vertoja kuningatar-vainajan ihanuudelle ja jonka hiukset myöskin olivat
samallaiset kullan-karvaiset. Tytön tultua täysi-kasvuiseksi isä, kun
kerta hänehen katsahti, huomasikin hänen olevan ihan äitinsä näköisen,
ja nytpä yht'äkkiä tulinen rakkaus kuninkahan kietoi pauloihinsa.
Hän neuvon-antajillensa sanoi: "minä tyttäreni tahdon naida, sillä
hän puoliso-vainajani varsinainen kuva ompi, eikä muualla missään
ole löydettävissäni morsianta niin ihan entisen vaimoni muotoista."
Tämän kuultuansa neuvon-antajat pahasti pelästyivät sekä vastasivat
varoittaen: "Jumala jyrkästi on kieltänyt isää naimasta tytärtään;
synnistä ei ikinä mitään hyvää synny, ja kova kosto on kerran vielä
valtakuntaakin kohtaava." Eikä tyttökään, isänsä päätöksen kuultuaan,
vähemmin pelästynyt, mutta toivoipa kuitenkin saavansa hänet tuosta
aikomuksesta luovutetuksi. Hän sentähden sanoi kuninkaalle: "ennen-kuin
teidän toivonne toteutan, pitää minun saaman kolme hametta, joista yksi
olkoon kullan-kiiltävä, kuin aurinko, toinen kuten kuu, hopeanhohtava
ja kolmas kirkkaasti kimalteleva, kuten tähdet; vielä sitten tahdon
viitan, tuhannesta turkis-lajista valmistetun, ja jokaisen teidän
valtakuntanne piirissä olevan otuksen nahasta on siihen pieni tilka
pantava." Mutta itseksensä hän ajatteli: "tuommoistahan on ihan
mahdoton hankkia ja minä sillä välin kyllä saan isäni luopumaan
kamalasta aikeestansa." Vaan eipä kuitenkaan kuningas päätöstään
peräyttänyt; hänen valtakuntansa kätevinten kankurien täytyi nuot kolme
hametta kutoa, yhden kullan-kiiltävän, kuin aurinko, toisen, kuten
kuu, hopean-hohtavan, kolmannen kirkkaasti kimaltelevan, kuten tähdet;
ja hänen metsästäjänsä täytyi pyytää kaikki otukset, mitä oli koko
valtakunnassa, sekä ottaa niitten nahasta pikku tilkanen, ja noista
sitten neulottiin tuhannesta turkis-lajista tehty viitta. Kun viimein
kaikki oli valmihina, kuningas käski tuoda linnahan viitan ja levitti
sen sitten tyttärensä nähtäväksi, sanoen: "huomena häät vietetään."
Koska nyt kuninkaan tytär huomasi, ett'ei enään ollut toivomistakaan,
että isä muuttaisi mielensä, päätti hän paeta kotoansa. Yöllä, kun
unen helmoissa kaikki makasivat, hän vuoteeltansa nousi sekä otti
kalliitten kalujensa joukosta kolme: kulta-sormuksen, pienen kultaisen
kehruu-pyörän ja pikku kulta-vyhtimen; nuot kolme vaatteustansa, joista
yksi loisti, kuin aurinko, toinen, kuten kuu, kumotti, ja kolmas
kimalteli, kuin tähdet, hän pisti pähkinän-kuoreen, puki ylleen tuon
kaikkinaisista turkiksista valmistetun viittansa sekä pani noella
kasvonsa ja kätensä mustaksi. Sitten tyttö onnensa uskoi Jumalan
haltuhun, läksi pois kotoa ja käydä astuskeli koko yön pitkän, kunnes
isohon metsään viimein pääsi. Ja koska neito parka kovin väsyksissänsä
oli, hän ontelon puun huomattuansa tuonne onttohon pujahti istumaan
sekä nukkui sinne.
