hänen kävi kaikki mieltä myöden; kohdatkoon häntä mikä vastus hyvänsä,
kohta hän kuitenkin tuosta taas pääsi. Hänen seurahansa sitten
sattui poika, joka kainalossansa kantoi uhkean, valkoisen hanhen.
He keskenänsä haastelemaan rupesivat, ja Hannu jutteli onnestansa
sekä miten hän aina oli edullisia vaihetus-kauppoja tehnyt. Poika
puolestansa kertoi kantavansa ristiäis-ruo'aksi hanhen. "Koettakaa
kerrankin," jatkoi hän puhettansa ja otti hanhea siivistä kiinni,
"siinä vasta painoa, mutta ompa sitä syötettykin koko kahdeksan
viikkoa. Joka tätä paistia hiukankin haukkaa, kyllähänen tarvitsee
rasvasta puhtaaksi pyhkiä molemmat suupielensä." "Ehkä maar," tokasi
vastaukseksi Hannu, punniten kämmenellään hanhea, "onhan siinä
painoa, mutta eipä ole minun porsahanikaan tyhjän-painava." Sillä
välin poika, päätänsä pudistaen, aivan arvelevan näköisenä tirkisteli
ympärillensä joka taholle. "Kuulkappas," hän sitten sanoi, "kuinkahan
tuon teidän porsaanne lienee oikein laita! Siitä kylästä, josta juuri
te'en tuloa, varastettiin äskettäin kylä-voudin läätistä yksi! minä
pelkään, pelkäämpä pahasti, että te tuossa sitä nyt talutatte. Ompa
väkeä liikkeelle lähetetty, ettekä suinkaan kauppaanne kiittäisi, jos
tapaisivat teidät porsainenne; he varmaankin teitä pistäisivät pimeään
vanki-komeroon, tuskimpa helpommalla pääsisitte." Nythän pahasti
pelästyen Hannu hyvä huudahti: "voi hirveätä! auta, poika kulta, minua
tästä pulasta, sinä varmaankin paremmin kuin minä jonkun neuvon keksit;
ota sentähden sinä minun porsahani ja anna minulle hanhes." "Onhan
tuo kylläkin vaarallinen kauppa," vastasi poika, "mutta enhän minä
kuitenkaan soisi syykseni, että te kovan onnen kourihin joutuisitte."
Hän siis nuoran otti käteensä, ja talutti vilppahasti porsaan pois
eräälle syrjä-tielle; mutta Hannu hyvä surkeasta surustaan päästyänsä
nyt läksi kotia-päin tallustelemaan, hanhi kainalossa. "Jos oikein tätä
asiaa ajattelen," jupisi hän itseksensä, "tulin maar minä vaihetuksessa
varmaankin voitolle; sainhan ensiksi kelpo paistin, sitten koko joukon
rasvaa, jota siitä on heruva ja josta minulle särpimeksi karttuu
hanhenihraa kumminkin kolmen kuukauden vara, sekä viimein nuot kauniit,
valkoiset höyhenet; niitä minä pakkautan pään-alaiseni täytehen, ja
tuskinhan semmoisella vuoteella tuudittamista kaipaan nukkuakseni.
Tästä maar äitini aivan ihastuksihin ilostuu."
Kun Hannu sitten viimeisen kylän läpitse astuskeli, seisoi siellä hioja
rattainensa; pyörä hyrräsi ja mies siinä lauloi:
"sakset ma hion, kun pyöräni pyörii,
ja silloimpa kultaa minulle vyörii."
