin henkeni

menettänyt." Sekä käskemällä että kehoittamalla vanha kuningas kyllä

parastansa pani mutta eipä hän tytöstä saanut lähtemään sen enempää.

Silloin sanoi hän: "kosk'et mitään tahdo minulle ilmoittaa, niin

usko takalle huoles," sekä läksi tiehensä. Nytpä tyttö takan uunihin

hiipi, rupesi itkemään ja valittamaan sekä lausui: "täällä minä koko

mailman hylkäämänä istua kökötän ja olempa kuitenkin kuninkaan-tytär;

kavala kamari-neitsyt on väki-vallalla minua pakoittanut riisumaan

kuninkaalliset vaattehet yltäni, on ylkäni luona anastanut minun sijani

ja itse minun täytyy hanhen-kaitsiana halpaa tointa toimittaa. Jos

tämän tietäisi äitini, hänen sydämmensä varmaankin pakahtuisi." Mutta

vaari-kuningas kuuleskellen ylhäällä piili uunin-torven suussa ja

kuuli selvästi, mitä tuo parka puhui. Hän nyt huonehesen riensi, käski

tytön tulla ulos uunista sekä puetti hänet kuninkaalliseen pukuhun,

ja neitosen ihanuus hänestä oikein ihmeeksi kävi. Vanha kuningas

sitten tykönsä huusi poikansa ja ilmoitti hänelle, että hän väärän

morsiamen oli saanut; tuo muka vain oli kamari-neitsyt, mutta täällähän

seisoi oikea morsian, tämä entinen hanhi-piika. Nuori kuningas

aivan ihastuksihin joutui huomatessaan hänen ihanuuttansa ja hänen

siveyttään, ja pidettiimpä komeat pidot, joihin oli käsketty vieraita

oikein kosolta. Pöydän päässä istui ylkä ja hänen vieressään toisella

puolella prinsessa, toisella kamari-neitsyt, mutta tämä ikään-kuin

sokaistuna oli eikä ollenkaan tuntenut tuota kiiltäviin koristuksihin

puettua kuninkaan-tytärtä. Kun sitten oli syöty sekä juotu ja kaikki

oikein olivat hyvällä tuulella, asetti vanha kuningas kamari-neitsyen

arvattavaksi, mitä ansaitsisi semmoinen, joka häijysti oli herransa

pettänyt, jutteli sitten koko tässä kerrotun tapauksen sekä kysyi

lopuksi: "minkä tuomion nyt arvelet tuon ilkiön ansainnehen?" Väärä

morsian siihen vastasi: "eipä tuommoinen hylky ansaitse parempaa, kuin

että hänet ilki alastomaksi riisutaan ja pistetään tynnyrihin, jonka on

sisä-puolelta laidat hakattu teräviä nauloja täyteen, ja että sitten

tuon tynnyrin etehen valjastetaan kaksi valkoista hevosta sitä pitkin

katuja vetämään, kunnes häijykäs heittää henkensä." "Itsehän sinä tuo

olet," sanoi vaari-kuningas, "oletpa nyt oman tuomios julistanut, ja

noin myöskin tulee sinun käymään." Ja kun tämä tuomio oli toimeen

pantu, nuori kuningas oikean morsiamensa otti puolisoksehen, ja

onnellisina sitten molemmat rauhassa hallitsivat valtakuntaansa.

36.

Viisas talonpojan-tytär.