Tekipä päivä nousemista, mutta unen helmoissa vielä makasi tyttönen,
ja hän nukkumistansa yhä nukkui, vaikka jo oli aurinko korkealle
ehtinyt. Silloin tapahtui, että kuningas, jonka valtakuntahan kuului
tämä metsä, kävi siinä metsästämässä. Kun nyt hänen koiransa tuon puun
viereen sattuivat tulemahan, net nuuskimaan rupesivat ja juoksivat sen
ympärillä haukkuen. Sanoi silloin kuningas metsästäjillensä: "rientäkää
katsomaan, mikä otus tuonne on juossut piilohon." Metsästäjät hänen
käskyänsä noudattaen menivätkin ja kertoivat palattuansa: "tuolla
puun ludossa makaa kummallinen eläin, jota emme tunne ja jommoista
emme ikinä ennen ole nähneetkään; sen on turkki tuhatta lajia karvaa;
mutta se siinä nukkua lojottelee." Tähän vastasi kuningas: "koettakaa
saada tuo elävältä pyydetyksi, köyttäkää se vankkureihin ja tuokaa
linnaan." Metsästäjät sitten tyttöön tarttuivat ja tämä kovin
säikähtäen heti heräsi sekä rupesi rukoilemaan: "minä lapsi kurja
olen, jonka on turvattomaksi, oman onneni nojaan jättänyt sekä isä
että äiti, armahtakaa minua ja ottakaa minut myötänne." Siihen miehet
sanoivat: "tule vain, _Kirjokarva_, sinä kyökkihin mukava, sinnehän
oikein oivallisesti sovit takan-nuohojaksi." Asettivatpa siis tytön
istumaan vankkureihin ja läksivät kotia kuninkaan linnahan. Perille
päästyään he, osoittaen pientä, portahien alla olevaa koppia, jonne
ei päiväkään paistamaan päässyt, virkkoivat hänelle: "katsoppas,
Karvakana, tuo sinulle on ihan omansa asunnoksi sekä makuu-kamariksi."
Tyttö sitten kyökkiin lähetettiin, ja siellä hänen toimeksensa
määrättiin työt pahimmat: puitten- ja veden-noutaminen, nuohoaminen
ja valkean-kohentaminen; häntä pantiin silpimään, mitä oli lintuja
silvittäviä, puhdistamaan kaaliksia sekä tekemään, mitä muuta osasi
olla halpaa tehtävää.
Tämmöistä kurjaa elämää Kirjokarva siellä kau'an aikaa eleli. Voi
sinuas ihanaa kuninkaan-tytärtä! kuinkahan sinun vielä käyneekään!
Mutta tapahtuipa kerran, että linnassa pidot pidettiin, ja tyttö
silloin sanoi kokille: "pääsisinkö minäkin hiukan tuonne katsomaan?
lupaampa jäädä seisomaan oven ulko-puolelle." Tähän kokki vastasi: "noh
mene vain, mutta puolen tunnin päästä pitää sinun taas oleman täällä
tuhkaa kokoomassa." Nyt tyttö öljy-lamppunsa otti, meni koppiinsa,
riisui turkit yltään sekä pesi noen pois käsistänsä ja kasvoistaan,
joten hänen ihanuutensa näkyviin tuli, ikään-kuin toisinaan mustain
pilvien välistä välkkyy auringon-sätehiä toinen toisensa perästä.
Sitten hän pähkinän-kuoresta otti sen pukunsa, joka loisti, kuten
aurinko. Ja tämän tehtyänsä hän tuonne pitoihin meni, ja kaikki
hänen edestänsä väistyivät, sillä eipä kukaan häntä tuntenut, vaan
arveltiimpa hänen olevan jonkun kuninkaan-tyttären. Mutta kuningas
meni häntä vastaan, tarjosi hänelle kätensä ja tanssi hänen kanssansa
sekä ajatteli itsekseen: "näin ihanaa neitoa eivät ole silmäni ennen
nähnehet milloinkaan!" Tanssin loputtua tyttö kiitokseksi kumarsi, ja
kun sitten kuningas vähän vilkasi taaksensa, jopa sillä välin neitonen
katosi, eikä kukaan tietänyt, mihin hän oli joutunut. Mitä linnan
edustalla oli vartioita, kaikki net sisälle kutsuttiin ja heiltä
tarkoin tiedusteltiin, vaan eipä ollut yksikään tuota neitosta nähnyt.