Hannu nyt seisahti, katsoa töllötteli kappaleen aikaa ja rupesipa
viimein miestä puhuttelemaan sanoen: "teidän kai menestynee kaikki
toimenne, koska noin ilo-mielin olette hioessanne." "Niimpä niinkin,"
vastasi hioja, "minun on ammattini mitä oivallisin. Kelpo hioja on
sellainen mies, joka, milloinka hän kätensä vain pistää taskuunsa,
aina sieltä myöskin löytää rahaa. Mutta mistä te tuon kauniin hanhen
olette ostaneet?" "Sitä en olekkaan ostanut, vaan olen, porsasta
antaen, sen itselleni vaihettanut." "Ja mistä porsaan saitte?" "Sen
sain lehmästäni." "Noh entä lehmän?" "Sen sain hevosestani." "Mitenhän
teidän haltuunne hevonen joutui?" "Siitä annoin pääni kokoisen
kulta-kappaleen." "Mistä sitten tuli teille tuo kulta?" "No sainhan
minä sen palkakseni seitsen- vuotisesta palveluksesta." "Ainiaampa te
olette ymmärtäneet keksiä kelpo keinot," sanoi hioja, "jos nyt vielä
saattaisitte laittaa niin, että rahoja aina kilisisi taskussanne,
miiloinka vain vähänkin liikahdatte, eipä enään paremmasta onnesta
väliä." "Mitenkä tuo kävisi laatuhun?" kysyi Hannu. "Teidän tulee
ruveta hiojaksi, semmoiseksi kuin minäkin; eihän siihen oikeastaan
muuta tarvita mitään, kuin ainoastansa tahko, itsestänsä sitten
syntyy mitä vielä puuttuu. Tässä minulla on yksi, joka kyllä on
vähän vialloinen, mutta eipä teidän siitä tarvitsekkaan enempää
antaa kuin ainoastaan hanhenne; suostutteko tähän kauppaan?" "Noh
vielähän kysytte," vastasi Hannu, "tulenhan minä täten mailman
onnellisimmaksi ihmiseksi; jos minulla aina rahaa ompi, milloinka
vain käteni pistän taskuuni, tuskimpa sitten enää suremisen syytä!"
ja nyt hän miehelle hanhensa antoi sekä sai sen sijasta tahon. Ottaen
vierestänsä maasta tavallisen kiven sanoi silloin hioja: "kas tästä
vielä kaupan-päällisiksi saatte oikein kelpo kivi-kullan, se kyllä
koputtamista kestää, vaikka siinä väärän naulan hakkaisi suoraksi.
Ottakaa myös se ja nostakaa varovasti maasta."
Hannu kiven nosti syliinsä ja meni tiehensä aivan hyvillä mielin;
ilosta hänen silmänsä säihkyivät, ja hän huudahti: "minä maar olen
oikea onnen kantamoinen! olen kuin sunnuntai-päivänä syntynyt,
sillä, käypihän totehen kaikki, mitä vain toivon!" Mutta koska
hän päivän-koitteesta saakka oli liikkeellä ollut, hän kuitenkin
vähitellen rupesi väsymään; myöskin vaivasi häntä nälkä kovasti
eikä hänellä enään ollut ruo'an rahtuakaan, sillä olipa hän lehmän
saatuansa, ilon-innoissaan yhtä haavaa syönyt suuhunsa kaikki eväänsä.
Viimein hän väsymyksestä tuskin enään jaksoi jalkojansa raahustaa, ja
ehtimiseen hänen täytyi pysähtyä levähtämään; ja tuntuipa kivetkin
oikein pahan-päiväisen painavilta. Silloin ei hän saanut tyköänsä
torjutuksi sitä ajatusta, että hyvinhän huokeammalta toki vetäisi,
jollei hänen juuri nyt tarvitsisi noita kantaa. Ikään-kuin koteloinen
verkalleen vengotellen Hannu vihdoinkin lähteelle tuli, siinä hän aikoi
levätä sekä raikkaalla vedellä itseänsä virvoittaa; mutta jottei hän,
laskeissansa kiviään maahan, niitä milläkään tapaa turmelisi, hän net
varovasti pani viereensä lähteen reunalle. Sitten hän itse istumaan
meni ja kumartui vettä kohden juodaksensa, mutta tulipa silloin paha
tapaturma, hän kiviänsä hiukan loukkasi ja net pouskahtivat molemmat
lähtehesen. Omin silmin nähtyänsä niitten tuonne syvyytehen kadonneen
Hannu ilosta hypähti koko korkealle, lankesi sitten polvillensa ja
kiitti, kyyneleitä vuodattaen, Jumalaa siitä, että hänelle tämäkin armo
osoitettiin ja hän näin luontevasti, ihan niin, ettei hänen ollenkaan
tarvinnut itseänsä mistään syyttää, oli päässyt noista raskaista
kivistä; ainoastaan niistä hänellä nyt enään muka oli haittaa ollut.