Oli muinoin köyhä talonpoika, jolla ei maita ollut laisinkaan,

vaan ainoastansa pieni mökkinen ja yksi tytär ainokainen; tämä

isällensä kerta sanoi: "entä jos herra kuninkaalta pyytäisimme pienen

maa-tilkkusen." Kuultuansa, miten olivat köyhiä, kuningas sitten heille

myöskin lahjoitti nurmikkoa pikku paistan, ja tätä kuokkimaan rupesi

isä tyttärinensä, aikoen siihen kylvää hiukan ohraa sekä istuttaa

muutamia hedelmä-puita. Kun pelto jo oli valmistumaisillaan, he maasta

löysivät pelkästä kullasta tehdyn huhmaren. "Kuuleppas!" sanoi isä

tyttärellensä, "koska Herra Kuninkaamme on niin armollinen ollut, että

on pellon meille lahjoittanut, tulee meidän siitä antaa hänelle tämä

huhmar." Mutta tyttö ei tahtonut tuohon suostua, vaan sanoi: "isä

kulta! jos viemme sinne tölkittömän huhmaren, vaaditaan meiltä myöskin

tölkki, paras siis, että ollaan koko asiasta ihan hiiskumata." Ukko

ei kuitenkaan tyttärensä väitteistä piitannut, vaan vei kuninkaalle

huhmaren ja sanoi: "tämän minä maasta löysin ja olen tänne tullut sitä

teille hyvän-tekiäisiksi tarjoamaan." Kuningas huhmaren otti kysyen,

oliko hän muuta mitään löytänyt. "En vainen," vastasi talonpoika.

Kuningas silloin sanoi, että ukon piti tuoman hänelle tölkkikin.

Talonpoika kyllä vakuutti, ett'ei hän ollut sellaista löytänyt, mutta

eipä siitä apua, vaan turhia, ikään-kuin tuulehen puhutuita kaikki

hänen vakuuttamisensa olivat; ukko parka vankiuteen viskattiin sekä

määrättiin siellä pidettäväksi, kunnes hän kuninkaalle tölkin hankkisi.

Palveliat hänelle joka päivä toivat vettä ja leipää, tuota tavallista

vanki-ruokaa, sekä kuulivat silloin mies raukan ehtimiseen huutelevan:

"voi jospa olisin tytärtäni totellut! voi, voi, jospa olisin tyttäreni

mieltä noudattanut!" He sitten kuninkaan luoksi menivät ja kertoivat,

miten vanki yhtä päätä huusi: "voi jospa olisin tyttäreni mieltä

noudattanut!" sekä ettei hän tahtonut syödä eikä juoda. Kuningas

silloin käski palvelioitten tuoda ukon hänen puheillensa ja kysyi tämän

tultua, miksi hän alati huuteli: "voi jospa olisin tyttäreni mieltä

noudattanut!" "Mitähän toki teidän tyttärenne on sanonut." "Noh niin,

kielsipä hän minua huhmarta tuomasta, ett'ei minulta myös tölkkiä

vaadittaisi." "Koska teillä on noin viisas tytär, niin toimittakaa hänet

joskus tänne." Tytön siis täytyi tulla kuninkaan luoksi, joka kysyi

häneltä, oliko hän tosiaankin niin viisas, kuten kehuttiin, sekä lisäsi

sitten: "minä sinulle arvoituksen sanon; jos sen saat arvatuksi, otan

sinut puolisokseni." Tyttö tähän kohta vastasi, että hän kyllä ottaisi

tuon suorittaaksensa. Silloin sanoi kuningas: "tule minun tyköni, mutta

älä tule vaattehissa äläkä alastonna, älä ratsastaen äläkä ajaen, älä

tietä äläkä tien vierustaa kulkein; ja jos sen saat toimehen, sinä

minun puolisokseni pääset." Tyttö tuosta tiehensä läksi ja riisui

itsensä ilki alastomaksi eikä siis enään vaattehissa ollut ja otti

sitten ison verkon sekä kieri sen ihan ympärillensä eikä nyt suinkaan

ollut alastomana; hän rahalla hankki itsellensä lainaksi aasin ja sitoi

verkon pään kiinni sen häntähän, jotenka tuon juhdan hänet täytyi

laahata perässänsä, eikä hän siis ratsastanut, ei myöskään tullut

ajaen; ja aasi pakoitettiin häntä hinaamaan pitkin pyörän-varhoa sillä

tavoin, että ainoastaan hänen toinen iso-varpahansa maata koski, ja

eipä hän niin-muodoin kulkenut tiellä eikä myös tien vieressä ja hänen

täten tultuansa perille sanoi kuningas, että hän oli arvoituksesta

selvän saanut sekä suorittanut suoritettavansa. Isä nyt vankiudesta

vapaaksi päästettiin ja kuningas tytön otti puolisokseen sekä uskoi

hänen huostaansa kaikki kuninkaalliset tavaransa.