Mutta tyttö oli koppiinsa rientänyt ja vilppaasti riisunut vaatteensa,
noennut kasvonsa ja kätensä sekä pukenut turkit yllehen, ja jopa hän
taas oli Kirjokarvana. Kun hän tuosta kyökkiin palattuansa aikoi ruveta
työhönsä, takkaa tuhasta puhdistamaan, sanoi hänelle kokki: "jätä tuo
huomiseksi ja keitä sinä tämä soppa kuninkaalle, minäkin vuorostani
ai'on pikimmältäni mennä tuonne ylhäisten iloa katselemaan, mutta
jos yhdenkin hius-karvan annat pudota liemeen, et tästä lähin enään
saa ruo'an rahtuakaan." Sitten kokki kyökistä läksi ja Kirjokarva
keittäjäksi rupesi sekä keitti, parastansa pannen, kuninkaalle
leipä-vellin, ja tuon saatuansa valmiiksi hän kävi kopistaan
kulta-sormustansa noutamassa sekä pisti sen sinne vatihin, johon oli
keitoksen kaatanut. Kun sittemmin pidot päättyneet olivat, kannettiin
velli kuninkaan syötäväksi, ja se hänestä niin hyvältä maistui, ett'ei
hän mielestänsä milloinkaan ollut parempaa ruokaa nauttinut. Mutta kun
astian pohja paistamaan rupesi, kuningas kultasormuksen huomasi eikä
saanut käsitetyksi, miten tuommoinen oli tuonne joutunut. Hän sentähden
käski, että kokki hänen luoksensa kutsuttaisiin. Tuo käskyn kuultuansa
pahasti pelästyi ja sanoi Kirjokarvalle: "varmaankin olet hius-karvan
pudottanut vellihin; mutta jos niin on laita, sinä huolimattomuudestas
olet aika selkä-saunan saava." Kun hän sitten kuninkaan eteen astui,
tämä kohta kysyi, kuka vellin oli keittänyt. "Minun se on keittämäni,"
tokasi kokki vastaukseksi. Mutta kuningas sanoi: "tuon varsin
valehtelitkin, sillä se on nyt laitettu ihan toisella tavalla sekä
monta vertaa paremmaksi, kuin milloinkaan ennen." Siihen kokki vastasi:
"täytyypä minun tunnustaa, ett'en itse olekkaan sitä laittanut, vaan
onhan se Karvakanan keittämä." Käski silloin kuningas: "mene tuomaan
häntä tänne," sekä kysyi Kirjokarvan tultua: "kuka sinä olet?" "Minähän
köyhä lapsi raukka, jolla ei enään ole isää eikä äitiä." Sitten hän
kysäsi: "miksi täällä linnassani oleskelet?" Tyttö vastasi: "minusta
ei mihinkään ole, ansaitsisin vain, että kenki-rajalla minua korville
kolhittaisiin." Viimein kuningas vielä kysyi: "mistäs olet saanut tuon
sormuksen, jonka löysin velli-vadista?" Tähän vastasi Kirjokarva:
"sormuksesta en tiedä mitään." Näistä vastauksista ei siis kuningas
liioin viisastunut vaan hänen täytyi käskeä tyttö tiehensä.
Jonkun ajan päästä linnassa taas oli pidot, ja kuten edellisellä kertaa
Kirjokarva nytkin kokilta pyysi päästäksensä tuota iloa ihmettelemään.