"Minun vertaistani onnellista ei ole maki mailmassa!" hän huudahti.
Ilo-mielin ja kaikista vaivoista vapautettuna hän nyt heti liikkeelle
läksi ja juoksipa juoksemistansa, kunnes kotia ennätti äitinsä luoksi.
34.
Köyhä ja Rikas.
Ennen muinoin, jolloinka hyvä Jumalamme vielä vaelsi täällä maan
päällä ihmisten joukossa, tapahtui kerta eräänä iltana, että häntä
kovin väsytti. Yö oli jo tullut, mutta eipä hän vielä sattunut
saamaan itsellensä yö-siaa. Nyt näkyi tien varrella, vasta-päätä
toisiansa, kaksi asuntoa, toinen suuri ja komea, vaan toinen varsin
pieni ja huono. Tuo komea oli rikkaan miehen talo, mutta se pieni
mökki siinä köyhän asuntona. Tässä nyt _Herra_ ajatteli: "tuolle
rikkaalle en minä varmaankaan tule vaivoiksi olemaan, sinneppä siis
menen ovea koputtamaan." Kuultuaan, että joku ovea kolkutti, aukasi
rikas akkunansa, kysyen vieraalta, mitä tuo tahtoi. _Herra_ vastasi:
"minä vain sinulta pyytäisin yö-sijaa." Pohatta nyt tarkasteli
matka-miestä kiireestä kanta-päihin saakka, mutta koska armias Jumala
kulki huonoissa vaatteissa eikä siis näyttänyt liioin rahalliselta,
ravisti rikas päätään, sanoen: "en saata teille yö-siaa antaa, sillä
huoneeni ovat täynänsä viljaa ja kaikellaista kalua; jos minä talooni
laskisin kaikki, jotka oveani kolkuttavat, niin saisimpa itse tarttua
kerjäläis-sauvaan. Mene jonnekkin muualle." Näin ärjästen hän akkunan
sulki ja antoi Jumalan seisoa ulkona. _Herra_ sentähden rikkaan jätti
hänen omiin oloihinsa ja läksi köyhän ovea koputtamaan. Tuskin oli
hän sen ennättänyt tehdä, jopa jo ovi avattiin ja köyhä mies käski
mökkiinsä matkustajaa sekä tarjosi hänelle yö-siaa lausuen: "nyt on
jo varsin pimeä, tänään ette enään edemmäksi saata kulkea." Tämä
oli _Herralle_ otollista, ja hän siis meni sisälle. Tuon köyhän
miehen vaimo antoi hänelle kättä, sanoen: "terve tultuanne," sekä
käski häntä pitämään hyvänänsä mitä talossa oli tarjottavana, eipä
heillä muka suuria varoja ollut, mutta mielellään he vieraalle
jakaisivat, mitä heillä oli itsellänsäkkin. Sitten hän perunoita pani
pataan ja meni sillä välin, kuin net kiehumassa olivat, kuttuansa
lypsämään, saadaksensa vähän maitoakin illalliseksi. Ja kun ateria
oli valmistunut, istui _Herra_ heidän kanssansa ruo'alle, ja
maistuipa hänestä halpa illallinen varsin makuisalta, koska hän näki
iloisia ihmisiä seurassansa. Kun sitten olivat syömästä päässeet ja
maata-panon aika oli tullut, viittasi vaimo miestään luoksensa sekä
kuiskasi hänelle: "kuules ukkoseni, sopiihan meidän ma'ata tämä yö
oljilla, jotta matkustaja raukka pääsisi sänkyhymme oikein laillisesti
lepäämään; hän on kulkenut koko päivän ja lienee siis varmaankin kovin