Kului sitten muutamia vuosia ja tapahtuipa silloin, että, kun kuningas

kerta oli sota-väkeänsä katsastamassa, linnan edustalle pysähtyi

vankkureinensa talonpoikia, jotka olivat halkoja myyneet; valjahissa

oli muutamilla hevoset, toisilla härät. Eräällä talonpojalla siinä

oli kolme hevosta, joista yksi nyt juuri sattui varsomaan miesten

poissaollessa, ja varsa emänsä tyköä juoksi sekä laski maata kahden

härän välihin. Palattuansa talonpojat rupesivat riitelemään, pauhaamaan

ja tappelemaan, ja härkien omistaja tahtoi varsan omaksensa, väittäen

sitä härkäinsä synnyttämäksi, mutta toinen kinasi vastaan ja vakuutti

tammansa varsonehen sekä että varsa siis oli hänen. Riita kuninkaan

ratkaistavaksi lykättiin ja tämän oli tuomio tämmöinen: "missä varsa

makasi, sinne se myös jääköön," ja täten sai, kuin saikin, härkien

omistaja tuon varsasen, vaikka ei se hänen ollutkaan. Silloin toinen

tiehensä meni itkein ja vahinkoansa valittaen. Olipa hän kuullut

kerrottavan, miten kuninkaanna oli armollinen, koska tuo itse oli

köyhää, talonpoikaista suku-perää; hänen tykönsä ukko siis nyt meni

ja rukoili häneltä apua saadakseen varsansa takaisin. "Vaikka vain",

vastasi tähän kuninkaanna, "jos sinä minulle lupaat, ettet tuota

kellekkään ilmoita, minä sinua kyllä neuvon. Huomen-aamulla kun

kuningas on rahtiparaatia katsomassa, mene sinä seisomaan keskelle

sitä katua, jota hän tulee kulkemaan, ota kätehes iso verkko, ole

siinä kalastavinas kappaleen aikaa sekä karista välihin verkkoas,

ikään-kuin olisi se kaloja täynnä," ja kuninkaanna myös neuvoi ukkoa,

mitä hänen tulisi vastata, jos kuningas häneltä jotakin kysyisi.