"Noh mene vain," vastasi kokki, "mutta palaa tänne puolen tunnin
päästä ja keitä kuninkaalle tuommoista leipä-velliä, jonka tiedät
hänen mieli-ruo'aksensa." Tyttö silloin koppiinsa kiisi, pesi itsensä
vilppahasti, otti pähkinän-kuoresta tuon hamehensa, joka, kuten kuu,
hopealta hohti, sekä puki sen yllensä. Sitten hän kuninkaan-tyttärenä
astui saliin; ja kuningas meni häntä vastaan, ollen aivan iloissansa
siitä, että tuo kaunotar taas tuli hänen pitoihinsa, ja koska tanssi
silloin oli ihan alkamaisillaan, hän neitosen otti kumppaniksensa. Tämä
tanssin loputtua kuitenkin niin äkkiä katosi, ett'ei kuningas ensinkään
huomannut, minne hän oli puikahtanut. Mutta tyttö koppiinsa riensi,
muuttihe siellä taas Kirjokarvaksi ja palasi kyökkiin, leipä-velliä
keittämään. Kun kokki oli tanssia katsomaan lähtenyt, kävi Kirjokarva
kultaista kehruu-pyöräänsä noutamassa ja laski sen siihen astiaan,
jonne kaasi keitoksen. Ruoka sitten kannettiin kuninkaan nautittavaksi,
joka sen söi kaiken, ja se hänestä yhtä hyvältä maistui, kuin
viime-kerrallakin, ja hän tykönsä kutsutti kokin, joka nytkin tunnusti,
että Kirjokarva oli vellin keittänyt. Kuningas siis puheillensa taas
käski Kirjokarvankin, mutta tämä vakuutti, ett'ei hänestä muuhun
ole, kuin selkä-saunaa saamaan, sekä ett'ei hän tuosta kultaisesta
kehruu-pyörästä mitään tietänyt.
Kun sitten kuningas pidot piti kolmannen kerran, kävipä taas samoin,
kuin ennenkin. Kokki kyllä sanoi; "sinä noita lienet Karvakana, ja
sekoitat varmaankin liemeen jotain pahuksen-vietävää, koska aina
laitat velliä sellaista, joka kuninkaan mielestä paljon paremmalta
maistuu, kuin minun keittämäni," mutta eipä Kirjokarva rukoilemasta
hellittänyt ja laskipa kokki hänen viimeinkin menemään määrätyksi
aikaa. Tyttö nyt yllensä puki sen hamehen, joka kimalteli, kuten
tähdet, sekä astui tässä pu'ussaan salihin. Kuningas taas tanssi tuon
kauniin neitosen kanssa, arvellen itseksensä, ettei hän milloinkaan
ollut toista näin ihanaa vaimoa nähnyt. Ja heidän tanssiessansa hän
tytön huomaamata pisti kulta-sormuksen hänen sormeensa sekä oli
määrännyt, että tanssi hyvin kau'an kestäisi. Kun se sitten loppui, hän
neitosta koetti pitää kädestä kiinni, mutta tämä sukkelasti kuninkaan
käsistä pujahti väen-tunkohon, ihan kadoten näkyvistä. Kiiruimman
kautta tyttö portahien-alaiseen koppiinsa riensi, mutta koska hän oli
viipynyt puolta tuntia enemmän ja siis liiaksi kau'an, ei hän enään
joutunut riisumaan tuota loistavaa pukuansa, vaan paiskasi sen päälle
turkkinsa ylleen, eikä hädissään noennut itseänsä aivan tarpeeksi,
vaan jäipä valkoiseksi yksi sormi. Kirjokarva nyt kyökkiin juoksi
ja keitti kuninkaalle kelpo leipä-vellin sekä pisti kokin poissa
ollessa, velli-vatihin kulta-vyhtimensä. Havaittuaan sitten astian
pohjalla olevan vyhtimen, kuningas taas kutsutti tykönsä Kirjokarvan ja
huomasipa nyt, heti tämän tultua, tuon valkoiseksi jääneen sormen sekä
siinä sen sormuksensa, jonka hän salaa oli tanssi-kumppaninsa sormehen
pistänyt. Nytpä hän tytön käteen tarttui eikä siitä enään hellittänyt,
ja kun Kirjokarva paetaksensa koetti saada kätensä irti, aukeni turkit
hiukkasen ja raosta vähän vilahti tähti-hame. Kuningas kohta viittahan
kaappasi ja veti sen hänen yltänsä. Silloin neidon kulta-kutriset
näkyviin valuivat, ja itse hän siinä nyt ihanan loistavana seisoi
eikä enään päässyt piilohon mihinkään. Ja kun hän noen ja tuhan oli
kasvoistansa pessyt, ei häntä ihanampaa neitosta ollut milloinkaan
mailman maissa nähty missään. Mutta kuningas hellästi lausui: "sinä
rakkahin morsiameni olet emmekä ikinä enään toisistamme eroa." Sitten
häät vietettiin ja he onnellisina yhdessä elivät aina kuolin-päiväänsä
saakka.