väsyneenä." "Sen aivan sydämmestäni suon," vastasi ukko, "menempä
hänelle sitä ehdoittelemaan," sekä Iäksi nyt tarjoomaan vuodettansa
lepo-sijaksi _Herralle_, jotta tämä, jos tuo olisi hänelle mieleen,
saisi oikein virkistyttää väsyneet voimansa. Hyvä Jumala ei kuitenkaan
tahtonut mennä heidän vuoteellensa lepäämään, mutta he hartaasti
pyysivät, kunnes hän toki vihdoin meni; ja vanhukset itsellensä
olki-vuoteen valmistivat laattialle. Seuraavana aamuna nousivat he
jo ennen päivän koittoa ja valmistivat varainsa mukaisen eineen
vieraallensa. Kun nyt aurinko kirkkaasti paistoi sisälle akkunasta ja
rakas Jumala oli noussut yö-sijaltaan, istui hän syömään mökkiläisten
kanssa sekä aikoi sitten lähteä matkoihinsa. Ovelle ehdittyään, hän
kuitenkin vielä katsahti taaksensa, sanoen: "koska te olette näin
hurskaat ja armahtavaiset, saatte toivoa itsellenne kolme asiaa,
ja minä toivonne toteutan." Silloin sanoi köyhä mies: "mitäpä minä
muuta itselleni toivoisin kuin iankaikkisen autuuden sekä että meillä
molemmilla olisi terveyttä ja joka-päiväinen leipä niin kauan, kuin
täällä elämme; kolmanneksi en tiedä mitä toivoisin." Sanoi siihen
_Herra_: "etkö tahtoisi uutta huonetta vanhan sijaan?" Ukko vastasi:
"aivanhan halustakin, jos vain saisin." _Herra_ toteutti hänen
toivonsa, muuttaen uudeksi tuvaksi heidän vanhan mökkinsä, ja jätti
tämän tehtyänsä heidät sekä läksi matkoihinsa.
Oli jo täysi päivä, kun tuo rikas nousi vuoteeltaan ja istahti akkunan
ääreen. Silloin hän huomasi siinä vasta-päätä uuden kauniin huoneen,
jossa oli punainen tiili-katto ja kirkkaat akkunat, ja joka seisoi
ihan samalla paikalla, missä ennen oli matala mökkinen ollut. Nytpä
mies oikein hämmästyi sekä huusi vaimoansa sanoen: "katsoppas tänne!
kuinkahan tuo on käynyt päinsä? Vielä eilen illalla oli tuossa vanha
mökki ja nyt siinä on korea asunto; juokse heti tuonne kuulemahan,
mitenkä tämä on tapahtunut." Vaimo läksikin tiedustelemaan köyhältä,
joka hänelle nyt jutteli: "eilen illalla eräs matka-mies tuli yö-sijaa
pyytämään ja lupasi tänä aamuna lähteissänsä, että hän meille antaisi
kolme asiaa, joita itsellemme toivoimme, nimittäin iankaikkisen
autuuden, terveyttä ja joka-päiväistä leipää koko meidän elin-ajaksemme
ja vieläpä uuden asunnon tuon vanhan hökkelin sijaan." Tämän kuultuansa
rikkaan vaimo juoksi kotia miehellensä kertomaan, miten kaikki oli
käynyt. Mies silloin huudahti: "oikein maar minun tulisi selkä-luitani
koko kelpo lajilla löylyttää! Jospa sentään tämän olisin tietänyt! Tuo
sama matkustaja kävi täälläkin, mutta minä hänen käskin mennä muualle."
"Joutuhun!" neuvoi vaimo, "istu heti hevosen selkään! ehkähän vielä
saavutat miehen ja saat sinäkin toivoa itsellesi kolme asiaa."