Seuraavana päivänä siis talonpoika siinä seisoi kuivalla kadulla

kalastellen. Kun kuningas ohitse kulkeissansa tämän huomasi, lähetti

hän juoksurinsa kysymään, mitä tuo mies hassu hääräsi. Ukko hänelle

vastasi: "minä kaloja pyydän." Juoksuri sitten kysäsi, mitenkä tuossa

kävi kalastaminen, koska ei siinä ollut veden tippaakaan. Tähän

talonpoika vastaukseksi tokasi: "yhtä hyvin, kuin kahdelta härältä

varsominen, käypi minulta kuivalla kadulla kalasteleminen." Juoksuri

tämän vastauksen vei kuninkaalle, joka kutsutti talonpojan luoksensa ja

sanoi hänelle: "tuota et sinä suinkaan ole omas takaa keksinyt, olkohon

sitten kuka hyvänsä sen sinulle neuvonut; tunnusta pois kohta." Mutta

eipä ukko sitä tahtonut myöntää, vaan matki ehtimän-tiestä: "totta

tosiaankin se omaa keksimääni ompi!" Mutta hän kumohon viskattiin

olki-lyhtehen päälle, ja siinä häntä lyötiin ja kiusattiin niin kau'an,

kunnes viimein tuon työnsä tunnusti kuninkaannan keksimäksi. Sitten

kotia tultuansa sanoi kuningas puolisollensa: "miksi sinä näin kavala

olet minua kohtaan? minä en enään sinusta huoli puolisokseni! jo nyt

on sinun aikasi ollut ja mennyt, palaa takaisin sinne, mistä olet

tullutkin, sinun talonpoikais-mökkihis!" Kuitenkin sallittiin hänelle,

että hänen kävisi mukahansa ottaa, mitä hän rakkaimpana ja parahimpana

piti; sen hän saisi jää-hyväisiksi. Tähän vastasi kuninkaanna: "no

niin, puolisoni, armahimpani! koska sinä tuon vaadit, minä myöskin

tottelen," sekä syöksyi kuninkaan sylihin, suuteli häntä ja sanoi

tahtovansa jättää hänen hyvästi. Sitten hän läksiäisiksi tuotti

väkevän uni-juoman; sitä kuningas joi aika kulauksen, mutta itse hän

tuota vain hiukan maisteli. Kohta nyt kuningas sikeään unehen vaipui,

ja tämän huomattuaan kuninkaanna luoksensa kutsui erään palvelian,

otti hienon, valkoisen liina-vaattehen sekä kääri sen kuninkaan

ympärille, ja palveliain täytyi kantaa hänet portahien edessä oleviin

vaunuihin, joissa hänen hyljätty puolisonsa hänet sitten mennessään

vei mökkihinsä. Siellä hän hänen laski vuoteelle, jossa kuningas yhtä

kyytiä nukkui koko vuorokauden umpehen, ja vihdoinkin herättyänsä tämä

silmiään hieroellen tuijotteli ympärillensä ja mutisi: "voi hyvänen

aika! missähän minä nyt lienen!" sekä rupesi huutamaan palvelioitansa,

mutta eipä ketään kuulunut. Viimein tuli vuoteen äärehen hänen

puolisonsa ja sanoi: "Herra Kuningas, minun rakkahimpani te olette

luvanneet, että minä lähteissäni saisin linnasta ottaa mukahani, mitä

minulla oli parasta ja kallihinta, ja koska sinä olit minusta kallihin,

minä sinun korjasin mennessäni!" Kyynel-silmin kuningas tähän vastasi:

"vaimoseni, armahimpani! sinä olet minun ja minä sinun," sekä vei hänet

mukaansa kuninkaalliseen linnahan ja otti hänen taas puolisoksensa; ja

ken-tiesi he vielä tänäkin päivänä elävät.

37.

Tohtori Kaikkitietävä.

Oli muinoin köyhä talonpoika, _Äyriäinen_ nimeltä; hän härkä-parilla

vei kaupunkiin halko-kuorman ja myi sen eräälle tohtorille kahdesta

markasta. Kun hän nyt rahaa saamassa kävi, tohtori juuri ruo'alla oli,

ja nähdessään, miten pöydällä oli herkullisia syötäviä ja juotavia,

talonpoika itseksensä rupesi toivomaan, että hänkin tohtoriksi pääsisi.