32.
Leino Ja Lemmikki.
Ison, tiheän metsän sydämmessä oli muinoin rappeuttunut linna, jossa
ypö yksinään asui vanha vaimo, joka oli aika noita. Päiväksi hän aina
kissaksi taikka tarhapöllöksi muuttihe, mutta rupesipa illan tullen
taas ihmiseksi. Hän osasi luoksensa viekotella metsän-riistaa ja
lintuja sekä tappoi net sitten, keitti ja paistoi. Jos kuka ihminen
hyvänsä läheni linnaa sadan askeleen päähän, jäi hän siihen seisomaan
eikä kyennyt minnekkään ennen liikkumaan, kuin akka lumouksen peräytti;
mutta jos neitonen tähän piiriin sattui tulemaan, noita hänen kohta
loihti linnuksi, pisti linnun sitten koppaseen sekä kantoi kopan tuonne
linnahan. Siellä hänellä isossa huonehessa oli ainakin seitsemän
tuhatta sellaista sulo-lintua, kukin kopassansa.
Elipä silloin siellä lähistössä neito nuori, Lemmikki nimeltään;
hän ihanampi oli, kuin kaikki muut neitoset. Tämä ja Leino-niminen
sorea nuorukainen olivat keskenänsä kihloissa. Lähenipä jo heidän
hää-päivänsä, ja hupaisimman huvin kumpaisellekkin tuotti toisensa
kanssa seurusteleminen. Kerta he metsähän menivät kävelemään,
saadaksensa kerrankin kahden-kesken puhua rakkaudestansa. "Varokaamme
vain, kultaseni," sanoi Leino, "ettei liian likelle linnaa jouduttaisi."
Oli silloin ihana ilta, auringon sätehet puitten välitse kirkkaasti
välähtelivät tumman viheriässä metsässä ja iki-vanhain tammien oksilla
turturi-kyyhkyset valittaen kujertelivat.
Tavan takaa valui kyyneleitä Lemmikin silmistä ja hän päivän-paistehesen
istui valittamaan; ja valittipa myöskin Leino. Kovin tyrmistyneinä,
ikään-kuin kuoleman kielissä, he siinä nyt istuivat; he ympärillensä
katselivat, huomasivat joutuneensa eksyksiin eivätkä tietänehet,
missä-päin koti kultainen. Puoliksi piili jo aurinko vuoren takana,
mutta maisemaa vielä valaisi toinen puoli, Leino katsahti pensahien
välistä, ja olipa ihan heidän vieressänsä tuon noita-pesän vanhat
muurit; hän pahasti pelästyi ja kalman-karvaiseksi hänen kasvonsa
kävivät. Lemmikki nyt lauloi:
"tuo puna-kaula lintunen
laulaa: voion, voion, voion,
se laulaa kuoloa kyyhkysen,
laulaa: voion, voi -- tirili, lili, tirili."
Leino Lemmikkiin katsahti, mutta olipa Lemmikki muuttunut satakieleksi,
joka liverrellen lauleli: "tirili, lili, tirili." Tulisilla silmillään
tuijotellen tarhapöllö ilkeä kolmasti lenteli tuon lintusen ympäri,
kolme kertaa rääkyen: "huh huu, huh huu!" Leino ei liikahtamaan
kyennyt; hän siinä seisoi ikään-kuin kivettyneenä, ei saanut itketyksi
eikä puhutuksi, ei kättänsä liikutetuksi eikä jalkaansa nostetuksi. Nyt
oli jo aurinko maillensa mennyt, tarhapöllö pensahistoon lensi ja kohta
sieltä tuli vanha akka kyrmy-niska, kelta-naama, laiha-luinen, jolla
oli mulko-silmät punaiset sekä konko-nenä niin kamalan pitkä, että sen
pää leu'an ali-puoleen ulettui. Ämmä häijysti hörisi, kaappasi kätehensä
satakielen ja vei kuin veikin sen sieltä. Leino ei sanaakaan suustansa
saanut eikä päässyt paikastaan, ja satakieli pysyi poissa. Viimein
vaimo palasi ja sanoi kolealla äänellä: "terve, terve haltiani! kun kuu
metsäkirveliä valaisee, laske, haltiani, hänet irti sopivalla aikaa."