Silloin rikas ratsunsa selkähän hyppäsi, saavutti Herran sekä
puhutteli häntä varsin kohteliaasti ja ystävällisesti, pyytäen, ett'ei
matkustaja pahaksensa panisi, vaikka ei häntä heti sisälle laskettu,
sillä oltiinhan avainta juuri hakemassa, mutta olipa vieras sillävälin
ennättänyt lähteä pois: "jos vain toiste tästä kuljette," kehoitti
vielä rikas, "älkää suinkaan olko meille poikkeemata," "Kyllä," vastasi
Jumala, "jos tätä tietä palajan, tulempa varmaankin." Nyt kysyi tuo
rikas, saisiko myös hän, kuten naapurinsakkin, toivoa itsellensä kolme
asiaa, "Saat kuin saatkin," vastasi _Herra_, "vaan etpä tuosta liioin
hyödy, paras siis, että tyydyt siihen, mitä sinulla on." Mutta rikas
väitti kyllä ymmärtävänsä toivoa itselleen mitä hänelle hyväksi oli,
jos vain tietäisi toivonsa toteutuvan. Silloin sanoi rakas Jumala:
"ratsasta sinä kotia, ja kolme asiaa, mitä toivot, olet saava."
Täten tultuaan tarkoituksensa perille rikas nyt läksi kotia-päin
ratsastamaan tuumaten, mitä hän itsellensä toivoisi. Pohatan näin
miettiessä ohjakset hänen käsistään varsin höllällensä pääsivät,
ja hevonen juoksemaan rupesi, joten miehen ajatukset ehtimiseen
häiriytyivät eikä hän ollenkaan saanut rauhassa tuumia tuumittavaansa.
Hän taputti ratsua kaulalle, sanoen: "hiljaa, Liisa!" mutta piampa
hepo uudestaan pötkimään ja potkimaan. Tästä mies vihdoin suuttui, ja
kun se taas nousi irstaisena taka-jaloilleen, hän aivan harmissaan
huudahti: "soisimpa, että menisit nurin niskojasi!" Tuskin oli hän
tämän ennättänyt sanoa, johan hevonen maahan kopahti, ja siinä se
nyt liikahtamata makasi hengetönnä. Sillä tavalla hänen ensimmäinen
toivonsa kävi totehen Mutta koska ukko oli saituri, eipä tahtonutkaan
jättää satulaa kuolleen heponsa selkään, vaan leikkasi sen irti sekä
pani olallensa roikkumaan, ja nyt täytyi hänen lähteä jalkaisin kotia.
"Vielähän minulla on kaksi toivotusta toivottavissani," ajatteli mies,
sillä itseänsä lohduttaen. Siinä hän nyt verkalleen astuskeli santaista
polkua eteen-päin auringon pahtavassa helteessä, hänen tuli kovin
palava ja joutuipa mies parka nyt aivan pahalle tuulelle; satula oli
raskas kannettava eikä ukko vielä saanut päätetyksi, mitä toivoisi.
"Vaikkapa toivoisinkin itsellein koko mailman valtakunnat ja aartehet,"
hän ajatteli, "muistuu kuitenkin mieleeni perästä-päin monta asiaa,
joita haluaisin, sen kyllä ennaltaankin tiedän; mutta minä kaikki niin
tarkkaan ensin mietin, ettei enään jää mitään toivottavaa." Sitten
hän huo'aten sanoi: "jospa toki olisin tuo entinen talonpoika, joka
myöskin sai toivoa itsellensä kolme asiaa, hän kyllä neuvon keksi ja
toivoipa ensiksi olutta hyvin runsaasti, toiseksi niin paljon olutta,
kuin hän juoda jaksoi, ja kolmanneksi vielä tynnyrillisen olutta."
Monta kertaa pohatta jo luuli keksineensä, mikä paras toivottava
olisi mutta tarkemmin tuumattuaan hän tuon huomasi liian halvaksi ja
vähäpätöiseksi. Silloin muistui hänen mieleensä, miten hyvä oltava
hänen vaimollansa oli kotona, tämä kun istui vilpoisessa kamarissaan
eikä mistään vaivasta tietänyt. Sepä nyt ukkoa oikein harmitti,
ja tarkemmin ajattelemata hän sanoa tokasi: "minä maar toivoisin,
että akkani tuolla kotona istuisi tällä satulalla, sieltä mihinkään
pääsemätä, jotta minun ei tarvitsisi sitä selässäni kanneskella."