Hän siis kappaleeksi aikaa sinne jäi seisomaan ja kysyipä viimein, eikö

hänestäkin vielä saattaisi tohtoria syntyä. "Aivan maar hyvin," vastasi

tohtori, "helpostihan se käypi laatuhun." "Mitä minun tuota varten

tulee tehdä?" kysyi talonpoika. "Osta ensiksi itselles aapiskirja

semmoinen, jonka ensimmäisellä sivulla kukko korskeilee: myy vankkuris

ja molemmat härkäsi sekä hanki itselles sopivia vaatteita ja muita

tohtoriuteen kuuluvia kaluja; kolmanneksi maalauta kyltti, jossa on

sanat: 'minä Tohtori Kaikkitietävä olen,' ja naulaa se asuntos oven

päälle." Talonpoika teki kaikki, mitä hänelle oli neuvottu. Kun hän

sitten hiukan oli tohtoroinnut, vaikkei suinkaan juuri sanottavan

paljoa, varastettiin rahoja koko joukko eräältä rikkaalta, mahtavalta

herralta. Tälle nyt kerrottiin, että eräässä kylässä asui tohtori

Kaikkitietävä, joka kyllä piankin saisi selville, minne rahat olivat

joutuneet. Herra sentähden käski valjastaa hevoset vaunujen eteen

ja läksi tuonne kylähän sekä kysyi, perille saavuttuansa, tuolta

mieheltä, oliko hän tohtori Kaikkitietävä. "Olen kuin olenkin."

"Pyytäisin teitä tulemaan meille ja toimittamaan varastetut rahani

minulle takaisin." "Noh tulen kyllä, mutta Katri vaimoseni pitää

myöskin pääsemän mukahamme." Tähän suostui herra sekä käski molempain

mennä vaunuihin istumaan, ja kaikin he yhdessä läksivät. Kun sitten

tuonne aatelis-kartanoon tulivat, oli ruoka-pöytä valmihina ja tohtoria

pyydettiin ensiksi aterioitsemaan. "Syömpä mielellänikin, mutta Katri

vaimoseni pitää myöskin pöytähän laskettaman," sanoi ukko ja meni

vaimoinensa istumaan pöydän päähän. Kun nyt ensimmäinen palvelia

huonehesen astui kantaen oikein oivallista ruokaa vadillisen, tuuppasi

talonpoika vaimoansa kylkeen ja sanoi: "tuo oli ensimmäinen," noilla

sanoillaan tarkoittaen sitä, että siinä tuli ensimmäisen ruoka-lajin

tuoja. Mutta palvelia luuli tohtorin ajatellehen: "tuo tuossa on

ensimmäinen varas," ja koska nyt todellakin näin oli laita, hän kovaan

tuskahan joutui ja sanoi, salista palattuaan, kumppaneillensa: "tohtori

tuolla tietää kaikki, ja me vielä pahaankin pulaan pällähdämme! sanoipa

hän, että minä olin ensimmäisenä." Toinen ei ollenkaan tahtonut mennä

sisälle, mutta hänen toki täytyi. Kun hän sitten vateinensa salihin

ennätti, talonpoika vaimoansa kylkeen nyhjäsi sanoen: "kas Katriseni!

tuo on toinen." Samoin, kuin äskeinenkin, tämä palvelia pahasti

säikähti ja läksi ulos kiiruimman kautta. Kolmannen ei käynyt paremmin,

sillä ukko taas sanoi: "noh Katri! tuo on kolmas." Neljännen täytyi

saliin tuoda kannella peitetty astia, ja isäntä kehoitti tohtoria

näyttämään taitoansa sekä arvaamaan, mitä tuolla kannen alla piili,

mutta olipa siinä krapuja eli äyriäisiä. Talonpoika nyt astiaa katseli

eikä ymmärtänyt, miten hän tästä pulasta pääsisi, sekä huo'ahti: "voi

minua _Äyriäis_-parkaa!" Tämän kuultuansa isäntä huusi; "siinäpä se!

hän tuon tiesi ja tietää siis varmaankin myös, missä rahani ovat."

Mutta palvelia vasta oikein hätä-hikehen joutui ja iski tohtorille

silmää, että hän pikimmältään tulisi ulos salista. Tämän myös

tultua he hänelle kaikki neljä tunnustivat varastaneensa rahat; he

vakuuttivat halusta tahtovansa antaa kaikki takaisin sekä tohtorille

vielä päälliseksi aika summan, jollei hän heitä saattaisi ilmi;