Silloin Leino taas liikkumaan pääsi. Hän polvillensa lankesi akan
etehen ja rukoili, että hänelle jälleen annettaisiin hänen Lemmikkinsä,
mutta akka vastasi, ett'ei Leino ikänänsä enään saisi neitostansa, sekä
läksi tiehensä. Nuorukainen parka huusi, itki ja valitti, mutta turhaa
oli tuo kaikki. "Voi, voi, kuinkahan minun käyneekään tätä kestäminen!"
Hän suruissansa läksi pois-päin astumaan ja tulipa viimein vierahasen
kylään; siellä hän kau'an aikaa oleskeli lampurina. Usein hän linnan
ympäristöä kierteli, mutta varoi visusti liian likelle joutumasta.
Kerta Leino eräänä yönä unissaan oli löytävinänsä veri-punaisen
kukkasen, jonka kuvussa oli helmi iso, ihana. Hän kukan poimi sekä
meni sitten linnahan, kädessä kukka, ja kaikki, mitä hän sillä koski,
kohta pääsi noiduksista; hän unissansa myöskin oli sen avulla Lemmikkiä
pelastavinaan. Aamulla herättyänsä hän hakemaan rupesi ja hakipa
vuoret poikki laaksot halki, löytyisikö mistään tuommoista kukkasta;
koko kahdeksan päivää hän turhaan haeskeli, ja vasta yhdeksäntenä hän
aamulla ani varakin löysi tuon veri-punaisen kukkasen. Sen kuvussa
oli iso, ihanimman helmen kokoinen kaste-herne. Tätä kukkaa kantaen
hän sitten yöt päivät astuskeli, joutuen viimein linnan likitteelle.
Sinne ei hän nyt puuttunutkaan kiinni linnasta sadan askeleen päähän,
vaan pääsipä suorastaan aina portille saakka. Ilosta silloin Leinon
sydän sykki, hän kukalla koski porttia, ja se heti aukeni. Hän sisälle
meni, pihan poikki, sekä kuunteli, mistä linnun-ääniä kuuluisi, ja jopa
viimein kuulikin viserryksen. Hän sitä kohden astumaan läksi ja tuli,
kuin tulikin, siihen salihin, missä oli nuot seitsemän tuhatta koppaa
lintuinensa, joita ruokkien parasta aikaa häärieli noita-akka itse.
Tämä Leinon nähtyänsä kovasti kiukustui, jopa oikein silmittömäksi
suuttui, haukkui sekä sylki suustansa myrkkyä ja sappea, mutta eipä
kyennytkään pääsemään häntä kahta askelta likemmäksi. Nuorukainen
ei akasta mitään piitannut, vaan meni lintu-koppia katselemaan:
mutta olipa siellä satakieliä sadoittain, ja vaikealta siis veti
selville-saaminen, mikä oli hänen Lemmikkinsä. Siinä nyt tuumiessansa
hän huomasi, että akka salaa kaappasi koppasista yhden sekä hiipi,
tuo kädessä, ovea kohden. Ihan kohta ämmän vierehen hypähti Leino
sekä koski kukallansa koppaan ja myöskin noitahan; nyt akalta oli
taika-voima mennyt, ja yhtä ihanana, kuin ennenkin, Lemmikki sulhasensa
sylihin vaipui. Leino kaikki muutkin linnut muutti taas neitosiksi ja
palasi sitten Lemmikkinensä kotia, jossa kau'an aikaa yhdessä elivät
onnellisina.