Tuskin ukko vielä oli suustansa saanut viimeisen sanansa, jopa satula
oli poissa, ja hän siis huomasi, että häneltä nyt hänen toinenkin
toivottavansa oli mennyt. Nytpä äijä parka vasta oikein hätä-hikehen
joutui ja rupesi juoksemaan, päästäksensä pikemmin kotia ihan yksikseen
istumaan kamarihinsa sekä siellä ajattelemaan jotakin oikein oivallista
kolmanneksi toivottavaksensa. Mutta kun hän oven au'aistuaan astui
tupahan, akka kirkuen ja parkuen siinä istui satulassa eikä millään
kurin kyennyt sieltä pääsemään pois. Silloin sanoi mies: "malta
mieltäs, minä toivon sinulle koko mailman rikkaudet, istu sinä vain
alallasi." Mutta vaimo vastasi: "mitäpä minua hyödyttää koko mailman
rikkaudet, jos minun täällä satulassa täytyy istua! sinä toivomisellasi
olet minut tänne saattanut, ja sinun myöskin täytyy toimittaa minua
täältä pois." Tässä nyt ei mikään auttanut, vaan miehen tahdosta väliä
viisi, hänen täytyi kuin täytyikin toivoa, että vaimo satulasta pääsisi
irti; ja heti tuo tapahtuikin. Koska nyt vaimo taas seisoi jaloillaan,
hän kätensä puuskaan pisti sanoen: "sinä vasta pöllö-pää olet! paremmin
minä asiani olisin ajanut." Näin ei siis rikas voittanut muuta kuin
harmia, vaivaa sekä haukkumisia, ja päälle päätteksi oli hän vielä
menettänyt hyvän hevosensakkin, mutta nuot köyhät elivät hiljaista,
hurskasta ja tyytyväistä elämää autuaalliseen loppuunsa asti.
35.
Hanhi-piika.
Eli muinoin vanha leski-kuninkaanna, jonka puoliso jo vuosikausia
oli ollut kuollehena, ja jolla oli tytär ihana. Tämä, kun hän
oli täysi-kasvuiseksi ehtinyt, kihlattiin kovin kau'as eräälle
kuninkaan-pojalle. Kun sitten läheni häitten aika ja tytön nyt tuli
lähteä tuonne vierahasen valtakuntaan, vanha kuninkaanna hänen
myötänsä sääli kovin paljon kalliita kaluja ja koristeita, kultaa ja
hopeaa, pikareita ja kallis-arvoisia astioita, yleensä kaikki, mitä
kuninkaallisiin myötäjäisihin vain kuului, sillä hellimmän hellästi
hän tytärtänsä rakasti. Myöskin antoi hän hänelle kumppaniksi
kamarineitsyen, joka morsiamen saattaisi yljän haltuhun, ja matkaa
varten he kumpikin saivat hevosensa. Mutta kuninkaan-tyttären hevosen
nimi oli _Liinaharja_, ja tuo puhua osasi. Silloin ihan ennen
hyvästijätön-hetkeä vanha äiti meni makuukammioonsa, otti pienen
veitsen ja leikkasi sillä sormeensa että tuli vertä; sitten hän kolme
veri-pisaraa tipautti valkoiseen pikku riepuun, antoi sen tyttärellensä
ja sanoi: "rakas lapseni, tallenna tämä hyvin, sinä sitä matkalla kyllä
tulet tarvitsemaan."