muutoimpa muka tämä seikka heidän kaulaansa kysyisi. Sitten he

hänen veivät sinne, missä rahat olivat kätkössä. Tähän tohtori oli

tyytyväinen, palasi salihin, meni taas istumaan muijansa viereen ja

sanoi: "herra hyvä! minä nyt kirjastani tahdon hakea, mihin on rahanne

kätketty." Mutta viides palvelia uunihin kapusi saadaksensa kuulla,

tietäisikö tohtori muuta mitään. Tämä pöydän päässä istui ja aukaisi

aapiskirjansa, käänteli sen lehtiä sekä haki kukkoa. Koska ei nyt ukko

sitä kohta saanut löydetyksi, tiuskasi hän: "sinä siellä kuitenkin

olet, ja täytyy kuin täytyykin, sinun myös tulla ulos." Silloin uunissa

olia luuli itseänsä tarkoitetuksi ja pujahti pelästyksissänsä sieltä

pois, huutaen: "tuo mies tietää kaikki!" Nyt Tohtori Kaikkitietävä

näytti isännälle, missä rahat olivat, mutta eipä sanonut, kuka net oli

varastanut, sai palkaksi paljon rahaa kummaltakin puolelta ja tuli

mainioksi mieheksi.

38.

Peukalokitti ja karhu.

Kesällä oli kerta karhu ja susi metsässä kävelemässä. Silloin

kuuli karhu aivan ihanan linnun-laulun ja sanoi: "susi veljyeni!

mikä lintu tuo lienee, joka noin suloisesti visertelee?" "Sehän on

lintujen kuningas," vastasi susi, "häntä meidän tulee kumartaa:"

mutta olipa tämä peukalokitti. "Koska hän on tuommoinen pohatta,"

sanoi karhu, "minä mielelläni tahtoisin hänen kuninkaallista

palatsiansa katselemaan; tule nyt ja saata minut sinne." "Eipä tuo

niin näppärästi käy, kuten sinä luulet," väitti susi, "sinun täytyy

malttaa mieltäs, kunnes Rouva Kuningatar kotia saapuu." Hetkisen

kuluttua tämä tuli, kuin tulikin, tuoden ruokaa noukassansa, sekä

hänen seurassaan Herra Kuningas, ja he poikasiansa aikoivat syöttää.

Karhu halusta olisi nyt kohta mennyt tuonne sisälle, mutta susi otti

häntä hiasta kiinni, sanoen: "äläppäs vielä! sinun täytyy odottaa,

kunnes kuningas puolisoinensa taas on lähtenyt tiehensä." He sentähden

panivat mieleensä luolan, missä pesä oli, ja juosta jolkuttivat pois.

Mutta eipä karhu saanut hengen rauhaa, sitä vain halutti nähdä tuota

kuninkaallista palatsia ja hetken päästä se sinne palasi takaisin.

Kuningas ja kuningatar silloin olivatkin jo pois lentäneet; karhu

pesähän kurkisteli ja näki viisi, ehkä kuusi poikaista, jotka siinä

makasivat. "Vai tämmöinenkö se kuninkaallinen palatsi onkin!" murahti

hän, "tämä vasta palatsiksi on viheliäinen! ja tuskimpa te oikeita

kuninkaan-lapsia olettekaan, vaan ken-tiesi kenenkin kakaroita."

Tämän kuultuansa nuot nuoret peukalokitit silmittömäksi vihastuivat

ja huusivat: "sinä varsin valehtelet! me emme mitään hulttiojen

kakaroita ole, vaan kunniallisten vanhempain lapsia: näistä sanoistas

sinä, karhu, vielä olet joutuva pahempaan kuin pulaan." Karhu ja susi

nyt aivan hämille tulivat, kiersivät tiehensä ja menivät kykyttämään

kumpikin luolaansa. Mutta nuoret peukalokitit yhä vain huusivat ja

melusivat sekä sanoivat vanhemmillensa, kun nuot taas kotia palasivat,

ruokaa tuoden: "vaikka nälkähänkin nääntyisimme, emme koske edes yhteen

kärpäsen-sääreenkään ennen, kuin te ensin olette toteen näyttäneet,

olemmeko kunniallisia lapsia vai emmekö! tuo karhu ilkeä on täällä

käynyt meitä herjaamassa." Isä kuningas silloin sanoi: "olkaa vain

huoleti, kyllä minä tämän seikan piankin suoritan." Sitten hän

puolisoinensa lensi karhun luolan suuhun ja huusi tuonne sisälle:

"kuuleppas sinä siellä, vanha murisia-kontio! miksi olet minun lapsiani

herjannut? siitä sinun vielä on paha perivä, sillä verisellä sodalla

me sen tahdomme kostaa." Sotaa nyt siis karhulle julistettiin, ja tuo

neli-jalkaiset eläimet kokohon kutsui, härät ja lehmät, aasit, hirvet,

metsä-kauriit sekä kaikki, mitä vain oli maan päällä "jalan neljän

juoksevata, koivin koikkelehtavata." Mutta peukalokitti avuksensa

kokosi kaikki, mitä ilmassa oli lentäviä, "kahen siiven sirkovia,"

sillä eipä ainoastaan kutsuttu sotahan lintuja, sekä isoja että pieniä,

vaan myöskin hyttysten, herhiläisten, mehiläisien ja kärpäsien täytyi

nyt ruveta sota-miehiksi.

Kun sitten tuli se aika, jolloinka sodan oli määrä alkaa, lähetti

peukalokitti vakoilioita tiedustelemaan, kukahan oli vihollisten

päällikkönä. Hyttynen noista kaikista oli viekkain, lenteli suristen

metsässä, missä viholliset kokoontuivat, ja pujahti viimein lehden

alle istumaan ihan siihen puuhun, jonka juurella tunnus-sanasta

keskusteltiin. Siinä seisoi karhu, huusi luoksensa ketun ja sanoi:

"sinä, kettu, olet kaikista elävistä sukkelin, sinun minä Kenraaliksi

määrään meitä johtamaan." "Hyvä," vastasi kettu, "mutta mistä merkistä

sopisimme." Eipä elävistä yksikään tietänyt mitään esitellä. Kettu

silloin sanoi: "minun on häntäni kaunis, pitkä, tuuhea, se ihan näyttää

punaiselta sulka-töyhdöltä; jos häntäni pidän pystyssä, tiedätte

asiaimme olevan hyvällä tolalla ja silloin teidän tulee vihollisten

kimppuun hyökätä, mutta jos minä sen pidän lerpuksissa, niin juoskaa,

minkä vain kestää koipenne." Tämän kuultuansa hyttynen taas kotia lensi

ja kertoi tarkimman tarkasti peukalokitille kaikki.

Kun sitten koitti se päivä, jona tappelu oli suoritettava, huh

hirveätä! silloimpa vasta tuli neli-jalkaisia eläviä kiitäen

semmoisella kohinalla, että maa tömisten tärisi; myöskin peukalokitti

tuli sota-joukkoinensa ilmassa lentäen, net rääkyivät, hyrisivät ja

surisivat niin tavattomasti, että oikein kauhealta veti; ja kummaltakin

puolen nyt yhtehen hyökättiin. Mutta peukalokitti lähetti liikkeelle

herhiläisiä, joittenka oli määrä pujahtaa ketun hännän juureen ja

siinä pistellä tökätä aivan voimainsa takaa. Kun nyt kettu ensimmäisen

pistoksen tunsi, se niin pahasti säpsähti, että nosti toista jalkaansa,

mutta kestipä kuitenkin tuon tuskan sekä piti häntänsä yhä vain

pystyssä; toisesta pistoksesta häntä silmän-räpäykseltä lutkahti

alas-päin, mutta kun tuli kolmas, eipä kettu parka enään saanut tuota

kärsityksi, vaan laski kirkahtaen häntänsä alas jalkojensa välihin.

Tämän nähtyänsä neli-jalkaiset luulivat, että jo kaikki oli ihan

hukassa, sekä rupesivat juoksemaan kukin luolaansa; ja näimpä linnut

olivat tappelun voittaneet.