33.
Onnellinen Hannu.
Oltuansa seitsemän vuotta yhden isännän palveluksessa sanoi Hannu
hänelle: "jo on, isäntä kulta, palvelus-aikani loppunut, minä nyt
halusta palaisin kotia äitini tykö, maksakaa minulle palkkani." Tähän
isäntä vastasi: "sinä uskollisesti ja rehelisesti olet minua palvellut,
ansios mukahan tulee sinulle palkkakin maksettavaksi," sekä antoi
Hannulle kulta-kappaleen, joka oli ihan hänen päänsä kokoinen. Hannu
taskustaan otti niistin-liinansa, kääri siihen tuon möhkäleen, nosti
olallensa käärön ja läksi kotia-päin astumaan. Kun hän nyt siinä
tallusteli, yhä konkuuttaen toista jalkaansa toisen etehen, sattui
hänen nähtäviinsä ratsastaja, joka pulskeana ja iloisen-näköisenä
ajoi hänen ohitsensa uljaan hevosen selässä. "Noh oi!" huudahti Hannu
äänensä, "tuo ratsastaminenhan vasta on oivallista! siinä maar mies
istuu ikään-kuin tuolilla, ei satuta jalkaansa kivihin eikä kuluta
kenkiänsä, ja tuskimpa vielä on ajattelemisen alkuunkaan ehtinyt, kun
jo on päässyt matkansa päähän." Tämän kuultuansa ratsastaja seisatti
hevosensa ja huusi: "hoi Hannu! miksi siinä jalkaisin tassuttelet."
"Mikäs auttaa, kun on pakko pakoittamassa, sillä onhan minulla tämä
möhkäle kotihin kannettavana; se kyllä on kultaa, mutta eipä siltä
saa päätänsä suorana pidetyksi ja se pahan-päiväisesti ahdistaa
olkaani." "Äläs huoli, veikkoseni," sanoi ratsastaja, "tehkäämme
vaihetus-kauppaa: minä sinulle annan hevoseni ja anna sinä minulle tuo
möhkäleesi." "Aivan halustakin," vastasi Hannu, "mutta senhän tiedän
ta'ata, että kyllä tästä saatte kangottamista." Ratsastaja nyt maahan
hyppäsi, korjasi puoleensa kullan, auttoi Hannun ylös hevosen selkään
ja pisti ohjat hänen kätehensä, sanoen: "jos tahdot hevosta juoksemaan
oikein aika vauhtia, maiskaise silloin kielelläs ja huuda: 'hopsis'."
Hannu aivan iloissansa oli, kun hän siinä hevosen selässä istui ja
kaikista vaivoista vapaana ratsasti eteen-päin. Hetken päästä hänen
päähänsä pöllähti, että hevosen toki tulisi juosta nopeammin, ja hän
sentähden rupesi maiskuttamaan sekä huusi: "hopsis." Hevonen nyt täyttä
laukkaa laskemaan, ja ennen-kuin Hannu vielä oli päässyt ajattelemisen
alkuunkaan, hän jo oli ratsahilta kopsahtanut maahan ja makasi ojassa,
joka maantien eroitti vieressä olevasta pellosta. Hevoinen myös olisi
menojansa mennyt, jollei sitä olisi pidättänyt eräs talonpoika, joka
tuota tietä tuli, ajaen lehmää edellänsä. Hannu raajojansa hieroi sekä
kömpi sitten taas pystyhyn. Mutta hän aivan suutuksissansa oli ja sanoi
talonpojalle: "huonohan huvi tuo ratsastaminen, varsinkin kun joutuu
saamaan tuommoista konia, jonka selässä häijysti töysyttää, ja joka
viimein miehen viskaa ratsahilta niin rajusti, että piankin saattaa
niska nurin mennä; minä en iki-päivinäni enään semmoisen selkähän
istu. Toista teidän lehmänne, senhän perästä sopii verkalleen astua
astuttavansa, ja ompa vielä joka päivä maito, voi ja juusto taatusti
saatavissa. Antaisimpa minä vaikka mitä, jos vain lehmän saisin."