Surullisina sitten molemmat toisilleen sanoivat jää-hyväisensä,
ja prinsessa poveensa pisti tuon riepusen, nousi hevosen selkään
sekä läksi ylkänsä luoksi ratsastamaan. Heidän kappaleen aikaa
kuljettuansa, kuninkaan-tytärtä kovasti rupesi janottamaan ja hän
kamari neitsyellensä sanoi: "astu alas hevosen selästä ja nouda
minulle purosta vettä sillä pikarillani, joka sitä varten on mukahas
säälitty; minä aivan halusta joisin vähäsen." "Jos teitä janottaa,"
vastasi kamari-neitsyt, "niin menkää itse tuonne rantahan juomaan; eipä
ole mieleisiäni tuommoiset piian-työt." Kovin janoissansa kun oli,
kuninkaan-tytär hevosen selästä astui, kumartui vettä kohden ja joi
purosta eikä nyt saanutkaan juoda kulta-pikarista. Hän siinä huokasi:
"voi minua raukkaa!" ja silloin vastasi nuot kolme veri-pisaraa:
"jos sinun äitisi tämän tietäisi, hänen sydämmensä varmaankin
pakahtuisi." Mutta olipa tuo kuninkaallinen morsian nöyrä-mielinen,
hän ei sanonut mitään, vaan nousi taas hevosensa selkään. Näin sitten
ratsastivat eteen-päin muutamia peninkulmia, mutta päivä oli heltehinen
sekä auringon-paiste paahtava, ja piankin prinsessaa taas rupesi
janottamaan. Kun tuosta nyt erään joen rannalle tulivat, hän siis
vielä kerran lausui kamari-neitsyellensä: "astu sinä ratsun selästä
sekä tuo kulta-pikarillani vähän vettä minun juodakseni," sillä jo
aikoja sitten oli hän kaikki pahat sanat unhoittanut. Mutta entistä
ylpeämmin vastasi kamari-neitsyt: "jos juoda tahdotte, niin itse myös
hankkikaa vettä teillenne; minun ei tarvitse ruveta teidän piiaksenne."
Silloin kuninkaan-tytär janoissansa astui maahan ratsahilta, kyykistyi
virtaavan veden puolehen sekä sanoi itkein: "voi minua raukkaa!" ja
vastasipa veri-pisarat taas: "jos sinun äitis tämän tietäisi, hänen
sydämmensä varmaankin pakahtuisi." Ja hänen siinä kovin kyykysillään
juodessansa, putosi povesta se vaate-tilka, jossa oli nuot kolme
pisaraa, ja virta sen vei mennessänsä, eikä tyttö suuressa tuskassansa
tuota ensinkään huomannut. Mutta kamari-neitsyt tämän kyllä näki ja
tuli kovin iloiseksi, koska hän nyt muka saisi valtoihinsa morsiamen:
sillä hukattuansa veri-pisarat prinsessa oli aivan heikoksi ja
voimattomaksi käynyt. Kun hän nyt aikoi taas nousta Liinaharja-nimisen
hevosensa selkään, tiuskasi kamari-neitsyt: "_Liinaharja_ on _minua_
varten, _sinulle_ on työ-hevoseni aivan omansa," ja täytyi, kuin
täytyikin, hänen tähän suostua. Sitten kamari-neitsyt myöskin käski
kuninkaan-tyttären riisua kuninkaallisen pukunsa sekä pukea ylleen
hänen halvat vaattehensa, ja täytyipä viimein prinsessa paran vannoa
taivaan kautta, ett'ei hän, heidän tultuansa perille, kellekkään tästä
hiiskahtaisi edes ainoata sanaakaan; ja jollei hän tämmöistä valaa
vannoisi, hän muka ihan kohta tulisi tapettavaksi. Mutta Liinaharja
huomasi ja pani hyvin mieleensä tämän kaiken.
Kamari-neitsyt nyt nousi Liinaharjan ja oikea morsian tuon huonon
hevosen selkähän, ja näin he yhä eteen-päin kulkivat, kunnes viimein
ennättivät tuonne kuninkaalliseen linnahan. Siellä heidän tulonsa
suurta iloa synnytti, ja kuninkaan poika juoksi heitä vastaan sekä
nosti hevosen selästä kamari-neitsyen, luullen häntä morsiameksensa;
hänet sisälle saatettiin huoneihin, mutta oikean kuninkaan-tyttären
täytyi jäädä portahien eteen. Silloin vanha kuningas akkunasta katsahti
sekä näki tytön seisovan pihalla, ja huomattuaan, miten tuo oli hento,
hempeä ja suloisen ihana, hän suoraa päätä meni kuninkaalliseen
kamariin sekä kysyi morsiamelta: "kuka se lienee, joka tänne on tullut
sinun seurassas ja nyt seisoo tuolla pihalla?" "Hänen minä olen
matkalla ottanut seuralaisekseni; määrätkää tytölle jotakin työtä,
ett'ei hän siinä seisoisi laiskottelemassa." Mutta eipä vaari-kuningas
tietänyt, mihin työhön tuo kelpaisi, ja sanoi sentähden: "onhan
palvelioitteni joukossa poika rääsy, joka käy hanhiani kaitsemassa,
hänen apulaiseksensa tyttö ruvetkohon." Poika oli _Kaarlo_ nimeltään,
ja häntä nyt oikean morsiamen täytyi auttaa hanhien kaitsemisessa.