"No niin", vastasi talonpoika, "koska teidän noin hartahasti tekee
tuota mieli, kyllä minä lehmäni vaihetan teidän hevoseenne." Oikeimpa
ihastuen Hannu tähän suostui, ja talonpoika hevosen selkään hypähti
sekä ratsasti kiiruimman kautta tiehensä.
Hiljalleen Hannu nyt astuskeli ajaen lehmäänsä eteenpäin sekä miettien
mielessään kelpo kauppaansa. "Jos minulla vain on leipä-palanen,
ja tuskin maar tuota koskaan minulta puuttunee, sopiihan minun nyt
syödä voita ja juustoa särpimeksi, milloinka vain mieleni tekee,
jos jano tulee, minä lehmäin lypsän ja juon maitoa. Mitä maar enään
parempaa pyytäisin." Olipa Hannun ohitse-mentävissä ravintola; hän
tuonne poikkesi, söi ilon-ihastuksissansa kaikki tyyni mitä hänellä
oli muassaan syötävää, sekä päivällis- että illallis-varansa, ja osti
viimeisillä penneillään olut-tilkkasen. Sitten hän lehmänsä taas ajoi
liikkeelle, aina vain pyrkien koti-kylää kohden, äitinsä luoksi. Yhä
helteisemmäksi kävi ilma sydän-päivän lähetessä, ja Hannun astuttavana
oli kanervi-kangas, jota kesti runsaasti tunnin matkan. Kovin nyt
poika parka palavoihinsa tuli ja janottipa häntä niin pahasti, että
kieli suu-lakehen puuttumaan pakkasi. "Helpostihan tästä pulasta
pääsee," ajatteli Hannu, "minä kohta lypsän lehmäni ja virkistän
itseni maidolla." Hän elukan sitten sitoi kuivettunehesen puuhun
kiinni ja otti kiulun puutteessa lypsy-astiaksi nahka- lakkinsa,
mutta vaikka hän kyllä pani parastansa, eipä kuitenkaan saanut maitoa
utareista herumaan tippaakaan. Ja koska hän lypsämisen toimitti vallan
taitamattomasti, lehmä viimein tuskastui ja potkasi taka-jalallaan
häntä päähän niin pahasti, että poika parka selällensä keikahti maahan
eikä isohon aikaan ollenkaan ymmärtänyt, minne oli joutunut. Onneksi
osasi juuri tulla eräs teurastaja, joka käsi- rattailla kuljetti
lihavan porsahan. "Mitähän riivattua tämä tietää!" tuo huudahti sekä
auttoi pystyhyn Hannu hyvän. Hannu kertoi, mitä oli tapahtunut.
Tarjoten hänelle tasku-mattiansa sanoi teurastaja: "ryypätkää tuosta
siemaus, se teitä on virvoittava. Ei tuommoisesta lehmästä enään ole
lypsylehmäksi, se jo on liian vanha, eihän siitä muuhun, kuin kuormaa
vetämään taikka tapettavaksi." "No niin," mötisi Hannu ja lykkäsi
silmiltänsä tukan, "kuka maar tuon olisi arvannut! eipä hullumpaa, kun
on talossa tälläinen elukka tapettavissa, siitähän saapi oivallista
syötävää! mutta minua ei lehmän liha oikein maita, se ei mielestäni ole
mehukasta tarpeeksi. Toistapa tietäisi, jos minulla olisi tuommoinen
kelpo porsas! sen liha vasta makealta maistuisi! ja saahan siitä vielä
makkaraakin." "Kuulkappas Hannu," sanoi teurastaja, "teidän mieliksenne
minä vaikka vaihetus-kauppaan rupeen sekä annan lehmästänne teille
porsahani." "Jumala teitä palkitkoon teidän ystävällisyydestänne,"
huudahti Hannu, jättäen teurastajalle lehmänsä, ja tuo taas nosti
rattailta porsaan sekä pisti Hannun kätehen nuoran, jonka pää oli sen
kaulaan sidottu.