Mutta kohta väärä morsian sanoi nuorelle kuninkaalle: "puolisoni,
rakkahimpani! minä sinua rukoilen, että erään asian minun mielikseni
toimittaisit." "Aivan halustakin," tämä vastasi. "Noh käske sitten,
että nylkyri kaulan katkaisisi siltä hevoselta, jonka selässä tänne
ratsastin, sillä se on matkalla minua suututtanut." Mutta oikeastaan
hän pelkäsi hevosen ilmoittavan, mitenkä hän oli kuninkaan-tytärtä
kohdellut. Olihan nyt siis niiksi käynyt, että uskollinen Liinaharja
kuoleman omaksi joutuisi. Tämä myöskin oikean kuninkaan-tyttären
kuultaviin tuli, ja hän salaa lupasi nylkyrille maksaa raha-summan,
jos tuo hänelle pienen hyvän työn tekisi. Kaupungissa oli pitkä, pimeä
portti-vaja, jonka kautta hanhien oli illoin aamuin meneminen, ja sen
lakehen tyttö nyt pyysi että Liinaharjan pää naulattaisiin, jotta hän
tuosta kulkeissaan sen saisi nähdä joka päivä. Nylkyri myöskin lupasi
noudattaa tytön mieltä, hakkasi hevoselta pään ja naulasi sen tuon
pimeän läpi-käytävän lakeen.
Seuraavana aamuna varahin, kun tyttö ja Kaarlo portti-vajan kautta
ajoivat hanhet ulos laitumelle, sanoi ensinmainittu pään kohdalle
tultuansa:
"voi tuossa täytyy rippua Liinaharjasen!"
ja pää siihen vastasi:
"voi tuossa täytyy kulkea kuningattaren!
vaan jos sen tietäisi äitisi,
sydän hältä varmaan sortuisi."
Mitään puhumata tyttö sitten eteen-päin astui ulos kaupungista, ja he
ajoivat hanhet laitumelle. Ja kun niitylle olivat ennättäneet, hän
maahan istui ja rupesi kehittämään hiuksiansa, jotka kullan kiiltävinä
nyt pääsivät hänen hartioillensa valumaan, ja Kaarlo tätä nähdessänsä
ihastui sekä tahtoi hänen päästään nytkäistä pari hius-karvaa. Silloin
sanoi tyttö:
"tuuli nopsa, heiluta
Kaarlon hattua!
hiukseni mä suoritan,
jolloin häntä juoksutan
sitä noutamaan."
Ja tulipa silloin niin kova tuulis-pää, että se Kaarlolta vei hatun
menemään pitkiä matkoja, ja hänen nyt oli perästä juokseminen. Kun hän
sitten tytön luo palasi, tämän jo oli hiukset suoritettuna, eikä hän
ainoatakaan karvaa saanut. Kaarlo tästä suuttui eikä enään sanaakaan
tytölle puhunut; ja näin he siinä hanhia kaitsivat, kunnes tuli ilta,
jolloinka kotia palasivat.
Seuraavana aamuna, kun he tuota pimeää läpi-käytävää taas kulkivat,
lausui tyttö:
"voi tuossa täytyy rippua Liinaharjasen!"
ja Liinaharja vastasi:
"voi tuossa täytyy kulkea kuningattaren!
vaan jos sen tietäisi äitisi,
sydän hältä varmaan sortuisi."
Ja niitylle tultuansa hän taas ruohikkoon istahti sekä rupesi
hiuksiansa kampaamaan, ja Kaarlo häntä kohden juoksi aikoen puoleensa
korjata jonkunkin hius-karvan, mutta nytpä neitonen pikaan lausui: